Miten tutustua syvemmin ihmisiin, kun en pysty kertomaan elämäntarinaani (todella epäuskottava)?
Vaikka siis elämäntarinani on totta, niin se on todella epäuskottava ja vaikuttaa enemmän joltain elokuvalta/kirjalta kuin oikean ihmisen elämältä. Haluaisin tutustua syvemmin ihmisiin ja kertoa itsestäni ja menneisyydestäni, mutta pelkään, että jos teen sen he pitävät minua valehtelijana.
Kommentit (63)
Sama vika. Kerron vain sellaisia asioita, jotka on tapahtuneet monelle muullekin. Jätän ne oudot jutut vaan kertomatta, koska ihmiset suhtautuvat niihin täysin epäasiallisesti.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi tyrkyttää elämäntarinaansa, jos toinen ei kysy?
Jos kysyy, niin voi antaa pienissä erissä pala palalta ja odottaa jatkokysymyksiä. Ihan kuin tutustumisesi perustarkoitus olisi avautua vain itsestäsi ja sillä asenteella ei syvällisesti ystävysty kehenkään.
Siis minulta ollaan nimenomaan kyselty elämästäni ja menneisyydestäni, mutta en pysty kertomaan totuutta kun olisi niin epäuskottavaa (elämääni pätee hyvin se sanonta, että totuus on tarua ihmeellisempää). En uskalla kertoa edes pieniä palasia, sillä jokainen kohta elämästäni on aika epäuskottava.
Ap
Kertoisitko jotain elämästäsi? Tyyliin jotain kohtia, joita pidät epäuskottavina, ei tarvitse kertoa paljon.
Mulla sama juttu! Tuntuu kauhealta, kun olo on kuin valehtelijalla tai pahemmanlaisella liioittelijalla, vaikka itse tietää tarinan olevan totta.
Itse kyllä olen uskonut kaveriani, jolla on epätodennäköinen elämänkohtalo. Hän kertoi tarinan lyhyesti enkä nähnyt syytä olla uskomatta.
Olisi mielenkiintoista kuulla joku esimerkki
No mitä nämä ihmeellisyydet on? Vai kuvitteletteko itse ihmeellisemmäksi kuin onkaan?
Vierailija kirjoitti:
Kertoisitko jotain elämästäsi? Tyyliin jotain kohtia, joita pidät epäuskottavina, ei tarvitse kertoa paljon.
No kerron muutaman asian.
Esim. isäni oli rikas ihmissalakuljettaja, olin lapsena/varhaisteininä pedofiiliringissä, jätin peruskoulun kesken mutta kirin kaiken alle puolessa vuodessa ja pääsin sen jälkeen todella hyvään kouluun, sekä se että sekaannuin teininä rikollisiin piireihin ja kiristin monia ihmisiä (kadun kyllä).
Tiedän, miten epäuskottavalta kuulostaa, eikä tuossa ole läheskään kaikki.
Ap
Oletko kaivanut vanhan aloitukseni esille? En nosta syytettä, vaikka olisitkin, mutta haluan tietää.
Minä myös aloin kertomaan elämäntarinaani eräälle naiselle. Työkuvioiden lisäksi kerroin meneillään olevasta taloprojektista. Lisäksi ulkomailla työskentely nuoruudessa.
Myös hänellä oli mennyt hyvin kun sitä kertoi. Hänellä oli mm. ravitalli ja siellä muutama ravihevoinen. En muista kaikkia mitä hänellä oli ja oli tapahtunut mutta paljon myönteistä.
Vuosia myöhemmin tapasin hänen siskonsa joka oli aikoinaan ollut samassa seurueessa. Kaikki tämän naisen kertoma oli pelkkää satua, siskonsa paljasti, ei mitään hevostilaa eikä muutakaan:) Tämä nainen keksi tarinansa huumorimielellä koska hän ajatteli että minä valehtelen:)
Kuulostaa mahdolliselta. Kaikkea tapahtuu.
Minut on adoptoitu, koska äitini jätti minut kirkon portaille vauvana.
Adoptioperheeni isä voitti kansainvälisessä nettipelissä miljoonia ja meistä tuli todella varakkaita 90-luvulla. Kun adoptioäitini tutki sukunsa historiaa, selvisi, että hän on sukua eräälle Euroopan kuningashuoneelle suoraan alenevassa polvessa. Eli voisimme asua eräässä Keski-Euroopan maassa edelleen linnassa, mikäli II Maailmansota ei olisi sekoittanut asioita.
Kaksi vuotta sitten kävi ilmi, että minulla on sisaruksiakin. Kun tapasin siskoni, paljastui, että hän on erään julkkiksen tyttöystävä. Veljeni on huipputehtävissä NASA:ssa. Toinen isoveljistäni on naimisissa Irlannin pääministerin tyttären kanssa ja diplomaatti.
Totuus on tarua ihmeellisempää, sen olen itsekin huomannut.
Siis eihän omaa elämäntarinaansa sinänsä kellekään kerrokaan, mutta ongelma on juuri siinä että jos keskustellaan vaikka omista peruskouluajoista ja muitten jutut on keskimäärin "olipas mulla kauheet hiukset sillon hehe", niin itsellä tulee mieleen että "minua pilkattiin joka päivä ja mietin aina itsemurhaa" .
Voisi toki vain hymähdellä ja keksiä jotain yleistä, mutta sellaista tunteettomasti pelkkää teoreettista asiaa peruskoulun nykytilasta jauhavaa pidetään tylsänä. Tai jos joku sanoo "käytiin äidin kanssa katsomassa näytelmää, olipa kivaa", niin sama juttu: joko pitää hymähdellä (tylsää), teoretisoida näytelmien perimmäisestä olemuksesta (tylsää), kysellä vain toisen elämästä (outo ja utelias tyyppi, ei kerro mitään itsestään!), tai sanoa että "minä en voi käydä äitini kanssa näytelmissä koska hän hakkasi minua kännissä kun olin lapsi", mikä siis olisi ko keskustelunaiheeseen liittyvä totuus itsestä.
Ja kun koko elämä on täynnä näitä epänormaaliuksia niin on tyydyttävä olemaan puhumatta aidosti juuri mistään.
AP:n tarina kuulostaa mahdolliselta, mutta nro 12 menee yli.
Olen aistinut kuolemia etukäteen. Tälle on todiistajiakin, mutta itse olen välillä epäuskoinen. Todistajat eivät tahdo muistuttaa minua, vaan joudun kysymään heiltä, että onko näin tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Siis eihän omaa elämäntarinaansa sinänsä kellekään kerrokaan, mutta ongelma on juuri siinä että jos keskustellaan vaikka omista peruskouluajoista ja muitten jutut on keskimäärin "olipas mulla kauheet hiukset sillon hehe", niin itsellä tulee mieleen että "minua pilkattiin joka päivä ja mietin aina itsemurhaa" .
Voisi toki vain hymähdellä ja keksiä jotain yleistä, mutta sellaista tunteettomasti pelkkää teoreettista asiaa peruskoulun nykytilasta jauhavaa pidetään tylsänä. Tai jos joku sanoo "käytiin äidin kanssa katsomassa näytelmää, olipa kivaa", niin sama juttu: joko pitää hymähdellä (tylsää), teoretisoida näytelmien perimmäisestä olemuksesta (tylsää), kysellä vain toisen elämästä (outo ja utelias tyyppi, ei kerro mitään itsestään!), tai sanoa että "minä en voi käydä äitini kanssa näytelmissä koska hän hakkasi minua kännissä kun olin lapsi", mikä siis olisi ko keskustelunaiheeseen liittyvä totuus itsestä.
Ja kun koko elämä on täynnä näitä epänormaaliuksia niin on tyydyttävä olemaan puhumatta aidosti juuri mistään.
Itsemurhan miettiminen ei ole epäuskottavaa, tunnen monia jotka olivat teini-ikäisinä itsetuhoisia ja saattoivat jopa yrittää itsaria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertoisitko jotain elämästäsi? Tyyliin jotain kohtia, joita pidät epäuskottavina, ei tarvitse kertoa paljon.
No kerron muutaman asian.
Esim. isäni oli rikas ihmissalakuljettaja, olin lapsena/varhaisteininä pedofiiliringissä, jätin peruskoulun kesken mutta kirin kaiken alle puolessa vuodessa ja pääsin sen jälkeen todella hyvään kouluun, sekä se että sekaannuin teininä rikollisiin piireihin ja kiristin monia ihmisiä (kadun kyllä).
Tiedän, miten epäuskottavalta kuulostaa, eikä tuossa ole läheskään kaikki.
Ap
ap oletko suomalainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertoisitko jotain elämästäsi? Tyyliin jotain kohtia, joita pidät epäuskottavina, ei tarvitse kertoa paljon.
No kerron muutaman asian.
Esim. isäni oli rikas ihmissalakuljettaja, olin lapsena/varhaisteininä pedofiiliringissä, jätin peruskoulun kesken mutta kirin kaiken alle puolessa vuodessa ja pääsin sen jälkeen todella hyvään kouluun, sekä se että sekaannuin teininä rikollisiin piireihin ja kiristin monia ihmisiä (kadun kyllä).
Tiedän, miten epäuskottavalta kuulostaa, eikä tuossa ole läheskään kaikki.
Ap
ap oletko suomalainen?
Osittain.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minut on adoptoitu, koska äitini jätti minut kirkon portaille vauvana.
Adoptioperheeni isä voitti kansainvälisessä nettipelissä miljoonia ja meistä tuli todella varakkaita 90-luvulla. Kun adoptioäitini tutki sukunsa historiaa, selvisi, että hän on sukua eräälle Euroopan kuningashuoneelle suoraan alenevassa polvessa. Eli voisimme asua eräässä Keski-Euroopan maassa edelleen linnassa, mikäli II Maailmansota ei olisi sekoittanut asioita.
Kaksi vuotta sitten kävi ilmi, että minulla on sisaruksiakin. Kun tapasin siskoni, paljastui, että hän on erään julkkiksen tyttöystävä. Veljeni on huipputehtävissä NASA:ssa. Toinen isoveljistäni on naimisissa Irlannin pääministerin tyttären kanssa ja diplomaatti.[/quote
No siinäpä sitä on... Voisit hankkiutua naistenlehtiin!
Miksi pitäisi tyrkyttää elämäntarinaansa, jos toinen ei kysy?
Jos kysyy, niin voi antaa pienissä erissä pala palalta ja odottaa jatkokysymyksiä. Ihan kuin tutustumisesi perustarkoitus olisi avautua vain itsestäsi ja sillä asenteella ei syvällisesti ystävysty kehenkään.