Lue keskustelun säännöt.
Miksi on tai ei ole halua tulla äidiksi?
28.08.2018 |
Otin keskustelunavauksen toiselta palstalta, sillä siinä sanotaan asiat oikeastaan samoin, kun itse sanoisin:
Haluaisin tehdä keskustelunavauksen aiheesta jota olen viime aikoina huomannut miettiväni paljon, ja toisaalta ajautuvani keskusteluihin asiasta.
Tarkoitus ei ole, että ajaudutaan tuloksettomiin juupas-eipäs-väittelyihin elämänvalinnoista, vaan paremminkin keskustellaan niihin vaikuttaneista asioista (huom! Lue tämä kahteen kertaan ennen kuin suutut ja alat huutaa itsekästä velaa).
Olen hieman alle kolmekymppinen nainen, ja siinä vaiheessa elämääni, että ihmiset ympärilläni hankkivat lapsia. Työkaverini, pienten lasten äidit (n. 35-40 v.) , puolestaan hehkuttavat koko ajan äitiyden ihanuutta, ja sanovat merkillepanevasti, etteivät "vielä minun iässäni" kaivanneet lasta, mutta muutamaa vuotta myöhemmin kyllä.
Minulta on alettu parin vuoden sisällä udella asiasta (mikä on mielestäni epäkorrektia, todella henkilökohtainen asiahan tämä on). Varsinkin alettuani vuosi sitten seurustelemaan pitkän tauon jälkeen, on suhde oletettu sellaiseksi, että nyt alan hankkimaan lapsia.
Mutta tilanteeni on se, ettei minulla ole minkäänlaista tarvetta tai kaipuuta lasten hankkimiseen.
Jos tapaan lapsia ja vauvoja, suhtaudun heihin lämmöllä ja ystävällisyydellä, ja minulla on vaisto esimerkiksi katsoa vaikkapa samoissa juhlissa olevien lasten perään omalta osaltani. Mutta minkäänlaista "aah, tahdon tällaisen"-tunnetta minulle ei tule. Vauvat ovat suloisia, mutta he ovat jotakin sellaista mikä kuuluu toisen ihmisen elämään. Kun mietin haaveitani, en koskaan listaa mukaan lasten hankkimista. Toisaalta huomaan kuitenkin jatkuvasti miettiväni menetänkö jonkin sellaisen asian ja kokemuksen josta kuitenkin lopulta nauttisin, ja joka toisi elämääni lisää hyvää.
Olen miettinyt paljon mistä tarve hankkia lapsia ja äidinvaisto syntyvät. Ovatko ne asioita jotka ovat ihmisessä luonnostaan ja nousevat pinnalle otollisella hetkellä? Vai onko kyseessä joko-tai-ominaisuus? Vaikuttavatko kasvatus ja ympäristö tähän?
Jos minulla ei ole tähän ikään (29 v.) mennessä ollut koskaan tunnetta siitä että haluaisin lapsia, kuinka todennäköistä on, että sellainen tunne tulee joskus? Onko esimerkiksi lapsen hankkineella ystävälläni jokin sellainen ominaisuus mitä minulla ei ole?
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Mieti ap ajankäyttöäsi.
No mäpä mietin. Työpäivä tehty, odottelen että mies tulee kotiin ja lähetään mökille. Ei, en nyt keksi mitä tässä pitäisi muuttaa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon vakaasti, että ne vanhemmat joiden on vaikea tai mahdoton ymmärtää muiden vapaaehtoista lapsettomuutta, katuvat itse lisääntymistään. En keksi kertakaikkiaan mitään muuta syytä velojen syyllistämiselle kuin pettymys ja katkeruus omista valinnoista, jotka ovat osoittautuneet vääriksi.
Lisää ajatuksia? Jostain syystä tämä aihe tekee aina sen, että lapsia hankkineet sanoo olleensa kuitenkin vähän parempia ja oikeammassa, miksi? En mä teitä ole arvostellut, päin vastoin! Rentoutukaa! Olette ihan erinomaislaatuisia ihmisiä, oikein supereita huippuyksilöitä ja minä ihan maan matonen :) Onko hyvä?
Kävin mökillä 10 vuotta ja kyllästyin. Muutin Espanjaan, viihdyin kaksi vuotta ja kyllästyin. Ei niin mitään kiinnostavaa tekemistä enää! Olen liian vanha lisääntymään, vaikka se toisi kyllä uutta.
Vierailija kirjoitti:
Uskon vakaasti, että ne vanhemmat joiden on vaikea tai mahdoton ymmärtää muiden vapaaehtoista lapsettomuutta, katuvat itse lisääntymistään. En keksi kertakaikkiaan mitään muuta syytä velojen syyllistämiselle kuin pettymys ja katkeruus omista valinnoista, jotka ovat osoittautuneet vääriksi.
Uskon samaan. Ja kun se pettymys omiin lapsiin on niin suuri tabu ja synti, niin ei sitä pysty ikinä edes itselleen myöntämään ja ainoa keino purkaa sitä on projisoida se kateutena veloja kohtaan.
Joku jossain toisessa ketjussa sanoi hyvin, että kysymys "miksi sinulla ei ole lapsia" tuntuu samalta kuin "miksi et asu pohjoisnavalla." Siltä se tuntuu. Ei lasten hankinta ole koskaan käynyt edes mielessä. Silti koen että elämälläni on ollut tarkoitus ja olen ollut onnellinen. Nyt tosin haluan lapsen, koska tutustuin kivaan lapseen ja sellainen voisi olla kiva. Pohjoisnavallakin voi olla kivaa, vaikka ei ole sitä hoksannut ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin mökillä 10 vuotta ja kyllästyin. Muutin Espanjaan, viihdyin kaksi vuotta ja kyllästyin. Ei niin mitään kiinnostavaa tekemistä enää! Olen liian vanha lisääntymään, vaikka se toisi kyllä uutta.
Ohhoh, no jos on luontaisesti taipuvainen tylsistymiseen niin ehkä lapset on hyvä vaihtoehto. Itselleni tulee lähinnä mieleen, että okei, Espanja meni, mutta entäs Italia tai vaikka Kiina tai Uusi-Seelanti?
Kannattaa myös muistaa että voit ryhtyä myös sijaisvanhemmaksi, jos ei omia biologisia lapsia ole halunnut. Itse teen lasten kanssa töitä ja moni lapsi voi tosi huonosti, paljon voisi tehdä hyvää ja auttaa. Monesti sellaiset jotka eivät halua omia lapsia ovat empaattisempia kaikkia lapsia kohtaan, biologia saa ärähtelemään äidit vieraille lapsille ilmeisesti, moni aikuinen on tosi ilkeä.
Itse aloin kaivata lasta 30 ikäisenä. En yhtään tiedä mistä se tuli. Sain lapsen, olin ja olen onnellinen enkä katunut. Minulla on 3 sisarusta, kaikki lapsettomia. Yksi heistä on jälkeenpäin joskus sanonut että olisi pitänyt vaan itsekin tehdä kun oli vielä mahdollisuus. Nyt on jo mahdotonta. Toiset ovat olleet ilmeisen tyytyväisiä lapsettomuuteensa. Emme ole saaneet asiasta riitoja kehitetyksi. He ovat ymmärtäneet minua ja hehkutustani. Minäkin ymmärrän jo heitä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en halunnut ”koskaan”lapsia vielä 30v. Mutta jossain vaiheessa kun lähipiirissä moni sai lapsen ja huomasi, ettei se niin kamalaa ollutkaan, niin ajatus ei tuntunut niin vastenmieliseltä. Vauvakuumetta minulle ei koskaan tullut, mutta joskus 33v huomasin elämäni olevan jotenkin urautunut. Elämämme täyttyi työstä, harrastuksista, matkustelusta ja ystävistä. Monin tavoin elämä oli helppoa, mutta huomasin tuntevani jotain tyhjyyden kaltaista. Pelotti, mutta päätimme hankkia lapsen. Raskaus oli helppo eikä synnytyskään pelottanut. 40v sain toisen lapsen. Perhe-elämä ei koska isomman houkutellut ja aika ajoin on ollut jopa raskasta. Mutta tunnen että kaiken arvoista. Elämä on erilaista. Haasteet ovat erilaisia. Rehellisesti minusta tuli onnellisempi, kuten miehestäkin. Ymmärrän ettei tämä kaikille sovi eikä tarvitsekaan. On hyvä tunnistaa omat tarpeet ja haaveet. Jos olet tyytyväinen ilman lasta, niin mikäpä siinä. En ymmärrä ihmisiä, jotka sekaantuvat toisten elämänvalintoihin. Minun lapseni ei ole keneltäkään pois eikä kenenkään lapsettomuus ole minulta pois.
Mulla oli halu saada lapsi kun oli 24. En tehnyt kuitenkaan, koska väärä aika jne. Sitten sitä halua ei enää tullutkaan. Nyt kun olen 40 eikä halua ole vieläkään, on kuitenkin pieni katumus, sillä äiti-ihmisten elämä on paljon helpompaa yhteiskunnan silmissä. Ihmiset ovat hyvin konservatiivisia ja biologiaansa sidottuja vaikka teknologiassa ollaan menty huimasti eteenpäin. Tämä ihmetyttää. Koen, että meillä on ihmisyytemme kautta korkeampi tarkoitus ja elämässä on tärkeintä löytää oma, todellinen olemuksensa suhteessa planeettaamme ja maailmankaikkeuteen.
Johtunee siitä, että lapsia saanut on saanut haluamansa ison asian. Lapsettomille se lapsettomuus ei ole mikään "nyt saavutin sen!" -tila, josta tulee onnelliseksi niin, että sitä voi verrata lapsellisiin. Vaan asiat ovat muita, moninaisempia (vanhuksista huolenpito, lemmikit, vapaaehtoistyö, rakkaus, omaisuus, ammatillinen kehittyminen, kirjankirjoittaminen.....). Jos lapsettomilta, jotka ovat saaneet elämässään sen mitä haluavat, kysyttäisiin onnellisuutta niin luulen että olisivat yhtä onnellisia kuin lapselliset.