Lue keskustelun säännöt.
Miksi on tai ei ole halua tulla äidiksi?
28.08.2018 |
Otin keskustelunavauksen toiselta palstalta, sillä siinä sanotaan asiat oikeastaan samoin, kun itse sanoisin:
Haluaisin tehdä keskustelunavauksen aiheesta jota olen viime aikoina huomannut miettiväni paljon, ja toisaalta ajautuvani keskusteluihin asiasta.
Tarkoitus ei ole, että ajaudutaan tuloksettomiin juupas-eipäs-väittelyihin elämänvalinnoista, vaan paremminkin keskustellaan niihin vaikuttaneista asioista (huom! Lue tämä kahteen kertaan ennen kuin suutut ja alat huutaa itsekästä velaa).
Olen hieman alle kolmekymppinen nainen, ja siinä vaiheessa elämääni, että ihmiset ympärilläni hankkivat lapsia. Työkaverini, pienten lasten äidit (n. 35-40 v.) , puolestaan hehkuttavat koko ajan äitiyden ihanuutta, ja sanovat merkillepanevasti, etteivät "vielä minun iässäni" kaivanneet lasta, mutta muutamaa vuotta myöhemmin kyllä.
Minulta on alettu parin vuoden sisällä udella asiasta (mikä on mielestäni epäkorrektia, todella henkilökohtainen asiahan tämä on). Varsinkin alettuani vuosi sitten seurustelemaan pitkän tauon jälkeen, on suhde oletettu sellaiseksi, että nyt alan hankkimaan lapsia.
Mutta tilanteeni on se, ettei minulla ole minkäänlaista tarvetta tai kaipuuta lasten hankkimiseen.
Jos tapaan lapsia ja vauvoja, suhtaudun heihin lämmöllä ja ystävällisyydellä, ja minulla on vaisto esimerkiksi katsoa vaikkapa samoissa juhlissa olevien lasten perään omalta osaltani. Mutta minkäänlaista "aah, tahdon tällaisen"-tunnetta minulle ei tule. Vauvat ovat suloisia, mutta he ovat jotakin sellaista mikä kuuluu toisen ihmisen elämään. Kun mietin haaveitani, en koskaan listaa mukaan lasten hankkimista. Toisaalta huomaan kuitenkin jatkuvasti miettiväni menetänkö jonkin sellaisen asian ja kokemuksen josta kuitenkin lopulta nauttisin, ja joka toisi elämääni lisää hyvää.
Olen miettinyt paljon mistä tarve hankkia lapsia ja äidinvaisto syntyvät. Ovatko ne asioita jotka ovat ihmisessä luonnostaan ja nousevat pinnalle otollisella hetkellä? Vai onko kyseessä joko-tai-ominaisuus? Vaikuttavatko kasvatus ja ympäristö tähän?
Jos minulla ei ole tähän ikään (29 v.) mennessä ollut koskaan tunnetta siitä että haluaisin lapsia, kuinka todennäköistä on, että sellainen tunne tulee joskus? Onko esimerkiksi lapsen hankkineella ystävälläni jokin sellainen ominaisuus mitä minulla ei ole?
Kommentit (30)
Sinänsä asia vaivaa, mutta sinänsä sitä kokee jopa pääsevänsä helpommalla kuin moni. Kun on elänyt tähänastisen elämän oikein onnellisena ja rakentanut haaveensa, tulevaisuuskuvat ja koko psyykeen niin, että siihen ei kuulu mitään lapsiin liittyvää, niin jos joskus päättääkin lapsia yrittää ja se ei onnistu---ei se mikään iso kriisi tule olemaan.
Elämässä on täysin lapsiin liittymätön onni aina olemassa. Kurjin tilanne lienee ihmisillä, jotka haluavat lapsia joka solullaan ja ovat "aina" halunneet, eivätkä onnistu. Kaikki menee murskaksi, koko kuva itsestä, elämästä ja tulevaisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mikä sinä olet, mutta itse halusin elämälleni tarkoituksen, eli lapsen.
Mutta oliko niin, että koit elämän tarkoitukseksi lapsen ihan ilman isompaa ajattelua, vai että etsit elämän tarkoitusta ja päätit että se on lapsi (vaikka et edes halua lapsia) ?
Musta tuntuisi oudolta alkaa miettiä lasta elämän tarkoituksena. Miksi juuri lapsi, miksi ei vaikka vanhemmista huolenpito? Jos päätös on rationaalinen ja mekaaninen?
Ja en minä silloin mielestäni "haluaisi äidiksi". Vaan haluaisin tehdä lapsen elämäni tarkoitukseksi, ja sivutuotteena minusta tulisi äiti. Jota en halua....
En halua lapsia koska en halua olla raskaana tai synnyttää. Olen kai sitten sen verran pinnallinen etten halua uhrata omaa kehoani.
Olen löytänyt miehen, joka ei halua myöskään lapsia. Yhdessä rakennamme elämästä omanlaistamme. Emme koe jäävämme mistään paitsi. Ja miehelle on tehty vasektonia, joten vaihto nuorempaan lasten toivossa ei ole enää mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
En halua lapsia koska en halua olla raskaana tai synnyttää. Olen kai sitten sen verran pinnallinen etten halua uhrata omaa kehoani.
Olen löytänyt miehen, joka ei halua myöskään lapsia. Yhdessä rakennamme elämästä omanlaistamme. Emme koe jäävämme mistään paitsi. Ja miehelle on tehty vasektonia, joten vaihto nuorempaan lasten toivossa ei ole enää mahdollista.
Ok. Omalla kohdallani en osaa ajatella että kehon "uhraus" pelottaisi. Jos jotain kovasti haluaisin niin ihan sama se varmasti olisi, mikä tursas hetkellisesti musta tulisi. Kaikki ihmiset uhraa ihan mitä vaan kun tarpeeksi jotain haluaa. Joten ehkä on pohjimmiltaan kuitenkin kyse ihan siitä yksinkertaisimmasta: et halua, joten kaikki uhraukset sen eteen tuntuu mahdottomalta.
En halua muuttua mieheksi. En halua että reisilihaksestani rullataan mulle pippeli, se olisi aika hirveetä. Mutta se johtuu siitä että en halua muuttua mieheksi.
Minulla yksi syy on ollut niin painava, että en ole uskaltanut jättää lisääntymistä yli 30 vuotiaaksi. Riski tahattomaan lapsettomuuteenhan kasvaa varsinkin yli 35 vuotiailla dramaattisesti.
Syy on, että tahdon, että elämälläni on ollut merkitystä. Mikään muu ei ole yhtä merkityksellistä, kuin jättää jälkeensä uutta elämää, lapsia. Loppuu oman navan tuijottelu, kun voi siirtää elämää eteenpäin ja taata omille lapsille hyvät lähtökohdat elämässä! Adoptoidut tai toisten lapset eivät olisi sama asia kuin geneettisesti omat, mutta koska olen lapsiystävällinen, niin lisälapsina hekin menisivät.
Kun katson ikääntyviä naisia, huomaan, että jossain vaiheessa suurelle osalle heille tulee paniikki ja pieni toivon kipinä, että jospa sittenkin saisi oman lapsen! Jotkut myöhästyvät. Olen onnellinen, kun tein omani ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki naiset haluaa lapsia, itsekkäät valitsee toisin.
Ai niin, kehoa en uhrannut. Juuri eilen mietin, että miten voinkin olla niin hyvässä kunnossa, kuin olen.
6.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun katson ikääntyviä naisia, huomaan, että jossain vaiheessa suurelle osalle heille tulee paniikki ja pieni toivon kipinä, että jospa sittenkin saisi oman lapsen! Jotkut myöhästyvät. Olen onnellinen, kun tein omani ajoissa.
Onneksi teit jotain, mitä uskoakseni myös halusit :) ! Miten suhtaudut siihen ajatukseen, että ihminen on onnellinen ilman lapsia eikä tuollaista paniikkia ja toivonkipinää näy mailla halmeilla?
Suhtaudun epäileväisesti, että onnellisuus kestäisi läpi elämän.
6.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun epäileväisesti, että onnellisuus kestäisi läpi elämän.
6.
Pystyisitkö käsittelemään sitä tunnetta lähinnä omana projisointina? Ne on sinun pelkoja ja uskoja, olet tavallaan tyytyväinen itseesi ja näet omat pelot ja ratkaisumahdollisuudet muissa. Muiden tuntemuksilla tai onnella ei ole projisoinnissa sijaa.
Minä en koskaan erityisesti halunnut äidiksi, mutta olen ajatellut lapsesta saakka, että lapsia voi tulla sitten kun on sopiva kumppani.
Olen tosi lapsirakas ja lapset tykkäävät myös minusta, saan lämmön tunteen sydämeen kun joku pieni lapsi tai vauva hymyilee autuasta hymyään ja naurattaa kun näen lasten tekevän jotain hassua jne.
Äitiys ei näyttäydy minulle minään mystisenä elämän tarkoituksena eikä mulla ole mitään ”Ah olen ÄITI”-fiiliksiä, mutta on mukavaa, kun on lapsia elämässä. Myös muita kuin omia.
Taustani: kasvoin suurperheessä ja meillä arvostettiin lapsia todella, saatiin paljon huomiota ja hellyyttä, vanhemmat näyttivät rakkautensa suoraan niin meille lapsille kuin toisilleenkin ja kaikista meistä lapsista tuli erittäin lapsirakkaita ja perhekeskeisiä ihmisiä.
Lapsuudenkotimme oli kuin muumitalo, eli aina oli vieraita ja iltaisin lasten nukahdettua kuului aikuisten keskustelut ja nauru alakerrasta, kesäisin reissattiin autolla ympäri Eurooppaa, äidillä oli viikottain omia harrastuksia ja naisteniltoja, äiti on matkustanut säännöllisesti (noin kerran vuodessa) myös yksin ulkomailla ja about kerran kuukaudessa vanhemmat kävivät yhdessä mökillä tms. ja noin kerran vuodessa kahdestaan viikon-kahden viikon ulkomaanreissun, eli perhe-elämä ei näyttäytynyt koskaan minään ”vankilana” kuten palstalta saa lukea.
Eikä me lapset siitä kärsitty, että muutaman viikon vuodessa, viikonlopun kerran kuukaudessa tai kahdessa ja yhtenä iltana viikossa oli lastenhoitajat, kun äiti ja isä oli poissa.
Sehän oli vain jännää ja rentoa, ja sitten sai aina tuliaisia.
Olen ainakin omassa tuttavapiirissä huomannut onnellisen lapsuuden korreloivan lisääntymishalujen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toinen ketju:
"Olen jo kolmekymmentä täyttänyt nainen enkä ole ikinä halunnut lapsia. Tai kyse ei oikeastaan edes ole haluamisesta, vaan en ole ikinä ajatellutkaan että minusta tulisi joskus äiti. Niin luontaista lapsettomuus minulle on. En tarkoita sillä mitään pahaa, vaikka kovin moni siitä tuntuu loukkaantuvan...
Pystyn kyllä hyvin ymmärtämään miksi lapsia halutaan hankkia. Olenhan itsekin ollut joskus lapsi ja nauttinut hirveästi perheen kanssa olemisesta. Kuitenkaan en halua sitä "omaa" perhettä lapsineen, koen että minulla on jo perhe. Perhe-elämä oli mukavaa lapsen näkökulmasta, mutta perheenpäänä en itseäni vaan pysty näkemään"
Pystyn pitämän ajatukseni omana tietonani. Miten on onnellisuustutkimusten mukaan? Ne taitavat vahvistaa, että lapsia saaneet ovat keskimäärin useammin onnellisia myöhemmällä iällä kuin lapsettomat, mutta lasten ollessa pieniä, he ovat väliaikaisesti onnettomampia?
6.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki naiset haluaa lapsia, itsekkäät valitsee toisin.
Ei, kaikki naiset eivät halua lapsia. Sinä olet ilmeisesti niitä jotka eivät kykene ymmärtämään että kaikki ihmiset eivät ajattele samalla tavalla kuin itse.
Entä kun sun oma perhe vanhenee ja ei ole uutta sukupolvea kasvamassa? Masentavaa käsiteltävää?
Vierailija kirjoitti:
Entä kun sun oma perhe vanhenee ja ei ole uutta sukupolvea kasvamassa? Masentavaa käsiteltävää?
Minulla ei itse asiassa ole kummemmin perhettä, veli Itä-Suomessa, jutellaan ehkä juuri ja juuri kerran vuodessa. En ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Ja lapseton kuollut vierellään perheellinen kuollut on ihan yhtä kuollut, ei se meitä kumpaakaan lämmitä se uusi sukupolvi, ihan yhdenvertaista on tämä ihmisyys siinä mielessä lapsettomille ja lapsellisille :)
ap
Etkö tahdo olla osa sitä samaa ihanaa, mitä sinulla oli, kun olit lapsi? Voisit tarjota hyvän lapsuuden sukupolvien ketjussa seuraavalle.
Vierailija kirjoitti:
Etkö tahdo olla osa sitä samaa ihanaa, mitä sinulla oli, kun olit lapsi? Voisit tarjota hyvän lapsuuden sukupolvien ketjussa seuraavalle.
Kaunis ajatus :) En vain osaa ajatella ihmisiä, joita ei ole edes olemassa. Mun on nyt korostettava, että kyse ei ole valinnasta. Olisi MIELETÖNTÄ haluta äidiksi!! Siis sellainen elämäntarkoitus, vau! Onnellisuus.
Mutta kun mulla ei ole mitään tunneyhteyttä äitiyteen, ei ensimmäistäkään haavetta omasta lapsesta ja suoraan sanottuna en ajattele lapsia/perheellistymistä/lapsensaantia ikinä, nyt tämä ajatus on kummunnut mieleen kun tuttavapiiri saa lapsia.
Mutta olen siis viettänyt vuosia elämästäni ilman pientä aavistuksenpoikastakaan omasta lapsesta.
Ajatuksen pakottaminen tekee olon ikäväksi. Alapa ajatella, että sun olisi oikeastaan melkein pakko muuttaa valtameren pohjaan aika pian. Kaikki muut tekee niin, se on se asia joka tuo merkityksen ja onnen, se on se elämän tarkoitus. Alkaa varmaan ahdistaa? "En halua!"
En tiedä mikä sinä olet, mutta itse halusin elämälleni tarkoituksen, eli lapsen.