Sonja, 34, on päättänyt, ettei koskaan hanki lapsia – yhä useampi suomalaisnainen tekee saman ratkaisun: ”En halua vangiksi elämään, jota en halua”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niin no mieluummin elän sinne kasikymppiseksi semmoista elämää kuin haluan ja kadun sitten sen lopun 10 vuotta kuin päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

En itse pidä kumpaakaan vanhempaani juuri yhteyttä. Isällä about 3-4krt/v ja äitiä näen kerran kuukaudessa. Et ei minusta ole lievittämään vanhempieni yksinäisyyttä. Heillä on puolisot sitä varten. Vanhempani ovat hyvä esimerkki ihmisistä, joiden ei olisi pitänyt oli ö hankkia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

18 vuotta jonka yksikin lapsi vanhemman sitoo ei kylläkään ole hetki vaan lähes koko aikuisikä, sen jälkeen etenkin nainen on jo vanha luuska.

  Miten niin "sitoo", sehän on elämää, rakastaa ja olla rakastettu. Ja kyllä se lapsi on elämässä mukana yleensä aina, eikä vain tuota 18 vuotta. Mulla 16 vuotias ja toivon todella että saan vielä hoitaa hänenkin lastaan.

Mä taas ihmettelen tuota laskutapaa. Meillä on 18-vuotias lähdössä maailmalle ensi kesänä. Olen tuolloin 40, odotettavissa olevaa elinikää vielä puolet jäljellä. Luuska ehkä, muttei tuo mies yhtään sen vähempää ole ikääntynyt näiden vuosien aikana.

Ettei vaan ukko lähtis ens kesänä kersan kanssa samalla oven aukasulla..

Jos fiksu on, niin alkaa nyt jo katteleen seuraavaa.

Sun kupeitten hedelmät on tähän elämään syöty.

Tuskinpa lähtee. Ei nimittäin ole koskaan halunnut omia lapsia, ja näiden vuosien aikana, nuorta naista kasvattaessa on käynyt selväksi, ettei ainakaan nuorempaan vaihda. ;) Ja joo, syöty on, ahkerasti, tervetuloa uusi elämänvaihe. Kasa uusia suunnitelmia on vireillä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on maailma sekaisin, kun lapsiperhe-elämä nähdään vankilana. Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat. Sellaista, ettei mikään muu asia elämässä tuota vastaavanlaista ilon ja onnen tunnetta.

Entäs jos tietää tai pelkää jo etukäteen, ettei jaksa sitä lapsiperhe-elämää? Tai että suvussa on periytyviä, vaikeita sairauksia? Kun ne lapset on puskenut pihalle, niistä ei pääse eroon. Tiedän jo etukäteen ettei pääni kestäisi lapsen hoitoa. Lapselle ei jäisi varmaan kovin hyvät muistot kun äiti saisi jossain vaiheessa aika varmasti romahduksen, lukittautuisi vaatehuoneeseen, huutaisi ja hakkaisi itseään. Ai niin, minulla on myös ongelmia empatian ja kiintymisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on maailma sekaisin, kun lapsiperhe-elämä nähdään vankilana. Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat. Sellaista, ettei mikään muu asia elämässä tuota vastaavanlaista ilon ja onnen tunnetta.

Mutta kun en halua kokea sitä iloa. Se on sinun ilosi huippu. Minun onneni on muualla. Ymmärrätkö?

Se on siunaus, että te velat ette ymmärrä mitä menetätte. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on maailma sekaisin, kun lapsiperhe-elämä nähdään vankilana. Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat. Sellaista, ettei mikään muu asia elämässä tuota vastaavanlaista ilon ja onnen tunnetta.

Vaikea uskoa, koska lapselliset valittavat elämänsä ongelmista ja raskaudesta jatkuvasti suureen ääneen. Jos se elämä kerta on niin auvoista niin älkää sitten natkuttako. Sitähän toinen luulee, että teikäläisiä kaduttaa lastenteko.

Eli kummin päin se oikeasti on?

Sivusta pakko kommentoida, että (julkinen) keskustelu vanhemmuudesta on pitkälti marisijoiden hallussa.

Tuntuu, että äitiys on suomalaisille naisille joku kurjuuskilpailu, jossa voittajalle on luvassa se kaikista kiiltävin Marttyyrin Kruunu.

Harmi vaan, mitään voittajaa ei koskaan tule.

Minä ja muut äitiyden luontevasti ottavat naiset joiden lapset kasvaa ”siinä sivussa” ja ovat ns. helppoja, pysytään mieluummin hiljaa omasta elämästä nauttimiseen keskittyen, ja annetaan marinamammojen läyhätä.

Marinamammat eivät nimittäin katso kovin hyvällä niitä naisia, joille äitiys tulee luonnostaan ja on helppoa.

Sinänsä kyllä ihan sama, kun en ole yhtään kiinnostunut viettämään aikaa missään kurjuudesta kilpailevan mammakerhon keskellä, mutta harmi, kun (julkinen) vanhemmuuskeskustelu on hyvin yksipuolista ja mielestäni värittynyttä.

Sinä keksit pyörän uudelleen.

Siitähän tässä on ollut kyse. Äitiys ei ole kaikkien juttu ja niiden, joiden juttu se ei ole, pitää saada jäädä vapaaehtoisesti lapsettomiksi ilman, että sinunkaltaisesi suoltavat propagandaa äitiyden ilosta ja onnesta.

Niin, eli äitiyden onnesta ei saa puhua, mutta perhe-elämän kurjuudesta saa ja pitää puhua, jotta lapsettomat saavat "realistisen" kuvan ja saavat pönkitystä omalle päätökselleen olla hankkimatta lapsia. Sitten tulee näitä kommentteja, että "täältäkin saa lukea miten kamalaa perhe-elämä on". Mutta kun tuo ei ole koko totuus. Suurin osa vanhemmista ei koe perhe-elämää kamalana ja ovat onnellisia, mutta he eivät saa puhua onnestaan. Muutenhan jollekin voisi syntyä käsitys, että perheellinen voisi olla onnellinen ja kokea elämänsä kivaksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Eikö sitä silloin ole yhtä lailla yksinäinen kun lapset lentää omillensa? Tiedän monia vanhuksia joiden aikuiset lapset eivät vieraile heidän luonaan, hyvä jos soittavat kerran vuodessa. Se, että mä nyt punkeaisin ihmisen ulos itsestäni ja uhraisin lapsen tarpeille vuosikausia elämästäni jättäen omat haaveeni syrjään ei ole takuu sille että hän kävisi minua päivittäin ilahduttamassa sitten kun olen vanha.

Miksi ne omat haaveet pitää jättää syrjään? Itselläni on 2 lasta ja ihan täyttä elämää olen elänyt.

Kaikkien haaveisiin ei vaan lapset sovi, miksi niitä silloin pitäisi tehdä? Eikä koskaan voi tietää minkälaisen arvan vetää, ystäväni on erityislapsen yh ja kyllä siinä jäi omat koulu- ja urahaaveet ja muut ihan täysin syrjään, eikä parisuhteesta kannata edes haaveilla kun ei riitä aikaa ja energiaa muihin kuin lapsen asioiden hoitamiseen. Miksi ottaisin riskin että päätyisin samanlaiseen tilanteeseen, varsinkaan kun niitä lapsihaaveita ei alunperinkään ole?

Älä ihmeessä ota sitä riskiä. Kuka sinua siihen painostaa?

Ei täällä palstalla ainakaan kukaan.

Olen keski-ikäinen nainen, enkä ole kokenut vauvakuumetta koskaan. Ystävät hankkivat lapsia jo nuorina, mutta itse en kokenut halua hankkia lapsia edes silloin. Tunnen nyt iloa ratkaisustani. Sukulaislapset ovat ihania ja olen heitä hoitanut. Minulle lapseton elämäntapa on ihanteellinen. Olen välttynyt isolta stressiltä, kun ei ole tarvinnut huolehtia lapsista. Voin lähteä ulkomaille milloin haluan. Töistä kotiin tullessa saan rentoutua, ottaa päikkärit yms. Ei kenelläkään ole oikeutta tuputtaa perhe-elämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Moni hankkii lapsia painostuksesta, että nainen on oikea nainen vasta saatuaan lapsia. Annetaan toisillemme mahdollisuus valita oma elämäntapa ja kunnioitetaan toistemme elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on maailma sekaisin, kun lapsiperhe-elämä nähdään vankilana. Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat. Sellaista, ettei mikään muu asia elämässä tuota vastaavanlaista ilon ja onnen tunnetta.

Vaikea uskoa, koska lapselliset valittavat elämänsä ongelmista ja raskaudesta jatkuvasti suureen ääneen. Jos se elämä kerta on niin auvoista niin älkää sitten natkuttako. Sitähän toinen luulee, että teikäläisiä kaduttaa lastenteko.

Eli kummin päin se oikeasti on?

Sivusta pakko kommentoida, että (julkinen) keskustelu vanhemmuudesta on pitkälti marisijoiden hallussa.

Tuntuu, että äitiys on suomalaisille naisille joku kurjuuskilpailu, jossa voittajalle on luvassa se kaikista kiiltävin Marttyyrin Kruunu.

Harmi vaan, mitään voittajaa ei koskaan tule.

Minä ja muut äitiyden luontevasti ottavat naiset joiden lapset kasvaa ”siinä sivussa” ja ovat ns. helppoja, pysytään mieluummin hiljaa omasta elämästä nauttimiseen keskittyen, ja annetaan marinamammojen läyhätä.

Marinamammat eivät nimittäin katso kovin hyvällä niitä naisia, joille äitiys tulee luonnostaan ja on helppoa.

Sinänsä kyllä ihan sama, kun en ole yhtään kiinnostunut viettämään aikaa missään kurjuudesta kilpailevan mammakerhon keskellä, mutta harmi, kun (julkinen) vanhemmuuskeskustelu on hyvin yksipuolista ja mielestäni värittynyttä.

Sinä keksit pyörän uudelleen.

Siitähän tässä on ollut kyse. Äitiys ei ole kaikkien juttu ja niiden, joiden juttu se ei ole, pitää saada jäädä vapaaehtoisesti lapsettomiksi ilman, että sinunkaltaisesi suoltavat propagandaa äitiyden ilosta ja onnesta.

Niin, eli äitiyden onnesta ei saa puhua, mutta perhe-elämän kurjuudesta saa ja pitää puhua, jotta lapsettomat saavat "realistisen" kuvan ja saavat pönkitystä omalle päätökselleen olla hankkimatta lapsia. Sitten tulee näitä kommentteja, että "täältäkin saa lukea miten kamalaa perhe-elämä on". Mutta kun tuo ei ole koko totuus. Suurin osa vanhemmista ei koe perhe-elämää kamalana ja ovat onnellisia, mutta he eivät saa puhua onnestaan. Muutenhan jollekin voisi syntyä käsitys, että perheellinen voisi olla onnellinen ja kokea elämänsä kivaksi!

Ööö, siis missä sulle on sanottu ettei onnestaan saa puhua?

Minä puhun molemmista. Hyvistä puolista ja huonoista. Koska fakta on että molempia riittää. Ei kenenkään elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista; olit sitten perheellinen tai lapseton.

Ei kukaan koskaan ole sanonut tai antanut ymmärtää etten saisi hehkuttaa onneani. Ehkä joskus joku antaa johonkin kommentin tyyliin "odotapas vaan kun tulee se ja se vaihe". Se on kuitenkin aina enemmän hyväntahtoista vinoilua jonka otan huumorilla niinkuin kuuluu. Toisaalta jos valitan, ihan yhtä usein tokaistaan että "nauti nyt, ei ne kauaa ole pieniä". Mikä on täysin totta sekin.

t. kahden lapsen äiti joka on onnellinen ja välillä väsynyt

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä20897 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niin no mieluummin elän sinne kasikymppiseksi semmoista elämää kuin haluan ja kadun sitten sen lopun 10 vuotta kuin päinvastoin.

Valitettavasti niitä elämän rajoitteita alkaa tulla monilla jo ennen kahdeksankymmenen vuoden ikää. Sitä paitsi hyvät perhesuhteet vaikuttavat positiivisesti terveyteen ja hyvinvointiin. Lapseton sisareni sairastui useita vuosia sitten masennukseen ja krooniseen sairauteen, johon hän myöhemmin menehtyi. Sellaisessa tilanteessa monet ystävät tuntuvat katoavan nopeasti, mutta oma perhe pysyy todennäköisemmin rinnalla.

Minun isäni taas oli masentunut alkoholisti kunnes me lapset muutimme pois kotoa, sitten lopetti juomisen. Epäilen yhteyttä lapsiperhe-elämään.

Vierailija kirjoitti:

Naisten koulutus hillitsee populaation holtitonta lisääntymistä, mikä on hyvä asia.

Niin mutta ongelma onkin kehitysmaissa, joissa ei muuta tehdäkään kuin lisäännytään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Eikö sitä silloin ole yhtä lailla yksinäinen kun lapset lentää omillensa? Tiedän monia vanhuksia joiden aikuiset lapset eivät vieraile heidän luonaan, hyvä jos soittavat kerran vuodessa. Se, että mä nyt punkeaisin ihmisen ulos itsestäni ja uhraisin lapsen tarpeille vuosikausia elämästäni jättäen omat haaveeni syrjään ei ole takuu sille että hän kävisi minua päivittäin ilahduttamassa sitten kun olen vanha.

Miksi ne omat haaveet pitää jättää syrjään? Itselläni on 2 lasta ja ihan täyttä elämää olen elänyt.

Kaikkien haaveisiin ei vaan lapset sovi, miksi niitä silloin pitäisi tehdä? Eikä koskaan voi tietää minkälaisen arvan vetää, ystäväni on erityislapsen yh ja kyllä siinä jäi omat koulu- ja urahaaveet ja muut ihan täysin syrjään, eikä parisuhteesta kannata edes haaveilla kun ei riitä aikaa ja energiaa muihin kuin lapsen asioiden hoitamiseen. Miksi ottaisin riskin että päätyisin samanlaiseen tilanteeseen, varsinkaan kun niitä lapsihaaveita ei alunperinkään ole?

Vaikka niitä lapsia ei olisikaan, niin koskaan ei voi tietää, millaisen arvan saat. Huomaat kouluttautuneesi alalle, joka ei sitten oikeasti kiinnostakaan. Urahaaveet saattaa mennä siinä, että työvoimaa vähennetään ja saat lopputilin. Samalla on lama-aika, etkä onnistu saamaan uutta työpaikkaa. Sitten kun uusi nousukausi tulee, niin olet ollut työttömänä ja taitosi ovat ruostuneet. Saatat sairastua vaikka olet kuvitellut olevasi terve ja hyväkuntoinen. Aamulla lähdet töihin ja työmatkalla joudut liikenneonnettomuuteen ja kuolet.  Aikamoisella riskillä täällä kaikki elävät, elämästä ei selviä hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen nainen, enkä ole kokenut vauvakuumetta koskaan. Ystävät hankkivat lapsia jo nuorina, mutta itse en kokenut halua hankkia lapsia edes silloin. Tunnen nyt iloa ratkaisustani. Sukulaislapset ovat ihania ja olen heitä hoitanut. Minulle lapseton elämäntapa on ihanteellinen. Olen välttynyt isolta stressiltä, kun ei ole tarvinnut huolehtia lapsista. Voin lähteä ulkomaille milloin haluan. Töistä kotiin tullessa saan rentoutua, ottaa päikkärit yms. Ei kenelläkään ole oikeutta tuputtaa perhe-elämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Moni hankkii lapsia painostuksesta, että nainen on oikea nainen vasta saatuaan lapsia. Annetaan toisillemme mahdollisuus valita oma elämäntapa ja kunnioitetaan toistemme elämää.

Tiivistelmä: Minä-minä-minä-MINÄ-minä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen nainen, enkä ole kokenut vauvakuumetta koskaan. Ystävät hankkivat lapsia jo nuorina, mutta itse en kokenut halua hankkia lapsia edes silloin. Tunnen nyt iloa ratkaisustani. Sukulaislapset ovat ihania ja olen heitä hoitanut. Minulle lapseton elämäntapa on ihanteellinen. Olen välttynyt isolta stressiltä, kun ei ole tarvinnut huolehtia lapsista. Voin lähteä ulkomaille milloin haluan. Töistä kotiin tullessa saan rentoutua, ottaa päikkärit yms. Ei kenelläkään ole oikeutta tuputtaa perhe-elämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Moni hankkii lapsia painostuksesta, että nainen on oikea nainen vasta saatuaan lapsia. Annetaan toisillemme mahdollisuus valita oma elämäntapa ja kunnioitetaan toistemme elämää.

Tiivistelmä: Minä-minä-minä-MINÄ-minä!

Joku tuolla aiemmin samaa kysyi ja minä jatkan: mikä sitten on vika itseensä keskittymisessä? Keneltä se on pois tai ketää se haittaa? Vai onko tuo joku muinainen luterilainen nöyryyden ja uhrautuvaisuuden eprinne, joka sanoo ettei ihminen saisi elää kuten itse haluaa vaan pitäisi uhrautua toisten eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen nainen, enkä ole kokenut vauvakuumetta koskaan. Ystävät hankkivat lapsia jo nuorina, mutta itse en kokenut halua hankkia lapsia edes silloin. Tunnen nyt iloa ratkaisustani. Sukulaislapset ovat ihania ja olen heitä hoitanut. Minulle lapseton elämäntapa on ihanteellinen. Olen välttynyt isolta stressiltä, kun ei ole tarvinnut huolehtia lapsista. Voin lähteä ulkomaille milloin haluan. Töistä kotiin tullessa saan rentoutua, ottaa päikkärit yms. Ei kenelläkään ole oikeutta tuputtaa perhe-elämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Moni hankkii lapsia painostuksesta, että nainen on oikea nainen vasta saatuaan lapsia. Annetaan toisillemme mahdollisuus valita oma elämäntapa ja kunnioitetaan toistemme elämää.

Tiivistelmä: Minä-minä-minä-MINÄ-minä!

Tietenkin kirjoittaja kirjoittaa itsestään, kun hän kertoo, miksi ei ole halunnut lapsia. Kenen näkökulma hänen olisi pitänyt valita, sinun vai kokoomuksen puolueohjelman?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on maailma sekaisin, kun lapsiperhe-elämä nähdään vankilana. Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat. Sellaista, ettei mikään muu asia elämässä tuota vastaavanlaista ilon ja onnen tunnetta.

Mutta kun en halua kokea sitä iloa. Se on sinun ilosi huippu. Minun onneni on muualla. Ymmärrätkö?

Se on siunaus, että te velat ette ymmärrä mitä menetätte. 

Meidän ei tarvitsekkaan ymmärtää kuten ei tarvitse lapsen tehneiden ymmärtää meitä. Olemme miehen kanssa onnellisia ilman lapsiakin. Haemme ilon ja onnen muista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Kuolen yksin, mutta so what.

Kaikki me kohdataan kuolema yksin. Oli perhettä tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Olen viimein luovuttanut miehen etsimisessä, joten jään lapsettomaksi. En halua tehdä lasta yksin.

Tämä itsellänikin. Haluaisin lapsia, mutta vapaata, isäksi sopivaa tai haluavaa miestä ei löydy. Tuntuu aina pahalta kun julkaistaan uutisia joissa naisia syyllistetään lapsettomuudesta kun lapsen tekoon tarvitaan kuitenkin kaksi. 

Sain lapsen juuri neljäkymmentä täytettyäni. Olen siis saanut elää vapaata aikuisen ihmisen elämää sekä voinut jäädä kolmeksi vuodeksi kotiin lapsen kanssa.

Voin sanoa, että mikään maailmassa ei minun kohdallani ole aiheuttanut niin suurta iloa ja onnea kuin lapsen kasvun seuraaminen. Lisäksi tykkään leikkiä, askarrella, käydä leikkipuistoissa, lasten konserteissa ja näytelmissä, muumimaailmassa, jne.

Olen jo aiemmin matkustellut, käynyt oopperoissa ja aikuisten menoissa yllinkyllin. Lukenut kirjoja ja nähnyt elokuvia. En kaipaa niitä asioita nyt. Niihin ehtii kyllä palata, kun lapsi on isompi.

Mutta samalla seuraan itseäni 10-15 vuotta nuorempien naisten elämää. Osalla on jo 3 tai 4 lasta, he ovat lähes koko aikuisikänsä olleet vanhempia. Ei heitä moniakaan juuri kiinnosta viedä lapsia minnekään ja kovasti haikailevat menoja kodin ja perhepiirin ulkopuolella. Joten tiedä tuota sitten, mikä kenellekin on oikea ratkaisu.

Mutta itse olen iloinen ja onnellinen siitä, että saan olla äiti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen nainen, enkä ole kokenut vauvakuumetta koskaan. Ystävät hankkivat lapsia jo nuorina, mutta itse en kokenut halua hankkia lapsia edes silloin. Tunnen nyt iloa ratkaisustani. Sukulaislapset ovat ihania ja olen heitä hoitanut. Minulle lapseton elämäntapa on ihanteellinen. Olen välttynyt isolta stressiltä, kun ei ole tarvinnut huolehtia lapsista. Voin lähteä ulkomaille milloin haluan. Töistä kotiin tullessa saan rentoutua, ottaa päikkärit yms. Ei kenelläkään ole oikeutta tuputtaa perhe-elämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Moni hankkii lapsia painostuksesta, että nainen on oikea nainen vasta saatuaan lapsia. Annetaan toisillemme mahdollisuus valita oma elämäntapa ja kunnioitetaan toistemme elämää.

Tiivistelmä: Minä-minä-minä-MINÄ-minä!

Joku tuolla aiemmin samaa kysyi ja minä jatkan: mikä sitten on vika itseensä keskittymisessä? Keneltä se on pois tai ketää se haittaa? Vai onko tuo joku muinainen luterilainen nöyryyden ja uhrautuvaisuuden eprinne, joka sanoo ettei ihminen saisi elää kuten itse haluaa vaan pitäisi uhrautua toisten eteen.

Koko yhteiskunnalta.

Yhteiskunta ei pysy pystyssä sillä, että yhtäkkiä ei tulekaan enää seuraavaa sukupolvea elättämään ja hoitamaan ikääntyviä.