Miten saa kasvatettua rauhallisen ja epäitsekkään lapsen?

Oma esimerkki

Kiireetön läsnäolo

Lukeminen

Juttelu, kiinnostus lapsen asioihin

Lapsen ottaminen mukaan kotitöihin

Yhteiset kivat jutut sekä äidin että isän kanssa (pokemoninmetsästys, uimahalli, kirjasto tms)

Johdonmukaisuus, lupausten ja uhkausten pitäminen

Riita- kiusaamis- ym tilanteiden rauhallinen ja kunnollinen selvittäminen

Keskustelet hänen kanssaan. Kuuntelet ja annat huomiota. Opetat hyvän käytöksen ja muiden ihmisten huomioimisen ja kunnioittamisen.

Teette kivoja ja hyödyllisiä asioita yhdessä. Eli opetat huolehtimaan itsestään, pukemaan, leipomaan, lukemaan.

Juoksette metsissä ja ihailette luonnonihmeitä. Poimitte marjoja ja teette piirakkaa.

Opetat hyväksymään erilaisuuden.

Olet suhteenne aikuinen.

Rauhallisuus temperamenttikysymys. Toki voi opettaa odottamaan vuoroaan kärsivällisesti, esimerkiksi. Vapaaehtoistöitä yhdessä tekemällä oppii epäitsekkyyttä.

Täällä on ylempänä sanottu jo monta kertaa, että tuo rauhallisuus on synnynnäinen luonteenpiirre. Ei välttämättä suoraan periytyvä. Ollaan miehen kanssa hyvin rauhallisia ihmisiä joiden tunneilmaisu on suurimman osan ajasta aika hillittyä. Esikoinen on hyvin aktiivinen ja SUURIeleinen ekstrovertti. Kuopus on vähän rauhallisempaa tekoa. Mutta esikoisen kanssa on saatu hyvää harjoitusta siihen, miten räiskähtelevän ja vauhdikkaan lapsen käytöstä saa tasapainoitettua.

Kaikkein tärkein on esimerkki. Jos haluat opettaa lapselle jotain sosiaalisia- ja tunnetaitoja, pyri antamaan mahdollisimman hyvää esimerkkiä. Täydellinen ei tarvitse todellakaan olla: lapselle on parempi huomata, että vanhemmatkaan eivät ole täydellisiä. Päinvastoin: aikuisillekin tulee kaikenlaisia tunteita, mutta he käyttävät tiettyjä taitoja pitääkseen käytöksensä tasapainossa. Ne taidot opitaan, niitä harjoitellaan ja lapsikin voi vuorostaan oppia ne. Ympäristö on myös hyvin tärkeä: mitä paremmin ympäristö mahdollistaa lapselle rauhoittumisen ja keskittymisen, sitä paremmin lapsi sitä oppii.

Lapsen on helpompi sietää sitä, ettei saa kaikkea haluamaansa eikä ole jatkuvasti huomion keskipiste, kun hänen TARPEISIINSA vastataan riittävän hyvin. Siis ei siihen, mitä hän sattuu haluamaan, vaan siihen mitä hän tarvitsee. Tuossakin on temperamenttieroja, toisilla kestää kauemmin oppia nuo taidot, kuin toisilla.

Lapsille pitää antaa aikaa opetella sosiaalisia ja tunnetaitoja. Lasten keskeneräisyyttä pitää sietää. Minä henkilökohtaisesti en jaksa enää kauhistella lasten käytöstä, muhun vaikuttaa enemmän se miten vanhemmat ja muut aikuiset siihen vastaavat. Kun vanhemmat selvästi opettavat ja uudelleen opettavat lapselle tunteiden ja käytöksen hallintaa, kaikki on niinkuin pitää.

24 jatkaa:

Aloittaja tuossa kysyi, mitkä on pahimmat virheet, mitä välttää. No, ainakin alkeellisin virhe on kuvitella että lapset on jotenkin kaikki samanlaisia tabula rasoja, joista pelkällä kasvatuksella saa muokattua toivomansa kaltaisia. Eli kunkin lapsen kohdalla pitää mennä sen mukaan, millainen ihminen hän on ja mitä hän tarvitsee. Kovin aktiivinen lapsi esimerkiksi tarvitsee paljon liikuntaa, ulkoilua ja tekemistä, mahdollisesti toisten lasten seuraa, jotta jaksaa olla rauhallisemmin kun tilanne sitä vaatii. Introvertti, herkkä lapsi saattaa tarvita puolestaan vetäytymistä ja rauhoittumishetkiä paljon esimerkiksi kahdestaan vanhemman kanssa tai jopa yksinään, että sietää sitten virikkeellisempää ympäristöä ja muita ihmisiä. Eli olisi virhe yrittää pakottaa se aktiivinen lapsi tuntikausiksi paikoilleen, sisätiloihin tm. ja odottaa, että lapsi ei menisi pitkin seiniä. Herkkis introvertti saattaisi taas alkaa kiukutella ja käyttäytyä vaativasti, jos ei saisi rauhoittumishetkiään.

Toinen alkeellinen virhe on kuvitella, että kasvatusprojektin ensisijainen kohde on lapsi. Parin lapsen kokemuksella voin sanoa, että se ensisijainen kohde olen ollut minä itse. Tämä liittyy siihen esimerkin antamiseen. Temperamenttisen ja hyvin aktiivisen, suuritarpeisen lapsen kanssa olen huomannut, että se oma pinnakin menee yllättävän aikaisin poikki. Siinä kun olen opetellut uusia tunteidenhallintataitoja olen pystynyt niitä opettamaan lapsellekin.

Ai niin: olisi virhe heittää lapsi levottomaan ympäristöön ja vaatia, että lapsi osaa käyttäytyä rauhallisesti. Olisi virhe viedä lapsi kylään johonkin vieraampaan paikkaan, missä lapsi ei tiedä mistä löytyy vaikka leluja, kirjoja tm. tekemistä tai muutenkaan tiedä, miten olla. Sitten syöttää lapselle sokeria ja olettaa että lapsi osaa olla rauhallsesti, kun aikuiset nauravat ja puhua purpattavat toistensa suihin.

Meillä on vilkkaat lapset, mutta äärimmäisen epäitsekkäitä ja kohteliaita. Nelivuotis -neuvolassa ”neuvolantäti” totesi minulle, ettei ole eläessään tavannut yhtä kohteliasta lasta, oli tarjonnut tädille puolikasta välipalakeksistäänkin jonka oli ottanut mukaan 😄 Itse olen melko vilkas myös, mutta myös hyvin kohtelias. Kyllä se siitä vanhempien esimerkistä lähtee lastenkasvatus, luonne sitten säätelee loput.

Lapseni on vaan sellainen. En joutunut kasvattamaan häntä yhtään. En usko että kasvatus muutenkaan tehoaa niin kauheasti, ihmset vain ovat sellaisia kuin ovat.

Lapsesta tulee rauhallinen, jos hänen temperamenttinsa on rauhallinen. Eipä siihen kasvatuksella juuri voi vaikuttaa. 

Mitä tulee itsekkyyteen ja epäitsekkyyteen: epäitsekkyys kehittyy iän myötä. Vauva ja pieni lapsi ajattelee vain omasta näkökulmasta. Moninäkökulmaisuus kehittyy vasta ajan myötä, mutta jos aiot lapselle sellaista opettaa, sinun pitää itsekin osata ajatella toisten näkökulmasta. Sitten on vielä sekin juttu, että jos tavoitteena on kasvattaa epäitsekäs lapsi, voivat hommat mennäkin lapsen kannalta pieleen aika raskaasti.

Mutta olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että tuo epäitsekkyyskin on sidoksissa myös luonteeseen. Esim. minun nuorempi lapseni on vielä sen ikäinen (4), että emme ole kauhean syvällisesti päässeet vielä käymään keskusteluja, joiden sisältö olisi "mietipä, jos joku tekisi sulle noin". Tästä huolimatta eräs perhetuttu liikuttui kyyneliin, kun lapseni tarjosi synttärikarkeistaan ensin muilla ja otti sitten vasta itse (huom! en ollut itse paikalla, vaan äitini raportoi tästä mulle – olimme lapsen synttäripäivänä eräissä juhlissa, joten vanhempani järjestivät pienet kekkerit lapselle). Kuulemma tämä perhetuttu on usein toistellut, miten noin pieni lapsi voi olla noin huomaavainen. Mulla ei ole vastausta siihen. En pidä sitä omana ansionani. Lastentarhanopettaja kertoi vasu-keskustelussa, miten meidän lapsemme ei ikinä pahoita tahallaan toisten mieltä, ei aloita riitoja ja jotenkin "rauhoittaa" muut lapset läsnäolollaan. (Mulla ei ole tällaisesta "rauhoittavasta vaikutuksesta" siis itselläni mitään havaintoa, tämä on pelkästään LTO:n kertomaa.) Ja siis tämä meidän lapsemme ei ole mitenkäään erityisen rauhallinen, vaan enemmän vilkas ja kova touhuamaan. Olen kyllä itse sitä mieltä, että hän on luonteeltaan hyvin positiivinen, mutta en sitäKÄÄN piirrettä omaksi ansiokseni nimeäisi.

Isomman lapsen kanssa kyllä käydään keskusteluja siitä, miltä asiat tuntuvat muista ihmisistä, hän on enemmän sellaista pohtijatyyppiä muutenkin. Mutta ei kauheasti harrasta sellaisia "epäitsekkäitä" eleitä kuten nuorempi sisaruksensa. Ihan hienosti hän kuitenkin osaa ajatella myös muiden näkökulmasta kuin omastaan, kun asioista keskustellaan, mutta se näkyy vaihdellen hänen käytöksessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä anna lapsen keskeyttää koko ajan. Pikku herrat ja prinsessat tulee siitä kun liikaa huomioidaan. Jos aikuiset juttelee keskenään ei lapsen sovi olla jatkuvasti keskeyttämässä. Pitää malttaa odottaa vuoroa. Niin kasvaa ainakin itsekeskeisiä ja epäsosiaalisia keskeyttäjiä jotka luulee että huomio kuuluu heille taukoamatta.

Se että väittää liian huomioimisen kasvattavan pikku prinssejä ja prinsessoja on yhtä naurettava väite kun se että ei saa pitää sylissä lasta, koska muuten siitä tulee sylivauva. Ongelmat nimenomaan tulevat siitä kun lapsen tarpeisiin ei vastata riittävästi. Lukekaa psykologiaa vähän ennen kuin alatte kotipsykologeiksi.

Sä olet tulkinnut asioita selvästi vähän väärin. Vauvojen tarpeisiin vastataan tietysti heti, tilanteesta riippumatta. Lapsen kasvaessa hän oppii odottamaan vähitellen pidempiä aikoja vaikka tarvetta ei välittömästi tyydytetä. Hyviä käytöstapoja voi ja kannattaa opettaa. Se ei tarkoita että lapsi tylysti sivuutetaan vaan ohjataan ja neuvotaan miten toisten seurassa ollaan. Lapselle pitää opettaa että puhutaan vuorotellen, ei samanaikaisesi ja että on epäkohteliasta keskeyttää toisen puhuessa tai puhua päälle. Ylipäätään kannattaa miettiä minkälaista taitoja ja käyttäytymistä ihmisiltä odotetaan: oman vuoron odottamista, empatiakykyä, jakamista, joustamista ja toisen tarpeiden huomioimista, vuorottelua jne. Oma esimerkki ja johdonmukaisuus on tietenkin tärkeää. Aikuisella pitää olla malttia kertoa, selittää ja perustella monenlaisia asioita. Samoin kuunnella lasta ja jaksaa vastata tarkentaviin, välillä loputtoman tuntuisiin kysymyksiin. Vain siten lapsi oppii asioita ympäristöstään, itsestään, vuorovaikutussuhteista toisten kanssa ja ihan kaikesta mitä elämä eteen tuo. Hyvin kasvatettu ja hyväkäytöksinen lapsi saa ympäristöltään positiivista palautetta. Kavereitakin on helppo löytää kun yhdessä olemiseen on hyvät valmiudet. Lapsi tarvitsee paljon huomiota ja yhdessäoloa, kokemusta siitä että on tärkeä ja ainutlaatuinen. Silti hän tarvitsee myös ohjausta, rajoja, ja riittävästi sopivia tilanteita uusien taitojen harjoittelemiselle. Niin, ja ammatiltani olen psykologi jos sillä kerran on väliä. Nämä asiat kyllä ovat mielestäni ihan maalaisjärjelläkin ymmärrettävissä.

Lapsesta saa kasvatettua rauhallisen ja epäitsekkään olemalla itse rauhallinen ja epäitsekäs.

Se auttaa että puoliso on samanlainen.

Lapset usein perivät vanhempiensa tai isovanhempiensa tai jonkun muun lähisukulaisen temperamentin.

Niin on käynyt omassa perheessäni ja ystävieni perheissä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsesta tulee rauhallinen, jos hänen temperamenttinsa on rauhallinen. Eipä siihen kasvatuksella juuri voi vaikuttaa. 

Mitä tulee itsekkyyteen ja epäitsekkyyteen: epäitsekkyys kehittyy iän myötä. Vauva ja pieni lapsi ajattelee vain omasta näkökulmasta. Moninäkökulmaisuus kehittyy vasta ajan myötä, mutta jos aiot lapselle sellaista opettaa, sinun pitää itsekin osata ajatella toisten näkökulmasta. Sitten on vielä sekin juttu, että jos tavoitteena on kasvattaa epäitsekäs lapsi, voivat hommat mennäkin lapsen kannalta pieleen aika raskaasti.

Mutta olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että tuo epäitsekkyyskin on sidoksissa myös luonteeseen. Esim. minun nuorempi lapseni on vielä sen ikäinen (4), että emme ole kauhean syvällisesti päässeet vielä käymään keskusteluja, joiden sisältö olisi "mietipä, jos joku tekisi sulle noin". Tästä huolimatta eräs perhetuttu liikuttui kyyneliin, kun lapseni tarjosi synttärikarkeistaan ensin muilla ja otti sitten vasta itse (huom! en ollut itse paikalla, vaan äitini raportoi tästä mulle – olimme lapsen synttäripäivänä eräissä juhlissa, joten vanhempani järjestivät pienet kekkerit lapselle). Kuulemma tämä perhetuttu on usein toistellut, miten noin pieni lapsi voi olla noin huomaavainen. Mulla ei ole vastausta siihen. En pidä sitä omana ansionani. Lastentarhanopettaja kertoi vasu-keskustelussa, miten meidän lapsemme ei ikinä pahoita tahallaan toisten mieltä, ei aloita riitoja ja jotenkin "rauhoittaa" muut lapset läsnäolollaan. (Mulla ei ole tällaisesta "rauhoittavasta vaikutuksesta" siis itselläni mitään havaintoa, tämä on pelkästään LTO:n kertomaa.) Ja siis tämä meidän lapsemme ei ole mitenkäään erityisen rauhallinen, vaan enemmän vilkas ja kova touhuamaan. Olen kyllä itse sitä mieltä, että hän on luonteeltaan hyvin positiivinen, mutta en sitäKÄÄN piirrettä omaksi ansiokseni nimeäisi.

Isomman lapsen kanssa kyllä käydään keskusteluja siitä, miltä asiat tuntuvat muista ihmisistä, hän on enemmän sellaista pohtijatyyppiä muutenkin. Mutta ei kauheasti harrasta sellaisia "epäitsekkäitä" eleitä kuten nuorempi sisaruksensa. Ihan hienosti hän kuitenkin osaa ajatella myös muiden näkökulmasta kuin omastaan, kun asioista keskustellaan, mutta se näkyy vaihdellen hänen käytöksessään.

Teillä varmaan on hyvä esimerkki tarjolla. Mikään kasvatus ei korvaa vanhempien hyvää esimerkkiä siitä miten muut otetaan huomioon ja miten toisia puhutellaan ja miten heitä kohtaan käyttäydytään. Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan.

Olemalla ite rauhallinen ja epäitsekäs, tiukat rajat rakkaudella.

Vierailija kirjoitti:

Oma esimerkki tärkein.

Olin ehkä nazimutsi,

mutta meillä sekä aikuiset ja lapset (vieraatkin) käyttäytyivät ihan inhimillisesti, korrektististi ja sivistyneesti.

Omille lapsille pelisäännöt olivat ihan selvät, vieraita lapsia piti joskus ojentaa  (koska heidän omat vanhenpansa eivät olleet opettaneet heille edes normaaleita käytöstapoja?)

Kuitenkin meillä kävi paljon lasten kavereita, joiden kanssa juttelin paljon (ainakin hellan vieressä ja  ruokapöydässä, koska meillä ei käydä kaapista syömässä, eikä tilata pikaruokaa)

Ehkä yhdessä tehdyillä perunamuusilla, lihapullilla  ja salaatilla sain kesytettyä nuorison?