Kyllä lasten laittaminen kaiken muun edelle menee joissain perheissä överiksi!

Mulla on myös tuttuja joissa kaikki tehdään lasten ehdoilla. Luurangot kolisee kaapeissa ja luullaan että kun oikein lapsille lässytellään ja heitä curling-kasvatetaan, niin ei ne mitään huomaa. Aikuiset käyttävät lapsia puskurina ettei tarvitse selvittää ongelmiaan. Oikeasti lapset ovat onnellisia kun heidän vanhemmillaan on oma elämä ja nämä voivat hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu. Kyllä se on niin että vanhemmat on paskoja. Aina. Vapaata riistaa. Teki niin tai näin niin aina sataa paskaa niskaan.

Ennen, kun aikuiset kahvittelivat pöydän ääressä vieraiden kanssa, ei siihen viereen menty notkumaan ja pulisemaan. Sellaista käytöstä katseltiin nenänvartta pitkin ja tuhahdeltiin kurittomista kakaroista.

Nykyäänhän ei vanhempi saa edes juoda kahvia ja olla olematta läsnä lapselleen. LÄSNÄ pitää olla aina, koska muuten puskista hyppää sossun pappa paheksumaan ja puheterapeuttiliitto syyttää lapsen puheen kehityksen vaarantamisesta.

No mitä aloitukseen tulee, niin ap:n tapaus on selvä, tuon ikäisten pitää jo opetella puheenvuoron odottamista, mutta mielestäni tämä ei aina onnistu esimerkiksi 1-2-vuotiaan kanssa. Varsinkaan muiden ihmisten läsnäollessa.

Mutta kyllä se on ihan tosi asia, että nykyään vuorovaikutetaan vähemmän vauvojen ja taaperoiden kanssa, esimerkiksi mutismi ja puhevaikeudet ovat paljon yleisempiä nykyään. Eikä se ole satunnaisesta kahvittelusta kiinni, vaan ihan tästä mitä jokainen meistä juuri nyt tekee: puhelin on kädessä ja huomio siinä.

Mutta kyllä syyllistämisessäkin joillain menee överiksi. Esimerkiksi joskus oli palstalla ketju, kuinka kauheaa katsottavaa on kun äidit vaunuillessakin on puhelin kädessään. Sehän on nyt yksi ja ainoa hetki monesti, milloin lapsi ei vaadi vanhemman huomiota/läsnäoloa. Se ei silti tarkoita, etteikö ilmiö olisi ihan todella olemassa.

Jeps. Eli paskat nykyvanhemmat. Aina ne tekee väärin. Tekivät niin tai näin niin kuraa tulee.

(Oikeastihan sinä kirjoittelet ihan silkkaa pahatahtoista mutua)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu. Kyllä se on niin että vanhemmat on paskoja. Aina. Vapaata riistaa. Teki niin tai näin niin aina sataa paskaa niskaan.

Tämä! Ja yleensä ne ”parhaat neuvot” tulee lapsettomilta.

Olen lapseton. En ole ikinä sanallakaan neuvonut ketään lapsiasioissa.

Mutta kyllä lapsettomillakin voi olla hyviä neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessäkin tutussa perheessä vanhemmat keskeyttää kaiken mitä ovat tekemässä aina jos lapsille (3-, 6-, 9-vuotiaat) tulee jotain asiaa. Keskeyttävät juttelun keskenään tai vieraiden kanssa ja keskittyvät lapsiin heti kun nämä hakevat huomiota. Lapsille ei siis lainkaan opeteta, että pitäisi odottaa vuoroaan vaan lasten tarpeita kunnioitetaan niin pitkälle, että vanhemmat siten keskeyttää kaiken oman juttunsa ja juttelevat lapsilleen jos näistä jutututtaa.

Samassa perheessä vanhemmat ovat uupuneita, mutta silti lapsilla on läjäpäin harrastuksia, joihin kuskataan. Vaikka on rahavaikeuksia, lapsilla pitää olla kalliit vaatteet ja viimeisimmät hittilelut, tabletit ja pleikkarit.

Siis toki lastenKIN tarpeet on tärkeitä muttei lasten tarvitse antaa olla mitään yli-ihmisiä, joiden palvelijoita vanhemmat on.

Mun paras ystävä on tällainen just, ja samasta syystä en ole kahteen vuoteen päässyt hänen kanssaan mihinkään kahdestaan.  Minä olen aina se joka käy heillä kylässä ja ymmärrän sitä, että puhelut ja keskustelut keskeytyvät lasten takia.

Lapset ovat 6v, 10v ja 12v ja ymmärrän sen perheelle omistautumisen ja sen, että ystäväni on maailman paras äiti, mutta mulla on ikävä mun ystävää. Lapset ovat tottuneet siihen, että mun ystävä passaa ja tekee, keskeyttää ja ei käy missään. Lasten isä harrastaa ja mun ystävä lasten ehdoilla.

Mun silmiin se näyttää uhrautumiselta, kun miehensä tekee reissutyötä ja reissun jälkeen lähtee viikoksi Lappiin kavereiden kanssa, eikä mun ystävä saa edes yhtä vapaailtaa kavereitten kanssa.

Jos sen harvan kerran päästään kahdestaan, sitä edeltää lasten iltatoimet koska miehensä on niin kädetön. Hirveä härdelli että päästään lähtemään ja SILTI lapset soittavat sille jos kotona tulee jotain.

Ystäväni on sen luonteinen, että kun lapset muuttavat kotoa niin se jää odottamaan lapsenlapsia, ja että on sitten ketä passata kun lapset isoja.

Toiset vaan on sellaisia, että niille se perhe on se juttu ja sosiaalinen elämä on toissijainen.

Itse vierastan tota mallia sen takia, että oma mummo ja äiti olivat kotiäitejä ja roikkuvat nyt lapsissa vanhoilla päivillään. Syyllistävät kaikkensa antaneena meitä itsekkäitä työssä käyviä lapsia, että ei tulla käymään ja he vaan siellä yksin... Jos siitä omasta elämästään pitäisi kiinni alusta saakka

ja oikeasti eläisi muutenkin kuin lasten kautta, ei sitten olisi vanhana niin ankeaa, kun lapset eivät välttämättä kasvakaan samanlaiseksi uhrautujaksi kuin itse on.

Mä olen huomannut, että passaamalla ja höösäämällä saa itsekkäitä lapsia, ei tee muksuille hyvää palvoa maata niiden jalkojen alla.

Meillä on näitä pikku keisareita päiväkodit ja koulut täynnä, opettajat hajoaa niihin!

Sekä sinua että äitiäsi on siis passattu höösätty? Oletteko molemmat itsekkäitä?

Ystäväsi mies on aina pois eikä koskaan vastuussa lapsista, onko ihme että äidille soitetaan.

No mä olen ainakin sillä tavalla itsekäs, että keskityn työhöni ja omiin asioihini, enkä uhraudu muille. Onks tää sit hyvä juttu? Itsekkäitä lapsia kasvatetaan passaamalla, pitää opettaa toisten huomioimista ja kunnioitusta. Mulle ei tullut lapsena luonnostaan se, on pitänyt opetella aikuisena ottamaan muut huomioon kun äiti oli sellanen marttyyri.

Mummo on pahempi, siis se eli meidän kautta ja tuli aina kun äiti soitti, että tule. Ihan älytöntä, miksei meille pentuna osoitettu, että uhrautuminen ei ole rakkautta vaan siinä on kyse jostain omasta pään sisäisestä vajeesta joka täytetään asettumalla toisten kynnysmatoksi.

Ei ole sattumaa, että mun paras ystävä on uhrautuja, varmaan joitain haikuja lapsuudesta sekin.

Luulet olevasi kovin fiksukin? Sun ajatelmat on mt ongelmaisen ihmisen horinaa toisista ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessäkin tutussa perheessä vanhemmat keskeyttää kaiken mitä ovat tekemässä aina jos lapsille (3-, 6-, 9-vuotiaat) tulee jotain asiaa. Keskeyttävät juttelun keskenään tai vieraiden kanssa ja keskittyvät lapsiin heti kun nämä hakevat huomiota. Lapsille ei siis lainkaan opeteta, että pitäisi odottaa vuoroaan vaan lasten tarpeita kunnioitetaan niin pitkälle, että vanhemmat siten keskeyttää kaiken oman juttunsa ja juttelevat lapsilleen jos näistä jutututtaa.

Samassa perheessä vanhemmat ovat uupuneita, mutta silti lapsilla on läjäpäin harrastuksia, joihin kuskataan. Vaikka on rahavaikeuksia, lapsilla pitää olla kalliit vaatteet ja viimeisimmät hittilelut, tabletit ja pleikkarit.

Siis toki lastenKIN tarpeet on tärkeitä muttei lasten tarvitse antaa olla mitään yli-ihmisiä, joiden palvelijoita vanhemmat on.

Mun paras ystävä on tällainen just, ja samasta syystä en ole kahteen vuoteen päässyt hänen kanssaan mihinkään kahdestaan.  Minä olen aina se joka käy heillä kylässä ja ymmärrän sitä, että puhelut ja keskustelut keskeytyvät lasten takia.

Lapset ovat 6v, 10v ja 12v ja ymmärrän sen perheelle omistautumisen ja sen, että ystäväni on maailman paras äiti, mutta mulla on ikävä mun ystävää. Lapset ovat tottuneet siihen, että mun ystävä passaa ja tekee, keskeyttää ja ei käy missään. Lasten isä harrastaa ja mun ystävä lasten ehdoilla.

Mun silmiin se näyttää uhrautumiselta, kun miehensä tekee reissutyötä ja reissun jälkeen lähtee viikoksi Lappiin kavereiden kanssa, eikä mun ystävä saa edes yhtä vapaailtaa kavereitten kanssa.

Jos sen harvan kerran päästään kahdestaan, sitä edeltää lasten iltatoimet koska miehensä on niin kädetön. Hirveä härdelli että päästään lähtemään ja SILTI lapset soittavat sille jos kotona tulee jotain.

Ystäväni on sen luonteinen, että kun lapset muuttavat kotoa niin se jää odottamaan lapsenlapsia, ja että on sitten ketä passata kun lapset isoja.

Toiset vaan on sellaisia, että niille se perhe on se juttu ja sosiaalinen elämä on toissijainen.

Itse vierastan tota mallia sen takia, että oma mummo ja äiti olivat kotiäitejä ja roikkuvat nyt lapsissa vanhoilla päivillään. Syyllistävät kaikkensa antaneena meitä itsekkäitä työssä käyviä lapsia, että ei tulla käymään ja he vaan siellä yksin... Jos siitä omasta elämästään pitäisi kiinni alusta saakka

ja oikeasti eläisi muutenkin kuin lasten kautta, ei sitten olisi vanhana niin ankeaa, kun lapset eivät välttämättä kasvakaan samanlaiseksi uhrautujaksi kuin itse on.

Mä olen huomannut, että passaamalla ja höösäämällä saa itsekkäitä lapsia, ei tee muksuille hyvää palvoa maata niiden jalkojen alla.

Meillä on näitä pikku keisareita päiväkodit ja koulut täynnä, opettajat hajoaa niihin!

Sekä sinua että äitiäsi on siis passattu höösätty? Oletteko molemmat itsekkäitä?

Ystäväsi mies on aina pois eikä koskaan vastuussa lapsista, onko ihme että äidille soitetaan.

No mä olen ainakin sillä tavalla itsekäs, että keskityn työhöni ja omiin asioihini, enkä uhraudu muille. Onks tää sit hyvä juttu? Itsekkäitä lapsia kasvatetaan passaamalla, pitää opettaa toisten huomioimista ja kunnioitusta. Mulle ei tullut lapsena luonnostaan se, on pitänyt opetella aikuisena ottamaan muut huomioon kun äiti oli sellanen marttyyri.

Mummo on pahempi, siis se eli meidän kautta ja tuli aina kun äiti soitti, että tule. Ihan älytöntä, miksei meille pentuna osoitettu, että uhrautuminen ei ole rakkautta vaan siinä on kyse jostain omasta pään sisäisestä vajeesta joka täytetään asettumalla toisten kynnysmatoksi.

Ei ole sattumaa, että mun paras ystävä on uhrautuja, varmaan joitain haikuja lapsuudesta sekin.

Kuka kutsuu lapsia tyyliin: pentuja. Taidan tehdä sinusta analyysin kirjoitusasusi perusteella kun täällä monet näyttävän analysoivan toisia. Omaat seuraavat luonteenpiirteet: pahantahtoinen, katkera, jääräpää, idiootti. Et varmaankaan tunnistaa tai tunnusta tietenkään itseäsi edellämainitusta analyysistä mutta usko vaan mä olen ihan yhtä hyvä analysoimaan sua kun sä olet muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessäkin tutussa perheessä vanhemmat keskeyttää kaiken mitä ovat tekemässä aina jos lapsille (3-, 6-, 9-vuotiaat) tulee jotain asiaa. Keskeyttävät juttelun keskenään tai vieraiden kanssa ja keskittyvät lapsiin heti kun nämä hakevat huomiota. Lapsille ei siis lainkaan opeteta, että pitäisi odottaa vuoroaan vaan lasten tarpeita kunnioitetaan niin pitkälle, että vanhemmat siten keskeyttää kaiken oman juttunsa ja juttelevat lapsilleen jos näistä jutututtaa.

Samassa perheessä vanhemmat ovat uupuneita, mutta silti lapsilla on läjäpäin harrastuksia, joihin kuskataan. Vaikka on rahavaikeuksia, lapsilla pitää olla kalliit vaatteet ja viimeisimmät hittilelut, tabletit ja pleikkarit.

Siis toki lastenKIN tarpeet on tärkeitä muttei lasten tarvitse antaa olla mitään yli-ihmisiä, joiden palvelijoita vanhemmat on.

Mun paras ystävä on tällainen just, ja samasta syystä en ole kahteen vuoteen päässyt hänen kanssaan mihinkään kahdestaan.  Minä olen aina se joka käy heillä kylässä ja ymmärrän sitä, että puhelut ja keskustelut keskeytyvät lasten takia.

Lapset ovat 6v, 10v ja 12v ja ymmärrän sen perheelle omistautumisen ja sen, että ystäväni on maailman paras äiti, mutta mulla on ikävä mun ystävää. Lapset ovat tottuneet siihen, että mun ystävä passaa ja tekee, keskeyttää ja ei käy missään. Lasten isä harrastaa ja mun ystävä lasten ehdoilla.

Mun silmiin se näyttää uhrautumiselta, kun miehensä tekee reissutyötä ja reissun jälkeen lähtee viikoksi Lappiin kavereiden kanssa, eikä mun ystävä saa edes yhtä vapaailtaa kavereitten kanssa.

Jos sen harvan kerran päästään kahdestaan, sitä edeltää lasten iltatoimet koska miehensä on niin kädetön. Hirveä härdelli että päästään lähtemään ja SILTI lapset soittavat sille jos kotona tulee jotain.

Ystäväni on sen luonteinen, että kun lapset muuttavat kotoa niin se jää odottamaan lapsenlapsia, ja että on sitten ketä passata kun lapset isoja.

Toiset vaan on sellaisia, että niille se perhe on se juttu ja sosiaalinen elämä on toissijainen.

Itse vierastan tota mallia sen takia, että oma mummo ja äiti olivat kotiäitejä ja roikkuvat nyt lapsissa vanhoilla päivillään. Syyllistävät kaikkensa antaneena meitä itsekkäitä työssä käyviä lapsia, että ei tulla käymään ja he vaan siellä yksin... Jos siitä omasta elämästään pitäisi kiinni alusta saakka

ja oikeasti eläisi muutenkin kuin lasten kautta, ei sitten olisi vanhana niin ankeaa, kun lapset eivät välttämättä kasvakaan samanlaiseksi uhrautujaksi kuin itse on.

Mä olen huomannut, että passaamalla ja höösäämällä saa itsekkäitä lapsia, ei tee muksuille hyvää palvoa maata niiden jalkojen alla.

Meillä on näitä pikku keisareita päiväkodit ja koulut täynnä, opettajat hajoaa niihin!

Sekä sinua että äitiäsi on siis passattu höösätty? Oletteko molemmat itsekkäitä?

Ystäväsi mies on aina pois eikä koskaan vastuussa lapsista, onko ihme että äidille soitetaan.

No mä olen ainakin sillä tavalla itsekäs, että keskityn työhöni ja omiin asioihini, enkä uhraudu muille. Onks tää sit hyvä juttu? Itsekkäitä lapsia kasvatetaan passaamalla, pitää opettaa toisten huomioimista ja kunnioitusta. Mulle ei tullut lapsena luonnostaan se, on pitänyt opetella aikuisena ottamaan muut huomioon kun äiti oli sellanen marttyyri.

Mummo on pahempi, siis se eli meidän kautta ja tuli aina kun äiti soitti, että tule. Ihan älytöntä, miksei meille pentuna osoitettu, että uhrautuminen ei ole rakkautta vaan siinä on kyse jostain omasta pään sisäisestä vajeesta joka täytetään asettumalla toisten kynnysmatoksi.

Ei ole sattumaa, että mun paras ystävä on uhrautuja, varmaan joitain haikuja lapsuudesta sekin.

Jos lähipiirissä on kovasti uhrautujia, viittaisiko se ehkä siihen, että itse on hyväksikäyttäjä?