Onko paikalla aikuisia, jotka ovat menettäneet äidin, isän tai molemmat lapsena?

nosto

13-vuotiaana isä kuoli liikenneonnettomuudessa. Hirveäähän se oli monta vuotta eteenpäin eikä noin läheisen ihmisen kuolemasta ikinä täysin pääse yli, eikä sitä voi hyväksyä, mutta lopulta vaan oppii elämään ilman sitä läheistä eikä enää joka päivä edes muista, että elämässä on joskus sellainenkin henkilö ollut, kun on tarpeeksi aikaa mennyt. Varmaan sanoisinko ekat kolme vuotta pelkkä ajatus isästä aiheutti jäätävän itkukohtauksen ja kuoleman jälkeen olin ihan shokissa, en edes halunnut mennä muiden kanssa katsomaan isää (mikä on näin jälkeen päin ajateltuna ehkä ihan hyväkin juttu) ja monta viikkoa vaan itkin ja laihduin ihan luuviuluksi, kun ei ruoka maistunut. Nyt kun kuolemasta alkaa olla kymmenen vuotta aikaa voin jo muistella isää iloisestikin ja olen vaan oppinut elämään ilman, mutta välillä tietysti vieläkin itkettää varsinkin kun mietin, mistä kaikesta jään paitsi (isä ei nähnyt kun täysi-ikäistyin ja valmistuin, jos joskus menen naimisiin ei ole isää saattamassa alttarille, jos joskus saan lapsia ei heillä ole rakastavaa ja maailman parasta pappaa minun puolelta ym).

up vielä

Vierailija kirjoitti:

13-vuotiaana isä kuoli liikenneonnettomuudessa. Hirveäähän se oli monta vuotta eteenpäin eikä noin läheisen ihmisen kuolemasta ikinä täysin pääse yli, eikä sitä voi hyväksyä, mutta lopulta vaan oppii elämään ilman sitä läheistä eikä enää joka päivä edes muista, että elämässä on joskus sellainenkin henkilö ollut, kun on tarpeeksi aikaa mennyt. Varmaan sanoisinko ekat kolme vuotta pelkkä ajatus isästä aiheutti jäätävän itkukohtauksen ja kuoleman jälkeen olin ihan shokissa, en edes halunnut mennä muiden kanssa katsomaan isää (mikä on näin jälkeen päin ajateltuna ehkä ihan hyväkin juttu) ja monta viikkoa vaan itkin ja laihduin ihan luuviuluksi, kun ei ruoka maistunut. Nyt kun kuolemasta alkaa olla kymmenen vuotta aikaa voin jo muistella isää iloisestikin ja olen vaan oppinut elämään ilman, mutta välillä tietysti vieläkin itkettää varsinkin kun mietin, mistä kaikesta jään paitsi (isä ei nähnyt kun täysi-ikäistyin ja valmistuin, jos joskus menen naimisiin ei ole isää saattamassa alttarille, jos joskus saan lapsia ei heillä ole rakastavaa ja maailman parasta pappaa minun puolelta ym).

Oikeastiko sitä unohtaa, että sellainenkin ihminen on joskus ollut :,( vaikka siis ymmärrän kyllä, koska eihän hän ole arjessa mukana pitkään aikaan niin ei sitä joka käänteessä odota, että isä jostain tupsahtaisi, vaan juuri niissä merkkipaaluissa.

Tuntuuko sinusta siltä, että elämäsi tai kehitykseksi meni joltain osin pilalle tämän asian takia, vai oletko sinut tämän elämänkulun kanssa ja tunnet itsesi ehjäksi? ap

Minä en ainakaan ole sinut tämän elämänkulun kanssa: Menetin äkillisesti isäni ollessani 11 vuotias, minun elämäni on mennyt aika monilta osin pilalle tämän takia.

Mun isä kuoli kun olin 16. Aikaa on mennyt yli 5 vuotta, mutta silti tulee vähän surullinen fiilis kaikissa juhlissa. Aina tuntuu että isä puuttuu paikalta. Arjessa ei enää ole sitä kaipuuta.

Isä kuoli kun olin 18 ja äiti muutamaa vuotta myöhemmin.  Toki heitä surin, ja varsinkin tietyissä tilanteissa, juurikin jotkut juhlat, valmistumiset, lasten syntymät, yms. he tulevat erityisesti mieleen, ja toivoo jotenkin, että olisivat tämänkin nähneet.

Mutta kuolema on osa elämää.  En osaa ajatella, että elämä siitä syystä menisi jotenkin pilalle tai ettei sen takia voisi olla ehjä tms.  Elämä on sellaista, osin arvaamatonta.

Juu u, toisen syövälle ja toisen alkoholille. Teini-iässä. Kyllä se jotain muutti. Olen ehkä empaattisempi ja avarakatseisempi, mutta samalla suhtaudun toisiin ihmisiin varauksella.