Mitä teen kun en enää yksinkertaisesti pidä ystävistäni?
Olen jo vuoden yli vuoden ajan kamppaillut tämän ongelman kanssa - en vain enää pidä ystävistäni. En tiedä olenko itse muuttunut, ovatko he muuttuneet, vai olemmeko vain kasvaneet eri suuntiin.
Meillä on siis neljän hengen naisporukka, vähän yli kolmekymppisiä kaikki, mutta en enää pidä heistä kahdesta. Tämä vain korostui sen jälkeen, kun minulla oli elämässäni vaikea paikka, jolloin koin, että en saanut heistä mitään tukea. Tuntui, että aina kun yritin asiasta jutella, vaihdettiin äkkiä puheenaihe johinkin muuhun. Tämä on johtanut siihen, että en voi luottaa heihin, enkä enää kerro asioistani. Lisäksi tämä vaikea ajanjakso elämässäni muutti arvojani ja ehkä minuakin aiempaa syvällisemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ja nyt aiemmat ystäväni näyttäytyvät pinnallisina, itseriittoisina ja omaa etuaan ajavilta opportunisteilta. Puheenaiheet pyörivät lähinnä muista ihmisistä juoruilun/ilkeästi puhumisen ympärillä. Tuntuu kuin olisin lammas suden vaatteissa heidän ympärillään. Olen tavasta heidän kanssaan, mutta oikeasti ajattelen asioista ihan eri tavalla, enkä haluaisi osallistua muiden ihmisten haukkumiseen yms. (enkä siis osallistukaan, mutta en oikein osaa sanoa vastaankaan).
Nyt mietin, että pitäisikö jättää heidät taakseni. Olemme kyllä kuluneen vuoden aikana jo etääntyneet hieman. Huomaan, että heillä on negatiivinen vaikutus minuun ja myös itsearvostukseeni (kun he arvostelevat muita tuntuu, että he samalla arvostelisivat minua). Minulla ei kuitenkaan ole juurikaan muita ystäviä ja se pelottaa. Mitä mieltä olette? Olen lisäksi niin introverttiluonne, että uusien ystävien löytäminen on vaikeaa ainakin jos minulla on jo ystäviä, sillä silloin heille ei ole "paikkaa" vapaana, kun en jaksa ylläpitää läheisiä ihmissuhteita kovin monen ihmisen kanssa.
Kommentit (39)
Edelliseen liittyen piti vielä kommentoida, että jotenkin tuntuu, että nykyaikana ystävä eivät enää oikein "seiso toistensa rinnalla" samalla tavalla kuin perheenjäsenet. Esim. jos perheessä jollekin sattuu jotakin, kaikki ottavat sen yleensä, niin että samalla se kohdistuu itseenkin. Ystävien keskuudessa olen taas havainnut sellaista asennetta, että "tämä ei kosketa minua, liian kaukana omasta elämästäni, joten en halua sitä kohdata". Samalla se joka kamppailee vaikeuksien kanssa, jätetään yksin.
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.
Eikä voida, tuo on ihan bullshittiä. Eipä muuten olisi vasten tahtoaan yksinäisiäkään ikinä.
KatriinaK kirjoitti:
Edelliseen liittyen piti vielä kommentoida, että jotenkin tuntuu, että nykyaikana ystävä eivät enää oikein "seiso toistensa rinnalla" samalla tavalla kuin perheenjäsenet. Esim. jos perheessä jollekin sattuu jotakin, kaikki ottavat sen yleensä, niin että samalla se kohdistuu itseenkin. Ystävien keskuudessa olen taas havainnut sellaista asennetta, että "tämä ei kosketa minua, liian kaukana omasta elämästäni, joten en halua sitä kohdata". Samalla se joka kamppailee vaikeuksien kanssa, jätetään yksin.
Kaikilla ei ole kuule ollut sellaista perhettäkään, jossa seistäisiin sun rinnalla tippaakaan. Esim. mun perheessä takanani oli oikea mua vihaava, kaikessa kyttäävä, paskiaismainen ruoskaa heiluttava vitttupää, sähän oot oikea lellipentu, jos SUN RINNALLASI on seisty!
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.
Eikä voida, tuo on ihan bullshittiä. Eipä muuten olisi vasten tahtoaan yksinäisiäkään ikinä.
En tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Lähinnä viittasin mahdollisuuteen. :-)
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Edelliseen liittyen piti vielä kommentoida, että jotenkin tuntuu, että nykyaikana ystävä eivät enää oikein "seiso toistensa rinnalla" samalla tavalla kuin perheenjäsenet. Esim. jos perheessä jollekin sattuu jotakin, kaikki ottavat sen yleensä, niin että samalla se kohdistuu itseenkin. Ystävien keskuudessa olen taas havainnut sellaista asennetta, että "tämä ei kosketa minua, liian kaukana omasta elämästäni, joten en halua sitä kohdata". Samalla se joka kamppailee vaikeuksien kanssa, jätetään yksin.
Kaikilla ei ole kuule ollut sellaista perhettäkään, jossa seistäisiin sun rinnalla tippaakaan. Esim. mun perheessä takanani oli oikea mua vihaava, kaikessa kyttäävä, paskiaismainen ruoskaa heiluttava vitttupää, sähän oot oikea lellipentu, jos SUN RINNALLASI on seisty!
Niin että meinaan vaan, että ei ole voimia sun ongelmille. Kaipaan itsekin ystävää. Se, että tuenko sinua ei saisi olla kriteeri.
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.
Eikä voida, tuo on ihan bullshittiä. Eipä muuten olisi vasten tahtoaan yksinäisiäkään ikinä.
En tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Lähinnä viittasin mahdollisuuteen. :-)
Ei sitä mahdollisuutta kaikilla vain ole ilman apua, ja ennemmin on mahdollista, etteivät he ikinä saa sellaista apua, joka parantaisi haavat. He ovat yksin lopun ikäänsä.
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Edelliseen liittyen piti vielä kommentoida, että jotenkin tuntuu, että nykyaikana ystävä eivät enää oikein "seiso toistensa rinnalla" samalla tavalla kuin perheenjäsenet. Esim. jos perheessä jollekin sattuu jotakin, kaikki ottavat sen yleensä, niin että samalla se kohdistuu itseenkin. Ystävien keskuudessa olen taas havainnut sellaista asennetta, että "tämä ei kosketa minua, liian kaukana omasta elämästäni, joten en halua sitä kohdata". Samalla se joka kamppailee vaikeuksien kanssa, jätetään yksin.
Kaikilla ei ole kuule ollut sellaista perhettäkään, jossa seistäisiin sun rinnalla tippaakaan. Esim. mun perheessä takanani oli oikea mua vihaava, kaikessa kyttäävä, paskiaismainen ruoskaa heiluttava vitttupää, sähän oot oikea lellipentu, jos SUN RINNALLASI on seisty!
Tiedän, ei tarvitse kertoa itsestäänselvyyksiä. :-) Ei se tee minusta lellipentua, ettei minulla ole samoja pahoja kokemuksia kuin sinulla. Kyllä minuakin on elämä koetellut, eri tavalla vain.
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Edelliseen liittyen piti vielä kommentoida, että jotenkin tuntuu, että nykyaikana ystävä eivät enää oikein "seiso toistensa rinnalla" samalla tavalla kuin perheenjäsenet. Esim. jos perheessä jollekin sattuu jotakin, kaikki ottavat sen yleensä, niin että samalla se kohdistuu itseenkin. Ystävien keskuudessa olen taas havainnut sellaista asennetta, että "tämä ei kosketa minua, liian kaukana omasta elämästäni, joten en halua sitä kohdata". Samalla se joka kamppailee vaikeuksien kanssa, jätetään yksin.
Kaikilla ei ole kuule ollut sellaista perhettäkään, jossa seistäisiin sun rinnalla tippaakaan. Esim. mun perheessä takanani oli oikea mua vihaava, kaikessa kyttäävä, paskiaismainen ruoskaa heiluttava vitttupää, sähän oot oikea lellipentu, jos SUN RINNALLASI on seisty!
Tiedän, ei tarvitse kertoa itsestäänselvyyksiä. :-) Ei se tee minusta lellipentua, ettei minulla ole samoja pahoja kokemuksia kuin sinulla. Kyllä minuakin on elämä koetellut, eri tavalla vain.
Ei näytä sinulle olevan selvää lainkaan, mitä sellainen on kokenut, jonka kotona häntä on vain piiskattu, ei tuettu. Sä olet typerä lellipentu, ja elämäsi myöhemmät vaikeudet eivät muuta sitä asiaa. Täälläkin märiset asioista, joita et nyyh nyyh siksi saa, joista kotona piiskattu ei ole kokenut IKINÄ.
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.
Eikä voida, tuo on ihan bullshittiä. Eipä muuten olisi vasten tahtoaan yksinäisiäkään ikinä.
En tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Lähinnä viittasin mahdollisuuteen. :-)
Ei sitä mahdollisuutta kaikilla vain ole ilman apua, ja ennemmin on mahdollista, etteivät he ikinä saa sellaista apua, joka parantaisi haavat. He ovat yksin lopun ikäänsä.
Tiedän kyllä tämän, en ole tyhmä. Useimmilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Edelliseen liittyen piti vielä kommentoida, että jotenkin tuntuu, että nykyaikana ystävä eivät enää oikein "seiso toistensa rinnalla" samalla tavalla kuin perheenjäsenet. Esim. jos perheessä jollekin sattuu jotakin, kaikki ottavat sen yleensä, niin että samalla se kohdistuu itseenkin. Ystävien keskuudessa olen taas havainnut sellaista asennetta, että "tämä ei kosketa minua, liian kaukana omasta elämästäni, joten en halua sitä kohdata". Samalla se joka kamppailee vaikeuksien kanssa, jätetään yksin.
Kaikilla ei ole kuule ollut sellaista perhettäkään, jossa seistäisiin sun rinnalla tippaakaan. Esim. mun perheessä takanani oli oikea mua vihaava, kaikessa kyttäävä, paskiaismainen ruoskaa heiluttava vitttupää, sähän oot oikea lellipentu, jos SUN RINNALLASI on seisty!
Tiedän, ei tarvitse kertoa itsestäänselvyyksiä. :-) Ei se tee minusta lellipentua, ettei minulla ole samoja pahoja kokemuksia kuin sinulla. Kyllä minuakin on elämä koetellut, eri tavalla vain.
Ei näytä sinulle olevan selvää lainkaan, mitä sellainen on kokenut, jonka kotona häntä on vain piiskattu, ei tuettu. Sä olet typerä lellipentu, ja elämäsi myöhemmät vaikeudet eivät muuta sitä asiaa. Täälläkin märiset asioista, joita et nyyh nyyh siksi saa, joista kotona piiskattu ei ole kokenut IKINÄ.
Tästä on nyt turha jatkaa enää.
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.
Eikä voida, tuo on ihan bullshittiä. Eipä muuten olisi vasten tahtoaan yksinäisiäkään ikinä.
En tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Lähinnä viittasin mahdollisuuteen. :-)
Ei sitä mahdollisuutta kaikilla vain ole ilman apua, ja ennemmin on mahdollista, etteivät he ikinä saa sellaista apua, joka parantaisi haavat. He ovat yksin lopun ikäänsä.
Tiedän kyllä tämän, en ole tyhmä. Useimmilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.
Niinhän sä kuvittelet, sillä sun ei tarvitse huomioida muita, kun jokaisen pitää vain pokkuroida sinulle.
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Edelliseen liittyen piti vielä kommentoida, että jotenkin tuntuu, että nykyaikana ystävä eivät enää oikein "seiso toistensa rinnalla" samalla tavalla kuin perheenjäsenet. Esim. jos perheessä jollekin sattuu jotakin, kaikki ottavat sen yleensä, niin että samalla se kohdistuu itseenkin. Ystävien keskuudessa olen taas havainnut sellaista asennetta, että "tämä ei kosketa minua, liian kaukana omasta elämästäni, joten en halua sitä kohdata". Samalla se joka kamppailee vaikeuksien kanssa, jätetään yksin.
Kaikilla ei ole kuule ollut sellaista perhettäkään, jossa seistäisiin sun rinnalla tippaakaan. Esim. mun perheessä takanani oli oikea mua vihaava, kaikessa kyttäävä, paskiaismainen ruoskaa heiluttava vitttupää, sähän oot oikea lellipentu, jos SUN RINNALLASI on seisty!
Tiedän, ei tarvitse kertoa itsestäänselvyyksiä. :-) Ei se tee minusta lellipentua, ettei minulla ole samoja pahoja kokemuksia kuin sinulla. Kyllä minuakin on elämä koetellut, eri tavalla vain.
Ei näytä sinulle olevan selvää lainkaan, mitä sellainen on kokenut, jonka kotona häntä on vain piiskattu, ei tuettu. Sä olet typerä lellipentu, ja elämäsi myöhemmät vaikeudet eivät muuta sitä asiaa. Täälläkin märiset asioista, joita et nyyh nyyh siksi saa, joista kotona piiskattu ei ole kokenut IKINÄ.
Tästä on nyt turha jatkaa enää.
Niin, koska sua on tuettu kotona, ei piiskattu, niin eihän SULLA ole mitään annettavaa sellaisille, joilla on ollut kotona huonosti, koska se olet SINÄ itse, joka odotat muilta sitä, tätä ja tota. Onneksi et saa.
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.
Eikä voida, tuo on ihan bullshittiä. Eipä muuten olisi vasten tahtoaan yksinäisiäkään ikinä.
En tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Lähinnä viittasin mahdollisuuteen. :-)
Ei sitä mahdollisuutta kaikilla vain ole ilman apua, ja ennemmin on mahdollista, etteivät he ikinä saa sellaista apua, joka parantaisi haavat. He ovat yksin lopun ikäänsä.
Tiedän kyllä tämän, en ole tyhmä. Useimmilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.
Niinhän sä kuvittelet, sillä sun ei tarvitse huomioida muita, kun jokaisen pitää vain pokkuroida sinulle.
Höpsistä. :-)
Ap kehtaa valittaa, ettei ystävät ole samanlaisia kuin perhe, onko tosiaan ollut niin ihana perhe, että perhe ei riitä?!
Minulla on ihan sama tilanne kuin sinulla ap - kyse on yhdestä parhaasta ystävästäni jonka olen tuntenut lähes koko elämäni. Nyt neljänkympin lähestyessä emme yksinkertaisesti vain enää ole samalla aaltopituudella - se on tosi surullista mutta ei sille mitään voi. Ystäväni elämänarvot poikkeavat nykyään niin täysin omistani, että ystävyyttä on kovin vaikea pitää pystyssä. Olemme käyneet samat koulutkin, mutta silti ajattelemme nykyään asioista niin erilailla että emme vaan viihdy yhdessä. Minulle on esim ollut tärkeää saada hoitaa lapsia pitkään kotona elintasosta tinkien, ystäväni on luonut uraansa ja laittanut lapsensa jo vauvana päivähoitoon voidakseen toteuttaa omia tavoitteitaan.
Minä en arvostele hänen valintojaan ja jopa ymmärrän niitä, mutta hän ei millään osaa asettua minun asemaani vaan vähättelee jatkuvasti valintojani. Taloudellinen menestys on ystävälleni niin tärkeää että se jättää alleen kaiken muun. Koen hänen seuransa nykyään todella raskaaksi.
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.
Eikä voida, tuo on ihan bullshittiä. Eipä muuten olisi vasten tahtoaan yksinäisiäkään ikinä.
En tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Lähinnä viittasin mahdollisuuteen. :-)
Ei sitä mahdollisuutta kaikilla vain ole ilman apua, ja ennemmin on mahdollista, etteivät he ikinä saa sellaista apua, joka parantaisi haavat. He ovat yksin lopun ikäänsä.
Tiedän kyllä tämän, en ole tyhmä. Useimmilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.
Niinhän sä kuvittelet, sillä sun ei tarvitse huomioida muita, kun jokaisen pitää vain pokkuroida sinulle.
Höpsistä. :-)
No onhan se niin, kehtaat valittaa, ettei ystäviä tarpeeksi intensiivisesti kiinnosta sun ongelmat.
Vierailija kirjoitti:
Ap kehtaa valittaa, ettei ystävät ole samanlaisia kuin perhe, onko tosiaan ollut niin ihana perhe, että perhe ei riitä?!
On ollut kyllä ihana perhe. Mutta kyllähän sitä saa siitä huolimatta asettaa ihmissuhteilleen toiveita.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ihan sama tilanne kuin sinulla ap - kyse on yhdestä parhaasta ystävästäni jonka olen tuntenut lähes koko elämäni. Nyt neljänkympin lähestyessä emme yksinkertaisesti vain enää ole samalla aaltopituudella - se on tosi surullista mutta ei sille mitään voi. Ystäväni elämänarvot poikkeavat nykyään niin täysin omistani, että ystävyyttä on kovin vaikea pitää pystyssä. Olemme käyneet samat koulutkin, mutta silti ajattelemme nykyään asioista niin erilailla että emme vaan viihdy yhdessä. Minulle on esim ollut tärkeää saada hoitaa lapsia pitkään kotona elintasosta tinkien, ystäväni on luonut uraansa ja laittanut lapsensa jo vauvana päivähoitoon voidakseen toteuttaa omia tavoitteitaan.
Minä en arvostele hänen valintojaan ja jopa ymmärrän niitä, mutta hän ei millään osaa asettua minun asemaani vaan vähättelee jatkuvasti valintojani. Taloudellinen menestys on ystävälleni niin tärkeää että se jättää alleen kaiken muun. Koen hänen seuransa nykyään todella raskaaksi.
Ymmärrän täysin. Jos ei osaa asettua toisen asemaan ja arvot poikkeavat kovin toisistaan, niin on vaikea keskustella kunnolla. Minua ei esim. kiinnosta jatkuvasti juoruilla muista ihmisistä, puhua siitä, mitä mitä laukkuja tms. hankkisi seuraavaksi jne.
Ikävä kuulla, että edes perhe ei ole ollut tukenasi. Mutta onneksi voimme jokainen luoda uuden perheen itse itsellemme. :-)
Minulla perhe ja muu suku ovat onneksi olleet aina kriiseissä tukenani ja heille voin olla avoin.