Tuolla aiemmassa ketjussa kaikki kehuvat kilvan menestyneitä lapsiaan

Tämän palstan äitien lapset ovat kaikki menestyjiä, korkeastikoulutettuja ja hyväpalkkaisia. Ja syy on tietysti äitien ansiokkaan ja onnistuneen kasvatustyön.

Vierailija kirjoitti:

Tämän palstan äitien lapset ovat kaikki menestyjiä, korkeastikoulutettuja ja hyväpalkkaisia. Ja syy on tietysti äitien ansiokkaan ja onnistuneen kasvatustyön.

Miesten ansiota ei nyt ainakaan, kun he täällä kilvan kertovat, miten miesten ei tarvitse olla missään tekemisissä lastensa kanssa. Lasten ei haluta syntyvän, niitä ei haluta elättää, lasta ei haluta hoitaa ja jokainen lapsi vain pilaa miesten elämän.

Totta kai sellaisiakin vanhempia on vaikka kuinka paljon, mutta ei noista asioista huudella omalla naamalla eikä välttämättä anonyyminä netissäkään, kun asian ajatteleminenkin voi olla hyvin tuskallista.

Sama ilmiö  näkyy näissä ketjuissa, joissa kysytään omia yo-tuloksia tai kuukausituloja: ei niihin vastaa ne, jotka sai huonot arvosanat tai jotka tienaa nettona tonnin kuussa.

Eikä kaikki ole aina vanhemmista kiinni, todella moni asia vaikuttaa ihmisen kasvamiseen ja kehitykseen. Vanhempi voi vain tehdä parhaansa. Aina se ei valitettavasti riitä.

Minä olen tehnyt kaikkeni ja enemmän lapseni hyväksi, mutta hänellä on aikuisena ongelmia. Hänellä on kaksi parantumatonta pitkäaikaissairautta ja niiden takia hän on työtön, muttei silti pääse eläkkeelle (ja vaikka pääsisi niin se eläke olisi niin pieni, ettei siitä juuri iloa olisi). Ei hän toki edes halua eläkkeelle. Hän haluaisi kouluttautua uudelleen toiseen ammattiin, jossa pystyisi tekemään töitä, mutta nuo sairaudet estävät aika tehokkaasti myös opiskelemaan pääsyn.

Välillä mietin, mitä kaikkea olen tehnyt väärin, sillä kyllä minä olen näiden vuosien aikana virhearvioitakin tehnyt. Yksi isoimmista virheistä liittyi siihen, että liian pitkään uskottiin toisen sairauden menevän remissioon ja että voisi työskennellä sillä alalla, jolle halusi ja kouluttautui. Toivoin liikaa, ajattelin, että tahdonvoimalla voimme pakottaa sairauden pois ja maailman muuttumaan paremmaksi. Olisi pitänyt luovuttaa aikaisemmin ja vaihtaa koulutusta kesken. Silloin se olisi ollut helpompaa, nyt kun yksi tutkinto on takana, toiseen koulutukseen näyttää melkein mahdottomalta päästä. Mietin myös, miten olisin voinut toimia yksittäisissä muissa tilanteissa paremmin, miten olin naivi ja sinisilmäinen ja hölmö, en tajunnut sitä ja tätä ajoissa.

Toisaalta on kumminkin niinkin, että jossain on onnistuttukin. Lapsi on työtön ja tulevaisuudeton, mutta hän on silti hyvä, rehellinen, ystävällinen ja vastuuntuntoinen (siinä mittakaavassa kuin parikymppiset nyt ovat). Ja suurimman osan ajasta hän on kuitenkin suhteellisen onnellinen. Hän asuu omassa asunnossaan, selviää ja hänellä on mielekästä tekemistä, vaikka siitä ei rahaa kukaan maksakaan eikä maallista kunniaa ole tulossa. Pahinta on, etä välillä hän on melko yksinäinen - sitä minä yritän nykyään lievittää niin paljon kuin äitinä voin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tehnyt kaikkeni ja enemmän lapseni hyväksi, mutta hänellä on aikuisena ongelmia. Hänellä on kaksi parantumatonta pitkäaikaissairautta ja niiden takia hän on työtön, muttei silti pääse eläkkeelle (ja vaikka pääsisi niin se eläke olisi niin pieni, ettei siitä juuri iloa olisi). Ei hän toki edes halua eläkkeelle. Hän haluaisi kouluttautua uudelleen toiseen ammattiin, jossa pystyisi tekemään töitä, mutta nuo sairaudet estävät aika tehokkaasti myös opiskelemaan pääsyn.

Välillä mietin, mitä kaikkea olen tehnyt väärin, sillä kyllä minä olen näiden vuosien aikana virhearvioitakin tehnyt. Yksi isoimmista virheistä liittyi siihen, että liian pitkään uskottiin toisen sairauden menevän remissioon ja että voisi työskennellä sillä alalla, jolle halusi ja kouluttautui. Toivoin liikaa, ajattelin, että tahdonvoimalla voimme pakottaa sairauden pois ja maailman muuttumaan paremmaksi. Olisi pitänyt luovuttaa aikaisemmin ja vaihtaa koulutusta kesken. Silloin se olisi ollut helpompaa, nyt kun yksi tutkinto on takana, toiseen koulutukseen näyttää melkein mahdottomalta päästä. Mietin myös, miten olisin voinut toimia yksittäisissä muissa tilanteissa paremmin, miten olin naivi ja sinisilmäinen ja hölmö, en tajunnut sitä ja tätä ajoissa.

Toisaalta on kumminkin niinkin, että jossain on onnistuttukin. Lapsi on työtön ja tulevaisuudeton, mutta hän on silti hyvä, rehellinen, ystävällinen ja vastuuntuntoinen (siinä mittakaavassa kuin parikymppiset nyt ovat). Ja suurimman osan ajasta hän on kuitenkin suhteellisen onnellinen. Hän asuu omassa asunnossaan, selviää ja hänellä on mielekästä tekemistä, vaikka siitä ei rahaa kukaan maksakaan eikä maallista kunniaa ole tulossa. Pahinta on, etä välillä hän on melko yksinäinen - sitä minä yritän nykyään lievittää niin paljon kuin äitinä voin.

Tämä on hyvä kirjoitus, kiitos. Tilanne meillä samansuuntainen, paljon hyvää meidänkin lapsella vaikkei yleisen mittapuun mukaan ole menestynyt. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tehnyt kaikkeni ja enemmän lapseni hyväksi, mutta hänellä on aikuisena ongelmia. Hänellä on kaksi parantumatonta pitkäaikaissairautta ja niiden takia hän on työtön, muttei silti pääse eläkkeelle (ja vaikka pääsisi niin se eläke olisi niin pieni, ettei siitä juuri iloa olisi). Ei hän toki edes halua eläkkeelle. Hän haluaisi kouluttautua uudelleen toiseen ammattiin, jossa pystyisi tekemään töitä, mutta nuo sairaudet estävät aika tehokkaasti myös opiskelemaan pääsyn.

Välillä mietin, mitä kaikkea olen tehnyt väärin, sillä kyllä minä olen näiden vuosien aikana virhearvioitakin tehnyt. Yksi isoimmista virheistä liittyi siihen, että liian pitkään uskottiin toisen sairauden menevän remissioon ja että voisi työskennellä sillä alalla, jolle halusi ja kouluttautui. Toivoin liikaa, ajattelin, että tahdonvoimalla voimme pakottaa sairauden pois ja maailman muuttumaan paremmaksi. Olisi pitänyt luovuttaa aikaisemmin ja vaihtaa koulutusta kesken. Silloin se olisi ollut helpompaa, nyt kun yksi tutkinto on takana, toiseen koulutukseen näyttää melkein mahdottomalta päästä. Mietin myös, miten olisin voinut toimia yksittäisissä muissa tilanteissa paremmin, miten olin naivi ja sinisilmäinen ja hölmö, en tajunnut sitä ja tätä ajoissa.

Toisaalta on kumminkin niinkin, että jossain on onnistuttukin. Lapsi on työtön ja tulevaisuudeton, mutta hän on silti hyvä, rehellinen, ystävällinen ja vastuuntuntoinen (siinä mittakaavassa kuin parikymppiset nyt ovat). Ja suurimman osan ajasta hän on kuitenkin suhteellisen onnellinen. Hän asuu omassa asunnossaan, selviää ja hänellä on mielekästä tekemistä, vaikka siitä ei rahaa kukaan maksakaan eikä maallista kunniaa ole tulossa. Pahinta on, etä välillä hän on melko yksinäinen - sitä minä yritän nykyään lievittää niin paljon kuin äitinä voin.

Halaus sulle ja pojallesi💕

Vierailija kirjoitti:

Tämän palstan äitien lapset ovat kaikki menestyjiä, korkeastikoulutettuja ja hyväpalkkaisia. Ja syy on tietysti äitien ansiokkaan ja onnistuneen kasvatustyön.

Mä en ole mitenkään erityisesti "kasvattanut" lapsiani. Kuria on toki ollut mutta esimerkillä annettu eväät, juuret ja siivet. Mitään krediittiä en silti tästä ota itselleni.

Mulla on varmaan ollut helpot lapset. No, yhdellä oli koliikki 3v saakka ja valvoi kaikki yöt ja lisäksi sairaus joka lapsena vaikeutti hänen elämäänsä. Yksi lapsista ei puhunut meille 6 vuoteen murrosiässä:D Kun sitten muutti omilleen ja tuli ensimmäistä kertaa kotona käymään puhui 2 tuntia putkeen! Tuo nyt "pahinta" mitä murrosiässä on ollut, kuopuksella (4.) parhaillaan menossa. Hänellä on molempien vanhempien lyhyt ja terävä tempperamentti joten välillä on huudettu kilpaa:) Kukaan lapsista ei silti ole koskaan isotellut tai haistatellut kotona eikä muitakaan ongelmia ole ollut.

Silti, yksi on valmistunut yliopistosta, toinen amk:sta ja kolmas ammiksesta. Neljännestä ei vielä tiedä. Noilla kolmella on vakityöt, omat kauniit kodit, hyvät parisuhteet ja ihania lapsia, varaa matkustaa ja nauttia elämästä. Elämä tuntuu soljuvan mukavasti ilman suurempia huolia.

up