Pakotan varhaisteinityttöni urheilemaan

No tämän jutun perusteella sinä olet ihan paska vanhempi Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakottamalla saat vain lapsen vihaamaan liikuntaa (entistä enemmän). Liikunnallisuuteen kasvattamisen olisi pitänyt lähteä jo aivan pienestä pitäen leikkien ja yhteisen mukavan aktiivisen ajan kautta. Pienestä pitäen siis teidän olisi omalla esimerkillänne ja yhdessä tekemällä pitänyt opettaa lapselle, että liikkuminen on kivaa ja palkitsevaa: yhteiset leikkihetket, kiipeilyn opettelu (puihin ja kiipeilytelineisiin), hippaleikit, pyöräretket, yhteiset kävelyt katsomaan vaikka kotieläintilojen eläimiä, hyppynarun hyppiminen, pallopelit yhdessä, frisbee mukaan ja rannalle, itse juoksulenkille ja lapsi pyörällä mukaan "kirittämään", joku perheen yhteinen liikuntaharrastus (vaikka kaikki yhdessä kerran viikossa tennistä pelaamaan), sulkapalloverkko pihalle, puolapuut ja renkaat lastenhuoneeseen jne., jne.). Ja vanhemmat toki omalla esimerkkillään näyttävät, että liikkuvat arjessa sekä harrastaen (vaikka lenkkeilyä tai muu säännöllinen liikuntaharrastus) että muuten (kävellen tai pyörällä kauppaan) ja nauttivat liikunnasta sekä sen tuomasta tunteesta. Tässä vaiheessa pakkoliikuttaminen vain pahentaa tilannetta.

Ollaan koko perhe liikkuvaisia elämä on tuon tyyppistä. Vanhemmat ja sisarukset harrastavat liikuntaa ja se on osa arkea. Jotkut ihmiset vain rakastavat Löhöämistä. Moni istumatyötä tekevä tuttu on harmitellut vaivojaan ja toivonut että olisivatpa vanhemmat ohjanneet urheilun pariin. Tämä meidän tyttö ei itsestään mene liikkelle, joten olen pienestä asti sanonut että joku liikuntaharrastus pitää olla aina. Olen mielestäni vastuullinen äiti. Ap

Eli käyt(te) ja olet(te) jo vuosia käynyt tyttäresi kanssa yhdessä pyöräilemässä tai lenkkeilemässä säännöllisesti ja te olette jo perheenä harrastaneet yhdessä vuosia viikoittain jotain kivaa (vaikkapa sen tenniksen tapaista tai jotain muuta kaikki  yhdessä), viikoittain käytte myös yhdessä retkillä kävellen, kauppaan, kouluun ja muualle menette aina kävellen tai pyörällä, ja piha ja koti on sellainen, että lapsi itsestään on pienestä pitäen voinut liikkua huomaamattaan (on palloja, on kiipeilytelineitä, on keinuja)? Miksi sitten tämän kaiken lisäksi pitäisi olla vielä joku maksullinen tai ohjattu "virrallinen" harrastus? Vai onko nyt niin, että te vanhemmat harrastatte omaa liikuntaanne ja sisarukset harrastavat omiaan, ja tämä yksi on onnistuneesti saatu tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja huonommaksi, kun ei tykkää liikunnasta ihan yhtä paljon kuin muut, eikä ehkä ole ollut ihan yhtä nopea, ketterä ja näppärä kuin muut, eikä myöskään löytänyt sitä yhtä ainoaa oikeaa harrastusta itselleen, kun ei tiedä, mistä tykkäisi eniten? Muut menevät omiin (maksullisiin) juttuihinsa ja yhtä syyllistetään, kun ei ole mitään virallista harrastusta, sen sijaan, että oikeasti olisitte harrastaneet ja tehneet yhdessä ilman pakkoa?

Hyvä Ap!

Vanhemman vastuu on vanhemman vastuu vaikka kuinka lapsi kasvaa. Meillä myös lapsilla pakolliset liikuntaharrastukset ja käyvät niissä ihan mielellään vaikka aluksi piti käyttää keppiä ja porkkanaa. Lapsen liikunnalliseen elämäntapaan omaksuminen aloitetaan lapsena. Lajejahan riittää:

-pienempänä kävivät uimakouluissa ja vesiralleissa

-isompana tyttö joogaa

-Poika purjehtii optimistijollalla ja käy kanoottikerhossa

-molemmat suunnistavat harrastajatasolla

-tyttö ratsasti aiemmin

- poika käy höntsäsählyssä

- tyttö käy omaehtoisesti salilla ja kuntoutumassa

- poika on käynyt kaksi kertaa parkour kurssilla

Ei sen liikunnan tarvitse olla mitään vastenmielistä, lajeja kyllä riittää,

mutta kyllä te sohvaperunoiden äidit teette karhunpalveluksen lapsen fyysiselle ja henkiselle ruumiille.

Olen itse ajatellut että ne ovat kokemuksia joita ei kukaan voi ottaa pois. Liikunnasta saa onnistumisenkokemuksia ja oppii myös epäonnistumaan. Oppii että sinnikäs harjoittelu tuottaa tulosta. Joukkuekavereista saa ystäviä ja sosiaalista verkostoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakottamalla saat vain lapsen vihaamaan liikuntaa (entistä enemmän). Liikunnallisuuteen kasvattamisen olisi pitänyt lähteä jo aivan pienestä pitäen leikkien ja yhteisen mukavan aktiivisen ajan kautta. Pienestä pitäen siis teidän olisi omalla esimerkillänne ja yhdessä tekemällä pitänyt opettaa lapselle, että liikkuminen on kivaa ja palkitsevaa: yhteiset leikkihetket, kiipeilyn opettelu (puihin ja kiipeilytelineisiin), hippaleikit, pyöräretket, yhteiset kävelyt katsomaan vaikka kotieläintilojen eläimiä, hyppynarun hyppiminen, pallopelit yhdessä, frisbee mukaan ja rannalle, itse juoksulenkille ja lapsi pyörällä mukaan "kirittämään", joku perheen yhteinen liikuntaharrastus (vaikka kaikki yhdessä kerran viikossa tennistä pelaamaan), sulkapalloverkko pihalle, puolapuut ja renkaat lastenhuoneeseen jne., jne.). Ja vanhemmat toki omalla esimerkkillään näyttävät, että liikkuvat arjessa sekä harrastaen (vaikka lenkkeilyä tai muu säännöllinen liikuntaharrastus) että muuten (kävellen tai pyörällä kauppaan) ja nauttivat liikunnasta sekä sen tuomasta tunteesta. Tässä vaiheessa pakkoliikuttaminen vain pahentaa tilannetta.

Ollaan koko perhe liikkuvaisia elämä on tuon tyyppistä. Vanhemmat ja sisarukset harrastavat liikuntaa ja se on osa arkea. Jotkut ihmiset vain rakastavat Löhöämistä. Moni istumatyötä tekevä tuttu on harmitellut vaivojaan ja toivonut että olisivatpa vanhemmat ohjanneet urheilun pariin. Tämä meidän tyttö ei itsestään mene liikkelle, joten olen pienestä asti sanonut että joku liikuntaharrastus pitää olla aina. Olen mielestäni vastuullinen äiti. Ap

Eli käyt(te) ja olet(te) jo vuosia käynyt tyttäresi kanssa yhdessä pyöräilemässä tai lenkkeilemässä säännöllisesti ja te olette jo perheenä harrastaneet yhdessä vuosia viikoittain jotain kivaa (vaikkapa sen tenniksen tapaista tai jotain muuta kaikki  yhdessä), viikoittain käytte myös yhdessä retkillä kävellen, kauppaan, kouluun ja muualle menette aina kävellen tai pyörällä, ja piha ja koti on sellainen, että lapsi itsestään on pienestä pitäen voinut liikkua huomaamattaan (on palloja, on kiipeilytelineitä, on keinuja)? Miksi sitten tämän kaiken lisäksi pitäisi olla vielä joku maksullinen tai ohjattu "virrallinen" harrastus? Vai onko nyt niin, että te vanhemmat harrastatte omaa liikuntaanne ja sisarukset harrastavat omiaan, ja tämä yksi on onnistuneesti saatu tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja huonommaksi, kun ei tykkää liikunnasta ihan yhtä paljon kuin muut, eikä ehkä ole ollut ihan yhtä nopea, ketterä ja näppärä kuin muut, eikä myöskään löytänyt sitä yhtä ainoaa oikeaa harrastusta itselleen, kun ei tiedä, mistä tykkäisi eniten? Muut menevät omiin (maksullisiin) juttuihinsa ja yhtä syyllistetään, kun ei ole mitään virallista harrastusta, sen sijaan, että oikeasti olisitte harrastaneet ja tehneet yhdessä ilman pakkoa?

Minkä ikäisiä lapsia sinulla on? Tiesitkö että Noin kymmenen vuoden iässä lapsia ei enää noin vaan napata mukaan retkeilemään pyörällä jos he mielummin tekevät omiaan. Se on sitä rentoa ja toisen persoonaa kunnioittavaa kasvatusta, ettei teini joudu jollekin pakollisille retkille kuin pikkulapsi. Toki joskus, mutta toisella kymmenellä lapsi jo itsenäistyy eikä äiti voi joka asiaa vetää oman elämäntapansa suuntaan. Perheen mukana reippailemasn pakotettu teinityttö vasta olisikin ikävästi pakotettu, sitä en tee. Sen sijaan hänelle on sanottu että joku liikuntaharrastus pitää olla arkiliikunnan päälle. Ap

Vierailija kirjoitti:

Hyvä Ap!

Vanhemman vastuu on vanhemman vastuu vaikka kuinka lapsi kasvaa. Meillä myös lapsilla pakolliset liikuntaharrastukset ja käyvät niissä ihan mielellään vaikka aluksi piti käyttää keppiä ja porkkanaa. Lapsen liikunnalliseen elämäntapaan omaksuminen aloitetaan lapsena. Lajejahan riittää:

-pienempänä kävivät uimakouluissa ja vesiralleissa

-isompana tyttö joogaa

-Poika purjehtii optimistijollalla ja käy kanoottikerhossa

-molemmat suunnistavat harrastajatasolla

-tyttö ratsasti aiemmin

- poika käy höntsäsählyssä

- tyttö käy omaehtoisesti salilla ja kuntoutumassa

- poika on käynyt kaksi kertaa parkour kurssilla

Ei sen liikunnan tarvitse olla mitään vastenmielistä, lajeja kyllä riittää,

mutta kyllä te sohvaperunoiden äidit teette karhunpalveluksen lapsen fyysiselle ja henkiselle ruumiille.

Olen itse ajatellut että ne ovat kokemuksia joita ei kukaan voi ottaa pois. Liikunnasta saa onnistumisenkokemuksia ja oppii myös epäonnistumaan. Oppii että sinnikäs harjoittelu tuottaa tulosta. Joukkuekavereista saa ystäviä ja sosiaalista verkostoa.

Tää on ihan p*skaa uskottelua. Osa saa kokemuksen, että ei kelpaa porukkaan.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakottamalla saat vain lapsen vihaamaan liikuntaa (entistä enemmän). Liikunnallisuuteen kasvattamisen olisi pitänyt lähteä jo aivan pienestä pitäen leikkien ja yhteisen mukavan aktiivisen ajan kautta. Pienestä pitäen siis teidän olisi omalla esimerkillänne ja yhdessä tekemällä pitänyt opettaa lapselle, että liikkuminen on kivaa ja palkitsevaa: yhteiset leikkihetket, kiipeilyn opettelu (puihin ja kiipeilytelineisiin), hippaleikit, pyöräretket, yhteiset kävelyt katsomaan vaikka kotieläintilojen eläimiä, hyppynarun hyppiminen, pallopelit yhdessä, frisbee mukaan ja rannalle, itse juoksulenkille ja lapsi pyörällä mukaan "kirittämään", joku perheen yhteinen liikuntaharrastus (vaikka kaikki yhdessä kerran viikossa tennistä pelaamaan), sulkapalloverkko pihalle, puolapuut ja renkaat lastenhuoneeseen jne., jne.). Ja vanhemmat toki omalla esimerkkillään näyttävät, että liikkuvat arjessa sekä harrastaen (vaikka lenkkeilyä tai muu säännöllinen liikuntaharrastus) että muuten (kävellen tai pyörällä kauppaan) ja nauttivat liikunnasta sekä sen tuomasta tunteesta. Tässä vaiheessa pakkoliikuttaminen vain pahentaa tilannetta.

Ollaan koko perhe liikkuvaisia elämä on tuon tyyppistä. Vanhemmat ja sisarukset harrastavat liikuntaa ja se on osa arkea. Jotkut ihmiset vain rakastavat Löhöämistä. Moni istumatyötä tekevä tuttu on harmitellut vaivojaan ja toivonut että olisivatpa vanhemmat ohjanneet urheilun pariin. Tämä meidän tyttö ei itsestään mene liikkelle, joten olen pienestä asti sanonut että joku liikuntaharrastus pitää olla aina. Olen mielestäni vastuullinen äiti. Ap

Eli käyt(te) ja olet(te) jo vuosia käynyt tyttäresi kanssa yhdessä pyöräilemässä tai lenkkeilemässä säännöllisesti ja te olette jo perheenä harrastaneet yhdessä vuosia viikoittain jotain kivaa (vaikkapa sen tenniksen tapaista tai jotain muuta kaikki  yhdessä), viikoittain käytte myös yhdessä retkillä kävellen, kauppaan, kouluun ja muualle menette aina kävellen tai pyörällä, ja piha ja koti on sellainen, että lapsi itsestään on pienestä pitäen voinut liikkua huomaamattaan (on palloja, on kiipeilytelineitä, on keinuja)? Miksi sitten tämän kaiken lisäksi pitäisi olla vielä joku maksullinen tai ohjattu "virrallinen" harrastus? Vai onko nyt niin, että te vanhemmat harrastatte omaa liikuntaanne ja sisarukset harrastavat omiaan, ja tämä yksi on onnistuneesti saatu tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja huonommaksi, kun ei tykkää liikunnasta ihan yhtä paljon kuin muut, eikä ehkä ole ollut ihan yhtä nopea, ketterä ja näppärä kuin muut, eikä myöskään löytänyt sitä yhtä ainoaa oikeaa harrastusta itselleen, kun ei tiedä, mistä tykkäisi eniten? Muut menevät omiin (maksullisiin) juttuihinsa ja yhtä syyllistetään, kun ei ole mitään virallista harrastusta, sen sijaan, että oikeasti olisitte harrastaneet ja tehneet yhdessä ilman pakkoa?

Minkä ikäisiä lapsia sinulla on? Tiesitkö että Noin kymmenen vuoden iässä lapsia ei enää noin vaan napata mukaan retkeilemään pyörällä jos he mielummin tekevät omiaan. Se on sitä rentoa ja toisen persoonaa kunnioittavaa kasvatusta, ettei teini joudu jollekin pakollisille retkille kuin pikkulapsi. Toki joskus, mutta toisella kymmenellä lapsi jo itsenäistyy eikä äiti voi joka asiaa vetää oman elämäntapansa suuntaan. Perheen mukana reippailemasn pakotettu teinityttö vasta olisikin ikävästi pakotettu, sitä en tee. Sen sijaan hänelle on sanottu että joku liikuntaharrastus pitää olla arkiliikunnan päälle. Ap

Kyllä meillä vielä sekä tuo kohta 13-vuotias tyttö että myös tuo kohta 15-vuotias poika lähtevät kovin mielellään mukaan, kun vedän lenkkitossut jalkaan. Nuorempi pyörällä kiriavuksi, vanhempi yhä useammin myös itse juosten, kun katsotaan vauhti ja matka sellaisiksi, että molemmilla on kivaa. Lisäksi käydään tosiaan edelleen pelaamassa sulkapalloa koko porukka kerran viikossa (ei ole kumpikaan vielä kieltäytynyt tai vuoroa varatessa sanoneet, etteivät tänä vuonna enää halua tai jaksa tai kehtaa) ja pyörällä nuo menevät molemmat joka paikkaan - myös kavareidensa kanssa. Ja hyvillä säillä lähdetään monesti Sipoonkorpeen tai Nuuksioon eväsretekelle edelleen. Kesällä on trampoliinit ja suppilaudat, talvea varten sisällä puolapuut, renkaat ja leuanvetotanko, joissa nuo edelleen silloin tällöin "pelleilevät" ja opettelevat temppuja. 

Mutta nämä nyt on pienestä pitäen tähän oppineet. Harrastavat lisäksi sitten partiota ja tyttö käy myös soittotunneilla, mutta mitään varsinaista liikuntaharrastusta ei ole kummallakaan, kun hoituu se liikuntapuoli ihabn maksutta ja aikatauluttakin (tuota sulkapallovuoroa lukuunottamatta). Silti on molemmilla aikaa olla niiden kavereidenkin kanssa ja tuijotella niitä kännyköitäkin. Katsotaan, missä vaiheessa sitten tulee se aika, kun eivät enää mukaan lähde, mutta silti uskon, että tällainen liikunnallisuus pysyy paljon paremmin noiden lapsukaisten elämässä pitkällä tähtäimellä mukana kuin se, että olisin pakottanut heidät etsimään jonkun virallisen liikuntaharrastuksen, johon kumpikaan ei ole parin kokeilun (jalkapallo, uinti, ratsastus) jälkeen osoittanut mitään mielenkiintoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakottamalla saat vain lapsen vihaamaan liikuntaa (entistä enemmän). Liikunnallisuuteen kasvattamisen olisi pitänyt lähteä jo aivan pienestä pitäen leikkien ja yhteisen mukavan aktiivisen ajan kautta. Pienestä pitäen siis teidän olisi omalla esimerkillänne ja yhdessä tekemällä pitänyt opettaa lapselle, että liikkuminen on kivaa ja palkitsevaa: yhteiset leikkihetket, kiipeilyn opettelu (puihin ja kiipeilytelineisiin), hippaleikit, pyöräretket, yhteiset kävelyt katsomaan vaikka kotieläintilojen eläimiä, hyppynarun hyppiminen, pallopelit yhdessä, frisbee mukaan ja rannalle, itse juoksulenkille ja lapsi pyörällä mukaan "kirittämään", joku perheen yhteinen liikuntaharrastus (vaikka kaikki yhdessä kerran viikossa tennistä pelaamaan), sulkapalloverkko pihalle, puolapuut ja renkaat lastenhuoneeseen jne., jne.). Ja vanhemmat toki omalla esimerkkillään näyttävät, että liikkuvat arjessa sekä harrastaen (vaikka lenkkeilyä tai muu säännöllinen liikuntaharrastus) että muuten (kävellen tai pyörällä kauppaan) ja nauttivat liikunnasta sekä sen tuomasta tunteesta. Tässä vaiheessa pakkoliikuttaminen vain pahentaa tilannetta.

Ollaan koko perhe liikkuvaisia elämä on tuon tyyppistä. Vanhemmat ja sisarukset harrastavat liikuntaa ja se on osa arkea. Jotkut ihmiset vain rakastavat Löhöämistä. Moni istumatyötä tekevä tuttu on harmitellut vaivojaan ja toivonut että olisivatpa vanhemmat ohjanneet urheilun pariin. Tämä meidän tyttö ei itsestään mene liikkelle, joten olen pienestä asti sanonut että joku liikuntaharrastus pitää olla aina. Olen mielestäni vastuullinen äiti. Ap

Eli käyt(te) ja olet(te) jo vuosia käynyt tyttäresi kanssa yhdessä pyöräilemässä tai lenkkeilemässä säännöllisesti ja te olette jo perheenä harrastaneet yhdessä vuosia viikoittain jotain kivaa (vaikkapa sen tenniksen tapaista tai jotain muuta kaikki  yhdessä), viikoittain käytte myös yhdessä retkillä kävellen, kauppaan, kouluun ja muualle menette aina kävellen tai pyörällä, ja piha ja koti on sellainen, että lapsi itsestään on pienestä pitäen voinut liikkua huomaamattaan (on palloja, on kiipeilytelineitä, on keinuja)? Miksi sitten tämän kaiken lisäksi pitäisi olla vielä joku maksullinen tai ohjattu "virrallinen" harrastus? Vai onko nyt niin, että te vanhemmat harrastatte omaa liikuntaanne ja sisarukset harrastavat omiaan, ja tämä yksi on onnistuneesti saatu tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja huonommaksi, kun ei tykkää liikunnasta ihan yhtä paljon kuin muut, eikä ehkä ole ollut ihan yhtä nopea, ketterä ja näppärä kuin muut, eikä myöskään löytänyt sitä yhtä ainoaa oikeaa harrastusta itselleen, kun ei tiedä, mistä tykkäisi eniten? Muut menevät omiin (maksullisiin) juttuihinsa ja yhtä syyllistetään, kun ei ole mitään virallista harrastusta, sen sijaan, että oikeasti olisitte harrastaneet ja tehneet yhdessä ilman pakkoa?

Minkä ikäisiä lapsia sinulla on? Tiesitkö että Noin kymmenen vuoden iässä lapsia ei enää noin vaan napata mukaan retkeilemään pyörällä jos he mielummin tekevät omiaan. Se on sitä rentoa ja toisen persoonaa kunnioittavaa kasvatusta, ettei teini joudu jollekin pakollisille retkille kuin pikkulapsi. Toki joskus, mutta toisella kymmenellä lapsi jo itsenäistyy eikä äiti voi joka asiaa vetää oman elämäntapansa suuntaan. Perheen mukana reippailemasn pakotettu teinityttö vasta olisikin ikävästi pakotettu, sitä en tee. Sen sijaan hänelle on sanottu että joku liikuntaharrastus pitää olla arkiliikunnan päälle. Ap

Kyllä meillä vielä sekä tuo kohta 13-vuotias tyttö että myös tuo kohta 15-vuotias poika lähtevät kovin mielellään mukaan, kun vedän lenkkitossut jalkaan. Nuorempi pyörällä kiriavuksi, vanhempi yhä useammin myös itse juosten, kun katsotaan vauhti ja matka sellaisiksi, että molemmilla on kivaa. Lisäksi käydään tosiaan edelleen pelaamassa sulkapalloa koko porukka kerran viikossa (ei ole kumpikaan vielä kieltäytynyt tai vuoroa varatessa sanoneet, etteivät tänä vuonna enää halua tai jaksa tai kehtaa) ja pyörällä nuo menevät molemmat joka paikkaan - myös kavareidensa kanssa. Ja hyvillä säillä lähdetään monesti Sipoonkorpeen tai Nuuksioon eväsretekelle edelleen. Kesällä on trampoliinit ja suppilaudat, talvea varten sisällä puolapuut, renkaat ja leuanvetotanko, joissa nuo edelleen silloin tällöin "pelleilevät" ja opettelevat temppuja. 

Mutta nämä nyt on pienestä pitäen tähän oppineet. Harrastavat lisäksi sitten partiota ja tyttö käy myös soittotunneilla, mutta mitään varsinaista liikuntaharrastusta ei ole kummallakaan, kun hoituu se liikuntapuoli ihabn maksutta ja aikatauluttakin (tuota sulkapallovuoroa lukuunottamatta). Silti on molemmilla aikaa olla niiden kavereidenkin kanssa ja tuijotella niitä kännyköitäkin. Katsotaan, missä vaiheessa sitten tulee se aika, kun eivät enää mukaan lähde, mutta silti uskon, että tällainen liikunnallisuus pysyy paljon paremmin noiden lapsukaisten elämässä pitkällä tähtäimellä mukana kuin se, että olisin pakottanut heidät etsimään jonkun virallisen liikuntaharrastuksen, johon kumpikaan ei ole parin kokeilun (jalkapallo, uinti, ratsastus) jälkeen osoittanut mitään mielenkiintoa. 

Kuulostaa että olette aika paljon varakkaampi perhe kuin meidän perhe. Noista teidän touhuista voitaisiin tuo lenkkeily ja pyöräily käytännössä toteuttaa ja toteutetaankin, mutta ollaan lähiöperhe joten mitään omia tramppojs ja suppeja ei ole eikä kerrostaloasunnossa ole mitään omia liikuntasaleja. Noille metsävaelluksille varmaan tarvittaisiin auto, sitä meillä ei ole. Kysyin tyttäreltä että haluaako hän että tulen mukaan hänen liikuntaharrastukseenss mutta kuulemma äiti nolaisi. Mielestäni se on ihan hyväksyttävä nuoren neidin mielipide. En käy muidenkaan lasteni joukkueurheilussa kentällä vaan katsomossa, mihin vanhemmat kuuluvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakottamalla saat vain lapsen vihaamaan liikuntaa (entistä enemmän). Liikunnallisuuteen kasvattamisen olisi pitänyt lähteä jo aivan pienestä pitäen leikkien ja yhteisen mukavan aktiivisen ajan kautta. Pienestä pitäen siis teidän olisi omalla esimerkillänne ja yhdessä tekemällä pitänyt opettaa lapselle, että liikkuminen on kivaa ja palkitsevaa: yhteiset leikkihetket, kiipeilyn opettelu (puihin ja kiipeilytelineisiin), hippaleikit, pyöräretket, yhteiset kävelyt katsomaan vaikka kotieläintilojen eläimiä, hyppynarun hyppiminen, pallopelit yhdessä, frisbee mukaan ja rannalle, itse juoksulenkille ja lapsi pyörällä mukaan "kirittämään", joku perheen yhteinen liikuntaharrastus (vaikka kaikki yhdessä kerran viikossa tennistä pelaamaan), sulkapalloverkko pihalle, puolapuut ja renkaat lastenhuoneeseen jne., jne.). Ja vanhemmat toki omalla esimerkkillään näyttävät, että liikkuvat arjessa sekä harrastaen (vaikka lenkkeilyä tai muu säännöllinen liikuntaharrastus) että muuten (kävellen tai pyörällä kauppaan) ja nauttivat liikunnasta sekä sen tuomasta tunteesta. Tässä vaiheessa pakkoliikuttaminen vain pahentaa tilannetta.

Ollaan koko perhe liikkuvaisia elämä on tuon tyyppistä. Vanhemmat ja sisarukset harrastavat liikuntaa ja se on osa arkea. Jotkut ihmiset vain rakastavat Löhöämistä. Moni istumatyötä tekevä tuttu on harmitellut vaivojaan ja toivonut että olisivatpa vanhemmat ohjanneet urheilun pariin. Tämä meidän tyttö ei itsestään mene liikkelle, joten olen pienestä asti sanonut että joku liikuntaharrastus pitää olla aina. Olen mielestäni vastuullinen äiti. Ap

Eli käyt(te) ja olet(te) jo vuosia käynyt tyttäresi kanssa yhdessä pyöräilemässä tai lenkkeilemässä säännöllisesti ja te olette jo perheenä harrastaneet yhdessä vuosia viikoittain jotain kivaa (vaikkapa sen tenniksen tapaista tai jotain muuta kaikki  yhdessä), viikoittain käytte myös yhdessä retkillä kävellen, kauppaan, kouluun ja muualle menette aina kävellen tai pyörällä, ja piha ja koti on sellainen, että lapsi itsestään on pienestä pitäen voinut liikkua huomaamattaan (on palloja, on kiipeilytelineitä, on keinuja)? Miksi sitten tämän kaiken lisäksi pitäisi olla vielä joku maksullinen tai ohjattu "virrallinen" harrastus? Vai onko nyt niin, että te vanhemmat harrastatte omaa liikuntaanne ja sisarukset harrastavat omiaan, ja tämä yksi on onnistuneesti saatu tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja huonommaksi, kun ei tykkää liikunnasta ihan yhtä paljon kuin muut, eikä ehkä ole ollut ihan yhtä nopea, ketterä ja näppärä kuin muut, eikä myöskään löytänyt sitä yhtä ainoaa oikeaa harrastusta itselleen, kun ei tiedä, mistä tykkäisi eniten? Muut menevät omiin (maksullisiin) juttuihinsa ja yhtä syyllistetään, kun ei ole mitään virallista harrastusta, sen sijaan, että oikeasti olisitte harrastaneet ja tehneet yhdessä ilman pakkoa?

Minkä ikäisiä lapsia sinulla on? Tiesitkö että Noin kymmenen vuoden iässä lapsia ei enää noin vaan napata mukaan retkeilemään pyörällä jos he mielummin tekevät omiaan. Se on sitä rentoa ja toisen persoonaa kunnioittavaa kasvatusta, ettei teini joudu jollekin pakollisille retkille kuin pikkulapsi. Toki joskus, mutta toisella kymmenellä lapsi jo itsenäistyy eikä äiti voi joka asiaa vetää oman elämäntapansa suuntaan. Perheen mukana reippailemasn pakotettu teinityttö vasta olisikin ikävästi pakotettu, sitä en tee. Sen sijaan hänelle on sanottu että joku liikuntaharrastus pitää olla arkiliikunnan päälle. Ap

Kyllä meillä vielä sekä tuo kohta 13-vuotias tyttö että myös tuo kohta 15-vuotias poika lähtevät kovin mielellään mukaan, kun vedän lenkkitossut jalkaan. Nuorempi pyörällä kiriavuksi, vanhempi yhä useammin myös itse juosten, kun katsotaan vauhti ja matka sellaisiksi, että molemmilla on kivaa. Lisäksi käydään tosiaan edelleen pelaamassa sulkapalloa koko porukka kerran viikossa (ei ole kumpikaan vielä kieltäytynyt tai vuoroa varatessa sanoneet, etteivät tänä vuonna enää halua tai jaksa tai kehtaa) ja pyörällä nuo menevät molemmat joka paikkaan - myös kavareidensa kanssa. Ja hyvillä säillä lähdetään monesti Sipoonkorpeen tai Nuuksioon eväsretekelle edelleen. Kesällä on trampoliinit ja suppilaudat, talvea varten sisällä puolapuut, renkaat ja leuanvetotanko, joissa nuo edelleen silloin tällöin "pelleilevät" ja opettelevat temppuja. 

Mutta nämä nyt on pienestä pitäen tähän oppineet. Harrastavat lisäksi sitten partiota ja tyttö käy myös soittotunneilla, mutta mitään varsinaista liikuntaharrastusta ei ole kummallakaan, kun hoituu se liikuntapuoli ihabn maksutta ja aikatauluttakin (tuota sulkapallovuoroa lukuunottamatta). Silti on molemmilla aikaa olla niiden kavereidenkin kanssa ja tuijotella niitä kännyköitäkin. Katsotaan, missä vaiheessa sitten tulee se aika, kun eivät enää mukaan lähde, mutta silti uskon, että tällainen liikunnallisuus pysyy paljon paremmin noiden lapsukaisten elämässä pitkällä tähtäimellä mukana kuin se, että olisin pakottanut heidät etsimään jonkun virallisen liikuntaharrastuksen, johon kumpikaan ei ole parin kokeilun (jalkapallo, uinti, ratsastus) jälkeen osoittanut mitään mielenkiintoa. 

Kuulostaa että olette aika paljon varakkaampi perhe kuin meidän perhe. Noista teidän touhuista voitaisiin tuo lenkkeily ja pyöräily käytännössä toteuttaa ja toteutetaankin, mutta ollaan lähiöperhe joten mitään omia tramppojs ja suppeja ei ole eikä kerrostaloasunnossa ole mitään omia liikuntasaleja. Noille metsävaelluksille varmaan tarvittaisiin auto, sitä meillä ei ole. Kysyin tyttäreltä että haluaako hän että tulen mukaan hänen liikuntaharrastukseenss mutta kuulemma äiti nolaisi. Mielestäni se on ihan hyväksyttävä nuoren neidin mielipide. En käy muidenkaan lasteni joukkueurheilussa kentällä vaan katsomossa, mihin vanhemmat kuuluvat.

Ei meilläkään liikuntasalia ole :D. Puolapuut on yläkerran pikkuaulan seinässä ja renkaat kiinni saman aulan katossa koukuilla, leuanvetotanko keittiön ovensuussa karmeihin ruuvattuna. Kerrostaloon ei tosiaan trampoliinia saa, eivätkä nuo suppilaudat ole välttämättömyys. Muuhun teillä kyllä on varaa ja mahdollisuudet. Sipoonkorpeen ja Nuuksioon pääsee julkisilla, pyörät teillä varmasti on, ja jalat ja kengätkin löytyy. Sulkapallovuorokaan ei aja taloutta konkurssiin, sillä vakiovuorolla kauden hinnaksi tulee 270 € eli koko vuodelta 540 € ja tuolla hinnalla siis harrastaa neljä henkeä. Eikä sinun pidä tunkea sinne lapsesi harrastukseen mukaan, vaan teidän pitää keksiä yhteistä, kivaa tekemistä (tai siis olisi pitänyt jo vuosikausien ajan) - tulee sitten siinä samalla juteltuakin lapsen kanssa paljon paremmin, kuin jos yrität avata keskustelu päivän kulusta siinä sohvalla tai ruokapöydässä (nimimerkillä "kokemusta on").