Lue keskustelun säännöt.
Yliopisto: opinto-oikeus loppumassa, enkä ole vielä edes kandi, mitä tekisitte tilanteessani? Ideoita? Neuvoja? Omia kokemuksia?
13.08.2018 |
Alkuun: jos haluat kertoa, että itse olen mokannut ja nyt ei auta muu kuin ryhtyä risusavottaan, niin olen jo valmiiksi tietoinen siitä, että olen mokannut. Jos sinulla taas on olemassa omia kokemuksia tai hyviä neuvoja tai ajatuksia muuten, niin otan ne kiitollisena vastaan.
Tilanne on se, että aloitettuani yliopisto-opinnot mikään ei mennyt putkeen, eivätkä opinnot ole edistyneet lähes lainkaan. Näihin vuosiin mahtuu niin paljon erilaisia kriisejä ja kun päälle laskee keskittymishäiriöni tilanne on se, että olen opintojeni suhteen edelleen lähtöpisteessä. Keväällä oli viimeinen mahdollisuus anoa lisäaikaa sivuopinnoilleni, mutta sekin jäi. Minulla on kuitenkin edelleen oikeus pääaineeseeni ja mahdollisuus hakea sivuaineisiini opinto-oikeutta uudelleen.
Olen joka vuosi- joskus useamman kerran käynyt setvimässä koululla miten tästä eteenpäin ja yliopistolla ollaan oltu ymmärtäväisiä tilanteeni suhteen. Viimeksi kävin vuosi sitten puhumassa asioista ja miettimässä miten opintojen kanssa edettäisiin, siitä en kuitenkaan edennyt edes ainoallekaan luennolle ja kevät lukukauden ilmoitin suosiolla poissaolevaksi.
Olen jälleen uutta toivoa täynnä ja monet viime syksynä kuormittaneet aiheet ovat nyt- jos eivät täysin korjaantuneet, niin ainakin vähän paremmin. Osa asioista on edelleen auki ja vielä siis edessä päin, mutta koen voivani niin paljon paremmin, että jaksan ehkä selvitä niistäkin paremmin menneisiin vuosiin verrattuna.
Ainoana vain, että olen kokenut samalla tavalla joka vuosi, mennyt toiveikkaana kouluun, yrittänyt valita vähiten kuormittavat kurssit ja "pam" henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut jotakin sellaista, joka on vienyt kaiken huomion ja energian koulun käynniltä.
Olen jälleen ilmoittanut läsnäolevaksi kouluun ja suunnitellut jättäväni aiemmat sivuaineopintoni toistaiseksi rauhaan, ehkä lopullisesti, sivuaineeni kun olivat sellaisia, että yllätyin miten rankkoja ne olivat henkisesti (nosti sellaisia traumoja pintaan, joita en aiemmmin edes tiennyt itselläni olevan), vaikka kokemus rankkuudesta saattoi osaltaan johtua vaikeasta elämäntilanteestakin.
Katsoin alustavasti uudeksi sivuaineeksi sellaisen opintokokonaisuuden, jonka vuoksi alunperin hain ko. kouluun, mutta valitettavasti siihen on oma erillinen hakuprosessinsa, jonka vuoksi ei ole varmaa, että sen saisin.
Minulla olisi rutkasti vanhojen sivuaineiden "viittä vaille valmiita" suorituksia, jotka vielä vuosi sitten luvattiin, että saisin tehdä valmiiksi omassa rauhassa ja saada opintopisteet niistä. Nyt kynnys on kuitenkin kasvanut niin isoksi, että hädin tuskin kehtaan osallistua pääaineeni kursseille, kun siellä vääjämättä ovat samat opettajat joiden kanssa olen joka vuosi käynyt samat keskustelut siitä, miten tilanteessani eteenpäin. Ja sivuaineisiin olen tosiaan opinto-oikeuden menettänyt, eivätkä ne kaikki ole kaikille vapaita. Toisaalta opintopisteitä olisi tulossa kohtalaisesti, jos sitä mahdollisuutta minulle enää edes voidaan suoda ( toisi jonkinlaista toivoa valmistumisesta).
Mutta yritän nyt päästä tästä tajunnanvirrasta varsinaiseen asiaan. Jatkuu..
Kommentit (141)
Pystytkö työskentelemään siinä työssä, johon opiskelu tähtää? Jos edes opiskelu ei suju, en usko että työkään sujuu. On ajan ja resurssien hukkaa käyttää tuohon enää lisää vuosia. Jos mikään ei muutu, ei lopputuloskaan muutu.
Ihan varmasti on ns käytännön ammatteja joita voit tehdä - esim kaupan kassa, hyllyttäjä, siivooja... Näihin voi kouluttautua oppisopimuskoulutuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sori, ikävää että sinulla on ongelmia, mutta silti mua ärsytti lukea tämä sinun kirjoituksesi. Monet opiskelijat eivät meinaa millään päästä sisään yliopistoon vaikka kuinka olisi motivaatiota, ja sitten sinunlaisesi ihmiset vievät niitä paikkoja eri linjoilla. Kuten joku kirjoittikin, kannattaisi varmaan miettiä ihan oikeasti mitä haluat tehdä ja mihin olet kykeneväinen.
Itseasiassa ymmärän sinua hyvin. Ajattelin aivan samalla tavalla ennen kuin itse hain ja pääsin. Kun hain, niin olin ilman muuta motivoitunut ja oikeasti innoissani kun pääsin haaveilemalleni alalle. Sitten aika vain meni, piti korjata jokin asia, tuli uusi ja hups, tänään huomasin että aika on mennyt vauhdilla.
Ei koskaan ollut tarkoitus roikottaa ja lykätä asioita, ne lyhyet väliajat vain huomaamatta venyivätkin pitkiksi.
Oletko tehnyt kirjallisen opiskelusuunnitelman itseäsi varten, vaikka ihan vanhanaikaisesti paperille? Minua ainakin tällainen konkreettinen muistutus/ohjeistuslappu auttaa ja motivoi kohti tavoitteita. Siitä voi sitten rastia yli saavutetut jutut ja palkita itsensä lopuksi tai välitavoitteiden täyttyessä.
Sen mitä olen adhd-ihmisistä oppinut on, että he aina itsekkäästi odottavat erityiskohtelua ja sitä, että joku tekisi ikävältä ja vaikealta tuntuvat asiat heidän puolestaan.
Vierailija kirjoitti:
Tuo, että kuvittelee opiskelevansa, mutta ei kuitenkaan opiskele, vie ihan turhaan energiaa ja tuohon touhuun voi tosiaan hukata vuosia elämästään ilman että asia edistyy mitenkään päin. Tekemättömät hommat on koko ajan mielessä ja kuormittavat. Ehkä tosiaan kannattaa vapauttaa se energia johonkin muuhun ja hyväksyä se, ettei akateeminen koulutus nyt tässä kohtaa onnistu. Se voi onnistua jossain myöhemmässä vaiheessa elämää, kun on saanut päänsä paremmin kasaan, mutta turha nyt tässä kohtaa on hukata arvokkaita vuosia siihen, että polkee paikallaan. Hanttihommiin vaan, jos onnistuu työpaikan saamaan, tai sitten oppisopimuskoulutukseen. Myös AMK-tutkinto voisi olla vaihtoehto, koska vaatimustaso on huomattavasti alhaisempi kuin yliopistossa. Jos vaan löytyy joku itseä kiinnostava ala joka tarjoaa realistisia työllistymismahdollisuuksia. Senkin voisi ehkä mieluummin suorittaa iltaopiskeluna työn ohessa.
Amk -opinnot vaativat yhtälailla itseohjautuvuutta. Helpompia aineet voivat varmastikin olla, muttei sielläkään kukaan ole opintojesi edistymistä valvomassa ja kädestä kiinni pitämässä.
Juuri jännitin yhden tutun opintoja, kun havahtui yhtäkkiä siihen, että opinto-oikeus on loppumassa. Ei ollut pitänyt poissaolokausia, vaan käyttänyt läsnäolokausiaan turhaan. Jopa fuksikursseja oli käymättä.
Selvisi nipinnapin valmistumiseen, vaati kylläkin todella rankan kauden useine kursseineen oppareineen ja vielä vikan harjoittelun joutui pusertamaan samaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP
Ilmeisesti haluaisit suorittaa opinnot loppuun yliopistossa?
Ilmeisesti taustalla on nyt suuria haasteita, jotka estävät sinua suorittamaan opinnot loppuun asti. Suosittelen, että hoidat nuo taustalla olevat asiat kuntoon, jotta voit saattaa opintosi loppuun.Onko elämässäsi sattunut jotain (kriisejä), joka aiheuttanut esim.masennusta (siis ihan oikean masennuksen), ja näin ollen myös elämänhallinta "pielessä"?Tuli myös mieleeni, että onko sinulla ADD , ADHD tai Asperger - nämä saattavat aiheuttaa haasteita elämänhallinnassa?
Voisitko anoa lisää opiskeluaikana, ja tämän lisäksi ottaa yhteyttä YTHS:ään, jossa voisit aloittaa selvittämään taustalla olevia asioita?Onko mahdollista saada opintojen ohjausta ja mentorointia?Onko teillä kuraattorina tms?
Tuntuisi, että tarvitsisi moniammatillista apua.Ei kannata "hylätä/unohtaa" opintoja, mutta pyytää apua -sitä tarvitset.
Itselleni oli haasteita -sairadtuin masennukseen, ja opinnot viiväsryivät.Onneksi en "antanut periksi", vaan hoidin asiani kuntoon ja myös opinnot loppuun ja kunnialla, ja nyt olen koulutus ta vastaavassa työssä.
Tsemppiä sinulle, Älä anna periksi !
Mun tuttuni teknillisessä yliopistossa uusi monet matikan kokeet yli 10 kertaa. Ei vaan tajunnut.
Henkisestä puolesta mee YTHS:ään ja hommaa lääkkeitä psykiatrista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pystytkö työskentelemään siinä työssä, johon opiskelu tähtää? Jos edes opiskelu ei suju, en usko että työkään sujuu. On ajan ja resurssien hukkaa käyttää tuohon enää lisää vuosia. Jos mikään ei muutu, ei lopputuloskaan muutu.
Ihan varmasti on ns käytännön ammatteja joita voit tehdä - esim kaupan kassa, hyllyttäjä, siivooja... Näihin voi kouluttautua oppisopimuskoulutuksella.
Olen miettinyt tuota itsekkin, mutta en näe syytä miksi en pystyisi. Vaikka työ on vaihtelevaa ja vaatii itsenäisyyttä ja suunnitelmallisuutta vapauksia on, ne ovat kuitenkin selkeiden raamien sisällä. Olen tehnyt alalta harjoittelun ja selvisin siitä kunnialla.
Monella alalla muuten on niin, että vaikka opinnot olisi tosi vaikeita, työ on paljon helpompaa. Oma alani on tietojenkäsittelytiede ja koodaan työkseni. Oli se kauhean vaikeaa kaltaiselleni ei-matemaattiselle ihmiselle se opiskelu. Matematiikka, teoriaa, logiikkaa. Sisulla vaikeasti taistelin läpi, uskoen siihen mitä kaikki kokeneet sanoivat, että ei niitä semmoisia töissä tarvi, se on ihan erilaista. No, totta se oli, koodaustyö on helppoa kuin heinänteko verrattuna niihin opintoihin eikä matematiikalla tee mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, että kuvittelee opiskelevansa, mutta ei kuitenkaan opiskele, vie ihan turhaan energiaa ja tuohon touhuun voi tosiaan hukata vuosia elämästään ilman että asia edistyy mitenkään päin. Tekemättömät hommat on koko ajan mielessä ja kuormittavat. Ehkä tosiaan kannattaa vapauttaa se energia johonkin muuhun ja hyväksyä se, ettei akateeminen koulutus nyt tässä kohtaa onnistu. Se voi onnistua jossain myöhemmässä vaiheessa elämää, kun on saanut päänsä paremmin kasaan, mutta turha nyt tässä kohtaa on hukata arvokkaita vuosia siihen, että polkee paikallaan. Hanttihommiin vaan, jos onnistuu työpaikan saamaan, tai sitten oppisopimuskoulutukseen. Myös AMK-tutkinto voisi olla vaihtoehto, koska vaatimustaso on huomattavasti alhaisempi kuin yliopistossa. Jos vaan löytyy joku itseä kiinnostava ala joka tarjoaa realistisia työllistymismahdollisuuksia. Senkin voisi ehkä mieluummin suorittaa iltaopiskeluna työn ohessa.
Amk -opinnot vaativat yhtälailla itseohjautuvuutta. Helpompia aineet voivat varmastikin olla, muttei sielläkään kukaan ole opintojesi edistymistä valvomassa ja kädestä kiinni pitämässä.
Juuri jännitin yhden tutun opintoja, kun havahtui yhtäkkiä siihen, että opinto-oikeus on loppumassa. Ei ollut pitänyt poissaolokausia, vaan käyttänyt läsnäolokausiaan turhaan. Jopa fuksikursseja oli käymättä.
Selvisi nipinnapin valmistumiseen, vaati kylläkin todella rankan kauden useine kursseineen oppareineen ja vielä vikan harjoittelun joutui pusertamaan samaan.
Mitä ihmettä sinä oikein jonkun tuttusi opintoja jännität? Eivät ne sinulle kuulu.
Huvittaa nämä kehoitukset opinto-ohjaajaan/amanuenssiin yhteyden ottamisesta. Mulla ainakin oli yhdessä maakuntayliopistossa niin surkea amanuenssi, että tiesin itsekin enemmän opinnoistani kuin tämä tyyppi. Paras oli kun piti katsoa tutkinnon rakennetta niin tyyppi otti vaan tiedekunnan opinto-oppaan esille ja alkoi selailla sitä tyyliin...tässähän nämä vaatimukset...tuota...noin...äääh...öööh...ja kyseessä oli sentään ennalta varattu aika. Piti olla todella aktiivinen itse, että siitä tyypistä oli mitään hyötyä ja sekin oli lähinnä muodollisella puolella pääaineen hyväksymisten ja sitten tiedekunnan sisäisten suhteiden osalta eli tyyppi osasi pienen maanittelun jälkeen kertoa suht tarkasti kuka vastasi mistäkin asiasta. Ap:n kaltaiselle tyypille ei tuollaisesta ole mitään hyötyä.
Toisaalta on niitä hyviäkin opinto-ohjaajia olemassa. He pyrkivät oikeasti auttamaan ja antamaan neuvoja, mutta yliopistossa kaikki on niin hierarkista ja päätökset pitää tehdä aina virallista reittiä. Joten hekään eivät voi auttaa jos ongelma on motivaatiossa, oppimishäiriössä tai vaikka parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutkinto pitää tehdä loppuun, koska silloin sillä on arvoa - myös kandilla, vaikket näytä sitä itse arvostavan tai käsittävän.
Esim. kun itse hain sivutointa aikoinaan kansalaisopistoon kurssin ohjaajaksi, siihen laitettiin titteliksi se kandi, koska oli juuri se aine. Kannusti osaltaan tuo julkinen näkyvyys pakertamaan gradunkin valmiiksi.
Jos sinulla on opintopisteitä runsaasti kasassa, teet vain pakolliset mitä puuttuu kandin vaatimuksista. Itselläni teki viime metreillä tiukkaa pakolliset kielten suoritukset, jotka olin lykännyt ja lykännyt.
Opettajat ovat vain ja ainoastaan iloisia nähdessään sinut, koska valmiiksi tehty tutkinto on plussaa myös heille. Aikuisia tässä ollaan kaikkia :)
Tsemppiä!
Ei kyse ollut siitä ettenkö arvostaisi kandia, vaan siitä, että en tiedä riittääkö se työllistämään alallani. Mutta tässä vaiheessa olisin iloinen, jos pääsen edes siihen.
Mutta kiitos, toivotaan että opettajat eivät ainakaan dissaisi, vaikka eivät suorannaisesti ilahtuisikaan :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, että kuvittelee opiskelevansa, mutta ei kuitenkaan opiskele, vie ihan turhaan energiaa ja tuohon touhuun voi tosiaan hukata vuosia elämästään ilman että asia edistyy mitenkään päin. Tekemättömät hommat on koko ajan mielessä ja kuormittavat. Ehkä tosiaan kannattaa vapauttaa se energia johonkin muuhun ja hyväksyä se, ettei akateeminen koulutus nyt tässä kohtaa onnistu. Se voi onnistua jossain myöhemmässä vaiheessa elämää, kun on saanut päänsä paremmin kasaan, mutta turha nyt tässä kohtaa on hukata arvokkaita vuosia siihen, että polkee paikallaan. Hanttihommiin vaan, jos onnistuu työpaikan saamaan, tai sitten oppisopimuskoulutukseen. Myös AMK-tutkinto voisi olla vaihtoehto, koska vaatimustaso on huomattavasti alhaisempi kuin yliopistossa. Jos vaan löytyy joku itseä kiinnostava ala joka tarjoaa realistisia työllistymismahdollisuuksia. Senkin voisi ehkä mieluummin suorittaa iltaopiskeluna työn ohessa.
Amk -opinnot vaativat yhtälailla itseohjautuvuutta. Helpompia aineet voivat varmastikin olla, muttei sielläkään kukaan ole opintojesi edistymistä valvomassa ja kädestä kiinni pitämässä.
Juuri jännitin yhden tutun opintoja, kun havahtui yhtäkkiä siihen, että opinto-oikeus on loppumassa. Ei ollut pitänyt poissaolokausia, vaan käyttänyt läsnäolokausiaan turhaan. Jopa fuksikursseja oli käymättä.
Selvisi nipinnapin valmistumiseen, vaati kylläkin todella rankan kauden useine kursseineen oppareineen ja vielä vikan harjoittelun joutui pusertamaan samaan.
Mitä ihmettä sinä oikein jonkun tuttusi opintoja jännität? Eivät ne sinulle kuulu.
Sitä kutsutaan empatiaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mainitsemasi ongelmat ovat toki ikäviä, mutta täysin selätettävissä olevia. Aikuisen nyt vain TÄYTYY ottaa vastuu tekemättä jättämisistään. Menneisyyden tuominen nykytilanteeseen ei auta ketään. Ex-miehen olisit voinut jättää aika päiviä ennen kuin hänet päädyit jättämään päästäksesi pois myrkyllisestä ilmapiiristä. Perheenjäsenten vakavatkin sairastelut ja asunto-ongelmat ovat normaalia arkea monelle. Silti vaan väki käy töissä ja koulussa. Jos täysin rehellisiä ollaan niin rivien välistä näen saamattoman luonteen... Ymmärrän, ettei opiskelu eron / ensimmäisen sairaalavierailun hetkellä maita (korkeintaan 2vk) mutta kyllä sen jälkeen olisi pitänyt ryhdistäytyä ja ajatella mikä tässä nyt onkaan tärkeintä; valmistuminen. Mikään ei kuitenkaan ole liian myöhäistä vielä. Jos todella aiot opiskella niin sitten myös opiskelet 100% panostuksella. Se, ettei halua kohdata koulun henkilökontaa, on mielen kehittämä tekosyy jättää menemättä. Kuten joku jo mainitsikin, yliopisto saa rahaa jokaisesta valmistuneesta. Ovat vain iloisia nähdessään sinut siellä.
Olisin toki voinut, jos olisin nähnyt tilanteen silloin kuten näen sen nyt. Sitä on vain usein sokea itselleen ja omalle tilanteelleen.
Ja vaikka en kertonut kuin pienen osan ongelmistani viestissäni, niin myönnän saamattomuuden.Ja olen tietoinen siitä, että "normaalit" ihmiset selviäisivät näistä "vähemmällä" tai ainakin siinä määrin, etteivät yksittäiset tilanteet vaikuttaisi arkeen yhtä lamauttavasti.
Keskittymiskyky on sellainen asia, jonka kanssa on ja tulee aina olemaan kamppailua. Puolustuksekseni pitää sanoa, että olen kuitenkin yrittänyt kehittää sitäkin ominaisuutta ja osa asioista alkaakin olemaan vähän helpompia kuin aiemmin. Olen näinä vuosina pyrkinyt aktiivisesti korjaamaan ja kehittämään itseäni, hakenut apua ongelmiini ja työstänyt niitä. Ja tiedän aivan hyvin, että aina se ei riitä.
Saamattomuuden myöntäminen on hyvä ensiaskel. En vähättele esimerkiksi suhteestasi koituneita mahdollisia pitkän ajan seuraamuksia (huono itsetunto, itsensä syyllistäminen, masentuneisuus jne). Niiden työstäminen on avainasemassa tästä sotkusta selviämiseen ja on hienoa, että olet tehnyt työtä sen eteen. Annoin viestissäni "tough love", sillä pystyn samaistumaan tilanteeseesi. Vaikeista perheoloista (alkoholismi, väkivalta) johtuen alisuoriuduin täydellisesti lukiosta. Muutama vuosi sitten muutin omilleni ulkomaille ja tein duunarihommia koko siellä vietetyn ajan. Opiskelumotivaatio heräsi ja panostan nyt ensi vuoden pääsykokeisiin lukemiseen ja avoimen kursseihin työn ohella. Tärkeintä itselleni oli päästä pois tuosta sairaasta elinympäristöstä. Yritä miettiä, mikä henkisen tason ongelmistasi on suurin ja keskity sen hallintaan. Viestiesi perusteella elinympäristösi on ainakin huomattavasti entistä parempi. Uskon sen luovan pohjan vakaammalle opintomenestykselle. Ja sille, joka ehdotti kampaajakouluun menemistä... Ihanko oikeasti haluat kampaajaksesi ihmisen, joka myöntää kädentaitojensa olevan puhdas 0?! Itsellänikin nimittäin on ja voin vain kuvitella loppuluomukset :D
Et ole ainoa tilanteessasi! Joskus elämäntilanteet vievät tilaan, jossa ei pysty opiskelemaan. Koska sanoit, että itse yliopisto-opiskelua et ole kokenut vaikeaksi, en lähtisi vaan perusammatin perässä jonnekin muualle. Luulenpa, että kaiken kokemasi jälkeen olisit kuin uudelleen syntynyt ihminen, jos saisit nämä opinnot hoidetuksi ja saisit potkua muihinkin elämänalueisiin. Vaihtoehtoisesti se harmittaisi myöhemmin, jos vaan jätät asian. Haasta itsesi. Tsemppiä ja ei muuta kun uudestaa sinne yliopistolle ja sanot, että tällä kertaa tunnet kaiken muuttuneen, jotta saat vielä mahdollisuuden. Ota vaikka kaveri mukaan ja sitouta heitäkin tähän prosessiin, koska yksin on vaikeaa pysyä aikatauluissa akateemisen elämän ollessa oman suunnittelun varassa. Onko sinulla joku ystävä, jonka kanssa voisitte vaikka mennä yhdessä kirjastoon opiskelemaan ja aina tsekata toistenne tilannetta? Tee tästä elämäsi syksy ja uusi alku, hyvä sinä :)
Vähän OT, mutta kandilla ei tosiaan tee joillain aloilla yhtään mitään. Kandintutkinnon funktio on lähinnä se, että sen suoritettuaan pääsee käsiksi maisterivaiheen opintotukikuukausiin :D
Vierailija kirjoitti:
Huvittaa nämä kehoitukset opinto-ohjaajaan/amanuenssiin yhteyden ottamisesta. Mulla ainakin oli yhdessä maakuntayliopistossa niin surkea amanuenssi, että tiesin itsekin enemmän opinnoistani kuin tämä tyyppi. Paras oli kun piti katsoa tutkinnon rakennetta niin tyyppi otti vaan tiedekunnan opinto-oppaan esille ja alkoi selailla sitä tyyliin...tässähän nämä vaatimukset...tuota...noin...äääh...öööh...ja kyseessä oli sentään ennalta varattu aika. Piti olla todella aktiivinen itse, että siitä tyypistä oli mitään hyötyä ja sekin oli lähinnä muodollisella puolella pääaineen hyväksymisten ja sitten tiedekunnan sisäisten suhteiden osalta eli tyyppi osasi pienen maanittelun jälkeen kertoa suht tarkasti kuka vastasi mistäkin asiasta. Ap:n kaltaiselle tyypille ei tuollaisesta ole mitään hyötyä.
Toisaalta on niitä hyviäkin opinto-ohjaajia olemassa. He pyrkivät oikeasti auttamaan ja antamaan neuvoja, mutta yliopistossa kaikki on niin hierarkista ja päätökset pitää tehdä aina virallista reittiä. Joten hekään eivät voi auttaa jos ongelma on motivaatiossa, oppimishäiriössä tai vaikka parisuhteessa.
Kyllä itse ainakin laadin ihmisille heidän kanssaan yhdessä ihan lukujärjestyksiäkin jos tarve niin vaati, että saatiin selkeä suunnitelma miten maaliin eli halutun tason tutkintoon päästään. Samoin etsin kokopäivätyön ohessa opiskelijoille kursseja, joilla he voisivat täyttää tutkinnon vaatimukset mahdollisimman vähällä läsnäolopakolla jne.
Paljon myös rohkaisin ihmisiä jotka tuli juttelemaan kokien, että heidän lahjansa eivät vain riitä, että niin lähes kaikista tuntuu, mutta sisulla niistä vaikeistakin jutuista selviää, ja työelämässä yleensä onkin ihan erilaiset haasteet jotka ei vaadi ehkä niitä älynlahjoja yhtä paljon (toisaalta sitten enemmän kiireen ja stressin sietoa, sosiaalisia taitoja jne). Moni myös jossain vaiheessa alkoi epäillä että onko ala sittenkään oikea ja niistä jutuista keskustelin myös opiskelijoiden kanssa.
Puoskariksi psykologian tai lääketieteen suhteen en kuitenkaan alkanut vaan ohjasin YTHS:n avun piiriin jos vaikutti että itsenäistymiseen, elämäntilanteeseen, oppimis- tai keskittymisvaikeuksiin tms liittyvät asiat haittasivat opiskelua.
Moni sanoo, että jos itseohjautuvuus on ainoa ongelma ja opinnot itsessään tuntuvat helpoilta, niin kannattaa jatkaa.
Itse taas mietin siltä kantilta, että mites jos valmistut ja työssä käy samoin? Siellä kun ei vaan enää voi jättää hommiaan hoitamatta ja vedota siihen, että on ollut yksityiselämässä raskasta.
Eli täytyy myös suhteuttaa se oma luonne ja kyvyt siihen tulevaan työhön.
Kovasti tsemppiä ap:lle. Olen itse samanlaisessa tilanteessa, tosin varmasti paljon vanhempi ja sitä myöten paljon kauemmin opintojaan vitkuttanut. En osaa käytännön ohjeita antaa, koska en tietenkään voi hänen yliopistonsa tai laitoksen puolesta luvata, mitä on tehtävissä. Toivon vain, että ap saa edes kandin tehtyä. Olen ihan varma, että siitä tulisi hänelle vahvistumisen ja onnistumisen tunne, jonka avulla pääsee elämässä eteenpäin. Oma elämäni on pysähtynyt täysin. En toivo hänelle samaa.
Toki, mutta sisään pääsemiseen vaikuttaa myös lukion todistus (jos nyt siis kandista puhutaan) ja ensikertalaisuus. Ei voi sanoa että kaikki olisivat täysin samalla viivalla. Tiedän opiskelijoita jotka menestyvät tosi hyvin opinnoissaan vaikka pääsivät vasta toisella tai kolmannella yrittämällä sisään. Itsekin pääsin vasta toisella, koska ensimmäinen pääsykoe kaatui hermostukseen ja stressiin.