Miksi ihmiset elää huonossa parisuhteessa?

Sen yksinjäämisen pelon takiako on vähintään puolessa vuodessa eron jälkeen löydyttävä uusi kumppani?

Puolisoni kuoli yllättäen ja hänen jälkeensä jouduin olemaan 8 v yksin. Ensin omasta halusta, mutta lopulta kaipasin todella paljon uutta kumppania. Valitettavasti uusi mies paljastui henkistä väkivaltaa käyttäväksi ja vaikeaksi ihmiseksi, mutta en haluaisi enää joutua olemaan yksinkään... Puun ja kuoren välissä siis.

Joskus minusta tuntu sille, kuin olisi kärjistäen kahdenlaisia ihmisä; heitä jotka aina onnstuvat ja pystyvät löytämään jostain rinnalleen sen kumppanin jonka kanssa olla ja elää ja rakentaa yhteistä huomenta ns. parisuhteessa. Sitten on meitä, jotka emme onnistu tai pysty, vaikka haluaisimme. Kaikki eivät edes tahdo, mutta moni haluaisi. Silti ei onnistu tai psysty. Kummallisuutta lisää se, että usein parisuhteessa olevat tietävt parhaiten, miten sinkun tulisi olla ja elää. Niinkuin moni sinkkukin tietää miten olisi parhain ja viisain olla perisuhteessa.  

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni kuoli yllättäen ja hänen jälkeensä jouduin olemaan 8 v yksin. Ensin omasta halusta, mutta lopulta kaipasin todella paljon uutta kumppania. Valitettavasti uusi mies paljastui henkistä väkivaltaa käyttäväksi ja vaikeaksi ihmiseksi, mutta en haluaisi enää joutua olemaan yksinkään... Puun ja kuoren välissä siis.

Kai hyvä rakas ihmien ymmärrät, että maailmassa on lukuisia muita varteenotettavai ja hyviä miehiä, eivätkä kaikki ole väkivaltaisia tai jo mullan alla.... 

Minä en ainakaan selviä enää vuosikausien parisuhteessa olon jälkeen siitä, että olisin yksin päivät pitkät. Kyse ei ole siitä, että "olisi tylsää" tai että kavereitakaan ei olisi, vaan siitä, että yksinoleminen ahdistaa eikä todellakaan tiedä, joutuuko olemaan loppuelämänsä yksin vaiko vain seuraavat kymmenen vuotta.

Olettaisin, että tämä ongelma on varsin eri asteella niiden kohdalla, jotka eivät voi omilla valinnoillaan merkityksellisesti vaikuttaa siihen, onko yksin vaiko ei. Joillain ei varmaankaan ahdistus tunnu missään, mutta ihmiset nyt vain ovat erilaisia biologialtaan.

Voi olla myöskin niin, että raha ja lapset pitävät saman katon alla toistaiseksi, mutta keskinäinen suhde uudelleenmääritellään. Hullujen touhua, sanovat jotkut, mutta voisi tämä paskemminkin olla.

Niin tai onko parisuhde automaattisesti huono, jos se ei aina tunnu hyvältä ja rakkaudentäyteiseltä? Lähinnä niin joskus mietin. Tutkimustenkin mukaan järjestetty avioliitto on usein onnellisin liitto. Koska huuma nyt on katoavaista, järkisyyt yleensä ei. 

Meillä parisuhdetta takana yli 10 vuotta. Välillä ollut tosi vaikeita kausia, joista on sitten taas noustu. Jos olisin luovuttanut kun suhde tuntuu "huonolta" niin oltaisiin oltu yhdessä ehkä maks. 1-2 vuotta. No minulla ei ole parisuhteista muuten kokemusta, ehkä jonkun parisuhde on tasaista rakkautta 20 vuotta. 

Miksi en ole eronnut silloinkaan kun koen parisuhteeni huonoksi on ne järkisyyt. 

Mikä on huono suhde? Itsestäänselvästi tietysti se, että on väkivaltaa, päihteiden väärinkäyttöä jne. Mutta mitä ne on sitten ne vähäisemmät syyt? Pitkässä suhteessa tulee väkisinkin aikoja, jolloin menee vähän huonommin. Onko se sitten saman tien eron paikka? Minusta ei, varsinkin silloin jos on yhteisiä lapsia. Minusta ap:n eroamisen syy eli kyllästyminen on todella huono syy erota. Mutta meitä onkin moneen junaan. Ja sen takia kenenkään ei pitäisi ulkopuolelta ihmetellä miksi ihmiset eivät eroa ns. huonoista suhteista.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan selviä enää vuosikausien parisuhteessa olon jälkeen siitä, että olisin yksin päivät pitkät. Kyse ei ole siitä, että "olisi tylsää" tai että kavereitakaan ei olisi, vaan siitä, että yksinoleminen ahdistaa eikä todellakaan tiedä, joutuuko olemaan loppuelämänsä yksin vaiko vain seuraavat kymmenen vuotta.

Olettaisin, että tämä ongelma on varsin eri asteella niiden kohdalla, jotka eivät voi omilla valinnoillaan merkityksellisesti vaikuttaa siihen, onko yksin vaiko ei. Joillain ei varmaankaan ahdistus tunnu missään, mutta ihmiset nyt vain ovat erilaisia biologialtaan.

Jotenkin pelottavaa.... Toiseksi huomauttaisin, että huonossa parisuhteessa voi myös joutua olemaan yksin; tai olla toiselle kuin mikä tahansa muu kodin eloton esine. Itse olen varmaan hieman vastakkaisessa tilanteessa siksi, että olen ollut vuosia sinkku; jonkun mielestä varmasti aina. Kyllä minuakin välillä aatteluttaa, että olenko lopun ikääni sinkku. Vaikka toisaalta en hirmuisesti ole jaksanut tai viitsinyt panostaa siihen, että löytäisin ja kohtaisin sen itselleni rakkaan ja merkittävän kumppanin, jonka kanssa saattaisin eloni jakaa. - Joskus on tuntunut sille, että kun rehellisesti kerron kuinka monta vuotta olen ollut sinkkuna, niin tämä ei ainakaan lisää puoleensa vetävyyttäni ja kiinnostusta minua kohtaan....

Minulle ero oli kamalinta taloudellisen turvallisuudentunteen katoamisen vuoksi.

Rakastin miestäni edelleen, mutta se tunnepuoli oli omalla kohdallani pientä verrattuna siihen, millaisen paniikkihäiriön asunnon menettämisen pelko ja päivittäiset rahahuolet eron jäkeen aiheuttivat.

Tunteista selviää aina muutamalla pitkällä itkulla.

Mutta rahattomuus... Se voi pahimmillaan tappaa, jopa "hyvinvointivaltiossa".

Vierailija kirjoitti:

Minulle ero oli kamalinta taloudellisen turvallisuudentunteen katoamisen vuoksi.

Rakastin miestäni edelleen, mutta se tunnepuoli oli omalla kohdallani pientä verrattuna siihen, millaisen paniikkihäiriön asunnon menettämisen pelko ja päivittäiset rahahuolet eron jäkeen aiheuttivat.

Tunteista selviää aina muutamalla pitkällä itkulla.

Mutta rahattomuus... Se voi pahimmillaan tappaa, jopa "hyvinvointivaltiossa".

Tästä kommentistais kai pitäisi olla riemuissaan, että joku osaa olla rehellinen ja kertoa, että on parisuhteessa enempi taloudellisen turvallisuuden takia kuin kunnioituksesta ja arvostuksesta kumppania kohtaan... Sen itselläni kai on liian vahva kuori, joka toimii esteenä sille, että löytäisn ja kohtaisin sen kumppanin. Olen "tavallisena tulonsaajana" luultavasti liian varaton, että kenenkään juurikaan kannattaisi kuvitella tai luulla voivansa elää minun kustantamanani.  - Toisaalta niin hyvä tuloinen, ettei minulla ole tämän vuoksi mitään hinkua tai tarvetta löytää ja saada itselleni kumppania...  Toisaalta tasa-arvoista parisuhdetta minä toivoisinkin muodostavani. Unelmani ei todellakaan ole se, että joskus voisin olla erinomaisen rikas tai se, että voisin löytää itselleni elättäjän, vaan kumppani jonka kanssa elää ja olla ja, jonka kanssa on vain hyvä ja turvallinen olla ja elää ja tavoitella niitä sekä yhteisiä että omia pieniä ja (vähän) isompiakin unelmia ja haaveita.     

Kyllä elämä on kaksin aina halvempaa kuin yksin. Eron hyväksyn jos puolisolla on ns. pahoja vikoja, juoppoutta, väkivaltaisuutta, narsismia. Mutta vähemmät viat, tylsyys ja toisen ärsyttävät tavat, ne pitää vaan yhdessä työstää. Huono suhde voi parantua, minulla on siitä kokemus. On kyllä paljon mukavampi vanhana jakaa elämänsä puolison kanssa. Yksin viihdyn kyllä mutta esim. miehellä on lukuisia taitoja joita minulla ei ole.