Mikä kirja sulla on kesken juuri nyt?

Jojo Moyes Tähtien antaja

Briar Prescott: The Happy List

Heikki Herlin Tuollapäin on highway

Loirin elämäkerta. En oo vielä kyllä aloittanut lukemista. Tuossa se hyllyssä odottaa.

Ritva Hellsten, Raija

Finlandia-ehdokas tänä vuonna. Sisko kirjoitti sisarensa Raija Siekkisen elämänkerran. Elämänkertana ihan mukava, mutta ei yllä Finlandia-tasoon mielestäni. Raija Siekkinen oli lapseton kirjailija, joka eli köyhyydessä, tupakoi ja joi viiniä lakkaamatta, märehti äitinsä kasvatustapaa, jonka mukaan häntä ei ymmärretty. Oli katkera äidilleen loppuun asti.  Surullinen kirja. Lopulta vuoteessa tupakointi aiheutti tulipalon, jossa Raija Siekkinen kuoli. Sisko kirjoittaa surunsa pois. Sisko haluaa Raijan ja hänen kirjojensa saavan vielä mahdollisuuden.

Arne Dahl, Vapaus

Mulle liian paljon väkivaltaa, jätän kesken.

Witcher 2, mutta hitaasti etenee. Liian hajanainen ja huonosti kirjoitettu minusta.

Kreyszig: "Advanced Engineering Mathematics"

Eeva Kolu - Korkeintaan vähän väsynyt

Vierailija kirjoitti:

Arne Dahl, Vapaus

Mulle liian paljon väkivaltaa, jätän kesken.

Mulla kävi samoin. Dahlin aiemmat kirjat oli hyviä, nyt ovat menneet ikäviksi. Väkivallalla mässäily on pahinta Lars Keplerillä, uusinta en aio edes yrittää aloittaa.

Jos ette vielä ole lukeneet, tuossa Kalenterin historia- kirjassa on paljon asioita, joita ei ainakaan mun koulussa opetettu missään vaiheessa enkä ole lintsaillut tunneilta.

https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=1486043

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä. Pienessä kylässä kokonainen perhe löytyy murhattuna. Kirja koostuu kyläläisten poliiseille antamista lausunnoista. Yksi kertojista on ilmeisesti murhaaja.

Vaikea sanoa vielä oikein mitään. Loppuratkaisu ratkaisee onko kirja hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Waltarin Turms, kuolematon. Olen vasta vähän matkaa lukenut, enkä vielä oikein tiedä. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi olen lukenut Waltaria, mutta olen pitänyt kyllä aikaisemmin kaikista hänen kirjoistaan.

Turms ja Johannes Angelos taisi olla hieman mystiikkaa tms. sisältäviä mutta hyviä ja mukaansatempaavia. Oma suosikki Waltarin tuotannosta on jatkokertomus Mikael Karwajalka & Mikael Hakim - vähän rosoisempaa ja raadollisempaa veijaritarinaa. Sinuhe toki ihan huippu...

Danielle Trussonin Enkelioppi. Oon lukenut ensimmäiset 62 sivua eikä oikein nappaa. Onko joku täällä  lukenut tämän? Suositteletko lukemaan loppuun asti? :') Jos tää tästä...

Äidiksi keskitysleirillä.

Todella koskettava ja rankkakin kirja. Pistää miettimään ja ajoittain itkemään.

Tositapahtumiin perustuva!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä

Tämän syksyn Finladia-ehdokas. Onpa hyvä! Yllätyin, kun en ole tämän kirjailija kirjoja ennen lukenut. Kirja kertoo erilaisuuden vaikutuksesta ihmiseen itseensä ja ympäristöön. Ajasta, jolloin sai rakastaa vain eri sukupuolta, olla äiti vain, jos on miehen kanssa aviossa. Pikkupojan silmin ihmisyys on kuitenkin kiinni hyvyydestä.  Kannattaa lukea. Tasoissa Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -kirjan kanssa  kanssa, jopa yli.

Hui miten huonot arvostelut tämä kirja oli saanut Hesarin Antti Majanderilta.

Arvostelun otsikkona oli:

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden joukossa on yksi, joka ei sinne kuulu, arvioi HS:n kriitikko: ”Asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa”

Kauheaa olisi kirjailijana lukea tällaista kritiikkiä. Aika kovapäinen täytyy olla, ettei tällainen palaute ottaisi itsetunnon päälle. Toisaalta lukijoita on moneksi ja ainakaan itse en anna yksittäisen kriitikon mielipiteiden vaikuttaa omiin lukuvalintoihin.

Ehkä kirja koskettaa vain naisia äitiyden vuoksi, ja Antti ei ymmärtänyt kirjan syvintä olemusta siksi. Toki empaattinen ja laajasti ajatteleva mieskin siihen voi pystyä.  Se Antille  annettakoon anteeksi. Tv Äiti, mummo ja kirjallisuudesta gradun tehnyt suurlukija, joka piti kirjasta äärettömän paljon.

Viittasitko sinä gradussakin referoimiisi kirjoittajiin etunimellä?

Minua kiinnostaa todella, voiko yksikään naisen kirjoittama kirja olla oikeasti huono. Onko se mahdollista, vai onko kaikki naisten kirjoittamisen teosten kritisointi automaattisesti setämieskritiikkiä ja johtuuko negatiivinen arvostelu vain siitä, että mies ei voi koskaan ymmärtää naisen sielunelämää?

Katsos kun minä olen sen verran iäkkäämpi jo, että voi Anttia sanoa Antiksi.

Kirja on hyvä. Siinä on tasoja, jotka aukeavat ehkä vain samaa kokeneille. Mies ei voi ymmärtää äidin tuskaa, kun hän joutuu hylkäämään synnyttämänsä lapsen. Tunne äidin, joka vielä 70 vuotta tapahtuneen jälkeen  ajatteli tuota lastaan. Se oli ysikymppisen naisen elämän suurin suru. Se tuska on kirjassa hyvin kuvattu. Myös erilaisuus ja lapsen näkökulma siihen on taitavasti kirjoitettu.

Setämieskritiikkiä on aina ollut. Salanimellä ovat joutuneet monet naiset kirjoittamaan. Ehkä siinä on perää. Ehkä nainen nähdään edelleen vain "tunteikkaana höpsönä". Kovinpa herkästi Antti tai joku muu setä ottaa itse kritiikin vastaan. Eikö rakentava palaute omasta työstä ole aina hyväksi? Myös kriitikolle.

Ei ikä oikeuta nimittämään ketään julkisesti pelkällä etunimellä. Eihän Majanderkaan Sivuhenkilö tai Rakkaudenhirviö -kritiikeissään kirjoita Saarasta ja Saaran teoksesta, vaikka Turunen on Majanderia paljon nuorempi. Julkisesti kirjoitettaessa osoittaa edes alkeellista kunnioitusta, kun nimittää ihmistä koko nimellä tai sukunimellä. Emme ole kaikki keskenämme tuttuja Antteja, Reinoja ja Saaroja vaan. Sukunimi spesifioi henkilön paremmin.

En ole lukenut Mustaa jäätä, joten en tiedä, yhdynkö Majanderin vai sinun näkemykseesi kirjasta. Myönnän, että setämieskritiikkiä on ollut ja on edelleen. Kaikkea kritiikkiä ei voi kuitenkaan mitätöidä setämieskritiikiksi. Mustan jään kirjoittajalla on sen verran elämänkokemusta, että hän tuskin niin tekeekään, mutta esimerkiksi Turunen on näin tehnyt.

Kielteisen arvostelun saaminen murskaa varmasti hetkeksi kirjailijan, mutta se, että edes tulee arvostelluksi, on jo sinänsä kohteliaisuus. Aivan mitäänsanomattomia tekeleitä eivät valtakunnan huiput edes arvostele. Niinpä kritiikki kannattaa yrittää sulatellen ottaa vastaan.

Tulee olemaan mielenkiintoista lukea Musta jää ja nähdä, miten sen koen. Kriitikolla on kuitenkin oikeus sanoa sanansa, vaikka jyrkkäkin. Se on hänen tehtävänsä.

Keskustelupalstalla voi Anttia kutsua Antiksi. Lehden kirjallisuuskritiikki tai yliopiston esseet ja opinnäytetyöt on ihan eri juttu.

Ap

No eipä etunimittely ole tällaisessa kirjallisuusketjussa kovin tyylikästä, vaikka se kuinka olisi jossain höpösomesovelluksissa tapana nykyään. Yleensä kirjalliset ihmiset ymmärtävät tyylin merkityksen. Antteja on niin paljon Reinistä Rinteeseen, että välillä ei tiedä kenestä puhutaan, ellei mene monta sivua taaksepäin jossain ketjussa.

Ohis, mutta etunimittelyä harrastetaan kyllä paljon näkyvämmilläkin paikoilla kuin keskustelupalstat. Esim. jos miehestä tehdään elämäkertaelokuva, niin sen nimeksi laitetaan miehen sukunimi tai koko nimi (esim. Sibelius, Tolkien, Nurejev - The White Crow,, Aleksis Kiven elämä jne.). Naisen kohdalla on ihan ok laittaa pelkkä etunimi (esim. Tove, Helene, Vita & Virginia). Voisitteko kuvitella, että esim. Mannerheim-elokuvan nimeksi olisi laitettu "Carl"?

Samoin ihan lehtijutuissa ja elämäkerroissa naisista voidaan kirjoittaa etunimellä. Tuttavallisesti "Tove teki sitä ja tätä... Tovelle oli tärkeää..." vaikka puhuja/kirjoittaja ei olisi eläissään tavannut henkilöä, josta puhuu. Näköjään voidaan myös käyttää etunimeä ja sukunimeä sekaisin, esim. tässä: https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002689699.html 

Miehistä puhutaan sukunimellä, eikä tyyliin "Palattuaan rintamalta Väinöllä oli monta tarinaa kerrottavana."

***

Aloitin juuri sarjakuvateoksen "La Divina Comedia de Oscar Wilde", käsittelee Wilden elämän viimeisiä aikoja Pariisissa vankilatuomion jälkeen. Visuaalisesti hieno, maalauksellisella tyylillä tehty. Wilde ei ole mulle kovin tuttu, olen tainnut lukea vain näytelmän "The Importance of Being Earnest", ja siitäkin on vuosia.

Luin juuri Anna-Leena Härkösen Kenraaliharjoituksen. En tykännyt yhtään. Päähenkilö tuntui ilkeältä, ja parisuhdekriisin käsittely vaihtui yhtäkkiä isättömyyden kriisiin, enkä enää tiennyt mikä on kirjan punainen lanka. Ei enää Härköstä.

Minun on vaikea lukea tunnettujen henkilöiden kirjoja kuten Anna-Leena Härkösen, koska pakostikin kuvittelen hänet (tai Liisa Metsolan) niihin kirjoihin. Siksi tuntemattomienkin kirjailijoiden kirjoissa jätän katsomatta miltä kirjailija näyttää jotten kuvittele sitä naamaa siihen pääosaan.

Äänikirjoissa tökkii jos lukijan ääni on väärän ikäinen kuin se kertoja henkilö tai jos yrittää naislukija möristää ääntään kun mies puhuu. Tällaiset kirjat jää usein kesken kun haittaa liikaa keskittymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä

Tämän syksyn Finladia-ehdokas. Onpa hyvä! Yllätyin, kun en ole tämän kirjailija kirjoja ennen lukenut. Kirja kertoo erilaisuuden vaikutuksesta ihmiseen itseensä ja ympäristöön. Ajasta, jolloin sai rakastaa vain eri sukupuolta, olla äiti vain, jos on miehen kanssa aviossa. Pikkupojan silmin ihmisyys on kuitenkin kiinni hyvyydestä.  Kannattaa lukea. Tasoissa Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -kirjan kanssa  kanssa, jopa yli.

Hui miten huonot arvostelut tämä kirja oli saanut Hesarin Antti Majanderilta.

Arvostelun otsikkona oli:

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden joukossa on yksi, joka ei sinne kuulu, arvioi HS:n kriitikko: ”Asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa”

Kauheaa olisi kirjailijana lukea tällaista kritiikkiä. Aika kovapäinen täytyy olla, ettei tällainen palaute ottaisi itsetunnon päälle. Toisaalta lukijoita on moneksi ja ainakaan itse en anna yksittäisen kriitikon mielipiteiden vaikuttaa omiin lukuvalintoihin.

Ehkä kirja koskettaa vain naisia äitiyden vuoksi, ja Antti ei ymmärtänyt kirjan syvintä olemusta siksi. Toki empaattinen ja laajasti ajatteleva mieskin siihen voi pystyä.  Se Antille  annettakoon anteeksi. Tv Äiti, mummo ja kirjallisuudesta gradun tehnyt suurlukija, joka piti kirjasta äärettömän paljon.

Viittasitko sinä gradussakin referoimiisi kirjoittajiin etunimellä?

Minua kiinnostaa todella, voiko yksikään naisen kirjoittama kirja olla oikeasti huono. Onko se mahdollista, vai onko kaikki naisten kirjoittamisen teosten kritisointi automaattisesti setämieskritiikkiä ja johtuuko negatiivinen arvostelu vain siitä, että mies ei voi koskaan ymmärtää naisen sielunelämää?

Katsos kun minä olen sen verran iäkkäämpi jo, että voi Anttia sanoa Antiksi.

Kirja on hyvä. Siinä on tasoja, jotka aukeavat ehkä vain samaa kokeneille. Mies ei voi ymmärtää äidin tuskaa, kun hän joutuu hylkäämään synnyttämänsä lapsen. Tunne äidin, joka vielä 70 vuotta tapahtuneen jälkeen  ajatteli tuota lastaan. Se oli ysikymppisen naisen elämän suurin suru. Se tuska on kirjassa hyvin kuvattu. Myös erilaisuus ja lapsen näkökulma siihen on taitavasti kirjoitettu.

Setämieskritiikkiä on aina ollut. Salanimellä ovat joutuneet monet naiset kirjoittamaan. Ehkä siinä on perää. Ehkä nainen nähdään edelleen vain "tunteikkaana höpsönä". Kovinpa herkästi Antti tai joku muu setä ottaa itse kritiikin vastaan. Eikö rakentava palaute omasta työstä ole aina hyväksi? Myös kriitikolle.

Ei ikä oikeuta nimittämään ketään julkisesti pelkällä etunimellä. Eihän Majanderkaan Sivuhenkilö tai Rakkaudenhirviö -kritiikeissään kirjoita Saarasta ja Saaran teoksesta, vaikka Turunen on Majanderia paljon nuorempi. Julkisesti kirjoitettaessa osoittaa edes alkeellista kunnioitusta, kun nimittää ihmistä koko nimellä tai sukunimellä. Emme ole kaikki keskenämme tuttuja Antteja, Reinoja ja Saaroja vaan. Sukunimi spesifioi henkilön paremmin.

En ole lukenut Mustaa jäätä, joten en tiedä, yhdynkö Majanderin vai sinun näkemykseesi kirjasta. Myönnän, että setämieskritiikkiä on ollut ja on edelleen. Kaikkea kritiikkiä ei voi kuitenkaan mitätöidä setämieskritiikiksi. Mustan jään kirjoittajalla on sen verran elämänkokemusta, että hän tuskin niin tekeekään, mutta esimerkiksi Turunen on näin tehnyt.

Kielteisen arvostelun saaminen murskaa varmasti hetkeksi kirjailijan, mutta se, että edes tulee arvostelluksi, on jo sinänsä kohteliaisuus. Aivan mitäänsanomattomia tekeleitä eivät valtakunnan huiput edes arvostele. Niinpä kritiikki kannattaa yrittää sulatellen ottaa vastaan.

Tulee olemaan mielenkiintoista lukea Musta jää ja nähdä, miten sen koen. Kriitikolla on kuitenkin oikeus sanoa sanansa, vaikka jyrkkäkin. Se on hänen tehtävänsä.

Keskustelupalstalla voi Anttia kutsua Antiksi. Lehden kirjallisuuskritiikki tai yliopiston esseet ja opinnäytetyöt on ihan eri juttu.

Ap

No eipä etunimittely ole tällaisessa kirjallisuusketjussa kovin tyylikästä, vaikka se kuinka olisi jossain höpösomesovelluksissa tapana nykyään. Yleensä kirjalliset ihmiset ymmärtävät tyylin merkityksen. Antteja on niin paljon Reinistä Rinteeseen, että välillä ei tiedä kenestä puhutaan, ellei mene monta sivua taaksepäin jossain ketjussa.

Ohis, mutta etunimittelyä harrastetaan kyllä paljon näkyvämmilläkin paikoilla kuin keskustelupalstat. Esim. jos miehestä tehdään elämäkertaelokuva, niin sen nimeksi laitetaan miehen sukunimi tai koko nimi (esim. Sibelius, Tolkien, Nurejev - The White Crow,, Aleksis Kiven elämä jne.). Naisen kohdalla on ihan ok laittaa pelkkä etunimi (esim. Tove, Helene, Vita & Virginia). Voisitteko kuvitella, että esim. Mannerheim-elokuvan nimeksi olisi laitettu "Carl"?

Samoin ihan lehtijutuissa ja elämäkerroissa naisista voidaan kirjoittaa etunimellä. Tuttavallisesti "Tove teki sitä ja tätä... Tovelle oli tärkeää..." vaikka puhuja/kirjoittaja ei olisi eläissään tavannut henkilöä, josta puhuu. Näköjään voidaan myös käyttää etunimeä ja sukunimeä sekaisin, esim. tässä: https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002689699.html 

Miehistä puhutaan sukunimellä, eikä tyyliin "Palattuaan rintamalta Väinöllä oli monta tarinaa kerrottavana."

***

Aloitin juuri sarjakuvateoksen "La Divina Comedia de Oscar Wilde", käsittelee Wilden elämän viimeisiä aikoja Pariisissa vankilatuomion jälkeen. Visuaalisesti hieno, maalauksellisella tyylillä tehty. Wilde ei ole mulle kovin tuttu, olen tainnut lukea vain näytelmän "The Importance of Being Earnest", ja siitäkin on vuosia.

Mun on pakko huomauttaa, että Mannerheim-elokuvan nimi ei olis Carl, vaan Gustaf, joka oli Mannerheimin kutsumanimi :)

Ap

Volter Kilpi: Alastalon salissa. (aloitin työkaverin suosituksesta ennen tuota media-hypejuttua kirjasta, en ole median orja :) 

Aika raskasta luettavaa. Mutta todella ainutlaatuinen suomalainen romaani siinä, miten uskomattoman tarkkaan ja realistisesti on kuvattu henkilöiden tajunnanvirtaa ja ajatusketjuja.