Mitä tekisit lapsen kanssa tässä tilanteessa?

Mene autolle ja kanna lapsi mukana mutta roikota häntä jaloista pää alaspäin, vaikea huutaa ja lapsi yllättyy. Sitten autolla vedä lapsen paita hänen päänsä yli niin siinä on taas ihmettelemistä hetkeksi. Kanna tavarat sisälle ja hae lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että lapsi käyttäytyy näin? Tämä on siis jossain muodossa jokapäiväistä. Parutaan sitä, että lähdetään jonnekin (vaikka mentäisiin uimaan tai muuta mukavaa). Parutaan, kun tullaan kotiin. Parutaan, että ei mentäisi potalle. Ei pesulle. Ei tultaisi pois kylvystä. Ei pestäisi hampaita. Ei puettaisi vaatteita...

Mitä ihmettä teen, että asiat sujuisi jouhevasti ja ilman toistuvaa hangoittelua?

Kyllä se lapsi tuolla melkein jotain oirelee, ei se mitenkään tavatonta ole että lähes kaikki siirtymät ovat hankalia ja aiheuttavat ongelmia. Koittakaa ainakin noiden iltatoimien kohdalla pitää aina sama rytmi ja järjestys niin lapsi oppii mitä on tulossa. Tuon ikäiselle kannattaa kertoa hyvissä ajoin että kohta sitten tehdään sitä ja tätä, muistuttelee välillä ja sitten vähän ennen lähtöä hellästi siirtää lapsen muusta tekemisestä siihen lähtemiseen. Välttäkää spontaaniutta ja nopeita lähtöjä, antakaa lapselle aikaa mutta älkää antako huudon estää menemistä, menette siitä huolimatta.

Olen tulkinnut itse tämän niin, että oireilee eroa. Tosin hän oli niin pieni isänsä lähtiessä, että ei tiedä mitään muusta. Olen yrittänyt puhua asiasta neuvolassa useasti ja pyytänyt neuvoja, mutta en ole saanut mitään vastausta. Neuvolassa vaan todetaan, että lapsen kuuluu oireilla.

Jotenkin en ole samaa mieltä. Mutta tällaista meillä on aina useampi päivä etävanhemman tapaamisen jälkeen.

Joo, ja valmistan lasta aina noihin iltatoimiin ym. Ei ole auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kantaisin tavarat ja antaisin lapsen juosta perässä huutamassa, mikäli alue on turvallinen. Muussa tapauksessa odottaisin toista vanhempaa kotiin tai lapsen nukahtamista. Tsemppiä, toivottavasti on vain helteen aiheuttamaa kärtyisyyttä. Mun mukava 4v on ollut aivan mahdoton nyt viikon verran.

Alue on turvallinen onneksi. Olemme eronneet, joten toinen vanhempi ei enää tule tähän kotiin. Lasta en voi jättää yksin, kun hän nukahtaa. Hän havahtuu heti, jos avaan oven ja sitten vasta hätääntyy.

Melkein kuulostaa vähän siltä että lapsella on perusturvallisuudentunne kateissa. Onko ero ollut traumaattinen tai tilanne kotona ennen eroa vaikea? Anna aikaa ja opeta lapselle ettei häntä jätetä yksin eikä hätää ole. Toisaalta se ettei voi pukea kenkiä että voisi itse kävellä kun maa on liian kuumaa kuulostaa kyllä ihan täysin vallankäytöltä, pistä sille lapselle kengät jalkaan ja mene sinne autolle, tulkoon perässä tai olkoon tulematta jos se välimatka on oikeasti muutamia askelia niin mitä väliä? 

Mutta yhtenä vinkkiä, avaa ulko-ovi raolleen ennen kuin lapsi menee nukkumaan ja haet tavarat autosta. Nukkuva lapsi ei varmastikaan havahdu maagisesti siihen että äiti on nyt metrin ulko-oven ulkopuolella. 

Tilanne ennen eroa oli hirveä. Exäni huusi ja möykkäsi kotona ja heitteli tavaroita. Enn tiedä, voiko lapsi muistaa asian, oli ihan vauva silloin. Edelleenkään emme voi exän kanssa keskustella asioista.

Joo, voin laittaa kengät. Lapsi kiskoo ne heti pois.

Vierailija kirjoitti:

Pelottele että jätät sen autoon jos vielä kiljuu.

En varmasti pelottele.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että lapsi käyttäytyy näin? Tämä on siis jossain muodossa jokapäiväistä. Parutaan sitä, että lähdetään jonnekin (vaikka mentäisiin uimaan tai muuta mukavaa). Parutaan, kun tullaan kotiin. Parutaan, että ei mentäisi potalle. Ei pesulle. Ei tultaisi pois kylvystä. Ei pestäisi hampaita. Ei puettaisi vaatteita...

Mitä ihmettä teen, että asiat sujuisi jouhevasti ja ilman toistuvaa hangoittelua?

Meillä on toi sama. Lapsi on 2-vuotias. Yksi samanlainen ollaan jo saatu ala-asteelle, ja ihan täysjärkiseltä se nykyään vaikuttaa. Tähän sopii vain Väinämöisen neuvo: ”Antaapa ajan kulua, päivän mennä toisen tulla.”

Joku hylkäämispelko. Anna naru lapsen käteen ja käske istua ovelle, äidillä on narun toinen pää housujen lenksussa. Voit solmia näkymättömän rakkauden narun koska äiti on myös taikuri. Kannattaa opetella pari muutakin temppua, vaikka jänis varjona seinälle ja krokotiili joka säikähtää aina jänistä. Myöhemmin naru vaihdetaan puhelimeen :D

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että lapsi käyttäytyy näin? Tämä on siis jossain muodossa jokapäiväistä. Parutaan sitä, että lähdetään jonnekin (vaikka mentäisiin uimaan tai muuta mukavaa). Parutaan, kun tullaan kotiin. Parutaan, että ei mentäisi potalle. Ei pesulle. Ei tultaisi pois kylvystä. Ei pestäisi hampaita. Ei puettaisi vaatteita...

Mitä ihmettä teen, että asiat sujuisi jouhevasti ja ilman toistuvaa hangoittelua?

Meillä on molemmilla lapsilla ollut myös 4-vuotiaana vaihe jolloin ulvotaan kuin teuraseläin kun asiat eivät menneetkään niin kuin lapsi oli ajatellut niiden menevän. Tämä on liittynee jotenkin siihen että lapsi suunnittelee ja ennakoi enemmän omaa toimintaansa, mutta ei puhu sitä ääneen, ja minä teen samoin tai vaikka ennakoisinkin ääneen niin lapsi ei rekisteröi sitä. Joten lapsi joutuu koko ajan kohtaamaan sen että hänen suunnitelmansa (siitä että seuraavaksi rakennan legomopon, nyt minä avaan tuon kaupan automaattinen, tuon fetakuution aion ottaa seuraavaksi tms.) menevät uusiksi. Esikoisen kohdalla vähän panikoin, ajattelin että olen tehnyt jotain väärin ja onhan tämä saatava loppumaan tai olen Huono Kasvattaja. Mutta se menee ohi. Sillä välin voi vain panostaa vuoropuheluun niissä tilanteissa kun sille on tilaa, ja muissa suhtautua empaattisesti lapsen harmiin ja olla suostumatta pompoteltavaksi. Eli antaa huutaa ja kun on saanut kassit sisälle niin nostaa lapsen syliin ja toteaa että "kylläpä sinua harmitti kun hain ostokset", tai estää lasta karkaamasta kesken iltahommien leikkeihin ja lapsen rauhoituttua toteaa "sulla taisikin olla joku tosi kiva leikki mielessä? ymmärrän". Ja sitten jatketaan elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vissiin se lapsi hakee sitä omaa tahtoa mutta sinänsä hankalaa jos vanhemmat on hukassa, ei osaa sanoa, että nyt tehdään näin kun äiskä/isi sanoo vadn antaa lapsen pompottaa. Kinkkinen tilanne.

Jep. Mutta miten tämä tilanne hoidetaan ilman infernaalista kymmenen minuutin huutokohtausta? Yhdestä kassin kantamisesta ei ole kyse.

Mitä ilmeisimmin tilannetta ei voi hoitaa ilman infernaalista kymmenen minuutin huutokohtausta. Joten kannat laukut sisälle ja annat lapsen huutaa. Mikä siinä huutokohtauksessa niin pelottaa? Ei lapsi siihen kuole ja huutaa ennenpitkää vähemmän kun oppii, että ei saa huutamalla tahtoaan periksi.

Vaikuttaa nyt siltä, että sinä taivut miljoonalle mutkalle jotta lapsi ei huutaisi ja lapsi tajuaa tämän. Ei tuohon muu auta kuin lopettaa lapsen älytön paapominen ja ottaa aikuisen rooli ja antaa lapsen huutaa. Eihän neljävuotias nyt kuitenkaan kaikkea voi perheessä päättää. Aikuisen tehtävä on asettaa rajat ja pysyä niissä, vaikka lasta kiukuttaisikin.

Up

Ihan yksinkertaisesti niin, että avaat oven, kävelet autolle, otat tavarat, kannat tavarat sisään. Lapsi voi huutaa jos siltä tuntuu tai kirmata perään ja sitten tietenkin haet sen huutavan lapsen takaisin sisään. Sitten juttelet lapsen kanssa ja selität että näitkös, äiti ei kadonnut mihinkään ja kaikki on hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä jesaria?

Tämä nauratti...

Vaikka itse olen aina rakentavan kasvatuksen kannattaja. Ei rangaistuksia

Mutta ei myöskään pelleilyä. En voi kuvitella aloittajan tilannetta. Eikö 4v ole helppo saada hyväntuuliseksi pikku apulaiseksi. Pikkusen innostamista

Meillä esikoinen harrasti uhmaiässä tota jäätävää huutamista. Kaksi nuorempaa ei enää juurikaan. Jälkikäteen olen tajunnut, että lapsi tajusi, että pelkäsin mahdollista huutamista jo etukäteen, joten tietysti lapsi käytti juuri sitä saadakseen oman tahtonsa läpi.

Kahden nuoremman kanssa olin jo tajunnut, että antaa huutaa jos on huutaakseen ja nämä kaksi ei sitten enää huutaneetkaan.

Et ole huono kasvattaja eikä lapsessa ole mitään vikaa. Lapsi on vaan tajunnut, että huutaminen on oiva keino saada sut taipumaan.

Ei muuta kun seuraavan kerran sanot lapselle, että tavarat on nyt kannettava sisään vaikka huutaisit kuinka paljon. Kyllä se siitä asettuu, ja sanottakoon, että mun esikoinen on nuori ja fiksua aikuinen jo, ei mennyt pilalle vaikka huusikin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä esikoinen harrasti uhmaiässä tota jäätävää huutamista. Kaksi nuorempaa ei enää juurikaan. Jälkikäteen olen tajunnut, että lapsi tajusi, että pelkäsin mahdollista huutamista jo etukäteen, joten tietysti lapsi käytti juuri sitä saadakseen oman tahtonsa läpi.

Kahden nuoremman kanssa olin jo tajunnut, että antaa huutaa jos on huutaakseen ja nämä kaksi ei sitten enää huutaneetkaan.

Et ole huono kasvattaja eikä lapsessa ole mitään vikaa. Lapsi on vaan tajunnut, että huutaminen on oiva keino saada sut taipumaan.

Ei muuta kun seuraavan kerran sanot lapselle, että tavarat on nyt kannettava sisään vaikka huutaisit kuinka paljon. Kyllä se siitä asettuu, ja sanottakoon, että mun esikoinen on nuori ja fiksua aikuinen jo, ei mennyt pilalle vaikka huusikin.

Juuri näin. Lapsi tietää vanhemman tunnetilat

Annat parkua. Toisin kuin nykyään kuvitellaan ne ei mene siitä rikki.

Lapsi on tullut äitiinsä - hän hyppyyttää Ap:tä samalla tavoin kuin Ap tätä ketjua: kaikkiin ratkaisuvaihtoehtoihin keksitään joku syy, miksi ei toimi.

Vierailija kirjoitti:

On vaan sellainen olo, että aina, kun laitamme pään ulos ovesta, lapsi huutaa jotain asiaa kuin jalopeura. Karjuu pihalla, että äiti älä jätä. Vaikka yritän koko ajan vakuutella, että haen vain tavarat autosta tms.

Onko lapsella jano, väsymys tai nälkä?

Rauhoita tilanne hetkeksi ja käännä asia positiiviseksi ja anna lapsesi osallistua kantamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että lapsi käyttäytyy näin? Tämä on siis jossain muodossa jokapäiväistä. Parutaan sitä, että lähdetään jonnekin (vaikka mentäisiin uimaan tai muuta mukavaa). Parutaan, kun tullaan kotiin. Parutaan, että ei mentäisi potalle. Ei pesulle. Ei tultaisi pois kylvystä. Ei pestäisi hampaita. Ei puettaisi vaatteita...

Mitä ihmettä teen, että asiat sujuisi jouhevasti ja ilman toistuvaa hangoittelua?

Se on nelivuotiaan uhmaa. Sun pitää vaan hyväksyä, että näitä nyt tulee, mutta jo vuoden päästä lapsi on päässyt enimmistä yli. Ei näihin ole oikotietä, vanhemman pitää ne sietää ja siinä samalla opettaa fiksumpaa tunteenilmaisua.

Oman kaksivuotiaan kanssa tietysti menisimme yhdessä hakemaan tavarat joko niin että aina yhdellä kädellä kantaisin parkuvaa lasta ja toisella tavaraa, tai sitten lapsi innostuisi kantamaan myös. Sun nelivuotiaan voi aivan hyvin antaa itkeä siinä kotona sillä välin kun haet tavarat. Yrität itse olla hermostumatta ja näytät samalla, että tästä selvitään kyllä. Kun tavarat on haettu, niin otat syliin ja puhutte tilanteen läpi.

Kyllä se siitä. Älä nyt anna toisen pompotella vain koska mietit mitä naapurit ajattelee.

Mä olen itse kovin positiivinen kasvattaja ja esimerkiksi meillä on juuri tehty kaikkea mitä moni pitää ihan höpönä, eli lapset ei ole kovin pieninä olleet hoidossa, nukkuneet vieressä, imettänyt kaikkia pitkään jne.

Silti minusta tuntuu, että nykyään vanhemmilta vaaditaan aivan liikaa ja annetaan aivan liikaa ristiriitaista viestintää, mitä tehdä kun lapsi saapuu maagiseen ensimmäiseen uhmaikään, joka jatkuu suvantovaiheineen vielä läpi elämän. Uskon, että nykyään rajoja ei uskalleta asettaa, koska pelätään että lapsi traumatisoituu. Meidän sukupolvelle on varmaan itsellemme annettu niin vähän mielipiteenvapautta, että haluamme tehdä päinvastoin, eli ojasta allikkoon.

Minun mielestäni on ihan ok, ja jopa suotavaa välillä mm.

-Antaa lapsen itkeä rauhassa, kun vanhempi on näköpiirissä ja hän ei ole enää vauva

-Pukea ne vaatteet väkisin päälle tarvittaessa

-Päättää ilman neuvottelua ulosmenot, ruoka-, kylpy- ja nukkumaanmenoajat ja hampaanpesut (lapsen kanssa pitää välillä neuvotella, mutta ei näistä asioista)

-Poistaa tilanteesta kantaen, estää lyönti fyysisesti rajoittaen

Uskon itseasiassa, että se että lapsi pitäisi aina suostutella ja puijata tekemään jokin asia, johtaa vanhemman uupumukseen ja sitä myöten vanhemman lapsellisiin raivareihin, jolloin tulee juurikin otettua lasta kädestä kiinni liian lujaa tai sanottua lapselle niin ilkeästi että kaduttaa (mitä tietysti kukaan av-mamma ei ole ikinä tehnyt, mutta in real life tämä on valitettavaa arkea suurimmassa osassa perheitä, minäkin olen sortunut huutamaan mitä sylki suuhun tuo ja kantamaan liian kovin ottein lapsen, kun se löi sisarustaan sen kymmenennen kerran kielloista huolimatta).

Eli tsemppiä ap, lapsi tarvitsee sekä rajoja että valinnan mahdollisuuksia, kehuja ja opastusta, joskus myös vanhemman suuttumista kohtuullisella reaktiolla. Lapsen on välillä hyvä nähdä, että äitiä suututtaa, mutta mitään pahaa ei siitä seuraa. Viha kuuluu jokaisen ihmisen tunneskaalaan. Samaa voit opettaa nyt, että vaikka surettaa ja pelottaa, niin mitään pahaa ei tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä jesaria?

Tämä nauratti...

Vaikka itse olen aina rakentavan kasvatuksen kannattaja. Ei rangaistuksia

Mutta ei myöskään pelleilyä. En voi kuvitella aloittajan tilannetta. Eikö 4v ole helppo saada hyväntuuliseksi pikku apulaiseksi. Pikkusen innostamista

No minä kyllä ajattelen enemmänkin niin, että jos nelivuotiaan saa helposti hyväntuuliseksi pikku apuriksi vain innostamalla, niin jotain on mennyt pieleen. Kyllä niillä lapsilla kuuluu olla oma tahto tuossa iässä ja älyäkin. Vanhemman kuuluu sitten sietää se lapsen mielipaha siitä, kun oma tahto ei mene yhteen vanhemman tahdon kanssa.

Mielestäni 1-2-vuotiaan saa vielä helposti innostamalla auttamaan. 3-4-vuotiaat jo hoksaavat, kun heidän alkuperäistä tahtoa kierretään.

Ylipäätään jotkut taistelut pitää vaan taistella. Kaikkea ei kannata kiertää..