Lue keskustelun säännöt.
Miksei saisi olla surullinen siitä, että sukulaiset ovat rajattomia eikä siksi voi olla heidän kanssaan tekemisissä?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Miksi et saisi?
Aina kehotetaan hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Tämä asia tuottaa kuitenkin minulle niin suurta surua, etten pysty siihen. Olo on ikävä. Haluaisin läheiset perhesuhteet, mutta niitä minulla ei ole. Vuorovaikutus rajattomien ihmisten kanssa on aivan liian raskasta. Etäiset välitkään perheeseen eivät silti tunnu hyviltä.
Sun täytyy nyt keksiä jotain muuta elämän täytettä kun sun perhe.
Mitä ehdotat?
Odotan yhä vastausta. Millä sinä korvaisit elämässäsi perheesi?
Arvelen, että minulla ei ole yhtä vaikea tilanne kuin aloittajalla ja monella vastaajalla, koska pystyn olemaan tekemisissä perheeni kanssa, mutta tunneyhteys puuttuu täysin. Lisänä vielä juoppo uuspuoliso toisella vanhemmalla. Mutta siis minä olen korvannut heidät ystävillä, puolisolla ja lapsilla. Olen täysin hyväksynyt että minulla ei tule olemaan läheisiä välejä vanhempiini, ja voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen ja tasapainossa asian kanssa.
Millä tavoin tuo onnellinen ja tasapainoinen suhtautumistapa asiaan löytyi? Paljonko siihen meni aikaa?
Hmm. Vaikea sanoa - olin nuorena aikuisena ylipäätään hieman sekaisin ja minulla oli paljon sosiaalisia vaikeuksia (yksinäisyyttä ja sosiaalisia pelkoja). Tällöin pidin suhdettani vanhempiini hyvänä, mutta se oli tosi samanlainen kuin pikkulapsena, eli turvauduin heihin jne.
Löysin sitten hyvän parisuhteen ja vähitellen myös hyviä ystäviä. Tällöin aloin aikuistua ja samoin suhteeni vanhempiini. Silloin huomasin, että vanhempani, vaikka ovat lämpimiä ihmisiä ja toivovat varmasti minulle hyvää, eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta itsenäisenä ihmisenä. Äiti ei kuuntele minua koskaan ja suoraan ja iloisesti kertoo minulle, millainen olen ja mitä oikeasti haluan. Isäni puhuu aina monologinomaisesti, loputtomasti omia asioitaan, ei koskaan kuuntele, mansplainaa joka asian, myös esim asiat joissa olen ammattilainen ja on myös esim kertonut minulle millaista on synnyttää :D Loukkaantuu kun en halua tavata useammin mutta kun tapaamme, ei piittaa minusta eikä lapsista tipan vertaa.
En koe että saan kumpaankaan aitoa suhdetta syntymään joten olen irroittautunut heistä henkisesti. Tämä prosessi on ollut yllättävän kivuton ja kestänyt asteittain ehkä 8 vuotta. Olen nyt 40 ja aivan sinut tilanteen kanssa. Asiaa ehkä auttaa se etten tunne kovin monia ikäisiäni jolla olisi superhyvät välit vanhempiinsa (ikävä kyllä). Eniten on kyllä auttanut äärimmäisen hyvä ja turvallinen parisuhde.
Käsittämätöntä kipuilla asioista, jotka ovat jo satoja tuhansia vuosia toistuneet. Sukupolvien välillä on kuilu, ihmiset ovat itsekeskeisiä, ymmärtämättämömiä, he helposti lokeroivat asioita ja ihmisiä, lähelle ei näe, he ovat vain kiinnostuneita itsestään jne. Joku egyptiläinen faarao on varmaan pohtinut ja kipuillut samaa asiaa, minun vanhempani eivät ymmärrä minua.
"Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa".
Tätä ontuvaa tapaa elää perhesuhteita kutsutaan ihmisen henkiseksi kehitykseksi ja kasvamista aikuiseksi siis se "henkinen irrottautuminen". Ystävät ovat niitä usein henkisesti ja älyllisesti lähempänä olevia ihmisiä, vanhemmat ovat niitä kasvattajia ja se jobikin päättyy joskus luojan kiitos, yleensä siinä kun lapsi täyttää 18 vuotta.
Minä oivalsin tämän noin 14 vuoden iässä, sinä 40 vuoden iässä.. parempi myöhään kun ei milloinkaan. Se ei tarkoita että asettuisin vanhempieni yläpuolelle tai etääntyisin heistä, minä vain hyväksyn erilaisuuden ja ymmärrän perhesiteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Miksi et saisi?
Aina kehotetaan hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Tämä asia tuottaa kuitenkin minulle niin suurta surua, etten pysty siihen. Olo on ikävä. Haluaisin läheiset perhesuhteet, mutta niitä minulla ei ole. Vuorovaikutus rajattomien ihmisten kanssa on aivan liian raskasta. Etäiset välitkään perheeseen eivät silti tunnu hyviltä.
Sun täytyy nyt keksiä jotain muuta elämän täytettä kun sun perhe.
Mitä ehdotat?
Odotan yhä vastausta. Millä sinä korvaisit elämässäsi perheesi?
Arvelen, että minulla ei ole yhtä vaikea tilanne kuin aloittajalla ja monella vastaajalla, koska pystyn olemaan tekemisissä perheeni kanssa, mutta tunneyhteys puuttuu täysin. Lisänä vielä juoppo uuspuoliso toisella vanhemmalla. Mutta siis minä olen korvannut heidät ystävillä, puolisolla ja lapsilla. Olen täysin hyväksynyt että minulla ei tule olemaan läheisiä välejä vanhempiini, ja voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen ja tasapainossa asian kanssa.
Millä tavoin tuo onnellinen ja tasapainoinen suhtautumistapa asiaan löytyi? Paljonko siihen meni aikaa?
Hmm. Vaikea sanoa - olin nuorena aikuisena ylipäätään hieman sekaisin ja minulla oli paljon sosiaalisia vaikeuksia (yksinäisyyttä ja sosiaalisia pelkoja). Tällöin pidin suhdettani vanhempiini hyvänä, mutta se oli tosi samanlainen kuin pikkulapsena, eli turvauduin heihin jne.
Löysin sitten hyvän parisuhteen ja vähitellen myös hyviä ystäviä. Tällöin aloin aikuistua ja samoin suhteeni vanhempiini. Silloin huomasin, että vanhempani, vaikka ovat lämpimiä ihmisiä ja toivovat varmasti minulle hyvää, eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta itsenäisenä ihmisenä. Äiti ei kuuntele minua koskaan ja suoraan ja iloisesti kertoo minulle, millainen olen ja mitä oikeasti haluan. Isäni puhuu aina monologinomaisesti, loputtomasti omia asioitaan, ei koskaan kuuntele, mansplainaa joka asian, myös esim asiat joissa olen ammattilainen ja on myös esim kertonut minulle millaista on synnyttää :D Loukkaantuu kun en halua tavata useammin mutta kun tapaamme, ei piittaa minusta eikä lapsista tipan vertaa.
En koe että saan kumpaankaan aitoa suhdetta syntymään joten olen irroittautunut heistä henkisesti. Tämä prosessi on ollut yllättävän kivuton ja kestänyt asteittain ehkä 8 vuotta. Olen nyt 40 ja aivan sinut tilanteen kanssa. Asiaa ehkä auttaa se etten tunne kovin monia ikäisiäni jolla olisi superhyvät välit vanhempiinsa (ikävä kyllä). Eniten on kyllä auttanut äärimmäisen hyvä ja turvallinen parisuhde.
Käsittämätöntä kipuilla asioista, jotka ovat jo satoja tuhansia vuosia toistuneet. Sukupolvien välillä on kuilu, ihmiset ovat itsekeskeisiä, ymmärtämättämömiä, he helposti lokeroivat asioita ja ihmisiä, lähelle ei näe, he ovat vain kiinnostuneita itsestään jne. Joku egyptiläinen faarao on varmaan pohtinut ja kipuillut samaa asiaa, minun vanhempani eivät ymmärrä minua.
"Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa".
Tätä ontuvaa tapaa elää perhesuhteita kutsutaan ihmisen henkiseksi kehitykseksi ja kasvamista aikuiseksi siis se "henkinen irrottautuminen". Ystävät ovat niitä usein henkisesti ja älyllisesti lähempänä olevia ihmisiä, vanhemmat ovat niitä kasvattajia ja se jobikin päättyy joskus luojan kiitos, yleensä siinä kun lapsi täyttää 18 vuotta.
Minä oivalsin tämän noin 14 vuoden iässä, sinä 40 vuoden iässä.. parempi myöhään kun ei milloinkaan. Se ei tarkoita että asettuisin vanhempieni yläpuolelle tai etääntyisin heistä, minä vain hyväksyn erilaisuuden ja ymmärrän perhesiteet.
Kukas se kissan hännän nostaa, ellei kissa itse!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Miksi et saisi?
Aina kehotetaan hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Tämä asia tuottaa kuitenkin minulle niin suurta surua, etten pysty siihen. Olo on ikävä. Haluaisin läheiset perhesuhteet, mutta niitä minulla ei ole. Vuorovaikutus rajattomien ihmisten kanssa on aivan liian raskasta. Etäiset välitkään perheeseen eivät silti tunnu hyviltä.
Sun täytyy nyt keksiä jotain muuta elämän täytettä kun sun perhe.
Mitä ehdotat?
Odotan yhä vastausta. Millä sinä korvaisit elämässäsi perheesi?
Arvelen, että minulla ei ole yhtä vaikea tilanne kuin aloittajalla ja monella vastaajalla, koska pystyn olemaan tekemisissä perheeni kanssa, mutta tunneyhteys puuttuu täysin. Lisänä vielä juoppo uuspuoliso toisella vanhemmalla. Mutta siis minä olen korvannut heidät ystävillä, puolisolla ja lapsilla. Olen täysin hyväksynyt että minulla ei tule olemaan läheisiä välejä vanhempiini, ja voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen ja tasapainossa asian kanssa.
Millä tavoin tuo onnellinen ja tasapainoinen suhtautumistapa asiaan löytyi? Paljonko siihen meni aikaa?
Hmm. Vaikea sanoa - olin nuorena aikuisena ylipäätään hieman sekaisin ja minulla oli paljon sosiaalisia vaikeuksia (yksinäisyyttä ja sosiaalisia pelkoja). Tällöin pidin suhdettani vanhempiini hyvänä, mutta se oli tosi samanlainen kuin pikkulapsena, eli turvauduin heihin jne.
Löysin sitten hyvän parisuhteen ja vähitellen myös hyviä ystäviä. Tällöin aloin aikuistua ja samoin suhteeni vanhempiini. Silloin huomasin, että vanhempani, vaikka ovat lämpimiä ihmisiä ja toivovat varmasti minulle hyvää, eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta itsenäisenä ihmisenä. Äiti ei kuuntele minua koskaan ja suoraan ja iloisesti kertoo minulle, millainen olen ja mitä oikeasti haluan. Isäni puhuu aina monologinomaisesti, loputtomasti omia asioitaan, ei koskaan kuuntele, mansplainaa joka asian, myös esim asiat joissa olen ammattilainen ja on myös esim kertonut minulle millaista on synnyttää :D Loukkaantuu kun en halua tavata useammin mutta kun tapaamme, ei piittaa minusta eikä lapsista tipan vertaa.
En koe että saan kumpaankaan aitoa suhdetta syntymään joten olen irroittautunut heistä henkisesti. Tämä prosessi on ollut yllättävän kivuton ja kestänyt asteittain ehkä 8 vuotta. Olen nyt 40 ja aivan sinut tilanteen kanssa. Asiaa ehkä auttaa se etten tunne kovin monia ikäisiäni jolla olisi superhyvät välit vanhempiinsa (ikävä kyllä). Eniten on kyllä auttanut äärimmäisen hyvä ja turvallinen parisuhde.
Käsittämätöntä kipuilla asioista, jotka ovat jo satoja tuhansia vuosia toistuneet. Sukupolvien välillä on kuilu, ihmiset ovat itsekeskeisiä, ymmärtämättämömiä, he helposti lokeroivat asioita ja ihmisiä, lähelle ei näe, he ovat vain kiinnostuneita itsestään jne. Joku egyptiläinen faarao on varmaan pohtinut ja kipuillut samaa asiaa, minun vanhempani eivät ymmärrä minua.
"Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa".
Tätä ontuvaa tapaa elää perhesuhteita kutsutaan ihmisen henkiseksi kehitykseksi ja kasvamista aikuiseksi siis se "henkinen irrottautuminen". Ystävät ovat niitä usein henkisesti ja älyllisesti lähempänä olevia ihmisiä, vanhemmat ovat niitä kasvattajia ja se jobikin päättyy joskus luojan kiitos, yleensä siinä kun lapsi täyttää 18 vuotta.
Minä oivalsin tämän noin 14 vuoden iässä, sinä 40 vuoden iässä.. parempi myöhään kun ei milloinkaan. Se ei tarkoita että asettuisin vanhempieni yläpuolelle tai etääntyisin heistä, minä vain hyväksyn erilaisuuden ja ymmärrän perhesiteet.
Kukas se kissan hännän nostaa, ellei kissa itse!
No näin on. Oletko nähnyt kissaa joka aikoo hukuttautua siksi ettei ole yhtä hyvä kuin joku muu kissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Miksi et saisi?
Aina kehotetaan hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Tämä asia tuottaa kuitenkin minulle niin suurta surua, etten pysty siihen. Olo on ikävä. Haluaisin läheiset perhesuhteet, mutta niitä minulla ei ole. Vuorovaikutus rajattomien ihmisten kanssa on aivan liian raskasta. Etäiset välitkään perheeseen eivät silti tunnu hyviltä.
Sun täytyy nyt keksiä jotain muuta elämän täytettä kun sun perhe.
Mitä ehdotat?
Odotan yhä vastausta. Millä sinä korvaisit elämässäsi perheesi?
Arvelen, että minulla ei ole yhtä vaikea tilanne kuin aloittajalla ja monella vastaajalla, koska pystyn olemaan tekemisissä perheeni kanssa, mutta tunneyhteys puuttuu täysin. Lisänä vielä juoppo uuspuoliso toisella vanhemmalla. Mutta siis minä olen korvannut heidät ystävillä, puolisolla ja lapsilla. Olen täysin hyväksynyt että minulla ei tule olemaan läheisiä välejä vanhempiini, ja voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen ja tasapainossa asian kanssa.
Millä tavoin tuo onnellinen ja tasapainoinen suhtautumistapa asiaan löytyi? Paljonko siihen meni aikaa?
Hmm. Vaikea sanoa - olin nuorena aikuisena ylipäätään hieman sekaisin ja minulla oli paljon sosiaalisia vaikeuksia (yksinäisyyttä ja sosiaalisia pelkoja). Tällöin pidin suhdettani vanhempiini hyvänä, mutta se oli tosi samanlainen kuin pikkulapsena, eli turvauduin heihin jne.
Löysin sitten hyvän parisuhteen ja vähitellen myös hyviä ystäviä. Tällöin aloin aikuistua ja samoin suhteeni vanhempiini. Silloin huomasin, että vanhempani, vaikka ovat lämpimiä ihmisiä ja toivovat varmasti minulle hyvää, eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta itsenäisenä ihmisenä. Äiti ei kuuntele minua koskaan ja suoraan ja iloisesti kertoo minulle, millainen olen ja mitä oikeasti haluan. Isäni puhuu aina monologinomaisesti, loputtomasti omia asioitaan, ei koskaan kuuntele, mansplainaa joka asian, myös esim asiat joissa olen ammattilainen ja on myös esim kertonut minulle millaista on synnyttää :D Loukkaantuu kun en halua tavata useammin mutta kun tapaamme, ei piittaa minusta eikä lapsista tipan vertaa.
En koe että saan kumpaankaan aitoa suhdetta syntymään joten olen irroittautunut heistä henkisesti. Tämä prosessi on ollut yllättävän kivuton ja kestänyt asteittain ehkä 8 vuotta. Olen nyt 40 ja aivan sinut tilanteen kanssa. Asiaa ehkä auttaa se etten tunne kovin monia ikäisiäni jolla olisi superhyvät välit vanhempiinsa (ikävä kyllä). Eniten on kyllä auttanut äärimmäisen hyvä ja turvallinen parisuhde.
Käsittämätöntä kipuilla asioista, jotka ovat jo satoja tuhansia vuosia toistuneet. Sukupolvien välillä on kuilu, ihmiset ovat itsekeskeisiä, ymmärtämättämömiä, he helposti lokeroivat asioita ja ihmisiä, lähelle ei näe, he ovat vain kiinnostuneita itsestään jne. Joku egyptiläinen faarao on varmaan pohtinut ja kipuillut samaa asiaa, minun vanhempani eivät ymmärrä minua.
"Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa".
Tätä ontuvaa tapaa elää perhesuhteita kutsutaan ihmisen henkiseksi kehitykseksi ja kasvamista aikuiseksi siis se "henkinen irrottautuminen". Ystävät ovat niitä usein henkisesti ja älyllisesti lähempänä olevia ihmisiä, vanhemmat ovat niitä kasvattajia ja se jobikin päättyy joskus luojan kiitos, yleensä siinä kun lapsi täyttää 18 vuotta.
Minä oivalsin tämän noin 14 vuoden iässä, sinä 40 vuoden iässä.. parempi myöhään kun ei milloinkaan. Se ei tarkoita että asettuisin vanhempieni yläpuolelle tai etääntyisin heistä, minä vain hyväksyn erilaisuuden ja ymmärrän perhesiteet.
Luuletko etteivät ihmiset ole tuhansia vuosia kipuilleet näistä asioista, niin käsittämätöntä kuin se sinusta onkin? Ihmiset ovat myös kipuilleet mm. nälän takia, vaikka sen kokeminenkaan ole ihmiskunnan historiassa mitenkään ainutlaatuista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä varmaan saan kuolla sitten suruun, kun kummankaan vanhemman puolelta suku on täysin mätä, vanhemmat ei myöskään välitä, en löydä ystäviä, elämä on muutenkin huonosti koska yksinäisyys tappaa.
Kuulostaa siltä, että olet vielä täysin riippuvainen ulkoapäin tulevasta henkisestä tuesta. Onnellisuutesi perustuu ympäristöön eikä ole sisäsyntyistä. Muutos on kuitenkin mahdollinen. Yksinkin voi elää hyvää elämää, mutta ne suvun ja vanhempien opit ja uskomukset tulee purkaa omasta päästä, muuten onnellinen elämä ei käytännössä ole mahdollista.
Tsemppiä!
T. vuosia itseään käsitellyt, joka oli ennen tuossa samassa jamassa.
Onko sinulla jokin sellainen oivallus, jonka haluaisit jakaa muiden kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä varmaan saan kuolla sitten suruun, kun kummankaan vanhemman puolelta suku on täysin mätä, vanhemmat ei myöskään välitä, en löydä ystäviä, elämä on muutenkin huonosti koska yksinäisyys tappaa.
Kuulostaa siltä, että olet vielä täysin riippuvainen ulkoapäin tulevasta henkisestä tuesta. Onnellisuutesi perustuu ympäristöön eikä ole sisäsyntyistä. Muutos on kuitenkin mahdollinen. Yksinkin voi elää hyvää elämää, mutta ne suvun ja vanhempien opit ja uskomukset tulee purkaa omasta päästä, muuten onnellinen elämä ei käytännössä ole mahdollista.
Tsemppiä!
T. vuosia itseään käsitellyt, joka oli ennen tuossa samassa jamassa.
Onko sinulla jokin sellainen oivallus, jonka haluaisit jakaa muiden kanssa?
Oisko vaikka että elää omaa elämäänsä muusta liikenteestä piittaamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä varmaan saan kuolla sitten suruun, kun kummankaan vanhemman puolelta suku on täysin mätä, vanhemmat ei myöskään välitä, en löydä ystäviä, elämä on muutenkin huonosti koska yksinäisyys tappaa.
Kuulostaa siltä, että olet vielä täysin riippuvainen ulkoapäin tulevasta henkisestä tuesta. Onnellisuutesi perustuu ympäristöön eikä ole sisäsyntyistä. Muutos on kuitenkin mahdollinen. Yksinkin voi elää hyvää elämää, mutta ne suvun ja vanhempien opit ja uskomukset tulee purkaa omasta päästä, muuten onnellinen elämä ei käytännössä ole mahdollista.
Tsemppiä!
T. vuosia itseään käsitellyt, joka oli ennen tuossa samassa jamassa.
Onko sinulla jokin sellainen oivallus, jonka haluaisit jakaa muiden kanssa?
Oisko vaikka että elää omaa elämäänsä muusta liikenteestä piittaamatta.
Erakon elämääkö suosittelet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyväksyminenhän ei tarkoita sitä, ettet saisi tuntea, mitä tunnet, päinvastoin. Kun hyväksyt, että he ovat rajattomia etkä pysty heitä muuttamaan, surullistahan se on. Iloa voi sitten löytää muista asioista, mitä ne kenellekin ovat, mutta tuon elämäsi osa-alueen suhteen sulla tulee varmaan aina olemaan surua, joka tuntemalla kyllä ajan myötä muuttuu ennemminkin haikeudeksi, jonka kanssa ei ole niin raskasta elää. Ja tässä on kyseessä vuosien ellei loppuelämän prosessi eli älä vaadi itseltäsi/odota suuria muutoksia yhdessä yössä. Keskity hyviin asioihin ja päästä surua ulos sopivina hetkinä itsellesi luontevimmalla tavalla - itkemällä, toisille puhumalla, taiteen kautta...
PS. Hyväksyminenkin varmaan harvoin on asia, jonka tekee vain kerran, vaan voit joutua tekemään sen yhä uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin sanoisin, että pidemmän päälle on parempi myöntää tosiasiat kuin yrittää päässään vääntää asiat joksikin muuksi kuin mitä ne ovat, ja sitten joutua kerta toisensa jälkeen pettymään, kun todellisuus lyö vasten kasvoja...
Vierailija kirjoitti:
Hyväksyminenhän ei tarkoita sitä, ettet saisi tuntea, mitä tunnet, päinvastoin. Kun hyväksyt, että he ovat rajattomia etkä pysty heitä muuttamaan, surullistahan se on. Iloa voi sitten löytää muista asioista, mitä ne kenellekin ovat, mutta tuon elämäsi osa-alueen suhteen sulla tulee varmaan aina olemaan surua, joka tuntemalla kyllä ajan myötä muuttuu ennemminkin haikeudeksi, jonka kanssa ei ole niin raskasta elää. Ja tässä on kyseessä vuosien ellei loppuelämän prosessi eli älä vaadi itseltäsi/odota suuria muutoksia yhdessä yössä. Keskity hyviin asioihin ja päästä surua ulos sopivina hetkinä itsellesi luontevimmalla tavalla - itkemällä, toisille puhumalla, taiteen kautta...
PS. Hyväksyminenkin varmaan harvoin on asia, jonka tekee vain kerran, vaan voit joutua tekemään sen yhä uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin sanoisin, että pidemmän päälle on parempi myöntää tosiasiat kuin yrittää päässään vääntää asiat joksikin muuksi kuin mitä ne ovat, ja sitten joutua kerta toisensa jälkeen pettymään, kun todellisuus lyö vasten kasvoja...
Kiitos, tässä viestissä oli paljon hyviä näkökulmia aiheeseen.
Hmm. Vaikea sanoa - olin nuorena aikuisena ylipäätään hieman sekaisin ja minulla oli paljon sosiaalisia vaikeuksia (yksinäisyyttä ja sosiaalisia pelkoja). Tällöin pidin suhdettani vanhempiini hyvänä, mutta se oli tosi samanlainen kuin pikkulapsena, eli turvauduin heihin jne.
Löysin sitten hyvän parisuhteen ja vähitellen myös hyviä ystäviä. Tällöin aloin aikuistua ja samoin suhteeni vanhempiini. Silloin huomasin, että vanhempani, vaikka ovat lämpimiä ihmisiä ja toivovat varmasti minulle hyvää, eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta itsenäisenä ihmisenä. Äiti ei kuuntele minua koskaan ja suoraan ja iloisesti kertoo minulle, millainen olen ja mitä oikeasti haluan. Isäni puhuu aina monologinomaisesti, loputtomasti omia asioitaan, ei koskaan kuuntele, mansplainaa joka asian, myös esim asiat joissa olen ammattilainen ja on myös esim kertonut minulle millaista on synnyttää :D Loukkaantuu kun en halua tavata useammin mutta kun tapaamme, ei piittaa minusta eikä lapsista tipan vertaa.
En koe että saan kumpaankaan aitoa suhdetta syntymään joten olen irroittautunut heistä henkisesti. Tämä prosessi on ollut yllättävän kivuton ja kestänyt asteittain ehkä 8 vuotta. Olen nyt 40 ja aivan sinut tilanteen kanssa. Asiaa ehkä auttaa se etten tunne kovin monia ikäisiäni jolla olisi superhyvät välit vanhempiinsa (ikävä kyllä). Eniten on kyllä auttanut äärimmäisen hyvä ja turvallinen parisuhde.