Lue keskustelun säännöt.
Ylensyöminen ja ahmimiskohtaukset yksin ollessa :/
29.07.2018 |
Minulla siis tämä ongelma. Pakko vain turruttaa itsensä syömällä tupaten täyteen ja vaikka miten uskottelisin itselleni että tällä kertaa en tekisi niin, en vain pysty kohtaamaan sitä olotilaa jota koen. En vain kertakaikkiaan tiedä mitä tehdä.
Kärsiikö kukaan muu tästä samasta?
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Olen sillä tavalla hieman masokisti että saan jonkinmoista nautintoa epämiellyttävien tunteiden kohtaamisesta. Annan itkun tulla enkä häpeä sitä. Ikävä tunne menee lopulta ohi. Yritän myös ymmärtää itseäni raivoisasti ja kaivella esiin miksi tietyt tilanteet herättävät erilaisia tuntemuksia. Harjoittelen myös kehon asennoilla eri tuntemuksia. Pienet asiat, kädet pään taakse kun makaa rannalla tai vaikka x asennossa. Yritän vähentää egoani ja sen merkitystä. Olla vähemmän tietoinen muiden katseista ja ajatuksista.
??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla aivan sama.. Hävettää jo minkä näköinen on.
N27
104kg
Siis mulla aivan sama. 178cm ja yli 100kg. Haluaisin olla normaali :(
Miksi tunteet on osalle meistä niin pelottavia? Johtuuko se jotenkin lapsuudesta ja vanhemmista, jotka olisivat tehneet tunteista mörön? Minua häiritsee se, etten tiedä mistä halu paeta tunteita johtuu. En voi verrata vanhempiani "normaaliin", kun siitä ei ole kokemusta. Mikähän lapsuudessa on ollut erilaista niillä, jotka kestävät hyvin erilaisia tunteita?
Vierailija kirjoitti:
Miksi tunteet on osalle meistä niin pelottavia? Johtuuko se jotenkin lapsuudesta ja vanhemmista, jotka olisivat tehneet tunteista mörön? Minua häiritsee se, etten tiedä mistä halu paeta tunteita johtuu. En voi verrata vanhempiani "normaaliin", kun siitä ei ole kokemusta. Mikähän lapsuudessa on ollut erilaista niillä, jotka kestävät hyvin erilaisia tunteita?
Mulle tulee hyvänolon tunne syömisestä ja tuntuu etten vaan saavuta sitä tunnetta muuten kuin syömällä lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla aivan sama.. Hävettää jo minkä näköinen on.
N27
104kgSiis mulla aivan sama. 178cm ja yli 100kg. Haluaisin olla normaali :(
Ei tule kauheasti ajateltua omaa ulkönäköä. Jos joku tuijottaa niin sitten.
Itselläkin on ollut vastaavaa. Vaihdoin herkunmättämiset ahdistavassa olotilassa liikuntaan. Ja sen huomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en edes tiedä miksi syön. En tunnista mitään tunnetta siellä taustalla, muuta kuin nautinnon siitä ruoasta ja täysinäisestä tunteesta. Ihanat maut ja olla lopulta niin täynnä, ettei jaksa liikkua... Eihän sekään fiksua ole, vaikkei mihinkään suruun/ahdistukseen tms. syökään. Ylipainoa ei ole, koska liikun kuitenkin paljon, mutta onhan se pikkuhiljaa kivunnut kuitenkin nuoruuspainosta ylöspäin. Varmaan jonkun sortin tunnesyömistä kuitenkin, koska tunnehan se mielihyväkin on, ja vastaavasti se tunne, kun sitä ei hae syömällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en edes tiedä miksi syön. En tunnista mitään tunnetta siellä taustalla, muuta kuin nautinnon siitä ruoasta ja täysinäisestä tunteesta. Ihanat maut ja olla lopulta niin täynnä, ettei jaksa liikkua... Eihän sekään fiksua ole, vaikkei mihinkään suruun/ahdistukseen tms. syökään. Ylipainoa ei ole, koska liikun kuitenkin paljon, mutta onhan se pikkuhiljaa kivunnut kuitenkin nuoruuspainosta ylöspäin. Varmaan jonkun sortin tunnesyömistä kuitenkin, koska tunnehan se mielihyväkin on, ja vastaavasti se tunne, kun sitä ei hae syömällä.
Mulla on ihan sama juttu - en tiedä onko mulla ylensyömiselle muuta syytä kuin se että ruoka on hyvää ja yksin ollessa on kiva nautiskella rauhassa. En koe pakenevani erityisesti mitään tunteita. Millaisia tunteita ja ajatuksia te muut turrutatte ylensyömisellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen taas tänään turruttanut vaikean elämäntilanteen aiheuttamaa ahdistusta ahmimalla. Tuntuu kuin olisin umpikujassa ja täysin kyvytön muuttamaan asioita paremmaksi. Niinpä sitten olen ahminut niin että tuntuu kuin maha ihan oikeasti repeäisi: joudun keskittymään fyysiseen pahaan oloon ja kipuun eikä henkiselle tuskalle jää niin paljon tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Syömishäiriöisille on vertaistukiryhmiä. Yhdellä kaverillani vasta se auttoi ahmimiseen.
Mistä näitä tukiryhmiä löytää? En kehtaa ainakaan Facebookissa liittyä, ettei tutut nää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen taas tänään turruttanut vaikean elämäntilanteen aiheuttamaa ahdistusta ahmimalla. Tuntuu kuin olisin umpikujassa ja täysin kyvytön muuttamaan asioita paremmaksi. Niinpä sitten olen ahminut niin että tuntuu kuin maha ihan oikeasti repeäisi: joudun keskittymään fyysiseen pahaan oloon ja kipuun eikä henkiselle tuskalle jää niin paljon tilaa.
Sama... tilasin kaksi kertaa Hesestä ruokaa päivän aikana ja lisäksi kaikkea muutakin tuli vedettyä.
Perus elämääni. Työttömänä vielä pahempaa, saa olla paljon yksin kotona, kun lapset koulussa ja mies töissä.
N36 BMI 38
Vierailija kirjoitti:
Mä en edes tiedä miksi syön. En tunnista mitään tunnetta siellä taustalla, muuta kuin nautinnon siitä ruoasta ja täysinäisestä tunteesta. Ihanat maut ja olla lopulta niin täynnä, ettei jaksa liikkua... Eihän sekään fiksua ole, vaikkei mihinkään suruun/ahdistukseen tms. syökään. Ylipainoa ei ole, koska liikun kuitenkin paljon, mutta onhan se pikkuhiljaa kivunnut kuitenkin nuoruuspainosta ylöspäin. Varmaan jonkun sortin tunnesyömistä kuitenkin, koska tunnehan se mielihyväkin on, ja vastaavasti se tunne, kun sitä ei hae syömällä.
Mulla tämä sama -eniten haen ahmimisella sitä täysinäisyyden ja hyvänolontunnetta, unikin tulee hyvin ahmimisen jälkeen. Pääasiallisesti en pakene vaikeita tunteita -tosin välillä harmitus mistä tahansa yhtäkkisestä asiasta laukaisee ahminnan.
Huomaan myös projisoivani stressiä ahmimiseen ja jopa tahallani ajavani itseni kohtaukseen. Nykyisin nimittäin kompensoin ahmintakohtauksia olemalla seuraavan vuorokauden syömättä. Koen ”vapauttavani” itseni ja nollaavani tilanteen tuolla pelaamisella. Samalla käytän energiani keskittymällä syömättömyyteen, läskiahdistukseen jne. Sen sijaan, että murehtisin ”oikeita asioita” (erityislasteni terveys, työpaineet).
Nykyään minusta kuitenkin tuntuu jo kohtauksen aikana, etten saa syömiseltä sitä mitä siitä haen. Koko ajan tekee mieli lisää ja lisää eri herkkulajeja. Silti tiedostan koko ajan ettei mikään määrä tuo minulle etsimääni tyydytystä. Eli mitä ihmettä edes haen kaikella ahmimisella? Mikä se tunne mahtaa olla, mitä siinä etsin ja jää löytymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en edes tiedä miksi syön. En tunnista mitään tunnetta siellä taustalla, muuta kuin nautinnon siitä ruoasta ja täysinäisestä tunteesta. Ihanat maut ja olla lopulta niin täynnä, ettei jaksa liikkua... Eihän sekään fiksua ole, vaikkei mihinkään suruun/ahdistukseen tms. syökään. Ylipainoa ei ole, koska liikun kuitenkin paljon, mutta onhan se pikkuhiljaa kivunnut kuitenkin nuoruuspainosta ylöspäin. Varmaan jonkun sortin tunnesyömistä kuitenkin, koska tunnehan se mielihyväkin on, ja vastaavasti se tunne, kun sitä ei hae syömällä.
Mulla tämä sama -eniten haen ahmimisella sitä täysinäisyyden ja hyvänolontunnetta, unikin tulee hyvin ahmimisen jälkeen. Pääasiallisesti en pakene vaikeita tunteita -tosin välillä harmitus mistä tahansa yhtäkkisestä asiasta laukaisee ahminnan.
Huomaan myös projisoivani stressiä ahmimiseen ja jopa tahallani ajavani itseni kohtaukseen. Nykyisin nimittäin kompensoin ahmintakohtauksia olemalla seuraavan vuorokauden syömättä. Koen ”vapauttavani” itseni ja nollaavani tilanteen tuolla pelaamisella. Samalla käytän energiani keskittymällä syömättömyyteen, läskiahdistukseen jne. Sen sijaan, että murehtisin ”oikeita asioita” (erityislasteni terveys, työpaineet).
Nykyään minusta kuitenkin tuntuu jo kohtauksen aikana, etten saa syömiseltä sitä mitä siitä haen. Koko ajan tekee mieli lisää ja lisää eri herkkulajeja. Silti tiedostan koko ajan ettei mikään määrä tuo minulle etsimääni tyydytystä. Eli mitä ihmettä edes haen kaikella ahmimisella? Mikä se tunne mahtaa olla, mitä siinä etsin ja jää löytymättä.
Koen (en ole aloittaja) että lihominen mahdollistaa nautinnon jatkumisen pidempään.
Haluan ruokia ja herkkuja "sisääni" kuin olisin tyhjä kumiseva tynnyri.
Voi että, kun koetin selittää tätä hyvänolon tunnetta pitämälleni henkilölle mutta häntä lähinnä puistatti ajatus useamman tunnin ruokailusta.
Pitää olla ilmeisesti todella lihava ymmärtääkseen toisen tuskaa.
Missä vaiheessa tunteisiin syöminen tuli muotiin?
kaikilla naisilla tuo sama nykyään muka.
Olen sillä tavalla hieman masokisti että saan jonkinmoista nautintoa epämiellyttävien tunteiden kohtaamisesta. Annan itkun tulla enkä häpeä sitä. Ikävä tunne menee lopulta ohi. Yritän myös ymmärtää itseäni raivoisasti ja kaivella esiin miksi tietyt tilanteet herättävät erilaisia tuntemuksia. Harjoittelen myös kehon asennoilla eri tuntemuksia. Pienet asiat, kädet pään taakse kun makaa rannalla tai vaikka x asennossa. Yritän vähentää egoani ja sen merkitystä. Olla vähemmän tietoinen muiden katseista ja ajatuksista.