Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Täällä näköjään vedetään kokoajan ääripäähän, eikä nähdä kultaista keskitietä ja spekuloidaan, että haluan vain viedä lapseni hoitoon jne. No ensinnäkin aiemmin jo sanoin että vanhempamme ovat terveitä n. 55v. Meidän lapsi 4v on koko suvun ainut lapsenlapsi ja koko suvun ainut lapsi (eli siis ei riehuva lapsilauma) 55 vuotiaiden pitäisi jaksaa pitää yhteyttä edes kerran kk. En ole koskaan vaatinut apua, vaan toivoisin että itse sitä joskus tarjoaisi edes silloin tällöin. Toivon että he soittaisivat tai kysyisivät kuulumisia lapselta ja voisi sillon tällön tulla käymään. Tai vaikka joskus extempore käydä leikkipuistosta. Yksi mummoista ei ole pitänyt yhteyttä 2 vuoteen edes omaan poikaansa. Ja lopulla sitten onkin vain muita kiireitä. En tiedä elänkö sit jossain harhakuvitelmissa, mutta todellakin olen sitä mieltä, että isovanhemman pitäisi jollain tavalla osallistua lapsenlapsensa elämään. Tottakai eri tilanteet ei tätä aina mahdollista, mutta nyt puhutaan terveistä keski-ikäisistä ja yhdestä lapsesta.

Moi ap, mulla on ollut sama tilanne jo 10v, kumpiakaan isovanhempia ei kiinnosta, eivät viitsi tavata lapsia tai pitää yhteyksiä. Kahden lapsesta ristiäisiinkään eivät jaksaneet ajaa (100km). Nuorinta eivät ikinä ole nähneet.

Eivät käy, eivät kutsu käymään, ei tule synttäreille, ei nähdä jouluna, eivät soita, eivätkä varsinkaan auta. En ole pyydellytkään, pari kertaa ollut todellinen kriisi/hätä ja silloin pyysin. Kummatkaan ei auttaneet. Mun vanhemmat naurahti pilkallisesti avunpyyntöön ja sano että koitas nyt vaan pärjätä, he eivät auta periaatteestakaan. V*ttu.

Lämpimästi suosittelen että haet keskusteluapua. Minä en niin tajunnut tehdä ja 10v aikana olen tullut katkeraksi ja vihaan vanhempiani ja appiksiani. Mun lapset on omien vanhempien ainoat lapsenlapset, siksi ihan käsittämätöntä ettei kiinnosta.

Viimeksi näin vanhempani vilaukselta 3 v sitten ja sen jälkeen soittivat kerran. Ei kysyäkseen kuulumisia - ne kun ei kiinnosta - vaan kertoakseen että sukulainen kuollut ja he olivat luvanneet minut keittiöapulaiseksi hautajaisiin.

Muuta ei voi tehdä kuin vaan hyväksyä. Surettaa, veetuttaa, kiukuttaa, raivostuttaa...mutta tosia et voi muuttaa. Se isovanhemmat on mitä on. Paskoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Täällä näköjään vedetään kokoajan ääripäähän, eikä nähdä kultaista keskitietä ja spekuloidaan, että haluan vain viedä lapseni hoitoon jne. No ensinnäkin aiemmin jo sanoin että vanhempamme ovat terveitä n. 55v. Meidän lapsi 4v on koko suvun ainut lapsenlapsi ja koko suvun ainut lapsi (eli siis ei riehuva lapsilauma) 55 vuotiaiden pitäisi jaksaa pitää yhteyttä edes kerran kk. En ole koskaan vaatinut apua, vaan toivoisin että itse sitä joskus tarjoaisi edes silloin tällöin. Toivon että he soittaisivat tai kysyisivät kuulumisia lapselta ja voisi sillon tällön tulla käymään. Tai vaikka joskus extempore käydä leikkipuistosta. Yksi mummoista ei ole pitänyt yhteyttä 2 vuoteen edes omaan poikaansa. Ja lopulla sitten onkin vain muita kiireitä. En tiedä elänkö sit jossain harhakuvitelmissa, mutta todellakin olen sitä mieltä, että isovanhemman pitäisi jollain tavalla osallistua lapsenlapsensa elämään. Tottakai eri tilanteet ei tätä aina mahdollista, mutta nyt puhutaan terveistä keski-ikäisistä ja yhdestä lapsesta.

Moi ap, mulla on ollut sama tilanne jo 10v, kumpiakaan isovanhempia ei kiinnosta, eivät viitsi tavata lapsia tai pitää yhteyksiä. Kahden lapsesta ristiäisiinkään eivät jaksaneet ajaa (100km). Nuorinta eivät ikinä ole nähneet.

Eivät käy, eivät kutsu käymään, ei tule synttäreille, ei nähdä jouluna, eivät soita, eivätkä varsinkaan auta. En ole pyydellytkään, pari kertaa ollut todellinen kriisi/hätä ja silloin pyysin. Kummatkaan ei auttaneet. Mun vanhemmat naurahti pilkallisesti avunpyyntöön ja sano että koitas nyt vaan pärjätä, he eivät auta periaatteestakaan. V*ttu.

Lämpimästi suosittelen että haet keskusteluapua. Minä en niin tajunnut tehdä ja 10v aikana olen tullut katkeraksi ja vihaan vanhempiani ja appiksiani. Mun lapset on omien vanhempien ainoat lapsenlapset, siksi ihan käsittämätöntä ettei kiinnosta.

Viimeksi näin vanhempani vilaukselta 3 v sitten ja sen jälkeen soittivat kerran. Ei kysyäkseen kuulumisia - ne kun ei kiinnosta - vaan kertoakseen että sukulainen kuollut ja he olivat luvanneet minut keittiöapulaiseksi hautajaisiin.

Muuta ei voi tehdä kuin vaan hyväksyä. Surettaa, veetuttaa, kiukuttaa, raivostuttaa...mutta tosia et voi muuttaa. Se isovanhemmat on mitä on. Paskoja.

Minullekin on tässä pikku hiljaa omien lasten myötä valjennut, että äitini on hirveän itsekeskeinen ja huomionhakuinen persoona, jolta ei riitä kiinnostusta muille kuin itselleen ja miehille.

Lapsena minä ja veljeni olimme varauksetta aina äidin puolella, sillä isämme oli vielä hirveämpi: ilkeä rapajuoppo. Luulimme, että äiti välittäisi meistä kyllä, mutta ei ehdi kun pitää paimentaa isää. Luulimme, että olisimme tärkeitä, ellei äiti isän takia olisi surullinen, vihainen ja katkera. Suljimme silmämme siltä, että kotibileissä äidiltä kyllä riitti iloista naamaa ja kiherrystä naapurin miehelle, langolle, kenelle vaan kaksilahkeiselle, mutta ei koskaan meille. Missään tilanteessa.

Isän kuoltua tulivat muut miehet, ja aina he olivat tärkeämpiä kuin lapset tai lastenlapset. Kamalaa huokailua ja valitusta, kun veli tuli perheineen käymään (itse asuin äidin kanssa samalla paikkakunnalla): kun menee rahaa ja aikaa, kun ei jaksaisi ja ehtisi. Kulloisellekin miesystävälle toki aina riitti aikaa.

Aina puheissaan äiti suunnitteli miten tulee hoitamaan lapsia, askartelee ja leikkii ja käyttää rannalla. Ei tapahtunut kertaakaan. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, jotka kotipaikkakunnalla käydessään poikkeavat mummolla ehkä kerran vuodessa. Mummo valittaa, miten vähän ne nuoret haluavat vanhaa ihmistä tavata, eivät välitä omasta mummostaan... Niin. Eiväthän he edes tunne koko naista. Miten olisivat oppineet tuntemaan, kun mummoa ei koskaan kiinnostanut? Aina piti huolehtia siitä kulloisestakin miehestä niin kiivaasti, ettei lapsille ollut aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä taas ap. Täällä oli ikäluokista keskustelua ja tosiaan minun vanhemmat ovat syntyneet 60 luvun puolenvälin tienoilla. Ovat molemmat aina olleet itsekkäitä ja matkustelleet paljon ja ovat saaneet omilta vanhemmiltaan kaiken. Vietin kesät mummolassa/hoidossa/sukulaisilla kaikki kesät ja varmaan suurimman osan vapaa-ajan, kun he ovat matkustelleet. Tiedän että heidän vanhemmat jopa maksaneet 90 luvun laman lainojakin jne. Ja tässä se kiitos sitten seisoo, omat vanhempansa ovat tehneet kaikkensa heidän eteen ja nyt eivät itse tee mitään "kun ovat hommansa hoitaneet"

Luuletko tosiaan mummosi hoitaneen sinua riemusta kiljuen. Ei, vaan muuta vaihtoehtoa ei ollut, koska kunnallinen päivähoito tuli voimaan asteittain 80-90-luvulla ja juuri sen äidit ajattelivat, ettei tulevat sukupolvet tarvitse kokea samaa mitä he ovat itse kokeneet, vaikka hoidoksi riitti, kun mummot huusi syömään ja lapset oli oman onnensa nojassa, eikä virikehoitoa tunnettu.

Olen jutellut näiden ihmisten kanssa, jotka olivat mummoja 60-90-luvulla ja heitä kaikkia yhdistää, kuinka raskas oli naisen osa, kun kotitöitä helpottavia koneita ei ollut ja lähes kaikilla mummoilla nivelet, polvet ovat kuluneet raskaassa työssä ja saaneet elinikäiset säryt ja kivut. Ja jokaisella on ollut joku unelma, jonka olivat halunneet tehdä tai kokea. Usein oli jonkun kirjan lukeminen tai jokin käsityö, mutta siihen ei aikaa ollut ja nyt vanhana kun sitä aikaa olisi, näkö on mennyt tai sormet ei enää taivu, kun elämä on ollut niin työntäyteinen, eikä itselle ollut aikaa.

Suuresti ihmettelen, tätäkö tämän päivän nuoret naiset ihannoivat ja haluavat saman kohtalon äidilleen ja itselleen.

Poliittiset päättäjät ovat jo vuosikymneniä halunnut tarjota yhteiskunnan varoilla tukea suoraan perheelle, järjestämällä vanhemmille tuettua pitkiä perhevapaita, jopa 3v asti kotona, alakoululaisille iltapv.kerhot, työelämässä sairaan lapsen hoidon, pitkät vuosilomat jne. joista äitimme ja isoäitimne eivät edes osanneet unelmoida.

Ap. tapaiset vaatimukset ja toiveet ovat selvä viesti poliittisille päättäjille romuttaa nykyiset perhepalvelut ja siirtää ne perheiden kannettavaksi ja nainen nyrkin ja hellan väliin.

Ja ennen lapset tehtiin paljon nuorempana, kuin nykyään ja mummot olivat nuoria, yleensä 40-50v, mutta nykyään isovanhemmat ovat lähes poikkeuksetta työelämässä lähes 70v.

Eiköhän nyt ihan pikkuisen liioittele tuossa että ap vaatii naisia ( tai mummoja) hellan ja nyrkin väliin.

Kyllä todella normaalilta kuulostaa se että ollaan lapsista ja lapsenlapsista kiinnostuneita ja autellaan voimien ja muun elämän mukaan.

Vastuu pysyy vanhemmilla ja auttaminen ja lastenlasten kanssa yhdessä touhua monen on vapaaehtoista mutta itse pidän sitä bonuksena tai niin kuin joku sanoi elämän jälkiruokana . Toivottavasti lapsen vanhemmat ajattelevat samoin eivätkä pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Ei apn aloituksesta saa sitä käsitystä että hän haluaisi palata jonnekin menneisyyteen ja oletan kyllä ettei hän myöskään ole vaatimassa isovanhempia miltään kuolinvuoteelta hoitamaan lapsiaan.

Ei työelämässä olla ( vielä) 70 v saakka kuin jotkut harvat.

Kaikki nää jotka Ap:ta haukkuu ja arvostelee saavat 100% varmuudella paljon spua omilta vanhemmiltaan!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Tämä nyt taas oli näitä " et voi tietää , jos lapsesi muuttaa toiselle puolelle maapalloa". Ei tietenkään voi tietää, ei voi myöskään tietää sairastuuko ALS iin jne jne.

Vaikka lapsi muuttaisi todella toiselle puolelle maapalloa niin kiinnostunut voi silti olla ja osallistua mahdollisuuksien mukaan.

Tässä on nyt kysymys niistä isovanhemmista joita ei KIINNOSTA.

Ei niistä jotka sairastuivat vakavasti tai niistä jotka jäivät Suomeen kun lapsi perheineen muutti ulkomaille.

Vaan nyt keskustellaan niistä jotka pystyisivät mutta eivät HALUA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Tämä nyt taas oli näitä " et voi tietää , jos lapsesi muuttaa toiselle puolelle maapalloa". Ei tietenkään voi tietää, ei voi myöskään tietää sairastuuko ALS iin jne jne.

Vaikka lapsi muuttaisi todella toiselle puolelle maapalloa niin kiinnostunut voi silti olla ja osallistua mahdollisuuksien mukaan.

Tässä on nyt kysymys niistä isovanhemmista joita ei KIINNOSTA.

Ei niistä jotka sairastuivat vakavasti tai niistä jotka jäivät Suomeen kun lapsi perheineen muutti ulkomaille.

Vaan nyt keskustellaan niistä jotka pystyisivät mutta eivät HALUA.

Juuri näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.

Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.

Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon. 

Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..

Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.

Voi kun mullakin oli noin ihana äiti! <3

Mun vanhemmat tosiaan potkas ulos 18v iässä, ja ilmoittivat että heidän velvollisuus loppui nyt ja missään ei sitten enää auteta! Ja pitivät lupauksensa, ikinä eivät auttaneet, yhteydenpito loppui kun seinään, perhejoulut loppui kuin seinään. Alkoivat todiaan kahden liehumaan juhlien ja reissaten.

Kyllä oli karua itse hommata vuokrakämppä, hoitaa yksin muutot uuteen opiskelukaupunkiin, hommata tavarat. Kotoa sain vain repullisrn vaatteita.

Tuon 18v täyttämistn jälkeen en ole saanut vanhemmiltani enää mitään. En yhtään joululshjaa, valmistujaislahjaa, häälahjaa. Lapseni ei yhtään synttärilahjaa, kastelahjaa.

Mun vanhemmat ei ole nähneet kolmesta lapsestani vain yhtä joskus juhlissa.

Eivät halua pitää yhteyttä, eivät tavata lspsenlapsia.

Ihan sama miten täällä puolustelette näitä paskavanhempia mutta ne on läpipaskoja ja mätiä. Eivät jaksaneet välittää tai hoitaa edes lapsena.

Inhoni, vihani ja halveksuntani on niin suurta noihin perseileviin paskahousuihin että mitään muuta en maailmassa halveksi niin paljon kuin noita itsekkäitä paskiaisia. Toivon kituliasta loppua ja helvetin lieskoja noille.

Oletko edes yrittänyt miettiä, miksi näin tapahtui? Millaisia heidän omat vanhempansa olivat esimerkiksi heidän näkökulmastaan (ei siis sinun). Millaista painolastia he kantavat mukanaan omasta lapsuudestaan?

En puolustele tällä ketään, mietin vain.

Elämässä on myös lupa oppia jotain, suorastaan toivottavaa.

Heidän lähtökohtansa ovat voineet olla oudot mutta eivät he ihan vuoteenomia mielenterveys potilaita ole voineet olla kun on kyetty juhlimaan ja reissaamaan ja tienata rahatkin siihen.

Voisin jotenkin ymmärtää jos olisi tehty yksi lapsi ja tajuttu että tuli tehtyä virhe, emme ole oikeasti vanhemmiksi sopivia.

Mutta että tehdään kolme ja sitten hylätään heidät heti kun se on laillisesti mahdollista.

Oli heidän taustansa mikä tahansa niin sitä voi oppia aikuisenakin mikä on oikein ja kohtuullista.

Todellakin toivon että ymmärtävät sen ettei mitenkään ole oikeudenmukaista tulla vanhana vinkumaan ovelle.

Pysyköön poissa silloinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.

Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.

Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon. 

Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..

Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.

Voi kun mullakin oli noin ihana äiti! <3

Mun vanhemmat tosiaan potkas ulos 18v iässä, ja ilmoittivat että heidän velvollisuus loppui nyt ja missään ei sitten enää auteta! Ja pitivät lupauksensa, ikinä eivät auttaneet, yhteydenpito loppui kun seinään, perhejoulut loppui kuin seinään. Alkoivat todiaan kahden liehumaan juhlien ja reissaten.

Kyllä oli karua itse hommata vuokrakämppä, hoitaa yksin muutot uuteen opiskelukaupunkiin, hommata tavarat. Kotoa sain vain repullisrn vaatteita.

Tuon 18v täyttämistn jälkeen en ole saanut vanhemmiltani enää mitään. En yhtään joululshjaa, valmistujaislahjaa, häälahjaa. Lapseni ei yhtään synttärilahjaa, kastelahjaa.

Mun vanhemmat ei ole nähneet kolmesta lapsestani vain yhtä joskus juhlissa.

Eivät halua pitää yhteyttä, eivät tavata lspsenlapsia.

Ihan sama miten täällä puolustelette näitä paskavanhempia mutta ne on läpipaskoja ja mätiä. Eivät jaksaneet välittää tai hoitaa edes lapsena.

Inhoni, vihani ja halveksuntani on niin suurta noihin perseileviin paskahousuihin että mitään muuta en maailmassa halveksi niin paljon kuin noita itsekkäitä paskiaisia. Toivon kituliasta loppua ja helvetin lieskoja noille.

Oletko edes yrittänyt miettiä, miksi näin tapahtui? Millaisia heidän omat vanhempansa olivat esimerkiksi heidän näkökulmastaan (ei siis sinun). Millaista painolastia he kantavat mukanaan omasta lapsuudestaan?

En puolustele tällä ketään, mietin vain.

Jokainen vastaa itsestään, sitähän täällä toitotetaan. Minulla on siis täysi vapaus irrottautua edellisten sukupolvien painolastista ja edes yrittää toimia inhimillisemmin. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus toimia samoin. Isäni tekikin niin, vaikka vielä ankeammista oloista tuli. 

-eri, mutta tunnekylmän äidin kanssa kasvanut minäkin

Riippuu siitä mitä ankealla tarkoittaa, oli ankeus köyhyyttä vai tunne kylmyyttä.

Näillä kahdella on vissi ero.

Ja voivat toki olla samassakin paketissa mutta ei välttämättä.

Ihmiset ovat myös erilaisia, toinen kestää vaurioitunutta enemmän kuin toinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.

Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.

No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.

Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.

Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.

Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.

Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.

Huomaatko eron?

Lapsi huomaa kyllä vähitellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.

Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.

Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon. 

Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..

Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.

Voi kun mullakin oli noin ihana äiti! <3

Mun vanhemmat tosiaan potkas ulos 18v iässä, ja ilmoittivat että heidän velvollisuus loppui nyt ja missään ei sitten enää auteta! Ja pitivät lupauksensa, ikinä eivät auttaneet, yhteydenpito loppui kun seinään, perhejoulut loppui kuin seinään. Alkoivat todiaan kahden liehumaan juhlien ja reissaten.

Kyllä oli karua itse hommata vuokrakämppä, hoitaa yksin muutot uuteen opiskelukaupunkiin, hommata tavarat. Kotoa sain vain repullisrn vaatteita.

Tuon 18v täyttämistn jälkeen en ole saanut vanhemmiltani enää mitään. En yhtään joululshjaa, valmistujaislahjaa, häälahjaa. Lapseni ei yhtään synttärilahjaa, kastelahjaa.

Mun vanhemmat ei ole nähneet kolmesta lapsestani vain yhtä joskus juhlissa.

Eivät halua pitää yhteyttä, eivät tavata lspsenlapsia.

Ihan sama miten täällä puolustelette näitä paskavanhempia mutta ne on läpipaskoja ja mätiä. Eivät jaksaneet välittää tai hoitaa edes lapsena.

Inhoni, vihani ja halveksuntani on niin suurta noihin perseileviin paskahousuihin että mitään muuta en maailmassa halveksi niin paljon kuin noita itsekkäitä paskiaisia. Toivon kituliasta loppua ja helvetin lieskoja noille.

Oletko edes yrittänyt miettiä, miksi näin tapahtui? Millaisia heidän omat vanhempansa olivat esimerkiksi heidän näkökulmastaan (ei siis sinun). Millaista painolastia he kantavat mukanaan omasta lapsuudestaan?

En puolustele tällä ketään, mietin vain.

Jokainen vastaa itsestään, sitähän täällä toitotetaan. Minulla on siis täysi vapaus irrottautua edellisten sukupolvien painolastista ja edes yrittää toimia inhimillisemmin. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus toimia samoin. Isäni tekikin niin, vaikka vielä ankeammista oloista tuli. 

-eri, mutta tunnekylmän äidin kanssa kasvanut minäkin

Riippuu siitä mitä ankealla tarkoittaa, oli ankeus köyhyyttä vai tunne kylmyyttä.

Näillä kahdella on vissi ero.

Ja voivat toki olla samassakin paketissa mutta ei välttämättä.

Ihmiset ovat myös erilaisia, toinen kestää vaurioitunutta enemmän kuin toinen.

Ja kuinka monesti pahat vauriot on kätketty erilaisten naamioiden taakse. Sellaisten, mitkä kauempaa katsottuna näyttävät oikein terveiltä ja hyviltä. Silti niiden takana voi piileskellä psyykkisesti hyvin sairas ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitähän se lapsi mahtaa ajatella, kun vanhemmat eivät jaksa hoitaa, vaan kaipaavat lapsivapaata aikaa, eikä päiväkodissakaan saa olla kuin 10h päivässä, viitenä päivänä viikossa ja isovanhemmatkin kieltäytyvät viikonlopun hoidosta.

Pitäisikö palata Neuvostoliiton ja Romanian 70-lukuun, jolloin vanhemmat antoivat lapsensa hoitolaitokseen heti suoraan synnytysosastolta ja lapsi vieraili kotona vain viikonloppuisin, jos vanhemmilla oli aikaa.

Sama meininki tuntuu olevan myös Suomessa, jos lapset ovat päiväkodissa 10h päivässä ja sen jälkeen vielä pitäisi päästä mummolaan.

Missä ihmeen välissä lapsi on kotona ja vanhempien seurassa, jos päiväkodissa 10h ja yöunet 10-12h niin lapselle jää vain muutama tunti vapaa-aikaa ja viikonloput.

Avausviestistä:

"Ja nyt en tarkoita avulla hyväksikäyttöä tai joka viikko lapsi hoitoon, vaan aivan normaalia kanssakäymistä lapsenlapsen kanssa."

Lukutaito olis kiva.

No otsikossa jo puhutaan nimenomaan hoitamisesta. Eikä liene olennaista tarkoitetaanko viikottain vai kerran kuussa vai mitä, hoitoa ja apua kuitenkin ap penää.

Todellakin sillä on väliä tarkoitetaanko kerran viikossa vai kerran kuukaudessa.

Lue apn viesti kokonaan niin huomaat että lähinnä tarkoitetaan kiinnostusta ja kanssakäymistä eikä varsinaista lastenhoitoa.

Toki on niin että jos vietät aikaa 1 -vuotiaan kanssa, siihen vähän pakosta sisältyy ihan hoitamistakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on kuvattu aivan hirveitä isovanhempia. Se ei ole vielä sinällään ihmeellistä, maailmassa on kaikkia sekoja ja luonnevikaisia jotka myös saavat lapsia - vaikka ei ehkä pitäisi. Monella isovanhemmalla on oikeasti mt- tai persoonallisuushäriö joka auttaa kyllä ymmärtämään käytöstä.

Mutta SE tässä on ihmeellistä että ketjussa moni puolustelee, komppaa, ja kannustaa näitä tylyjä isovanhempia. Itsekäs käytös jossa viis veisataan läheisestä, kieltäydytään yhteydenpidosta ja välittämisestä, ei olla elämässä mukana.... se vaan on yksiselitteisesti VÄÄRIN.

Mikään laki ei pakota välittämään lapsesta tai pitämään yhteyttä aikuisena. Mutta voisiko sitten ystävällisesti jättää lapset tekemättä kun ainoa aie on kaltoinkohdella ja tylyttää niitä.

Tässä ei ole kyse siitä. Kyllä itsekin ihmettelen, jos isovanhemmat eivät halua olla lastensa ja lastenlastensa kanssa, mikäli välit nyt kaikkien osalta ovat kutakuinkin okei. Vaan kyse on siitä, että mitään pakkoa ja velvollisuutta ei ole, kaikki perustuu vapaaseen tahtoon.

Lakimielessä noin onkin. Mutta olisi hyvä jos kulttuurisesti vaadittaisiin vanhempien välittämistä lapsistaan senkin jälkeen kun lapsi on 18. Aivan kuten euroopassa: on pöyristyttävän häpeällistä jos isovanhemmat eivät ole lämpimissä väleissä lastenlapsiin ja omiin aikuisiin lapsiin. Suomessa liian helposti hyväksytään tyly ja törkeä käyttäytyminen.

Ehkä sunkin mielipiteet muuttuisi, jos olisit italiaisen miehen kanssa naimisissa. Siinä olet oikeassa isoäidit hoitavat lastenlapsia, mutta kasvatukseen miniällä ei ole nokan koputtamista.

Isoäidit hoitavat lapsia vain silloin kun äiti on tuottavassa työssö ja olisi koko suvulle häpeäksi, jos äiti vaatisi omaa aikaa. Siellä miniät ja anoppi häärii keittiössä ja tarjoaa koko suvulle ruokaa ja kaikki vapaa-aika ollaan yleensä miehen suvun kanssa yhdessä.

Tunnetko paljonkin italialaisia? Vai mistä nuo räikeät stereotypiat ovat kotoisin?

Minä tunnen joitakin eikä kyllä ihan tuollaista ole vaikka perhekeskeisempää onkin.

Tämä menee ihan absurdiksi. Mitään universaalia velvollisuutta ei kellään ole kenenkään toisen lapsia hoitaa, piste. Kiinnostus on suotavaa, mutta syitä miksi sukupolvet eivät luontevasti pidä yhteyttä on tuhansia ja tuhansia. Ja jos yhteydenpito ei ole luontevaa, sitten se ei ole. Ei mikään pakotettu isovanhemmuus ole kenenkään onneksi. Surra saa, mutta asialla ei kannata märehtiä vaan luoda sitten läheisempää suhdetta vastaavasti siihen sukuun ja niihin ystäviin, joita kiinnostaa.

Jos oma lapsuus on ollut pääosin hyvä, en myöskään näe kohtuullisena isovanhempien syyllistämistä siitä, ettei jaksa vahvasti olla läsnä lapsiperheen touhuissa. Tähänkin on syitä, jaksaminen, terveys, työelämä, halu ottaa takaisin niitä vuosia kun mentiin lasten ehdoilla, löytää kumppani uudelleen jne. Jos taas on ollut surkea lapsuus, en ymmärrä miksi edes haluaa sellaisia vanhempia roikottaa lastenkin elämää pilaamassa.

Pientä armoa voi myös osoittaa niille omille vanhemmille. Useimmat tahtovat hyvää lapsilleen ja toimivat tietyissä olosuhteissa ja raameissa, jotka eivät aina ole optimaalisia. Tottakai aina löytyy ne muutamat oikeasti ääliövanhemmat, joiden ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä mutta ihan yhtä lailla löytyy aikuisia lapsia, joilla on aivan kohtuuttomia odotuksia.

Rauhoittukaa nyt jo ja eläkää elämää niistä lähtökohdista, mitkä on annettu ja pyrkikää itse parempaan. Voitte huomata, ettei ole ihan niin helposti tehty kuin sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Voi olla, mutta sen voisi myös käsittää, ettei se ole reilua. Ei nähdä malkaa omassa silmässä. 

Olen samaa mieltä. Etenkin jos mietin noin 20-30v nuorten aikuisten vanhempia, jotka ovat edellisiin sukupolviin verrattuna mielestäni olleet todella paljon enemmän läsnä lapsilleen kuin koskaan historiassa. On tullut lapsentahtisuudet, lapsi on alettu näkemään enemmän yksilönä kuin vaikka vielä 70-80 luvuilla jne. Mutta näköjään siitä on poikinut oletus, että lapsentahtisuuden pitäisi päteä vielä aikuiseen lapseenkin. Ei osata aikuistua kunnolla.

Luulenpa että tuo lapsentahtisuus käsitetään usein vähän väärin.

Ei kai se sitä tarkoita ettei lapselle laiteta mitään rajoja ja annetaan lapsen pompottaa vanhempiaan yms.

Kirjoitin itse tuon kommentin mihin vastasit. Itse tarkoitin sillä sitä, että lapsi ei kulje siinä sivussa niinkuin ennen oli tapana, vaan nähdään ja koetaan itsessään arvokkaana ja tasavertaisena yksilönä. Itse olin lapsi 80-luvulla ja silloin kyllä vahvasti lapset vielä menivät kaiken muun ohessa. Ei lasten kanssa erityisemmin aikuiset puuhailleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.

En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.

Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.

Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?

Juu, tuon edellisen ajatusmaailmalla ei kannata yrittää yhtään mitään.

Ei kannata pyrkiä haaveilemaansa ammattiin kun ei ehkä kuitenkaan saa töitä tai se työ ei olekaan juuri sellaista kuin luuli.

Parisuhdetta ei kannata miettiäkään, ei siitä kuitenkaan saa täsmälleen mitä haluaa jne.

Elämä on epätäydellistä .

Eihän siinä tuota tarkoitettu. Vaan sitä, että aikuiset lapset rakentavat oman elämänsä ja voi tapahtua paljon asioita, miksi he ovat ihan yhtä pettyneitä tähän kirjoittajaan kuin mitä hän on omiin vanhempiinsa. Ei se, että toimii eri tavalla kuin omat vanhemmat takaa mitään autuutta. Voi pyrkiä toimimaan tavalla, miten olisi halunnut itseään kohdeltavan mutta se voi ihan yhtä lailla mennä pieleen, jos ei huomioi mitä se vastapuoli itse asiassa toivoo ja hakee sukulaissuhteelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.

Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.

No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.

Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.

Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.

Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.

Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.

Huomaatko eron?

Lapsi huomaa kyllä vähitellen.

Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?

Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aion muuttaa jonnekin lämpimään siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsi on päässyt omille jaloilleen. Kärsin Suomen talvista, ihan terveydelliset syyt löytyy, ja muutenkin koen, että siinä voin vielä joitakin unelmia toteuttaa ehkä ennenkuin terveys estää.

Ikävää, jos tämä leimataan itsekkääksi paskavanhemmuudeksi lasteni taholta, mutta koen silti, että minulla on siihen oikeus. Läsnä voin olla ja aionkin, mutta välimatka tulee omat haasteensa asettamaan.

No tätähän ap:n ja monen muun keskusteluun osallistuneen vanhemmat eivät nimenomaan tee. Etkö tajua eroa? Ei ap kuuluttanu lastenhoidon perään vaan toivoi osallistuvaa isovanhemmuutta, sitä että mummi ja ukki olisivat mukana lasten elämässä muutenkin kuin juhlapuheissa.

Tajuan, mutta tajuan myös, että se läsnäolon määrä, mitä voi antaa etäältä ei välttämättä vastaa mitään ihannekuvaa isovanhemmuudesta. Ei siinä oikein voi lasta viedä puistoihin tai tulla synttäreille yms (mitä ap kyllä kaipasi), jos ei lähekkäin asuta.

Juu, mutta voit lähettää lahjan tai rahaa vanhemmille jotka ostavat lahjan sinun nimiisi.

Synttäripäivänä voit soittaa skypepuhelun lapselle.

Tai sitten voit olla siellä lämpimässä hipihiljaa.

Huomaatko eron?

Lapsi huomaa kyllä vähitellen.

Huomaan eron, ja huomaan että korostat tässä materiaa. Sekö se pointti olikin?

Ap kaipasi läsnäoloa, hoitoapua yms. Sitä ei voi etäältä tarjota. Soitella voi, kirjoitella viestejä ja kutsua kyläänkin, mutta aktiivisesti ei voi olla viemässä pikkuisia puistoon ja mitä kaikkea näissä viesteissä onkaan tullut esiin tässä matkan varrella.

Meillä etämummi on läheisempi kuin naapurissa asuva. Etämummia kiinnostaa, naapuria ei, siinä ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin

Mustanaamion kosto on kaamea.

Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)

Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.

Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.

Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.

Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.

Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.

Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(

Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.

Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.

Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin. 

Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.

Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.

Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.

Tämä nyt taas oli näitä " et voi tietää , jos lapsesi muuttaa toiselle puolelle maapalloa". Ei tietenkään voi tietää, ei voi myöskään tietää sairastuuko ALS iin jne jne.

Vaikka lapsi muuttaisi todella toiselle puolelle maapalloa niin kiinnostunut voi silti olla ja osallistua mahdollisuuksien mukaan.

Tässä on nyt kysymys niistä isovanhemmista joita ei KIINNOSTA.

Ei niistä jotka sairastuivat vakavasti tai niistä jotka jäivät Suomeen kun lapsi perheineen muutti ulkomaille.

Vaan nyt keskustellaan niistä jotka pystyisivät mutta eivät HALUA.

No esimerkiksi oma äitini on minulle todella katkera siitä, että muutimme toiselle puolelle Suomea. Kiellän häneltä isovanhemmuuden ja hylkään hänet yksin kuolemaan. Tällaisia asenteita tulee esiin, jos se oma vanhempi on kovin vahvasti elänyt haavetta tietynlaisesta isovanhemmuuden mielikuvasta.

Käyttäjä17532 kirjoitti:

Ei ole velvollisuus auttaa. He ovat omat muksunsa jo aikuisiksi tehneet. Teitkö sinä lapsesi sen takia että vanhemmat auttaa huhhuh. Esim minä itse olen muksuni tehnyt ja sen hoidan itse. Tosin ei mua kiinnostakkaan viedä lasta heille. En pyydä enkä ano enkä halua. Näin on hyvä . Tyttäreni on jo iso mutta empä muista että olidin tarvinnut apua. Nykyään saa itse päättää haluaako mennä tai olla menemättä kaikki käy.

Näistä viesteistä näkee niin hyvin sen, että ne kenellä on surkeat tai olemattomat välit omiin vanhempiinsa, yrittävät epätoivoisesti ylpeillä sillä, että "mitään velvollisuutta ei isovanhemmilla ole, minä pärjään, minä itse, minä osaan" ja rivien välistä kuultaa se suru, kun kukaan ei välittänyt tarpeeksi lapsuudessa eikä aikuisuudessa.

Meillä on huippuhyvät ja lämpimät välit sekä minun että puolisoni vanhempiin. Kaikki vielä työelämässä. Isovanhemmat pyytävät itse lapsiamme yökylään joitakin kertoja vuodessa, äitini käy pari kertaa viikossa muuten vaan kylässä kahvittelemassa ja juttelemassa lasten kanssa (huom, ei hoitamassa joka kerta, vaan ihan muuten vaan, kun HALUAA nähdä lapsia), anoppi kyläilee, huolehtii ja ompa vienyt jopa minut ja tyttärensä rentoutumisreissulle ilman lapsia. En osaisi kuvitellakaan miten ikävää olisi elämä etäisten vanhempien/isovanhempien kanssa. Omatkin isovanhemmat (näistä 3 elää vielä) ovat erityisen läheisiä ja lapsuuden kesistä muistan kaikki mökki- ja asuntovaunureissut. Meillä oli niin kivaa ja lämpimät muistot mielessä yhä edelleen 30v jälkeenkin :)