Kun lapsen eskarin aloitus ahdistaa,
niin voiko sen ajatella vielä vain päiväkodissa olemisena.
Kommentit (106)
Minuakin mietityttää nuoremman pojan eskariin siirtyminen, sillä hänellä on ilmeisesti jokin lievä autismikirjon oire ja hän on sosiaalisesti hyvin varautunut. Pää on kyllä onneksi ihan terävä. Toivonkin, että tunnepuoli kehittyy kun hänelle voi paremmin selittää asioita.
Ahdistuminen asiassa ei kuitenkaan auta mitään. Pitää olla uskoa ja positiivinen asenne. Meitä on täällä joka lähtöön
Vierailija kirjoitti:
Tä? Kyllä eskari on lähes sama asia kuin päiväkoti. Eipä paljon eroa ole...
No meidän lapsen eskariryhmä koostuu eskareista, ekaluokkalaisista ja tokaluokkalaisista. Ja myös ruokailut tapahtuu koulun ruokalassa. Joten ei se nyt ihan sama ole.
Mutta noin ylipäätään niin pienihän se lapsi on vielä joka tavoin tuossa kohtaa. Jos se auttaisi lievittämään haikeutta.
Meillä keskimmäinen aloittaa eskarin, jatkaa samassa päiväkotiryhmässä kuin viime keväänä. Pienryhmä vaihtuu mutta kaverit samoja. Ei juuri mikään muutu. Ei ole haikeaa eikä ahdistavaa.
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Se "ahdistuminen", sopivassa mittakaavassa, on merkki välittämisestä ja vanhemmuuteen kuuluvasta suojelunhalusta. Jos ei tunnu miltään niin kuulostaa pikemminkin löyhältä tunnesiteeltä.
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Onko sulle yleistäkin että "et jaksa" muiden tunteita? Että ne tuntuvat tarpeettomilta ja lähinnä ärsyttäviltä? Sillähän ei aiheuteta lapsille mitään tunne-elämän pulmia.
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Onko sulle yleistäkin että "et jaksa" muiden tunteita? Että ne tuntuvat tarpeettomilta ja lähinnä ärsyttäviltä? Sillähän ei aiheuteta lapsille mitään tunne-elämän pulmia.
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Juuri näin! Minä olin lapsuudenperheeni iltatähti ja koin syyllisyyttä normaalista kehityksestäni koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kaikki virstanpylväät joita saavutin; kouluunlähtö, yläaste, rippikoulu, lukio, yojuhlat, jatko-opinnot olivat vanhemmilleni iloisten asioiden sijaan vain muistutuksia ajan kulumisesta, heidän omasta vanhenemisestaan ja elämän rajallisuudesta. Tämä kaikki johti siihen, että yritin olla "kasvamatta". Kuljin tarkoituksella kumarassa ja etukenossa jotta ei näkyisi että olin kasvanut äitiäni pidemmäksi ja rintani olivat alkaneet kasvaa. En muka halunnut pitää rippijuhlia omasta tahdostani vaikka oikeasti syy oli se että koin että se olisi ollut vanhemmilleni taas yksi muistutus elämän vääjäämättömästä kulusta kohti loppua. Koin siis jatkuvasti, läpi koko nuoruuden kehitysaskelten suurta häpeää ja syyllisyyttä normaalista kasvamisestani. Siitä, etten pysynyt pikkutyttönä vaan aiheutin vanhemmilleni ahdistusta kasvamalla aikuiseksi. Miettikää oikeasti mitä lastenne kuullen puhutte ja miten käyttäydytte. Älkää ajatelko että lapsi ei vaistoa asioita. Olen tästä aikuisena vanhempieni kanssa jutellut ja he eivät olleet tajunneet tilannetta. Luulivat minun olleen vetäytyvä luonteeltani ja omasta tahdosta.
Omien lasten kanssa olen toiminut toisin. Iloinnut kasvusta ja esim murrosiän alkamisen tuonut esille positiivisena, luonnollisena asiana ( lapsi kun sitä itse hieman nolostelee). Kuopus lähtee eskariin ja fiilikset on todella hyvät sekä lapsella että äidillä. Näin tämän elämän kuuluu mennä. Ei elää elämäänsä lasten kautta vaan heidän rinnallaan kulkien ja tukien.
Sori pitkä vuodatus. Aihe vaan kirpaisi aika syvältä.
Pieni haikeus on ihan luonnollista, mutta jos tuntuu kovin pahalta, auttaisiko se, että ajattelisi kaikkia niitä asioita, jotka ovat tulossa? On ekaluokkalaisen innostusta kun koulu viimein alkaa, tokaluokkalaisen maailmaan nähnyttä kokemusta siitä ettei enää ole se pienin, esityksiä koulun juhlassa, suvivirsiä, ensimmäisiä numerotodistuksia, ehkä hymypatsaita, ensimmäiset Megazonessa vierety kaverisynttärit, ruusut ala-asteen lopussa, lapsen itseymärryksen kasvu, ensimmäiset ihastumiset, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat/valmistumiset, vanhemman tunne onnistumisesta, jonakin päivänä ehkä lapsenlapset, pikkuinen poikanen on kasvanut isoksi linnuksi, joka kohoaa taivaalle vahvana ja rohkeana - aina eivät tietenkään kaikki haaveet toteudu, tai edes useimmat (kauhujen näkeminen kaikkialla on sitten jotain sellaista, johon jossain vaiheessa on syytä miettiä ammattiapua), mutta eipä se vauva-aika ja lapsuuskaan varmaan pelkkää ruusunlehdillä kellimistä ole ollut kenelläkään.
No huh huh jos eskarista ahdistuu. Me ei asuta Suomessa ja lapsi aloitti tuon ikäisenä oikean koulum. Lukemaan oppivat kaikki jouluun mennessä ja kertolaskutkin alkoivat keväällä. Eikä ahdistanut yhtään vaan oli kivaa sekä lapselle että vanhemmille nähdä uusia haasteita elämässä.
Lapseni aloitti eskarin aikoinaan marrakuussa kun oli reissussa isänsä kanssa. Oltuaan jonkin aikaa ihmetteli milloin se eskari alkaa. Tarkoutti että olisi haastavampaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Se "ahdistuminen", sopivassa mittakaavassa, on merkki välittämisestä ja vanhemmuuteen kuuluvasta suojelunhalusta. Jos ei tunnu miltään niin kuulostaa pikemminkin löyhältä tunnesiteeltä.
Onko ahdistumisen vastakohta, ettei tunnu miltään?
Tunnen iloa, onnea ja ylpeyttä varttuvista lapsistani.
Kuulostaa "löyhältä tunnesiteeltä", niinkö? Ehkä täällä käytetään vähän liian voimakasta sanaa. Toki tietty haikeus ja luopumisen tunteet kuuluvat tasapainoiseenkin vanhemmuuteen.
Ahdistus ei normaalien asioiden yhteydessä. Ahdistuisin, jos lapsella todettaisiin syöpä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Onko sulle yleistäkin että "et jaksa" muiden tunteita? Että ne tuntuvat tarpeettomilta ja lähinnä ärsyttäviltä? Sillähän ei aiheuteta lapsille mitään tunne-elämän pulmia.
Jossain määrin näin.
En jaksa valitusta ja "ahdistumisia" tavallisesta elämänkulusta ihmisiltä, joilla kaikki on ihan hyvin. Eskariin menee jokaikinen tenava.
Jos äiti siitä "ahdistuu", niin olisi hiljaa ja varsinkin lapsen aikana. Liika hösääminen ja ylenpalttinen huolehtiminen aiheuttaa ahdistusta lapsessa. Puhumattakaan jostain vaikeroinnista ja kyynelehtimisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Se "ahdistuminen", sopivassa mittakaavassa, on merkki välittämisestä ja vanhemmuuteen kuuluvasta suojelunhalusta. Jos ei tunnu miltään niin kuulostaa pikemminkin löyhältä tunnesiteeltä.
Onko ahdistumisen vastakohta, ettei tunnu miltään?
Tunnen iloa, onnea ja ylpeyttä varttuvista lapsistani.
Kuulostaa "löyhältä tunnesiteeltä", niinkö? Ehkä täällä käytetään vähän liian voimakasta sanaa. Toki tietty haikeus ja luopumisen tunteet kuuluvat tasapainoiseenkin vanhemmuuteen.
Ahdistus ei normaalien asioiden yhteydessä. Ahdistuisin, jos lapsella todettaisiin syöpä.
Kuka sinä olet sanomaan saako ihminen nimetä tunteensa ahdistukseksi ja mikä sana on liian voimakas? Ahdistus on ihan normaali tunne tilanteessa jossa ei esim. heti saa kiinni langan päästä mikä tässä tuntuu epämukavalta(kin). Ja on ihan tavallista että joskus siitä langan päästä ei saa heti kiinni. Silloin voi auttaa omien ajatusten "ääneen sanominen" ja vertaiskeskustelu vaikka tällaisella palstalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Onko sulle yleistäkin että "et jaksa" muiden tunteita? Että ne tuntuvat tarpeettomilta ja lähinnä ärsyttäviltä? Sillähän ei aiheuteta lapsille mitään tunne-elämän pulmia.
Jossain määrin näin.
En jaksa valitusta ja "ahdistumisia" tavallisesta elämänkulusta ihmisiltä, joilla kaikki on ihan hyvin. Eskariin menee jokaikinen tenava.
Jos äiti siitä "ahdistuu", niin olisi hiljaa ja varsinkin lapsen aikana. Liika hösääminen ja ylenpalttinen huolehtiminen aiheuttaa ahdistusta lapsessa. Puhumattakaan jostain vaikeroinnista ja kyynelehtimisestä.
Niin ei kai tässä kukaan ole saanut paniikkikohtausta eskarin porteilla? Saa kai sitä ihmisellä tunteita olla ja niitä voi puida esim. täällä ilman että niitä tarttee lapsen niskaan kipata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa näitä "ahdistumisia" tavallisten elämänkulkuun liittyvien myönteisten seikkojen suhteen. Seuraavaksi ahdistutaan kouluunlähdöstä, sitten yläkouluun siirtymisestä, lapsen ensimmäisestä itsenäisestä ulkomaanmatkasta, kotoa poismuutosta jne. , jne....
Parempi teille, kun lapsi ei koskaa kasvaisi ja kehittyisi, vai?
Pahimmillaan siirtää nämä ahdistuksensa lapseen ja se voi tuottaa elämänmittaista syyllisyyttä ja pahimmillaan mt-ongelmia.
Se "ahdistuminen", sopivassa mittakaavassa, on merkki välittämisestä ja vanhemmuuteen kuuluvasta suojelunhalusta. Jos ei tunnu miltään niin kuulostaa pikemminkin löyhältä tunnesiteeltä.
Onko ahdistumisen vastakohta, ettei tunnu miltään?
Tunnen iloa, onnea ja ylpeyttä varttuvista lapsistani.
Kuulostaa "löyhältä tunnesiteeltä", niinkö? Ehkä täällä käytetään vähän liian voimakasta sanaa. Toki tietty haikeus ja luopumisen tunteet kuuluvat tasapainoiseenkin vanhemmuuteen.
Ahdistus ei normaalien asioiden yhteydessä. Ahdistuisin, jos lapsella todettaisiin syöpä.
Kuka sinä olet sanomaan saako ihminen nimetä tunteensa ahdistukseksi ja mikä sana on liian voimakas? Ahdistus on ihan normaali tunne tilanteessa jossa ei esim. heti saa kiinni langan päästä mikä tässä tuntuu epämukavalta(kin). Ja on ihan tavallista että joskus siitä langan päästä ei saa heti kiinni. Silloin voi auttaa omien ajatusten "ääneen sanominen" ja vertaiskeskustelu vaikka tällaisella palstalla.
Sanoilla pyritään siihen, että jaetaan kommunkoinnissa yhteiset merkitykset. En minä tietysti ole yhtään mikään kieltämään koiraa kissaksi sanomaan. Ihan on vapaus puhua.
Silloin on vain varauduttava ymmärtäimisen ongelmiin.
Mutta okei, jos tuntee ahdistusta kauppaan menosta tai siitä, että lapsi on eskari-ikäinen, niin sitten niin.
Hakee apua toivottavasti.
Joko olet ehtinyt tartuttaa myös lapseesi ahdistuksesi?
Mun lapsi ilmoitti eilen että aikoo muuttaa kotoa... ja tuntuu että eskari alkoi ihan vähän aikaa sitten! Nyt vähän ahdistaa että lapsi on jo oikeasti iso! Tai ihanaahan se on, mutta järkyttävän iso muutos.
Mä en ymmärrä tuota haikeutta, mikä tuossa on haikeaa? Eikö ole hienoa että lapsi menee elämässään eteenpäin pikku hiljaa ja oppii uusia juttuja, kasvaa ja kehittyy? Surullisempaahan se olisi, jos lapsi olisi kehitysvammainen ja jäisi lapsen tasolle eikä koskaan kasvaisi pois äidin helmoista.