Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka olet luovuttanut kumppanin etsinnässä
...kerro miksi näin kävi?
ps. tämä ei ole teille jotka ette halua kumppania, vaan ihmisille jotka haluaisivat mutta eivät usko löytävänsä/saavansa (oikeanlaista).
Kommentit (569)
Mikä juttu tämä on kun naiset toivovat että löytäisivät jonkun ja heittävät "kiinnostuispa joku minusta".
Ettekö itse koskaan ihastu? Odotatte vain että joku ihastuu teihin, tekee aloitteen ja toivotte että kemiat sopii yhteen?
Itse täytyy sanoa, että ainakin nuorempana oli lähes turn off jos nainen oli kovin kiinnostunut. Jotenkin painostavaa koska mieheltä odotetaan suostumista! Tosin nyt on jo ikää eikä kukaan kiinnostu :D
En ymmärrä näitä jotka tyytyvät parisuhteeseen, sehän on varmasti todella ankeaa? Mitäs jos sitten oikeasti ihastuukin eri ihmiseen? Tulee ero tai kituuttaa nykyisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40 nainen...
Sullahan on elämä täysin edessä..
Elä meinaakkaan vaipua tuollaisiin ajatuksiin...onkai miehiä vaikka kuinka paljon joiden kans vois jakaa arkensa ja olla sellasta sutinaa ja tunnetta ilmassa ett toi tykkää musta...
Suhteessa täytyy panostaa että se pysyy ja mielenkiinto toista kohtaan säilyy...
Mulla on pitkä suhde takana ja monta muksuu...
Omassa suhteessa mentiin muksuin ehdoilla ja se keskinäinen suhde jäi hoitamatta...intohimon kukkanen lakastui..ja sen uudelleen kukkimaan onkin sitten isompi projekti ...ilman intohimoo suhde on paremmin kaveruutta...jossa toisen puutteet löytyy helposti ja ne myönteiset jutut jää johonkin unholaan..
Jatkan juttuu jos jotain kiinnostaa..
henkilön pitäisi olla täydellinen ja muuttua itseni kanssa (luonteelta). pitäisi myös olla tarpeeksi hyvä itsetunto että kestäisi mua kun vituttaa, ja pysyä ajatusten mukana. seksi kiinnostaa n. 3 päivää vuodesta joten sekin vähän rajaa. arvojen pitäisi olla sama kuin mun (ainakin niiden tärkeimpien). jos ei löydy ihan täydellistä niin mieluummin olen yksin koska siitä ainakin pidän.
Minä olen kohta 41v sinkku ja sinkkuna olen ollut 5 vuotta koska elämäni mieheni menehtyi 35 vuotiaana ja tuntuu ettei hänen tilalle löydy ketään uutta.
Tietty toivoa on vielä mutt epäilen että löydän enää ketää onnex viihdyn yksin=)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luovutin, koska miehillä (ja sama varmaan naisilla) tuntuu olevan niin tarkat kriteerit, etten voi niitä kaikkia mitenkään täyttää. Ulkonäkö pitää olla tietynlainen pituuden, painon, hiustyylin jne suhteen, pelkkä normaalipainoinen tai pitkähiuksinen ei riitä. Harrastusten ja kiinnostuksenkohteiden pitää olla prikulleen samat, pyöräily ja uinti ei kelpaa, pitää käydä salilla ja juoksulenkillä. Erilainen musiikkimaku on kauhistus, samoin jos luet erilaisia kirjoja tai tykkäät erilaisista leffoista. Tuntuvat etsivän itsensä peilikuvaa... huoh
Tämä sali on joku kuningaslaji mitä pitää oikeasta kaikkien harrastaa. Se, että harrasta sitä lintubongausta on ok että vastapuoli ei harrasta sitä tai sit juurikin harrastat tuota uintia, niin on ok sekin että vastapuoli ei sitä harrasta, mutta anna olla jos se käy salilla niin sinunkin pitää käydä.
Kaikkien pitäisikin käydä salilla. Toki, toki, muitakin hyviä liikuntamuotoja on, mutta sali on tehokkaampi lihaskunnolle ja muodoille kuin kaikki muut. Sitä vartenhan se on ylipäätään keksitty ja kehitetty. Kaikki tosissaan urheilevat käyvät salilla urheilun lisäksi. Etenkin kun ikää tulee lisää, niin salin tarve korostuu.
Itselleni siitä on tosiaan tullut ehdoton kriteeri, jos nainen ei käy salilla niin minua ei kiinnosta.
Sorry ohiksesta.
No se kyllä sitten rajaa aika paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 42 enkä koskaan ole ollut parisuhteessa. En vaan ole koskaan tavannut ketään joka olisi minusta kiinnostunut (kaatokännissä olevia vonkaajia baarissa en laske). Olen äärettömän ujo ja itsetuntokin on huono. Kukaan ei ole tehnyt aloitetta, ja itse en ikinä uskaltaisi lähestyä ketään. Eli itse aiheutettu olotila. Melkein joka päivä tunnen surua siitä että olen yksin. Mietin miten kiva olisi matkustella, mennä kävelylle ja kahvilaan, elokuviin, kauppaan, harrastaa jos olisi kumppani. Surutyötä teen edelleeen, mutta olen hyväksynyt sen että olen yksin koko elämäni. Katkeruutta vastaan pitää taistella päivittäin.
Minäkään en osannut tehdä aloitteita. Haaveita tavallisista asioista on yhä. Jäin yksinhuoltajaksi miehen kuoltua, kun olin hieman päälle 40. Kukaan ei kiinnostu kahden pienen lapsen äidistä.
En ole ujo ja itsetunto on kunnossa, mutta rohkeutta puuttuu.
Leskeksi jäämiseni jälkeen näin todella sen, että muut naiset alkavat suojella omaa miestään ja parisuhdettaan minulta, joka olin varsinainen lohikäärme ilmeisesti ja ryöstämässä heidän puolisoitaan. Sitten on näitä, joilla on esim sairasteleva vaimo ja jotka kaipaavat lohdutusta. Sellaista jännää pitäisi saada viritettyä ... mutta ei nyt sentään pitkäaikaista!
Haaveksin vieläkin joskus siitä, millaista olisi lähteä ykskaks vaikka yöllä uimaan oikean kaverin kanssa. Yksinään en uskalla. Matkustelen yksin ja teen muutakin yksinäni, en ole täysin kotiini linnoittautunut. Joskus matkoilla katson kaiholla pariskuntia lähdössä esim illalliselle tai käymään jossain muualla.
Olen kyllä hyväksynyt asian enkä koe katkeruutta, mutta jokin pieni osa minusta kai elättelee vielä toivoa, vaikka luultavasti turhaan.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu miesten ulkonäkökriteerit täällä pk-seudulla ainakin liian kovilta, ja hoikkuusihanne myös: itse bmi:n rajoissa niin jo pidetään liian lihavana. Lisäksi treffeille ei meinaa edes päästä vaikka tekisi itse kaikki aloitteet! Ja etsin siis ihan ns tavallista miestä, saa olla vähän ylipainoa tms enkä aseta muutenkaan tarkkaan kriteerejä, kunhan juttu luistaisi ja tyyppi ottaisi huomioon. Huomasin 35-veenä että netissä alkoivat lähestyä enimmäkseen 50+ vuotiaat, mistä olin aika järkyttynyt koska haaveilin lapsista. Nyt 40+ ja kukaan ei enää lähesty netissäkään, treffeille ei vaan pääse. Sitä ennen oli ainoastaan näitä 'lapsiluku täynnä' tyyppejä, joihin valitettavasti olin jo tuhlannut parhaat vuoteni sekä tyyppeihin, jotka eivät lapsia halunneet muutenkaan. Ylipäätään lasten saaminen on niin suuri asia ja siitä luopuminen jonkun miehen sanelemana oli vaan itsellä kynnyskysymys. Tosin uskon ettei sitten muutenkaan olisi kolahtanut jos haaveet elämässä noin erilaiset. Ja ennen kuin kukaan keksii sanoa että voi niitä lapsia tehdä yksinkin niin sairaus iski eikä enää voi. Ennen olisi ollut mahdollista mutta ei ollut kumppania. Aika katkeraksi tekee kun perheestä koko elämän haaveillut. Ja eniten ärsyttää tyypit jotka ovat olleet onnekkaita ja löytäneet parisuhteen opiskeluaikoina tai muuten nuorina ja jotka jaksavat hokea että pitää vaan yrittää. No oon tässä yrittänyt huomattavasti useamman vuoden kuin he ja tehnyt enemmän kuin he töitä suhteen löytymiseen mutta kun ei ole vain itsestä kiinni se asia.
Onko tässä nyt niin, että yritettiin 18-35 -vuotiaana löytää sitä ihanaa omaa perheenperustamismussukkaa jostain jännittävistä, menevistä, statuksekkaista yms. miehistä? Vähän kuulostaisi siltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lainkaan etsi, mutta olen avoin jos mahdollisuus tulee eteen. Onko tämä ketju minulle?
Itsetuntoni on huono. Pidän luonnettani tylsänä, en ole hauska, fiksu tai mitenkään muutenkaan kiinnostava. Olen huonoa seuraa. Kavereita minulla kyllä on, mutta en ole kenellekään kovinkaan tärkeä. Mielestäni se kertoo luonteestani jo aika paljon.
Tämän lisäksi olen vielä ruma. Vartaloni ei ole ollenkaan naisellinen pienine rintoineen ja leveineen hartioineen. Alapääni on ruma, väriltään rusehtava ja toinen sisempi häpyhuuli on monta senttiä toista pidempi, roikkuen ulompien ulkopuolella. Tämän takia en ole ikinä harrastanut seksiä vaikka mahdollisuuksia ja halua on riittänytkin. Kaikista luotaantyöntävämmäksi koen kuitenkin kasvoni. Ihoni on huono huolenpidosta huolimatta ja piirteeni ovat miesmäiset. Ylähuuleni on alahuuleen nähden olematon, nenäni terävä, silmäni pienet ja kaikkein katastrofaalisin piirteeni on miehekäs ja iso kulmaluuni. En vain kertakaikkiaan ole millään tavalla viehättävä kenenkään silmissä. Meikkaan ja laitan hiuksia päivittäin minimissään tunnin ajan jotta näyttäisin edes himpun siedettävämmältä, mutta tiedän että ainoa keino jolla näyttäisin vähäänkään kauniilta ja naisellisemmalta on plastiikkakirurgia. Leikkaukset ovatkin suuri haaveeni, sillä tiedän että jos näyttäisin yhtään naisellisemmalta, olisi kumppanin löytäminen minulle helpompaa ja itsetuntonikin kohoaisi. Pinnallista mutta totta.
Unelmani on saada elää joskus vakaassa ja vakituisessa parisuhteessa, ja ehkä perustaa perhekin. Tällä hetkellä tuo ei kuitenkaan tunnu yhtään realistiselta.
-n23 joka halusi kertoa rehellisesti tuntemuksistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsetuntoni on huono. Pidän luonnettani tylsänä, en ole hauska, fiksu tai mitenkään muutenkaan kiinnostava. Olen huonoa seuraa. Kavereita minulla kyllä on, mutta en ole kenellekään kovinkaan tärkeä. Mielestäni se kertoo luonteestani jo aika paljon.
Tämän lisäksi olen vielä ruma. Vartaloni ei ole ollenkaan naisellinen pienine rintoineen ja leveineen hartioineen. Alapääni on ruma, väriltään rusehtava ja toinen sisempi häpyhuuli on monta senttiä toista pidempi, roikkuen ulompien ulkopuolella. Tämän takia en ole ikinä harrastanut seksiä vaikka mahdollisuuksia ja halua on riittänytkin. Kaikista luotaantyöntävämmäksi koen kuitenkin kasvoni. Ihoni on huono huolenpidosta huolimatta ja piirteeni ovat miesmäiset. Ylähuuleni on alahuuleen nähden olematon, nenäni terävä, silmäni pienet ja kaikkein katastrofaalisin piirteeni on miehekäs ja iso kulmaluuni. En vain kertakaikkiaan ole millään tavalla viehättävä kenenkään silmissä. Meikkaan ja laitan hiuksia päivittäin minimissään tunnin ajan jotta näyttäisin edes himpun siedettävämmältä, mutta tiedän että ainoa keino jolla näyttäisin vähäänkään kauniilta ja naisellisemmalta on plastiikkakirurgia. Leikkaukset ovatkin suuri haaveeni, sillä tiedän että jos näyttäisin yhtään naisellisemmalta, olisi kumppanin löytäminen minulle helpompaa ja itsetuntonikin kohoaisi. Pinnallista mutta totta.
Unelmani on saada elää joskus vakaassa ja vakituisessa parisuhteessa, ja ehkä perustaa perhekin. Tällä hetkellä tuo ei kuitenkaan tunnu yhtään realistiselta.
-n23 joka halusi kertoa rehellisesti tuntemuksistaan.
Mites hormonitasapaino? Onko sulla enemmä testoa kuin norminaisella? Itsellä oli S-Testo vain 13 kun mittautin, ihan alapäässä asteikkoa. Jos olisi 12 tms saisin jo korvaushoitoa. Siksi varmaan elämäni on ollut niin paskaa, masennusta eikä naisia. Eikä seiso kunnolla, joten ei siitä tulisikaan mitään. Nyt tämä elämä on tällaista kituuttamista, ei saa hoitoa koska on kuitenkin raja-arvojen yli...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun ei oikeasti kuuluisi tulla tähän ketjuun vastaamaan ohi aiheen, mutta mutta...
Minulla ei vielä 24-vuotiaana ollut ollut lainkaan seurustelusuhdetta. Ensisuudelman olin kokenut 20- tai 21-vuotiaana erään nettituttavan kanssa, mutta siitä ei sen enempää tullut. Teininä en kuulunut suosittuihin tyttöihin. En välittänyt kampauksista ja meikeistä vaan olin luomunaamainen kirjanörtti. Ystäviä minulla oli paljon muttei ketään poikia - tunsin oloni aina vaivaantuneeksi ja epävarmaksi poikien seurassa.
Yliopistossa tutustuin miehiinkin ja heistä tuli jopa ystäviäni. Mitään pientäkään ihastumista ei silti koskaan ollut, ainakaan molemminpuolista. Tuo ensisuudelma oli ja meni. Edelleen olin yksin. Koko tänä aikana ikäkautena 19 - 24 minulle oma-aloitteisesti flirttaili kolme miestä: tämä nettituttava, yksi mies, jonka ryhmää opastin töissä museokierroksella (ei kuitenkaan tehnyt selvää aloitetta ja itse olin liian nössö pyytämään numeroa) ja yksi känninen solkkaaja kerran baarissa. Siis viiden vuoden aikana kolme todella kaukaista tilaisuutta parinmuodostukseen.
Mitään luonnollisia tilaisuuksia kumppanin löytymiselle ei avautunut sitten millään. 24-vuotiaana kirjauduin nettitreffeihin, tapasin kolme miestä, ja se kolmas on aviomieheni. Ne kaksi, muuta, joiden kanssa ei oikein natsannut, olivat hekin ihan tavallisia miehiä, eivät mitään outoja hiippareita. Outojen vastaajien kanssa en edes kirjoitellut. Eli minulla on vain hyviä kokemuksia nettitreffeistä. Jos en olisi kerinnyt ensin sopia treffejä nykyisen mieheni kanssa, olisin vielä erään neljännenkin mukavanoloisen kanssa voinut lähteä. Hyvää tarjontaa siis oli. Meni alle vuosi koko prosessissa ja sitten olinkin jo rakastunut ja seurustelusuhteessa mieheni kanssa.
Jos ajattelen elämääni, niin ei olisi myöhemminkään mitään tilaisuuksia tullut harrastusten tai työn kautta. Nettitreffit olivat minulle ainoa mahdollisuus. Onneksi käytin sen. Minulla on tuttava, joka hokee, että on jo hyväksynyt sen, että jää yksin. Kaunis ja kiinnostava nainen. Hän ei usko nettitreffeihin. Ei edes halua kokeilla. Jos itse olisin tuon linjan pitänyt, olisin minäkin yhä yksin.
Nettideitteihin kannattaa mennä ajoissa, jo parikymmpisenä - hyvä kirjoitus!
Itselkin jäänyt ikisinkuksi, jolla jo liikaa ikää ja muutakin - kuin vain odotin, että arjessa kohtaisi jne.
Jokaisella naisella, joka odottaa että arjessa kohtaisi, on ympärillään useita miestuttavia, jotka mielellään syventäisivät tuttavuutta intimiimpään suuntaan ja seurusteluun, jos nainen vain antaisi mahdollisuuden. Ja nuorempana näillä naisilla on jokaisella ollut tällaisia miestuttavia jonoksi asti - nyt esim. nelikymppisenä valinnanvaraa voi olla vähemmän, mutta edelleen niitä tuttavamiehiä löytyy. He vain ovat näille naisille näkymättömiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan edes sopiva henkilö vastaamaan, sillä en ole tietoisesti tehnyt mitään yksinolopäätöstä enkä luopunut mistään. Jos olisin tehnyt näin, en mielestäni enää edes haluaisi mitään kumppania tarjonnasta huolimatta.
kaunisoululainen kirjoitti:
Olen jo 40 eli tälllä iällä ei kumppania enään voi saada.
Olen 42, enkä usko tähän yksioikoisuuteen. Ihmiset ovat kautta aikojen tavanneet kumppaneita eri elämänvaiheissa. Toki jos on yksin elänyt aina (kuten minä), niin eläminen jonkun kanssa tulee koko ajan vaikeammaksi, koska molemmilla on omat tavat, ehkä hankalat luonteet jne.
Yksi hankaloittava tekijä on sekin, että on vaikeata tuntea nelikymppisenä itsestään jossain määrin huolehtivana naisena (lue: ihmisen näköisenä) vetoa nelikymppisiin setiin, jotka monet tuntuvat todellakin sediltä. Välillä sitä tuntee itsensä ihan tytöksi heidän rinnallaan, mikä on uskomatonta, sillä en todellakaan koita olla mikään ikinuori, vaan toistelen jatkuvasti vanhuuttani. En silti ole vielä valmis elämään, jossa ei tapahdu mitään ja jossa näytetään sediltä ja tädeiltä. Tinderissä tulee usein katseltua nelikymppisiä miehiä siten, että oikeesti, eikä.
Mutta siis joo, en jaksa itse mitään nettijuttuja. Ehkä 5 vuotta sitten jaksoin viimeksi. En jotenkin tunne mitään pakkomiellettä löytää joku (esim. monilla tokalla kierroksella olevilla tuntuu olevan jokin palo asiaan). Baarissa taas ei tule enää oikein törmättyä näin vanhoihin, ei ainakaan itselle mieleisiin tyyppeihin.
Ei minulla toisaalta ole mitään angstia kumppanin suhteen. Olisihan sellainen mukava, jos vielä jokin mukava osuisi kohdalle. Joten ehkä sitä pitäisi vain taas mennä jonnekin nettiin rypemään. Toisaalta miten suuri on todennäköisyys, että löytää vapaan nelikymppisen, joka on luonteeltaan melko unelma ja ulkonäöltään kohtuullinen? Sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Eivätköhän ne sedät ajattele saman tyylisesti sinusta. Kaikki keski-ikäiset on aina omasta mielestään nuorempia. Ja peilissä näyttävät useimmiten nuoremmilta. Jos haluaa päästä pöksyihin, niin sanotaankin heille että näytät nuoremmalta, enpä olisi arvannut, olet varmaan 30-35, jne.
Minä saan bisnesidean tästä ketjusta. Perustan teille oman nettitreffipalstan. Sinne ruksaa omat viat niin ulkonäön, lasten kuin luonteenkin osalta, sekä samaiset yleisesti ei-viehättävinä pidetyt piirteet, jotka ei itseä haittaa. Ja ruksaa, mitä haluaa parisuhteelta.
Ja match.
Minä uskon, että kaikille löytyy pari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsetuntoni on huono. Pidän luonnettani tylsänä, en ole hauska, fiksu tai mitenkään muutenkaan kiinnostava. Olen huonoa seuraa. Kavereita minulla kyllä on, mutta en ole kenellekään kovinkaan tärkeä. Mielestäni se kertoo luonteestani jo aika paljon.
Tämän lisäksi olen vielä ruma. Vartaloni ei ole ollenkaan naisellinen pienine rintoineen ja leveineen hartioineen. Alapääni on ruma, väriltään rusehtava ja toinen sisempi häpyhuuli on monta senttiä toista pidempi, roikkuen ulompien ulkopuolella. Tämän takia en ole ikinä harrastanut seksiä vaikka mahdollisuuksia ja halua on riittänytkin. Kaikista luotaantyöntävämmäksi koen kuitenkin kasvoni. Ihoni on huono huolenpidosta huolimatta ja piirteeni ovat miesmäiset. Ylähuuleni on alahuuleen nähden olematon, nenäni terävä, silmäni pienet ja kaikkein katastrofaalisin piirteeni on miehekäs ja iso kulmaluuni. En vain kertakaikkiaan ole millään tavalla viehättävä kenenkään silmissä. Meikkaan ja laitan hiuksia päivittäin minimissään tunnin ajan jotta näyttäisin edes himpun siedettävämmältä, mutta tiedän että ainoa keino jolla näyttäisin vähäänkään kauniilta ja naisellisemmalta on plastiikkakirurgia. Leikkaukset ovatkin suuri haaveeni, sillä tiedän että jos näyttäisin yhtään naisellisemmalta, olisi kumppanin löytäminen minulle helpompaa ja itsetuntonikin kohoaisi. Pinnallista mutta totta.
Unelmani on saada elää joskus vakaassa ja vakituisessa parisuhteessa, ja ehkä perustaa perhekin. Tällä hetkellä tuo ei kuitenkaan tunnu yhtään realistiselta.
-n23 joka halusi kertoa rehellisesti tuntemuksistaan.
Mites hormonitasapaino? Onko sulla enemmä testoa kuin norminaisella? Itsellä oli S-Testo vain 13 kun mittautin, ihan alapäässä asteikkoa. Jos olisi 12 tms saisin jo korvaushoitoa. Siksi varmaan elämäni on ollut niin paskaa, masennusta eikä naisia. Eikä seiso kunnolla, joten ei siitä tulisikaan mitään. Nyt tämä elämä on tällaista kituuttamista, ei saa hoitoa koska on kuitenkin raja-arvojen yli...
Ikinä ei ole minulta mitään mitattu, mutta toki tuo vinksallaan oleva hormonitasapaino on käynyt useastikin mielessä (varsinkin kun äitini ehdotti sitä kerran syyksi huonoon ihooni, ja kertoi että itse oli aikoinaan kokenut raskaaksi tulemisen vaikeaksi saman syyn takia!). Mittauksiin meneminen pelottaa juurikin tuon takia, että mitä jos lukemat ovatkin vinksallaan mutta niissä rajoissa että en saisi mitään hoitoa. Menkatkin tulevat kuitenkin säännöllisesti. Harmittaa kun olen mieleltäni todella tyttömäinen tyttö, mutta ulkokuori on mitä on. Tsemppiä sinullekin myös!
-n23
Vierailija kirjoitti:
Itsevarmuus lytätty niin alas että nyt ei enää kannata jatkaa etsimistä/jaksa enää toivoa että mitään löytyisi. Tulen vain vanhemmaksi, lihon koko ajan ja panolista sen kun kasvaa. Ei mua kukaan enää huoli. Niin ja suhdetta ei ole ollut koskaan. N29
Mä laita vähä paremmaks. Mä en ole koskaan ollut suhteessa, enkä ole harrastanut seksiäkään. Musta tuntuu että en kelepaa kenellekkään naiselle tälläisenä kuin olen, en ole vielä ainakaan kenellekkään kelvannut ja sen takia en pidä itseäni hyvän näköisenä ja mulla on huono itsevarmuus, olen ujo ja mulla ei ole rohkeutta mennä puhumaan naisille. Haluaisin kyllä saada joskus lapsia mutta ei niitä saa ilman naista. M26
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luovutin, koska miehillä (ja sama varmaan naisilla) tuntuu olevan niin tarkat kriteerit, etten voi niitä kaikkia mitenkään täyttää. Ulkonäkö pitää olla tietynlainen pituuden, painon, hiustyylin jne suhteen, pelkkä normaalipainoinen tai pitkähiuksinen ei riitä. Harrastusten ja kiinnostuksenkohteiden pitää olla prikulleen samat, pyöräily ja uinti ei kelpaa, pitää käydä salilla ja juoksulenkillä. Erilainen musiikkimaku on kauhistus, samoin jos luet erilaisia kirjoja tai tykkäät erilaisista leffoista. Tuntuvat etsivän itsensä peilikuvaa... huoh
Tämä sali on joku kuningaslaji mitä pitää oikeasta kaikkien harrastaa. Se, että harrasta sitä lintubongausta on ok että vastapuoli ei harrasta sitä tai sit juurikin harrastat tuota uintia, niin on ok sekin että vastapuoli ei sitä harrasta, mutta anna olla jos se käy salilla niin sinunkin pitää käydä.
Kaikkien pitäisikin käydä salilla. Toki, toki, muitakin hyviä liikuntamuotoja on, mutta sali on tehokkaampi lihaskunnolle ja muodoille kuin kaikki muut. Sitä vartenhan se on ylipäätään keksitty ja kehitetty. Kaikki tosissaan urheilevat käyvät salilla urheilun lisäksi. Etenkin kun ikää tulee lisää, niin salin tarve korostuu.
Itselleni siitä on tosiaan tullut ehdoton kriteeri, jos nainen ei käy salilla niin minua ei kiinnosta.
Sorry ohiksesta.
No se kyllä sitten rajaa aika paljon.
Eikä vaan siksi, että salillakävijöitä on vaan pieni osa väestöstä. Vaan myös siksi, että ne jotka siellä jotain tulosta saa aikaiseksi, ovat niin haluttuja, joten kilpailu on kovaa.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen vähän ohis vastaamaan tähän. Olin 46 kun erosin. Olin varma etten ikinä kohtaa enää ketään. Baarissa oli vain 15 vuotta nuorempia, ja kävin siellä vain pikkujouluissa työkaverien kanssa. Työkaverit tietysti kaikki naisia tai pari naimisissa olevaa miestä. Harrastuksissa kaikissa naisia. Pääosin olin kotona illat. Harmaata oli, muutama kilo liikaa, ryppyjäkin.
Onneksi ystävät puoliksi pakottivat nettitreffeille. Kävin vain huviksi, ja oli mukavia tavallisia miehiä. Kunnes yksi kerta vastaan tulikin elämäni mies, ja hän tunsi samoin. Nyt sitten yhdessä vietetään mukavaa aikaa jo usean vuoden ajan. Naimisiin meno ei ole enää listalla, koska perinnöt menisivät vaikeiksi.
Ihan kiinnostuksesta, mitä teitte ensitapaamisella? Siis kävittekö kahvilla tai piknikillä, tai drinkeillä tai mitä?
Vierailija kirjoitti:
Netti olisi ainoa mahdollinen paikka etsiä kumppania, mutta kirjoittelu ahdistaa. Enkä halua kohdata sitä, etten ole enää nätti. Vaikka muita ei haittaisi, se haittaa minua itseäni.
Tärkeintä olisi löytää dielujen välille hyvä yhteys ja lopulta pitkä, pysyvä rakkauden tunne. Lapsen(sien) hankkiminen olisi ainutlaatuista ja mielenkiintoista jos vielä löytäisi naisen joka pystyisi ja kykenisi sitoutumaan ja kantamaan vastuuta yhdessä - olen monta kertaa päivässä monen vuoden aja salaisesti ja sisäiseti haaveillut vauvasta ...ehkäpä se aika on pian ohi vaikka olen parhaassa työiässä ja hyvässä ammatissa fyysisesti ja psyykkisesti valmis. Mutta kun juuri sopivaa ei ole onnistunut löytämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsetuntoni on huono. Pidän luonnettani tylsänä, en ole hauska, fiksu tai mitenkään muutenkaan kiinnostava. Olen huonoa seuraa. Kavereita minulla kyllä on, mutta en ole kenellekään kovinkaan tärkeä. Mielestäni se kertoo luonteestani jo aika paljon.
Tämän lisäksi olen vielä ruma. Vartaloni ei ole ollenkaan naisellinen pienine rintoineen ja leveineen hartioineen. Alapääni on ruma, väriltään rusehtava ja toinen sisempi häpyhuuli on monta senttiä toista pidempi, roikkuen ulompien ulkopuolella. Tämän takia en ole ikinä harrastanut seksiä vaikka mahdollisuuksia ja halua on riittänytkin. Kaikista luotaantyöntävämmäksi koen kuitenkin kasvoni. Ihoni on huono huolenpidosta huolimatta ja piirteeni ovat miesmäiset. Ylähuuleni on alahuuleen nähden olematon, nenäni terävä, silmäni pienet ja kaikkein katastrofaalisin piirteeni on miehekäs ja iso kulmaluuni. En vain kertakaikkiaan ole millään tavalla viehättävä kenenkään silmissä. Meikkaan ja laitan hiuksia päivittäin minimissään tunnin ajan jotta näyttäisin edes himpun siedettävämmältä, mutta tiedän että ainoa keino jolla näyttäisin vähäänkään kauniilta ja naisellisemmalta on plastiikkakirurgia. Leikkaukset ovatkin suuri haaveeni, sillä tiedän että jos näyttäisin yhtään naisellisemmalta, olisi kumppanin löytäminen minulle helpompaa ja itsetuntonikin kohoaisi. Pinnallista mutta totta.
Unelmani on saada elää joskus vakaassa ja vakituisessa parisuhteessa, ja ehkä perustaa perhekin. Tällä hetkellä tuo ei kuitenkaan tunnu yhtään realistiselta.
-n23 joka halusi kertoa rehellisesti tuntemuksistaan.
Mites hormonitasapaino? Onko sulla enemmä testoa kuin norminaisella? Itsellä oli S-Testo vain 13 kun mittautin, ihan alapäässä asteikkoa. Jos olisi 12 tms saisin jo korvaushoitoa. Siksi varmaan elämäni on ollut niin paskaa, masennusta eikä naisia. Eikä seiso kunnolla, joten ei siitä tulisikaan mitään. Nyt tämä elämä on tällaista kituuttamista, ei saa hoitoa koska on kuitenkin raja-arvojen yli...
Ikinä ei ole minulta mitään mitattu, mutta toki tuo vinksallaan oleva hormonitasapaino on käynyt useastikin mielessä (varsinkin kun äitini ehdotti sitä kerran syyksi huonoon ihooni, ja kertoi että itse oli aikoinaan kokenut raskaaksi tulemisen vaikeaksi saman syyn takia!). Mittauksiin meneminen pelottaa juurikin tuon takia, että mitä jos lukemat ovatkin vinksallaan mutta niissä rajoissa että en saisi mitään hoitoa. Menkatkin tulevat kuitenkin säännöllisesti. Harmittaa kun olen mieleltäni todella tyttömäinen tyttö, mutta ulkokuori on mitä on. Tsemppiä sinullekin myös!
-n23
Käy ihmeessä testeissä. Kyllä naisia hoidetaan paremmin kuin miehiä, se on selvä! Itse en saa oikein mitään apua. Ainoastaan keskusteluapua voisi saada ja yritinkin, mutta ihan yhtä tyhjän kanssa. En saa edes keskivaikeaan masennukseen kunnon hoitoa, en saikkua en lääkkeitä. Tosin käynyt vain työterveyslääkärillä. Kuulema en pystyisi enää käymään töissä, joka varmasti masentaisi enemmän! Eikö ole hullua? Koko elämä lähes hukattu. Kavereita on mutta kyllä naiset kiinnostaisivat. Eipä musta mitään iloa olisi heille tosin :/
Urheilen ihan reippaasti ja muutenkin päihteetön, mutta arvot ovat mitä ovat eikä ole edes kunnon seisokkia. En ymmärrä miksei saa hoitoa. Ei masentuneena jaksa oikein painostaakkaan lääkäreitä, hyvä jos jaksaa rahjustaa sinne asti.
Ketju on lukittu.
Mahtaa tuntua hyvältä aina tietää kaikki vaikka mistään et ole tätä tietoa saanut.