Miten päädyit yksinhuoltajaksi?

Vierailija kirjoitti:

Olin isälle itsestäänselvyys joka hoitaa kaiken ja hän tekee mitä haluaa. Halusin erota ja siinä vaihessa selvisi ettei toista kiinnosta lapsi ollenkaan eikä halunnut olla edes se viikonloppuisä vaan jäätiin kahdestaan.

Lapsi oli aikanaan yhteinen päätös. Vauva-ajan jälkeen loppui isän mielenkiinto.

Kerrotaan nyt vielä ettei se ihan paska mies ole. Tuli vähän aikaa yksin elämää vietettyään takaisin, ei siis minun luokseni vaan lapsen. Lapsi asuu yhä vain minun kanssani mutta useamman kerran kuussa viettää aikaa isänsä kanssa. Lapsi ei muista tuota ajanjaksoa ilman isää.

Kyllä minä olen perheellinen vaikka perheeseemme ei miestä kuulukaan.

Eroon johti se, että monta vuotta aviossa oltuamme, poika jo 12, tulin yllättäen raskaaksi. En suostunut aborttiin vaan halusin pitää lapsen. Olin 36-vuotias.

Siitä alkoi alamäki. Mies irtisanoutui kaikesta. Raskausaikana lopetti kaiken läheisyyden, myös sängyssä. Muuttui lähinnä kämppikseksi ja vähitellen myös lähes puhumattomaksi. Mitään ei enää tehty yhdessä.

Minulle odottamani lapsi tuli aina vain tärkeämmäksi. Isoveli oli innoissaan. Syntyi tyttö, mies oli töissä eikä ollut alun perin puhettakaan että olisi tullut saati että olisin tahtonut häntä synnytykseen.

Myöhemmin selvisi, että mies ei ollut puhunut mitään raskaudestani eikä lapsen syntymästä vanhemmillee. He asuivat kaukana emmekä juuri tapailleet, mies ei ollut kiinnostunut. He yllättyivät tosissaan kun ilmoitin heille, ja mies oli vihainen minulle.

Olin kolme vuotta hoitovapaalla ja sitten palasin työpaikkaani. Sain siis kotihoidon tukea sen ajan. Elämä kotona muuttui yhä kylmemmäksi ja sietämättömämmäksi. Mies ei halunnut ottaa tyttöä syliin, ei halunnut huomioida oikein mitenkään. Siihenhän se johti, että halusin eron ja hankin jo uuden asunnon. Silloin mies heräsi ja kauhea älämölö että mitä ihmettä kaikkihan on niiiiin hyvin ja olenko tullut hulluksi! Olisin tullut, jos olisin jäänyt siihen. Siispä erosimme. Miestä ei kiinnostanut sopia mitään tapaamisia lasten kanssa, joten yksipuolisesti sitten ilmoitin, että tapaamiset on vapaat. Nähkööt silloin kun siltä tuntuu. Sitähän ei tapahtunut kuin pienellä painostuksella. Se meni siihen, että varsinkin tyttö vieraantui isästään eikä halunnut oikein mennä tapaamisiin. Ne sitten harvenivatkin kun tyttö kasvoi. 

Olihan hän aina, koko avioliiton ajan melkoinen kivipatsas, mutta siedettävä kuitenkin. Nuoremman syntymä muutti sitten kaiken vielä hullummaksi. Eron jälkeen olemme eläneet kolmestaan ja miestä tässä ei ole eikä tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaisi tietää että miksi isäksi pitää valita niin renttuja miehiä?

Tuntuu että nainen painottaa miesvalinnoissaan paljon enemmän niitä renttuus-ominaisuuksia kuin että miettisi olisiko tämä mies vastuuntuntoinen luotettava hyvä isä..

Voitaisiinko niihin renttuihin miehiin iskeä jokin varoituskyltti, niin osaisi välttää. Se kun ei päällepäin näy.

Väittäisin kyllä että näkyy päällepäin. Kysykää kunnollisilta miesystäviltänne arviota miesehdokkaista.

Miehet osaa arvioida paremmin toisten miehen kunnollisuutta ja luotettavuutta koska heidän arvioihin ei vaikuta miehen itsevarmuus ym renttu-ominaisuudet.

Monesti tuntuu siltä että nainen nimenomaan haluaa renttugeenit lapsille ja sitten vasta sen hyväsydämisen isän kun ollaan yksinhuoltajia.

Millaisista naisista nyt puhut? Pubiruusuista? Omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni ei ole yhtään naista, joka olisi halunnut lapselleen "renttugeenit". Oma mieheni oli työssäkäyvä duunari, hyvästä perheestä, ei todellakaan renttu.

Nr 7

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä olen perheellinen vaikka perheeseemme ei miestä kuulukaan.

Eroon johti se, että monta vuotta aviossa oltuamme, poika jo 12, tulin yllättäen raskaaksi. En suostunut aborttiin vaan halusin pitää lapsen. Olin 36-vuotias.

Siitä alkoi alamäki. Mies irtisanoutui kaikesta. Raskausaikana lopetti kaiken läheisyyden, myös sängyssä. Muuttui lähinnä kämppikseksi ja vähitellen myös lähes puhumattomaksi. Mitään ei enää tehty yhdessä.

Minulle odottamani lapsi tuli aina vain tärkeämmäksi. Isoveli oli innoissaan. Syntyi tyttö, mies oli töissä eikä ollut alun perin puhettakaan että olisi tullut saati että olisin tahtonut häntä synnytykseen.

Myöhemmin selvisi, että mies ei ollut puhunut mitään raskaudestani eikä lapsen syntymästä vanhemmillee. He asuivat kaukana emmekä juuri tapailleet, mies ei ollut kiinnostunut. He yllättyivät tosissaan kun ilmoitin heille, ja mies oli vihainen minulle.

Olin kolme vuotta hoitovapaalla ja sitten palasin työpaikkaani. Sain siis kotihoidon tukea sen ajan. Elämä kotona muuttui yhä kylmemmäksi ja sietämättömämmäksi. Mies ei halunnut ottaa tyttöä syliin, ei halunnut huomioida oikein mitenkään. Siihenhän se johti, että halusin eron ja hankin jo uuden asunnon. Silloin mies heräsi ja kauhea älämölö että mitä ihmettä kaikkihan on niiiiin hyvin ja olenko tullut hulluksi! Olisin tullut, jos olisin jäänyt siihen. Siispä erosimme. Miestä ei kiinnostanut sopia mitään tapaamisia lasten kanssa, joten yksipuolisesti sitten ilmoitin, että tapaamiset on vapaat. Nähkööt silloin kun siltä tuntuu. Sitähän ei tapahtunut kuin pienellä painostuksella. Se meni siihen, että varsinkin tyttö vieraantui isästään eikä halunnut oikein mennä tapaamisiin. Ne sitten harvenivatkin kun tyttö kasvoi. 

Olihan hän aina, koko avioliiton ajan melkoinen kivipatsas, mutta siedettävä kuitenkin. Nuoremman syntymä muutti sitten kaiken vielä hullummaksi. Eron jälkeen olemme eläneet kolmestaan ja miestä tässä ei ole eikä tule.

Meillä ei tapahtunut mitään muuta kuin mies alkoi etääntyä ja aivan kuten sinunkin exä oli sitten erota kertoessani aivan puulla päähän lyötynä että miksi kun kaikki on niin hyvin. Miten ne ei itse näe ettei välillä ole enää sitä sidettä ja välittämistä?

Lapsi oli vahinko ja miestä ei kiinnostanut muu kuin wowin pelaaminen.

Mies ei osallistunut mitenkään talouden hoitoon, vaan oli lähinnä yksi ylimääräinen kuluerä, jonka jälkiä piti myös siivota ja joka aiheutti pelkästään lisäongelmia lastenhoidossa rikkomalla kaikkia rutiineja, unohtelemalla sovittuja asioita jne. Rupesin vihaamaan kyseistä vätystä ja hän vielä kehtasi ruikuttaa siitä, etten enää halunnut häntä seksuaalisesti.

Olen perheellinen vaikka olen yh.

Mies oli ihana kun tavattiin. Seurusteltiin 2v, avoliitossa oltiin 4v ja sitten mentiin naimisiin. Häämatkalla tärppäs esikoinen. Raskausaikana miehen käytös muuttui radikaalisti. Mies alkoi aggressiiviseksi, määräili minua ja tekemisiäni, käyttäytyi väkivaltaisesti. Muiden läsnäollessa ole kuin enkeli, mutta kahdenkesken piru. Tuli lapsi ja melkeen perään aloin odottaa kaksosia. Mulla oli 1v 4kk lapsi ja olin rv 28 kun erottiin. Mies oli hakannu mut sairaalakuntoon vaikka odotin kaksosia. Tietty lastensuojeluun lähti poliisilta ilmoitus ja sossusta saatiin apua paljon. Löysin mulle ja esikoiselle samantien asunnon jonne muutettiin heti ku pääsin sairaalasta. Mies sai valvotut tapaamiset, muutaman kerran näki esikoista ja katkas välit. Kaksosia ei ole nähnyt ikinä, ei kuulema kiinnosta. Lapset nyt jo koulussa eikä miehestä ole kuulunut mitään moniin vuosiin, elarit saan kelalta, mies ei niitä suostu maksaan.

Pärjään lasten kanssa mainiosti. Mulla on nykyinen mies ollut jo vuosia ja hän otti lapseni kuin omiksi, on sosiaalinen isä ja meillä on kaksi yhteistäkin lasta.

Ihan normiperhe me ollaan vaikka kolmen ekan lapsen kohdalla alku oli hieman kivinen.

Puolison itsemurhan vuoksi. Häpeän lisäksi jäi vasttavaksi isot velat.

No niinkuin useimmat kai eli erosin huvikseni.

Meidän ero oli mielestäni aika turha. Oltiin hyviä rakkaita ystäviä aviopuolisoina. Ei väkivaltaa ei alkoholiongelmia eikä riitoja. Mies vaan kyllästyi lapsiperhe-elämään ja muutti pois kun lapset oli ala-asteella. Minä viihdyn lasten kanssa mainiosti. Mies hankki uuden eukon ja näkee lapsia harvakseltaan, on kai tyytyväinen aikuisten elämään. Edelleen ollaan ihan ok väleissä ja jutellaan koulun juhlissa ja muissa tilanteissa. Niin ja perheellinen olen mielestäni minäkin!

Vierailija kirjoitti:

Puolison itsemurhan vuoksi. Häpeän lisäksi jäi vasttavaksi isot velat.

Miten se olisi sinun häpeäsi? Tunnen yhden perheen josta isä päätyi samaan ratkaisuun ja tuskin kukaan ympärillä ajattelee että se on häpeä, enemmänkin jäi kysymyksiä miksi.

Miehelle selvisi lapsen ollessa kolmivuotias että hän ei ollutkaan biologinen isä. Mies raivostui suunnattomasti ja hääti minut sekä lapseni ulos asunnosta keskellä helmikuista yötä. Sen jälkeen kun sain haettua omat tavarani asunnosta pois, en ole miehestä kuullut mitään. Nykyisin kituutan työttömänä kaupungin asunnossa.

Häpeän tekoani.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että täällä palstailee muitakin kuin perheellisiä. Elämä yh:na on varmasti rankkaa, mutta miten siihen tilanteeseen päädyttiin. Etenkin kiinnostaa syyt, minkä takia lopullinen ero/muu tapahtuma johti yksinhuoltajuuteen. Tahtoisitko kertoa oman tarinasi? Erityisesti kiinnostaa minkäikäinen lapsi oli, kuinka olette pärjänneet sen jälkeen ja miten paljon toinen vanhempi osallistuu lapsen elämään?

En jaksanut enää katsoa ex-vaimon rellestystä ja sitä ettei hän edes yrittänyt hakea töitä itselleen. Häntä ei tuntunut edes kiinnostavan meidän parisuhde eikä lapset. Heitin siis hänet pihalle ja olen nyt muutaman vuoden ajan elänyt yh-isänä.

Lapset oli eron aikaan 6 ja 2-vuotiaat ja elämä ilman äitiä on mennyt ihan hyvin. Nyt vasta äitiäkin on alkanut kiinnostaa lapset mutta lapset eivät edes halaua nähdä äitiään.

Mies alkoi juoda häiritsevästi ja lopulta lyödä. Sain mm. keskenmenon lyönnin yhteydessä. Esikoinen oli vuoden. Lähdimme turvakodin kautta.

Kummallista, että syy yksinhuoltajuuteen vaikuttaisi olevan lähes aina kirjoittajan exässä.

Lapsen isä oli minulle laastari suhde. Kun sain tietää olevani raskaana (ehkäisystä huolimatta😅) päätin erota miehestä.

Mies oli innoissaan ja uskoi että lapsi saisi minut haluamaan vakavan suhteen hänen kanssaan.

Enpä halunnut, joten hän päätti olla pitämättä mitään yhteyttä minuun tai lapseen.

Paras päätöksensä🤗

Mut jätettiin 15 v nuoremman naisen takia. Eron jälkeen oli ihan helvettiä, mitään asioita ei saatu sovittua, nykyään ok ja lasten asiat hoidetaan ihan asiallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarina on pitkä kerrottavaksi kokonaisuudessaan joten kerron pääpiirteittäin.

Oltiin monta vuotta onnellisia ennen lapsia ja onnemme kukkuloilla monta vuotta lasten saannin jälkeen. Elämä kukoisti siihen saakka kunnes mies jäi työttömäksi ja minä jäin ainoaksi talouden pyörittäjäksi. Rahasta tuli tiukkaa, mies rupesi juomaan ja juominen lähti käsistä. Miehen persoonallisuus muuttui, ennen ystävällinen, huimorintajuinen ja ihana persoona oli kokoajan vihainen, masentunut, huusi ja raivosi. Yritin hakea apua päihdeklinikalta, mielenterveystoimistosta ja lastensuojelusta.

Mies oli jonkin aikaa aina kuivilla ja repsahti aina uudelleen. Väkivalta astui kuvioon, ensin lievänä joten en lähtenyt. Ranteista puristamista ja tönimistä. Se muuttui lyömiseksi. Sitten löi lasten edessä nenäni poskelle ja hampaita suusta, potki vatsaan ja mursi käteni.

Se on viimeinen kerta kun ollaan tavattu. Nappasin lapset mukaan ja juoksin ilman kenkiä pihalle huutamaan apua.

Ollaan pärjätty lasten kanssa loistavasti, olen onnellinen ja lapsetkin ovat. Isä ei ole tavannut lapsiaan tuon illan jälkeen.

Olet superäiti💪 Ehkä mäkin uskallan lähteä tästä suhteesta.. mies ei ole vielä lyönyt mutta nimittelee kokoajan ja on repinyt hiuksista ja töninyt..

Suosittelisin lähtemään ennen kuin tarvitsee juosta henkensä edestä karkuun nenä poskella.

Vierailija kirjoitti:

Miehelle selvisi lapsen ollessa kolmivuotias että hän ei ollutkaan biologinen isä. Mies raivostui suunnattomasti ja hääti minut sekä lapseni ulos asunnosta keskellä helmikuista yötä. Sen jälkeen kun sain haettua omat tavarani asunnosta pois, en ole miehestä kuullut mitään. Nykyisin kituutan työttömänä kaupungin asunnossa.

Häpeän tekoani.

Miksi huijasit miestäsi? Tuota en ole ymmärtänyt miksi annetaan toisen miehen siittää lapsi ja toinen elättää siinä uskossa että on isä... 

Mikä ajaa tähän? On ymmärtääkseni aika yleistä, jotain 10% luokkaa?

Eipä se aina ole äiti joka lähtee.

Otin lapset ja lähdimme lasten ollessa 3- ja 5-vuotiaita. Vuosia kuuntelin miten raskasta lasten kasvatus on, kunnes en enää jaksanut. Olen aina hoitanut lapset yksin ja silti ex-vaimo oli se joka tarvitsi joka päivä omaa aikaa monta tuntia. Hänen tullessa töistä lapset oli usein jo iltapalalla ja menossa nukkumaan. Ex-vaimo käytti lapsia ulkona ehkä neljä kertaa vuodessa. Oli kuulemma liian raskasta.

No erohan siitä sitten tuli. Annoin ex-vaimolle sitä omaa aikaa, mitä hän niin kovasti aina halusi(ja saikin). Alussa hän kävi lapsia tapaamassa luonani, kun hänestä itsestään siltä tuntui. Vihelsin sen pelin poikki ja siitä tuli vuosia kestäneet riidat. Nyt viimeiset vuodet ovat nähneet 1-2 kertaa kuukaudessa sovitusti.

Ei sitten se oma aikaakaan tehnyt häntä loppujen lopuksi onnelliseksi. Emme ole pakollisten asioiden lisäksi tekemisissä ollenkaan.

Myöntää täytyy, että ero katkeroitti alkuun aika pahasti. Onneksi tajusin silti silloin lähteä ja nyt menee todella hyvin uusioperheenä. Lapseni ovat nyt 10- ja 8-vuotiaita ja uusin tulokas on 2-vuotias:)

Mies41