Voiko traumojen aktivoituminen olla edistysaskel niistä toipumisessa?

Ei ole mitenkään helppoa lukea tätä keskustelua, kun tietää joidenkin tuttaviensa rakastavan trollaamista. Mutta miksi tällaisten tyyppien pitää mennä pilaamaan kaikki fiksutkin keskustelut? Mokomat ihmisperseet!

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mitenkään helppoa lukea tätä keskustelua, kun tietää joidenkin tuttaviensa rakastavan trollaamista. Mutta miksi tällaisten tyyppien pitää mennä pilaamaan kaikki fiksutkin keskustelut? Mokomat ihmisperseet!

Ja myötähäpeä tulee siitä, että nämä trollaamisella ylpeilevät ihmiset ovat sukua...

......

Se ehhkä bähään riippuu esim millaiseltaa pohjalta sitä asiaaa katsoo. Joss elämässsä on vakaisssa kantimissaaan kaikeenkaikkiaan niin se tukeee taustalta ja kykeneee paremmin asettamaaan asiat ikäänkuiin oikeisiin mittasuhteisiiinsa. Sehän siiinä on.

Vierailija kirjoitti:

Se ehhkä bähään riippuu esim millaiseltaa pohjalta sitä asiaaa katsoo. Joss elämässsä on vakaisssa kantimissaaan kaikeenkaikkiaan niin se tukeee taustalta ja kykeneee paremmin asettamaaan asiat ikäänkuiin oikeisiin mittasuhteisiiinsa. Sehän siiinä on.

Toki! Stressaantuneena reaktiot erilaisiin asioihin menevät helposti yli.

Vierailija kirjoitti:

Se ehhkä bähään riippuu esim millaiseltaa pohjalta sitä asiaaa katsoo. Joss elämässsä on vakaisssa kantimissaaan kaikeenkaikkiaan niin se tukeee taustalta ja kykeneee paremmin asettamaaan asiat ikäänkuiin oikeisiin mittasuhteisiiinsa. Sehän siiinä on.

Jaa moneesti nämä tuppaasvat olemaan toinen toistaan ruokkivia asioita. Esiim jos miehelllä on lapsi niin se kiihoittaaa naistakin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ehhkä bähään riippuu esim millaiseltaa pohjalta sitä asiaaa katsoo. Joss elämässsä on vakaisssa kantimissaaan kaikeenkaikkiaan niin se tukeee taustalta ja kykeneee paremmin asettamaaan asiat ikäänkuiin oikeisiin mittasuhteisiiinsa. Sehän siiinä on.

Jaa moneesti nämä tuppaasvat olemaan toinen toistaan ruokkivia asioita. Esiim jos miehelllä on lapsi niin se kiihoittaaa naistakin enemmän.

Kommentti ei liity mitenkään aiheeseen. Tämä ketju on kerännyt todella erikoisia kommentteja.

Minulla kaikki traumat ovat tulleet yhdestä ihmissuhteesta, joka on edelleen olemassa. Ongelmana on traumaattisten tilanteiden hyvin yksityiskohtainen muistaminen ja takaumat alkuperäistä muistuttavissa tilanteissa. Olen kaiketi saanut riittävästi etäisyyttä, kun kokemukset ovat alkaneet nousta pintaan. Olen reagoinut alkamalla asettaa todella ärhäkästi rajojani näissä tilanteissa. Jos sen voi tehdä turvallisesti, suosittelen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla kaikki traumat ovat tulleet yhdestä ihmissuhteesta, joka on edelleen olemassa. Ongelmana on traumaattisten tilanteiden hyvin yksityiskohtainen muistaminen ja takaumat alkuperäistä muistuttavissa tilanteissa. Olen kaiketi saanut riittävästi etäisyyttä, kun kokemukset ovat alkaneet nousta pintaan. Olen reagoinut alkamalla asettaa todella ärhäkästi rajojani näissä tilanteissa. Jos sen voi tehdä turvallisesti, suosittelen.

Kuulostaa hyvältä! Miten tuo on vaikuttanut ihmissuhteisiisi?

Nimenomaan. Sitten niitä voi käsitellä kun alkavat nousta esiin.

Ja arjessa esim. lähimmät ihmiset voivat toimia triggerinä.

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan. Sitten niitä voi käsitellä kun alkavat nousta esiin.

Ja arjessa esim. lähimmät ihmiset voivat toimia triggerinä.

Läheisten ihmisten kanssa ei sinällään ole ongelmaa, kun hyvässä ja toimivassa ihmissuhteessa voi helposti nostaa esiin sen, että jokin tuntuu hankalalta. Ongelma on enemmän tällä hetkellä siinä, että vaikealta tuntuvissa suhteissa vähän vieraampiin ihmisiin olen alkanut jäätyä. En enää kykene toimimaan entiseen tapaan enkä ole oikein löytänyt rohkeutta ilmaista itseäni rakentavasti, jos tuntuu siltä, että tämä toinen ihminen on taipuvainen kävelemään toisten rajojen yli mennen tullen. Olen vain alkanut tällöin vältellä kohtaamisia, jotta altistumista traumasta muistuttavalle käytökselle ei olisi enää uudelleen.

Vielä ajatuksia tästä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kaikki traumat ovat tulleet yhdestä ihmissuhteesta, joka on edelleen olemassa. Ongelmana on traumaattisten tilanteiden hyvin yksityiskohtainen muistaminen ja takaumat alkuperäistä muistuttavissa tilanteissa. Olen kaiketi saanut riittävästi etäisyyttä, kun kokemukset ovat alkaneet nousta pintaan. Olen reagoinut alkamalla asettaa todella ärhäkästi rajojani näissä tilanteissa. Jos sen voi tehdä turvallisesti, suosittelen.

Kuulostaa hyvältä! Miten tuo on vaikuttanut ihmissuhteisiisi?

Hups, en ole hetkeen avannut ketjua, mutta nostoa.

Siis tämä lyttääjä on myös ainut triggeri ja hänellä ainoat toimintamoodit näyttävät olevan pomottava jyrä ja lannistunut lapanen, joka ei sano vastaan. Olen saanut haluamaani kunnioitusta ja kohentunutta käytöstä, muuta en enää edes halua. Jos takauma painaa päälle, muokkaan joko omaa toimintaani tilanteen laukaisemiseksi tai ilmoitan suoraan, millä tavalla erilaista käytöstä haluan, jotta tulen otetuksi huomioon. Ei mitään kummempia perusteluja, ei tunnepuhetta, ei pyytelyä, vain vaatimus. Asiallinen, mutta suora tyyli, ei henkilökohtaisuuksia. Toimii myös muihin jyrääviin ihmisiin. En viitsi avata enempää henkilökohtaisia yksityiskohtia, kun tämä palsta on täynnä korppikotkia, ettei olemassa oleva trauma leviä.

Suurin osa lähipiirini ihmisistä on tervepäisiä, joten heidän kanssaan ei ole ongelmia. Ehkä vain pidän hiukan enemmän meteliä itsestäni nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Kyllä. Ja sen sanominen, että kaikki on hyvin, ei ole valehtelua, jos tässä hetkessä kaikki on hyvin. Menneisyydessä ei pidä elää hyvässä eikä pahassa. Koko vanhojen prosessointi mukamas psykiatrisena paranemisena on epätiedettä ja vahingollista. Amerikoissahan kaikki syy kaivetaan menneisyydestä, ylensyömisestä anoreksiaan, jotta terapiabisnes kukoistaisi. 

Näiden kommenttien kirjoittajilla ei ainakaan ole mitään käsitystä terapian tarkoituksesta. Jospa menisitte foliohattuinenne vaikka sinne pyhiinvaellukselle niin ei tarvitsisi tulla spämmäämään asiallista keskustelua. 

Asiallinen keskusteluko on sitä, että on olemassa vain yksi hyväksytty mielipde, eikä keskustelun avaajan kysymykseen saa vastata esittämällä vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja? 

Tuhansien kilometrien kävely ym. fyysinen toiminta ei tietenkään poista narsistista äitiä tai muuta sukulaista olemasta, mutta auttaa monia pääsemään ahdistuksesta ja kuoreen käpertymisestä eroon ja avartamaan ajattelua ja näkökulmaa, jolloin on helpompi keskittyä hyviin asioihin nykyhetkessä ja tulevaisuudessa niihin pyrkimiseen. Hirvittävistä traumoista monet ovat selvinneet painamalla ne mielestään ja alitajuisesti unohduksiin (vrt keskitysleiri),  muistojen vahvistaminen niissä tapauksissa voi horjuttaa mielenterveyden pysyvästi. Pienemmissä traumoissa voi käydä niin, että trauma paisuu mielessä suuremmaksi kuin on ollutkaan ja lisää mielen ongelmia, on havaittu että herkkä mieli voi synnyttää myös valemuistoja (googlettakaa), jotka rikkovat ihmisen psyykkisesti, sitä voi jokainen miettiä mitä järkeä sellaisessa on. 

Varmasti joitakin myös menneisyyden vatvominen auttaa, mutta kuinka monille se aiheuttaa vain vahinkoa, jopa valheellisia muistoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Kyllä. Ja sen sanominen, että kaikki on hyvin, ei ole valehtelua, jos tässä hetkessä kaikki on hyvin. Menneisyydessä ei pidä elää hyvässä eikä pahassa. Koko vanhojen prosessointi mukamas psykiatrisena paranemisena on epätiedettä ja vahingollista. Amerikoissahan kaikki syy kaivetaan menneisyydestä, ylensyömisestä anoreksiaan, jotta terapiabisnes kukoistaisi. 

Näiden kommenttien kirjoittajilla ei ainakaan ole mitään käsitystä terapian tarkoituksesta. Jospa menisitte foliohattuinenne vaikka sinne pyhiinvaellukselle niin ei tarvitsisi tulla spämmäämään asiallista keskustelua. 

Asiallinen keskusteluko on sitä, että on olemassa vain yksi hyväksytty mielipde, eikä keskustelun avaajan kysymykseen saa vastata esittämällä vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja? 

Tuhansien kilometrien kävely ym. fyysinen toiminta ei tietenkään poista narsistista äitiä tai muuta sukulaista olemasta, mutta auttaa monia pääsemään ahdistuksesta ja kuoreen käpertymisestä eroon ja avartamaan ajattelua ja näkökulmaa, jolloin on helpompi keskittyä hyviin asioihin nykyhetkessä ja tulevaisuudessa niihin pyrkimiseen. Hirvittävistä traumoista monet ovat selvinneet painamalla ne mielestään ja alitajuisesti unohduksiin (vrt keskitysleiri),  muistojen vahvistaminen niissä tapauksissa voi horjuttaa mielenterveyden pysyvästi. Pienemmissä traumoissa voi käydä niin, että trauma paisuu mielessä suuremmaksi kuin on ollutkaan ja lisää mielen ongelmia, on havaittu että herkkä mieli voi synnyttää myös valemuistoja (googlettakaa), jotka rikkovat ihmisen psyykkisesti, sitä voi jokainen miettiä mitä järkeä sellaisessa on. 

Varmasti joitakin myös menneisyyden vatvominen auttaa, mutta kuinka monille se aiheuttaa vain vahinkoa, jopa valheellisia muistoja. 

Tietysti saa olla montaa mieltä, myös traumaterapiasta, mutta tuo menee jo jankkaamisen puolelle. Kaverini on kävellyt tuon pyhiinvaellusreitin, on takuulla elämys ja mielekästä uskonnolliselle ihmiselle, kauniit maisemat ja syvästi rauhoittavaa... Mutta ei se arvaamaton persoonallisuus sinne kävelylle jäänyt, eikä arjen ongelmat ratkenneet. Ihan on hyvä tapa viettää lomaa, mutta rajansa tuputuksella, täällä moni ihminen on ihan kypsä.

Traumaterapia ei ole puuduttavaa jälkipuintia, jossa traumatisoidutaan uudelleen, siellä on mahdollisuus sopivan siedettävästi korvata ahdistavat mielikuvat neutraaleilla ja oppia hyviä selviytymiskeinoja uudelleenkokemisen varalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Kyllä. Ja sen sanominen, että kaikki on hyvin, ei ole valehtelua, jos tässä hetkessä kaikki on hyvin. Menneisyydessä ei pidä elää hyvässä eikä pahassa. Koko vanhojen prosessointi mukamas psykiatrisena paranemisena on epätiedettä ja vahingollista. Amerikoissahan kaikki syy kaivetaan menneisyydestä, ylensyömisestä anoreksiaan, jotta terapiabisnes kukoistaisi. 

Näiden kommenttien kirjoittajilla ei ainakaan ole mitään käsitystä terapian tarkoituksesta. Jospa menisitte foliohattuinenne vaikka sinne pyhiinvaellukselle niin ei tarvitsisi tulla spämmäämään asiallista keskustelua. 

Asiallinen keskusteluko on sitä, että on olemassa vain yksi hyväksytty mielipde, eikä keskustelun avaajan kysymykseen saa vastata esittämällä vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja? 

Tuhansien kilometrien kävely ym. fyysinen toiminta ei tietenkään poista narsistista äitiä tai muuta sukulaista olemasta, mutta auttaa monia pääsemään ahdistuksesta ja kuoreen käpertymisestä eroon ja avartamaan ajattelua ja näkökulmaa, jolloin on helpompi keskittyä hyviin asioihin nykyhetkessä ja tulevaisuudessa niihin pyrkimiseen. Hirvittävistä traumoista monet ovat selvinneet painamalla ne mielestään ja alitajuisesti unohduksiin (vrt keskitysleiri),  muistojen vahvistaminen niissä tapauksissa voi horjuttaa mielenterveyden pysyvästi. Pienemmissä traumoissa voi käydä niin, että trauma paisuu mielessä suuremmaksi kuin on ollutkaan ja lisää mielen ongelmia, on havaittu että herkkä mieli voi synnyttää myös valemuistoja (googlettakaa), jotka rikkovat ihmisen psyykkisesti, sitä voi jokainen miettiä mitä järkeä sellaisessa on. 

Varmasti joitakin myös menneisyyden vatvominen auttaa, mutta kuinka monille se aiheuttaa vain vahinkoa, jopa valheellisia muistoja. 

Tietysti saa olla montaa mieltä, myös traumaterapiasta, mutta tuo menee jo jankkaamisen puolelle. Kaverini on kävellyt tuon pyhiinvaellusreitin, on takuulla elämys ja mielekästä uskonnolliselle ihmiselle, kauniit maisemat ja syvästi rauhoittavaa... Mutta ei se arvaamaton persoonallisuus sinne kävelylle jäänyt, eikä arjen ongelmat ratkenneet. Ihan on hyvä tapa viettää lomaa, mutta rajansa tuputuksella, täällä moni ihminen on ihan kypsä.

Traumaterapia ei ole puuduttavaa jälkipuintia, jossa traumatisoidutaan uudelleen, siellä on mahdollisuus sopivan siedettävästi korvata ahdistavat mielikuvat neutraaleilla ja oppia hyviä selviytymiskeinoja uudelleenkokemisen varalle.

Valitettavasti traumaterapia on usein sellaista, että ihminen menee enemmän rikki. 

Kaverisi kävellyt Suomesta Compostelaan 3800km? Tuskin. Arjen ongelmat eivät ratkea myöskään menneisyyttä vatvomalla, niistä voi tulla lisää ahdistusta ja usein tuleekin, minkä terapeutit selittävät kuuluvan asiaan. Arjen ongelmiin auttaa tähän hetkeen ja tulevaan paneutuva, positiivisiin asiohin ja ongelmien ratkaisuihin paneutuva ajattelu. Jos menneisyydestä nousee esiin mörköjä, niin usein on kyse siitä, että elämä on liian pysähtynyttä ja ajatukset kiertävät joutilaisuuttaan kehää. Enemmän tekemistä ja virikkeitä niin kropalle kuin mielellekin, se on parasta lääkettä usein tragediankin kohdatessa. Lisäksi voi aktiivisesti sanoa itselleen, että nuo asiat ovat mennyttä ja ne eivät vatvomalla parane ja ohjaamalla ajatuksiaa tämän hetken hyviin asioihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin, sekä työskentelemällä niiden eteen. Tässä voi toki viisas kallonkutistaja auttaa, mutta vielä tärkeämpää olisi ystävät, jotka auttaisivat suuntaamaan ajattelun nykyhetkeen ja tulevaan, painamaan ikävät kokemukset unohduksiin. 

Terapiasta on tunnetusti hyötyä joskus enemmän kuin lääkkeistä. Mutta terapiaa on moneen lähtöön eikä hyöty tarkoita, että kaikki terapiassa tapahtuva olisi hyödyllistä. Edut tulevat siitä, että oppii uusia ajattelumalleja, positiivisuutta ja tulevaan sekä tähän hetkeen suuntaamista. Siinä harvoin tarvitaan menneisyyden penkomista. 

Ei ihmisen mieli syyttä ole rakennettu sellaiseksi, että se pyrkii unohtamaan ikävät asiat ja ihmiset ja muistamaan hyvät. Sitä ominaisuutta kannattaa vahvistaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Kyllä. Ja sen sanominen, että kaikki on hyvin, ei ole valehtelua, jos tässä hetkessä kaikki on hyvin. Menneisyydessä ei pidä elää hyvässä eikä pahassa. Koko vanhojen prosessointi mukamas psykiatrisena paranemisena on epätiedettä ja vahingollista. Amerikoissahan kaikki syy kaivetaan menneisyydestä, ylensyömisestä anoreksiaan, jotta terapiabisnes kukoistaisi. 

Näiden kommenttien kirjoittajilla ei ainakaan ole mitään käsitystä terapian tarkoituksesta. Jospa menisitte foliohattuinenne vaikka sinne pyhiinvaellukselle niin ei tarvitsisi tulla spämmäämään asiallista keskustelua. 

Asiallinen keskusteluko on sitä, että on olemassa vain yksi hyväksytty mielipde, eikä keskustelun avaajan kysymykseen saa vastata esittämällä vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja? 

Tuhansien kilometrien kävely ym. fyysinen toiminta ei tietenkään poista narsistista äitiä tai muuta sukulaista olemasta, mutta auttaa monia pääsemään ahdistuksesta ja kuoreen käpertymisestä eroon ja avartamaan ajattelua ja näkökulmaa, jolloin on helpompi keskittyä hyviin asioihin nykyhetkessä ja tulevaisuudessa niihin pyrkimiseen. Hirvittävistä traumoista monet ovat selvinneet painamalla ne mielestään ja alitajuisesti unohduksiin (vrt keskitysleiri),  muistojen vahvistaminen niissä tapauksissa voi horjuttaa mielenterveyden pysyvästi. Pienemmissä traumoissa voi käydä niin, että trauma paisuu mielessä suuremmaksi kuin on ollutkaan ja lisää mielen ongelmia, on havaittu että herkkä mieli voi synnyttää myös valemuistoja (googlettakaa), jotka rikkovat ihmisen psyykkisesti, sitä voi jokainen miettiä mitä järkeä sellaisessa on. 

Varmasti joitakin myös menneisyyden vatvominen auttaa, mutta kuinka monille se aiheuttaa vain vahinkoa, jopa valheellisia muistoja. 

Tietysti saa olla montaa mieltä, myös traumaterapiasta, mutta tuo menee jo jankkaamisen puolelle. Kaverini on kävellyt tuon pyhiinvaellusreitin, on takuulla elämys ja mielekästä uskonnolliselle ihmiselle, kauniit maisemat ja syvästi rauhoittavaa... Mutta ei se arvaamaton persoonallisuus sinne kävelylle jäänyt, eikä arjen ongelmat ratkenneet. Ihan on hyvä tapa viettää lomaa, mutta rajansa tuputuksella, täällä moni ihminen on ihan kypsä.

Traumaterapia ei ole puuduttavaa jälkipuintia, jossa traumatisoidutaan uudelleen, siellä on mahdollisuus sopivan siedettävästi korvata ahdistavat mielikuvat neutraaleilla ja oppia hyviä selviytymiskeinoja uudelleenkokemisen varalle.

Valitettavasti traumaterapia on usein sellaista, että ihminen menee enemmän rikki. 

Kaverisi kävellyt Suomesta Compostelaan 3800km? Tuskin. Arjen ongelmat eivät ratkea myöskään menneisyyttä vatvomalla, niistä voi tulla lisää ahdistusta ja usein tuleekin, minkä terapeutit selittävät kuuluvan asiaan. Arjen ongelmiin auttaa tähän hetkeen ja tulevaan paneutuva, positiivisiin asiohin ja ongelmien ratkaisuihin paneutuva ajattelu. Jos menneisyydestä nousee esiin mörköjä, niin usein on kyse siitä, että elämä on liian pysähtynyttä ja ajatukset kiertävät joutilaisuuttaan kehää. Enemmän tekemistä ja virikkeitä niin kropalle kuin mielellekin, se on parasta lääkettä usein tragediankin kohdatessa. Lisäksi voi aktiivisesti sanoa itselleen, että nuo asiat ovat mennyttä ja ne eivät vatvomalla parane ja ohjaamalla ajatuksiaa tämän hetken hyviin asioihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin, sekä työskentelemällä niiden eteen. Tässä voi toki viisas kallonkutistaja auttaa, mutta vielä tärkeämpää olisi ystävät, jotka auttaisivat suuntaamaan ajattelun nykyhetkeen ja tulevaan, painamaan ikävät kokemukset unohduksiin. 

Terapiasta on tunnetusti hyötyä joskus enemmän kuin lääkkeistä. Mutta terapiaa on moneen lähtöön eikä hyöty tarkoita, että kaikki terapiassa tapahtuva olisi hyödyllistä. Edut tulevat siitä, että oppii uusia ajattelumalleja, positiivisuutta ja tulevaan sekä tähän hetkeen suuntaamista. Siinä harvoin tarvitaan menneisyyden penkomista. 

Ei ihmisen mieli syyttä ole rakennettu sellaiseksi, että se pyrkii unohtamaan ikävät asiat ja ihmiset ja muistamaan hyvät. Sitä ominaisuutta kannattaa vahvistaa. 

Tämä jankkaaja on kamala! Ole hyvä ja mene pois.

Pliis kirjoittakaa järkevät lisää. En edes lukenut tuon epätasapainoisen "parasta terapiaa on unohtaa ikävät asiat" -hullun länkytystä, itse aiheesta kyllä olisi kiinnostavaa keskustella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kaikki traumat ovat tulleet yhdestä ihmissuhteesta, joka on edelleen olemassa. Ongelmana on traumaattisten tilanteiden hyvin yksityiskohtainen muistaminen ja takaumat alkuperäistä muistuttavissa tilanteissa. Olen kaiketi saanut riittävästi etäisyyttä, kun kokemukset ovat alkaneet nousta pintaan. Olen reagoinut alkamalla asettaa todella ärhäkästi rajojani näissä tilanteissa. Jos sen voi tehdä turvallisesti, suosittelen.

Kuulostaa hyvältä! Miten tuo on vaikuttanut ihmissuhteisiisi?

Hups, en ole hetkeen avannut ketjua, mutta nostoa.

Siis tämä lyttääjä on myös ainut triggeri ja hänellä ainoat toimintamoodit näyttävät olevan pomottava jyrä ja lannistunut lapanen, joka ei sano vastaan. Olen saanut haluamaani kunnioitusta ja kohentunutta käytöstä, muuta en enää edes halua. Jos takauma painaa päälle, muokkaan joko omaa toimintaani tilanteen laukaisemiseksi tai ilmoitan suoraan, millä tavalla erilaista käytöstä haluan, jotta tulen otetuksi huomioon. Ei mitään kummempia perusteluja, ei tunnepuhetta, ei pyytelyä, vain vaatimus. Asiallinen, mutta suora tyyli, ei henkilökohtaisuuksia. Toimii myös muihin jyrääviin ihmisiin. En viitsi avata enempää henkilökohtaisia yksityiskohtia, kun tämä palsta on täynnä korppikotkia, ettei olemassa oleva trauma leviä.

Suurin osa lähipiirini ihmisistä on tervepäisiä, joten heidän kanssaan ei ole ongelmia. Ehkä vain pidän hiukan enemmän meteliä itsestäni nykyään.

Olet selvästi päässyt itsesi kanssa pitkälle. Toivottavasti minäkin pystyn vielä joskus toimimaan niin jämäkästi.

Vierailija kirjoitti:

Pliis kirjoittakaa järkevät lisää. En edes lukenut tuon epätasapainoisen "parasta terapiaa on unohtaa ikävät asiat" -hullun länkytystä, itse aiheesta kyllä olisi kiinnostavaa keskustella. 

Tuo jankkaaja tuo mieleen omat vanhempani... Ahdistaa.