Voiko traumojen aktivoituminen olla edistysaskel niistä toipumisessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko olla hyväkin asia, jos traumat ovat aktivoituneet voimakkaasti? Voisiko se olla askel eteenpäin, vaikka tuntuukin vaikealta?

Avaatko vähän lisää.

Miten aktivoituminen ilmenee ja miltä se tuntuu?

Saitko traumaan hoitoa?

Olen alkanut enemmän tunnistaa niitä tilanteita, joissa dissosioin, koska ne palauttavat aiempia traumaattisia kokemuksia mieleen. Tämän havainnon myötä olo on muuttunut niin epämukavaksi, että olen päätynyt välttelemään tämän tyylisiä tilanteita. Se on saanut minut tarkistamaan myös aiempia, hyvin vaativiakin käsityksiäni siitä kuinka hyvän ihmisen tulisi mielestäni eri tilanteissa toimia. En nimittäin nykyisellään kykene täyttämään omia vaatimuksiani edes itse. Se tuntuu vaikealta, vaikka ymmärränkin mittareideni olevan turhan ankarat.

Olet alkanut tunnistaa tilanteita joissa dissosioit? Eikö tuo ole mahdotonta? Eikö dissosioinnissa ole olennaista juuri se ettei sitä itse huomaa? Olet nyt sekoittanut sanat.

Tapauksissa, joissa dissosiaatiota ei itse "huomaa", voi olla kyse dissosiatiivisesta muistinmenetyksestä eli niissä tapauksissa henkilö unohtaa tilanteen ja kokemuksensa saman tien, jopa sekunneissa.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Jos henkilön traumatisaatioon on alun perinkin kuulunut muistinmenetys, on varmaan todennäköistä, että hän menettää muistinsa myöhemminkin, kun traumakokemus on jossain tilanteessa tullut esiin. Muistinmenetys voi ketjuuntua.

Luin kerran tutkimustekstin traumasta ja dissosiaatiosta. Psykologi kertoi vaikeasti traumatisoituneesta potilaastaan, joka oli dissosiatiivisesti unohtanut lapsuuden traumansa (joka oli muistaakseni seksuaalinen hyväksikäyttö). Psykologin vastaanotolla hän muisti sen tilapäisesti ja sai voimakkaita ahdistusoireita.

Psykologi pyysi hänet koehenkilöksi traumatutkimukseensa, jossa oli muistaakseni vain yksi tapaaminen vuodessa usean vuoden ajan, ja tapaamista varten potilaan oli täytettävä kyselylomake oireistaan.

Potilas tuli sovittuna ajankohtana ensimmäiseen tutkimustapaamiseen lomakkeet huolellisesti täytettyinä, mutta ei muistanut traumaansa. Tämä ei yllättänyt psykologia. Varovasti psykologi kertoi potilaalle, mikä hänen traumansa oli. Potilas sai odotetusti taas dissosiatiivisia ahdistusoireita, kun trauma palautui hänen muistiinsa.

Toisena tutkimusvuonna potilas saapui jälleen tapaamiseen sovitusti eikä taaskaan muistanut traumaansa, mutta tällä kertaa hän oli unohtanut myös edellisvuoden tapaamisen, jossa traumasta oli puhuttu. Potilas oli varma, että psykologi oli erehtynyt, kunnes psykologi näytti hänelle edellisvuoden lomakkeen, josta potilas tunnisti oman käsialansa.

Eli jos dissosiaatio-oireena on muistinmenetys, myös ne myöhemmät tilanteet, joissa on dissosioinut trauman palautuessa muistiin tilapäisesti, saattavat välittömästi pyyhkiytyä muistista, kun tilanne on ohi. Kyse ei siis välttämättä ole siitä, ettei dissosiaatiota huomaa, vaan siitä, että sen unohtaa heti, kun se on tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Olen ajatellut, että minun tulisi toimia niin sanotusti normaalin oloisesti traumoistani huolimatta, siedättää itseäni vaikka väkisin etten olisi liian "herkkä". Nyt traumojen voimakkaasti aktivoiduttua olen ruvennut ajattelemaan toisin. Ehkä minun ei pitäisikään koko ajan kantaa huolta sietokyvystäni, vaan oppia tekemään tervettä rajaamista. Se voisi estää altistumista uusille traumaattisille tilanteille. Olenhan ihan hyvä tällaisena vaikken jaksaisi ja sietäisi kaikkea niin hyvin kuin joku muu.

Jos on kasvuvuosinaan joutunut elämään niin, että omat rajat ovat hämärät eli niitä rikotaan jatkuvasti, kärsii siitä aikuisena siten, että antaa kävellä itsensä yli ja kuvittelee, että kaikkea pitäisi sietää ja kaikkeen tottua. Se, että tunnistaa omat rajansa, on jo erittäin hyvä lähtökohta. Se, mitä "sietäminen" tarkoittaa, on myös monimutkainen asia. Jos on koko ikänsä tottunut ns. sietämään, luulee pian, että sekin on normaalitila, "niinhän kaikki elävät". Kun vihdoin oppii tunnistamaan omat tunteensa ja tarpeensa ja arvostaa niitä, voi alkaa elää niitä kuunnellen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ”te” oikein puhutte?

Trauma ei tässä tarkoita luunmurtumaa vaan ikivanhojen seksijuttujen vatvomista.

Pöh. Tämä mikään seksiketju ole. Traumat on jokaisella omanlaiset.

Traumat eivät vatvomalla parane. Ihmisellä on luontainen suojautumismekanismi, joka poistaa ikävät asiat tietoisesti muistista, jotta ne eivät vaivaa. Psykiatrit rikkovat ihmisiä avaamalla haavat, jotta riittää töitä ja lääkekauppa menestyy. Kun ihmisen olo saadaan siitä vähän kohenemaan, hän tuntee paranevansa, vaikka on käsittelyn jälkeen paljon huonommassa kunnossa kuin ennen rikkomista. Monesti myös esiin kaivetut "traumat" saavat suuremmat mittasuhteet kuin ovat koskaan olleetkaan, ihminen on sellainen että kun jotain murhetta oikein märehtii, niin kyllähän kärpäsestä kasvaa härkänen.

Keskittykää menneiden kaivelun sijasta ajattelmaan tämän hetken hyviä asioita ja suunnittelemaan tulevaa. Ratkokaa tämän hetken ongelmat ja menkää eteenpäin, taakse ei pidä katsoa. 

Perkele, kun ahdistuneisuus on se ongelma! On järkevää hoitaa myös ongelman taustalla olevia syitä eikä pelkästään oireita.

Jos sinulla on sairauspäiväraha tai joku muu säännöllinen tulo, pakkaa reppuun minivarustus, pankkikortti ja lähde kävelemään kohti Etelä-Eurooppaa netistä löytyvää pyhiinvaeltajien reittiä. Yövyt luonnossa, ostat halpaa ruokaa kaupasta jota kokkaat pienellä retkikeittimellä, kävelet joka päivä niin paljon kuin jaksat. Lupaan 100% varmuudella, että ahdistus ja masennus on poissa paljon ennen kuin olet Santiago de Compostalassa. Turha väittää kenenkään vastaan, toimii ihan jokaisella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ”te” oikein puhutte?

Trauma ei tässä tarkoita luunmurtumaa vaan ikivanhojen seksijuttujen vatvomista.

Pöh. Tämä mikään seksiketju ole. Traumat on jokaisella omanlaiset.

Traumat eivät vatvomalla parane. Ihmisellä on luontainen suojautumismekanismi, joka poistaa ikävät asiat tietoisesti muistista, jotta ne eivät vaivaa. Psykiatrit rikkovat ihmisiä avaamalla haavat, jotta riittää töitä ja lääkekauppa menestyy. Kun ihmisen olo saadaan siitä vähän kohenemaan, hän tuntee paranevansa, vaikka on käsittelyn jälkeen paljon huonommassa kunnossa kuin ennen rikkomista. Monesti myös esiin kaivetut "traumat" saavat suuremmat mittasuhteet kuin ovat koskaan olleetkaan, ihminen on sellainen että kun jotain murhetta oikein märehtii, niin kyllähän kärpäsestä kasvaa härkänen.

Keskittykää menneiden kaivelun sijasta ajattelmaan tämän hetken hyviä asioita ja suunnittelemaan tulevaa. Ratkokaa tämän hetken ongelmat ja menkää eteenpäin, taakse ei pidä katsoa. 

Perkele, kun ahdistuneisuus on se ongelma! On järkevää hoitaa myös ongelman taustalla olevia syitä eikä pelkästään oireita.

Jos sinulla on sairauspäiväraha tai joku muu säännöllinen tulo, pakkaa reppuun minivarustus, pankkikortti ja lähde kävelemään kohti Etelä-Eurooppaa netistä löytyvää pyhiinvaeltajien reittiä. Yövyt luonnossa, ostat halpaa ruokaa kaupasta jota kokkaat pienellä retkikeittimellä, kävelet joka päivä niin paljon kuin jaksat. Lupaan 100% varmuudella, että ahdistus ja masennus on poissa paljon ennen kuin olet Santiago de Compostalassa. Turha väittää kenenkään vastaan, toimii ihan jokaisella. 

Mitenkäs kun mulla patikointi ei poistanut ahdistusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ”te” oikein puhutte?

Trauma ei tässä tarkoita luunmurtumaa vaan ikivanhojen seksijuttujen vatvomista.

Pöh. Tämä mikään seksiketju ole. Traumat on jokaisella omanlaiset.

Traumat eivät vatvomalla parane. Ihmisellä on luontainen suojautumismekanismi, joka poistaa ikävät asiat tietoisesti muistista, jotta ne eivät vaivaa. Psykiatrit rikkovat ihmisiä avaamalla haavat, jotta riittää töitä ja lääkekauppa menestyy. Kun ihmisen olo saadaan siitä vähän kohenemaan, hän tuntee paranevansa, vaikka on käsittelyn jälkeen paljon huonommassa kunnossa kuin ennen rikkomista. Monesti myös esiin kaivetut "traumat" saavat suuremmat mittasuhteet kuin ovat koskaan olleetkaan, ihminen on sellainen että kun jotain murhetta oikein märehtii, niin kyllähän kärpäsestä kasvaa härkänen.

Keskittykää menneiden kaivelun sijasta ajattelmaan tämän hetken hyviä asioita ja suunnittelemaan tulevaa. Ratkokaa tämän hetken ongelmat ja menkää eteenpäin, taakse ei pidä katsoa. 

Perkele, kun ahdistuneisuus on se ongelma! On järkevää hoitaa myös ongelman taustalla olevia syitä eikä pelkästään oireita.

Jos sinulla on sairauspäiväraha tai joku muu säännöllinen tulo, pakkaa reppuun minivarustus, pankkikortti ja lähde kävelemään kohti Etelä-Eurooppaa netistä löytyvää pyhiinvaeltajien reittiä. Yövyt luonnossa, ostat halpaa ruokaa kaupasta jota kokkaat pienellä retkikeittimellä, kävelet joka päivä niin paljon kuin jaksat. Lupaan 100% varmuudella, että ahdistus ja masennus on poissa paljon ennen kuin olet Santiago de Compostalassa. Turha väittää kenenkään vastaan, toimii ihan jokaisella. 

Olisit vain jäänyt sinne matkallesi, niin muiden ei tarvitsisi näin tyhmiä ohjeita täältä lukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ”te” oikein puhutte?

Trauma ei tässä tarkoita luunmurtumaa vaan ikivanhojen seksijuttujen vatvomista.

Pöh. Tämä mikään seksiketju ole. Traumat on jokaisella omanlaiset.

Traumat eivät vatvomalla parane. Ihmisellä on luontainen suojautumismekanismi, joka poistaa ikävät asiat tietoisesti muistista, jotta ne eivät vaivaa. Psykiatrit rikkovat ihmisiä avaamalla haavat, jotta riittää töitä ja lääkekauppa menestyy. Kun ihmisen olo saadaan siitä vähän kohenemaan, hän tuntee paranevansa, vaikka on käsittelyn jälkeen paljon huonommassa kunnossa kuin ennen rikkomista. Monesti myös esiin kaivetut "traumat" saavat suuremmat mittasuhteet kuin ovat koskaan olleetkaan, ihminen on sellainen että kun jotain murhetta oikein märehtii, niin kyllähän kärpäsestä kasvaa härkänen.

Keskittykää menneiden kaivelun sijasta ajattelmaan tämän hetken hyviä asioita ja suunnittelemaan tulevaa. Ratkokaa tämän hetken ongelmat ja menkää eteenpäin, taakse ei pidä katsoa. 

Perkele, kun ahdistuneisuus on se ongelma! On järkevää hoitaa myös ongelman taustalla olevia syitä eikä pelkästään oireita.

Jos sinulla on sairauspäiväraha tai joku muu säännöllinen tulo, pakkaa reppuun minivarustus, pankkikortti ja lähde kävelemään kohti Etelä-Eurooppaa netistä löytyvää pyhiinvaeltajien reittiä. Yövyt luonnossa, ostat halpaa ruokaa kaupasta jota kokkaat pienellä retkikeittimellä, kävelet joka päivä niin paljon kuin jaksat. Lupaan 100% varmuudella, että ahdistus ja masennus on poissa paljon ennen kuin olet Santiago de Compostalassa. Turha väittää kenenkään vastaan, toimii ihan jokaisella. 

Et ole ainakaan nainen. Mulle ajatus yksin matkustamisesta ja "luonnossa yöpymisestä" tuottaa kyllä todella ahdistuneen olon. Koska ra....kaajat. Ja ylipäänsä miehet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Olen ajatellut, että minun tulisi toimia niin sanotusti normaalin oloisesti traumoistani huolimatta, siedättää itseäni vaikka väkisin etten olisi liian "herkkä". Nyt traumojen voimakkaasti aktivoiduttua olen ruvennut ajattelemaan toisin. Ehkä minun ei pitäisikään koko ajan kantaa huolta sietokyvystäni, vaan oppia tekemään tervettä rajaamista. Se voisi estää altistumista uusille traumaattisille tilanteille. Olenhan ihan hyvä tällaisena vaikken jaksaisi ja sietäisi kaikkea niin hyvin kuin joku muu.

Jos on kasvuvuosinaan joutunut elämään niin, että omat rajat ovat hämärät eli niitä rikotaan jatkuvasti, kärsii siitä aikuisena siten, että antaa kävellä itsensä yli ja kuvittelee, että kaikkea pitäisi sietää ja kaikkeen tottua. Se, että tunnistaa omat rajansa, on jo erittäin hyvä lähtökohta. Se, mitä "sietäminen" tarkoittaa, on myös monimutkainen asia. Jos on koko ikänsä tottunut ns. sietämään, luulee pian, että sekin on normaalitila, "niinhän kaikki elävät". Kun vihdoin oppii tunnistamaan omat tunteensa ja tarpeensa ja arvostaa niitä, voi alkaa elää niitä kuunnellen. 

Tätä koko ajan opettelen. Tunnen silti liian helposti syyllisyyttä pitäessäni kiinni rajoistani. Ehkä se ajan kanssa helpottaa.

Oiva itseapu on tietoinen läsnäolo, meditaatio, joogaharjoitukset, mindfulness-harjoitukset tms. Ne pakottavat, ainakin hetkeksi, aivot nykyhetkeen jolloin ne harjoituksen ajaksi yksinkertaisesti lopettavat pelkojemme ja halujemme prosessoinnin. Mitä enemmän tätä tekee, sitä helpommin se sujuu ja sitä enemmän aivotkin pääsevät lepäämään. Esimerkiksi keskittyminen hengitykseen, sen seuraaminen tuo kummasti jalat maan pinnalle. Viihdyn itse pääni sisällä ja tästä on ollut suuri apu.

Ennen ahdistuin herkästi kaikesta tulevaisuuteen liittyvästä, olin jatkuvasti varautumassa kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin. Olin hyvin onneton ihminen. Olin myös samaan aikaan aivan jalat ilmassa, aivan muualla kuin missä kaikki tapahtuu, poissa nykyhetkestä. Käytin ainoaa oikeaa aikaani siihen mitä ei koskaan tapahtunut. Aivot eivät välitä mitä informaatiota niihin syötetään joten ne saivat paljon dataa murskattavaksi oman mieleni poukkoillessa siellä täällä. Kovin vaivalloista, niin kuluttavaa.

Mindfulness-meditaatiolla sain ns. mieleni aisoihin. Vanhat tavat kuolevat kuitenkin hitaasti. Vanhat muistot voivat tuottaa vanhoja tuttuja ahdistusreaktioita pitkienkin aikojen jälkeen. Huomaan tällöin reagoivani vanhasta muistista automaattisesti ja käyttämällä vanhoja tuttuja dissosiaatiokeinojani. Jos olen tietoinen, huomaan tämän nopeasti ja pelkästään tarkkailemalla, tutkimalla omaa oloa, ankkuroituneena nykyhetkeen esimerkiksi hengityksen avulla, tämä vanha reaktio menettää voimaansa.

Aina reaktion taustalta löytyy jälkeenpäin jokin haave, pelko tai vaatimus. Keksimme aina jonkin tarinan tapahtumista jälkikäteen. Uhritarinan, sankaritarinan, minkä vain. Näitä tarinoita on mielenkiintoinen tarkastella nykyhetken kautta. Niihin pitää uskaltaa katsoa fundamentaalisesta lähtökohdasta. Näiden tarinoidemme päähenkilö, missä hän on? Mistä hän löytyy kun etsimme häntä? Olemmeko koskaan voineet hengittää mitään muuta hengitystä kuin mitä me nyt hengitämme? Emme tietenkään. Onko tämä hengityksemme koskaan voinut tapahtuakaan missään muualla kuin nykyhetkessä? Jos kerran olemme tässä, miksi välitämme jostain tyypistä päämme sisällä joka näkee itsensä tarinoidemme päähenkilönä?

Näemme myös tarinammekin silmälasiemme läpi. Emme näe tarinoitamme sellaisena kuin ne ovat niin pitkään kuin on joku joka niitä katsoo. Kun hellitämme otteemme, kun lepäämme nykyhetkessä, kaikki tämä ratkeaa automaattisesti. Raahaamme matkatavaroitamme ja samaan aikaan emme kykene päästämään niistä irti. Mietimme erilaisia keinoja irroittaa otteemme, mutta mitä enemmän yritämme, sitä tiukemmin nyrkkimme puristuvat kiinni. Emme voi päästää niistä itse irti mutta voimme antautua nykyhetkelle, antaa aivoillemme parempaa tekemistä, ja nykyhetki tekee irroittamisen puolestamme.

Vierailija kirjoitti:

Oiva itseapu on tietoinen läsnäolo, meditaatio, joogaharjoitukset, mindfulness-harjoitukset tms. Ne pakottavat, ainakin hetkeksi, aivot nykyhetkeen jolloin ne harjoituksen ajaksi yksinkertaisesti lopettavat pelkojemme ja halujemme prosessoinnin. Mitä enemmän tätä tekee, sitä helpommin se sujuu ja sitä enemmän aivotkin pääsevät lepäämään. Esimerkiksi keskittyminen hengitykseen, sen seuraaminen tuo kummasti jalat maan pinnalle. Viihdyn itse pääni sisällä ja tästä on ollut suuri apu.

Ennen ahdistuin herkästi kaikesta tulevaisuuteen liittyvästä, olin jatkuvasti varautumassa kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin. Olin hyvin onneton ihminen. Olin myös samaan aikaan aivan jalat ilmassa, aivan muualla kuin missä kaikki tapahtuu, poissa nykyhetkestä. Käytin ainoaa oikeaa aikaani siihen mitä ei koskaan tapahtunut. Aivot eivät välitä mitä informaatiota niihin syötetään joten ne saivat paljon dataa murskattavaksi oman mieleni poukkoillessa siellä täällä. Kovin vaivalloista, niin kuluttavaa.

Mindfulness-meditaatiolla sain ns. mieleni aisoihin. Vanhat tavat kuolevat kuitenkin hitaasti. Vanhat muistot voivat tuottaa vanhoja tuttuja ahdistusreaktioita pitkienkin aikojen jälkeen. Huomaan tällöin reagoivani vanhasta muistista automaattisesti ja käyttämällä vanhoja tuttuja dissosiaatiokeinojani. Jos olen tietoinen, huomaan tämän nopeasti ja pelkästään tarkkailemalla, tutkimalla omaa oloa, ankkuroituneena nykyhetkeen esimerkiksi hengityksen avulla, tämä vanha reaktio menettää voimaansa.

Aina reaktion taustalta löytyy jälkeenpäin jokin haave, pelko tai vaatimus. Keksimme aina jonkin tarinan tapahtumista jälkikäteen. Uhritarinan, sankaritarinan, minkä vain. Näitä tarinoita on mielenkiintoinen tarkastella nykyhetken kautta. Niihin pitää uskaltaa katsoa fundamentaalisesta lähtökohdasta. Näiden tarinoidemme päähenkilö, missä hän on? Mistä hän löytyy kun etsimme häntä? Olemmeko koskaan voineet hengittää mitään muuta hengitystä kuin mitä me nyt hengitämme? Emme tietenkään. Onko tämä hengityksemme koskaan voinut tapahtuakaan missään muualla kuin nykyhetkessä? Jos kerran olemme tässä, miksi välitämme jostain tyypistä päämme sisällä joka näkee itsensä tarinoidemme päähenkilönä?

Näemme myös tarinammekin silmälasiemme läpi. Emme näe tarinoitamme sellaisena kuin ne ovat niin pitkään kuin on joku joka niitä katsoo. Kun hellitämme otteemme, kun lepäämme nykyhetkessä, kaikki tämä ratkeaa automaattisesti. Raahaamme matkatavaroitamme ja samaan aikaan emme kykene päästämään niistä irti. Mietimme erilaisia keinoja irroittaa otteemme, mutta mitä enemmän yritämme, sitä tiukemmin nyrkkimme puristuvat kiinni. Emme voi päästää niistä itse irti mutta voimme antautua nykyhetkelle, antaa aivoillemme parempaa tekemistä, ja nykyhetki tekee irroittamisen puolestamme.

Oletkin selvästi dissosioinut aika rajusti, kun persoona on mennyt noin pahasti palasiksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ”te” oikein puhutte?

Trauma ei tässä tarkoita luunmurtumaa vaan ikivanhojen seksijuttujen vatvomista.

Pöh. Tämä mikään seksiketju ole. Traumat on jokaisella omanlaiset.

Traumat eivät vatvomalla parane. Ihmisellä on luontainen suojautumismekanismi, joka poistaa ikävät asiat tietoisesti muistista, jotta ne eivät vaivaa. Psykiatrit rikkovat ihmisiä avaamalla haavat, jotta riittää töitä ja lääkekauppa menestyy. Kun ihmisen olo saadaan siitä vähän kohenemaan, hän tuntee paranevansa, vaikka on käsittelyn jälkeen paljon huonommassa kunnossa kuin ennen rikkomista. Monesti myös esiin kaivetut "traumat" saavat suuremmat mittasuhteet kuin ovat koskaan olleetkaan, ihminen on sellainen että kun jotain murhetta oikein märehtii, niin kyllähän kärpäsestä kasvaa härkänen.

Keskittykää menneiden kaivelun sijasta ajattelmaan tämän hetken hyviä asioita ja suunnittelemaan tulevaa. Ratkokaa tämän hetken ongelmat ja menkää eteenpäin, taakse ei pidä katsoa. 

Perkele, kun ahdistuneisuus on se ongelma! On järkevää hoitaa myös ongelman taustalla olevia syitä eikä pelkästään oireita.

Jos sinulla on sairauspäiväraha tai joku muu säännöllinen tulo, pakkaa reppuun minivarustus, pankkikortti ja lähde kävelemään kohti Etelä-Eurooppaa netistä löytyvää pyhiinvaeltajien reittiä. Yövyt luonnossa, ostat halpaa ruokaa kaupasta jota kokkaat pienellä retkikeittimellä, kävelet joka päivä niin paljon kuin jaksat. Lupaan 100% varmuudella, että ahdistus ja masennus on poissa paljon ennen kuin olet Santiago de Compostalassa. Turha väittää kenenkään vastaan, toimii ihan jokaisella. 

Mitenkäs kun mulla patikointi ei poistanut ahdistusta.

Jätit homman kesken. Vastikään yksi suomalainen käveli Suomen päästä päähän ja sinne jäi masennukset ja ahdistukset. Suomesta pyhiinvaellusreittiä Espanjaan Santiago De compostelaan on jotain 3500km. Sen matkan aikana jää varmasti ahdistukset taa. Muutama vuosi sitten suomalainen nainen käveli tämän yksin, siitä löytyy googlella. 

Te, jotka annatte kallotohtorin repiä menneisyyden haavat auki ja tehdä historian mörköistä isompia kuin ne ovat olleetkaan, kentise jopa synnyttävät päässänne valemuistoja, jotta sitten voivat "parantaa" teitä lääkkeillä ja vatvomisella, olette väärillä jäljillä. Keskittykää ratkaisukeskeisyyteen, tähän hetkeen ja tulevaan, suunnatkaa ajatuksenne ja toimintanne hyviin asioihin. Jos se on vaikeaa, tuollainen muutaman tuhannen kilometrin kävely irrottaa teidät ahdistuksesta uuden elämän alkuun paremmin kuin mitkään lääkkeet. 

Jos ahdistaa, varmistakaa ettei tässä hetkessä ole syytä, yleensä se on sen hetkisessä elämäntilanteessa. Narsisti läheinen, väärä työ- tai opiskelupaikka, muuten vahingolliset ihmissuhteet tai ahdistava elinympäristö. Jos sellaisia on, luopukaa niistä ja suunnatkaa energia tässä hetkessä olevaan hyvään ja tulevaisuuteen. Joka tapauksessa koko psykiatrian haara, joka keskittyy ihmisen romuttamiseen menneisyyden vatvomisella entisestä huonompaan kuntoon osana hoitoprosessia, on väärä. Hurjat traumaattiset kokemukset esimerkiksi keskitysleiriltä jättävät kyllä arpia, joita ei voi kokonaan parantaa, mutta niiden kanssa voi elää, kun keskittyy hyvään tässä hetkessä ja tulevaisuuden rakentamiseen. Haavoja ei pidä repiä auki, ne vaivaavat aina vähemmän, kun ei keskity niihin. Yleensä menneisyyden haamut nousevat esiin vain sen vuoksi, että on liikaa aikaa turhautua ja ajatukset alkavat kiertää päässä kehää. Silloin pitää kehittää virikkeitä ja elämää, tekemistä ja ajateltavaa. Tehohoitona muutaman tuhannen kilsan kävely, jos ei muuten pääse ajatusten kehästä irti eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Kyllä. Ja sen sanominen, että kaikki on hyvin, ei ole valehtelua, jos tässä hetkessä kaikki on hyvin. Menneisyydessä ei pidä elää hyvässä eikä pahassa. Koko vanhojen prosessointi mukamas psykiatrisena paranemisena on epätiedettä ja vahingollista. Amerikoissahan kaikki syy kaivetaan menneisyydestä, ylensyömisestä anoreksiaan, jotta terapiabisnes kukoistaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ”te” oikein puhutte?

Trauma ei tässä tarkoita luunmurtumaa vaan ikivanhojen seksijuttujen vatvomista.

Pöh. Tämä mikään seksiketju ole. Traumat on jokaisella omanlaiset.

Traumat eivät vatvomalla parane. Ihmisellä on luontainen suojautumismekanismi, joka poistaa ikävät asiat tietoisesti muistista, jotta ne eivät vaivaa. Psykiatrit rikkovat ihmisiä avaamalla haavat, jotta riittää töitä ja lääkekauppa menestyy. Kun ihmisen olo saadaan siitä vähän kohenemaan, hän tuntee paranevansa, vaikka on käsittelyn jälkeen paljon huonommassa kunnossa kuin ennen rikkomista. Monesti myös esiin kaivetut "traumat" saavat suuremmat mittasuhteet kuin ovat koskaan olleetkaan, ihminen on sellainen että kun jotain murhetta oikein märehtii, niin kyllähän kärpäsestä kasvaa härkänen.

Keskittykää menneiden kaivelun sijasta ajattelmaan tämän hetken hyviä asioita ja suunnittelemaan tulevaa. Ratkokaa tämän hetken ongelmat ja menkää eteenpäin, taakse ei pidä katsoa. 

Perkele, kun ahdistuneisuus on se ongelma! On järkevää hoitaa myös ongelman taustalla olevia syitä eikä pelkästään oireita.

Jos sinulla on sairauspäiväraha tai joku muu säännöllinen tulo, pakkaa reppuun minivarustus, pankkikortti ja lähde kävelemään kohti Etelä-Eurooppaa netistä löytyvää pyhiinvaeltajien reittiä. Yövyt luonnossa, ostat halpaa ruokaa kaupasta jota kokkaat pienellä retkikeittimellä, kävelet joka päivä niin paljon kuin jaksat. Lupaan 100% varmuudella, että ahdistus ja masennus on poissa paljon ennen kuin olet Santiago de Compostalassa. Turha väittää kenenkään vastaan, toimii ihan jokaisella. 

Mitenkäs kun mulla patikointi ei poistanut ahdistusta.

Jätit homman kesken. Vastikään yksi suomalainen käveli Suomen päästä päähän ja sinne jäi masennukset ja ahdistukset. Suomesta pyhiinvaellusreittiä Espanjaan Santiago De compostelaan on jotain 3500km. Sen matkan aikana jää varmasti ahdistukset taa. Muutama vuosi sitten suomalainen nainen käveli tämän yksin, siitä löytyy googlella. 

Te, jotka annatte kallotohtorin repiä menneisyyden haavat auki ja tehdä historian mörköistä isompia kuin ne ovat olleetkaan, kentise jopa synnyttävät päässänne valemuistoja, jotta sitten voivat "parantaa" teitä lääkkeillä ja vatvomisella, olette väärillä jäljillä. Keskittykää ratkaisukeskeisyyteen, tähän hetkeen ja tulevaan, suunnatkaa ajatuksenne ja toimintanne hyviin asioihin. Jos se on vaikeaa, tuollainen muutaman tuhannen kilometrin kävely irrottaa teidät ahdistuksesta uuden elämän alkuun paremmin kuin mitkään lääkkeet. 

Jos ahdistaa, varmistakaa ettei tässä hetkessä ole syytä, yleensä se on sen hetkisessä elämäntilanteessa. Narsisti läheinen, väärä työ- tai opiskelupaikka, muuten vahingolliset ihmissuhteet tai ahdistava elinympäristö. Jos sellaisia on, luopukaa niistä ja suunnatkaa energia tässä hetkessä olevaan hyvään ja tulevaisuuteen. Joka tapauksessa koko psykiatrian haara, joka keskittyy ihmisen romuttamiseen menneisyyden vatvomisella entisestä huonompaan kuntoon osana hoitoprosessia, on väärä. Hurjat traumaattiset kokemukset esimerkiksi keskitysleiriltä jättävät kyllä arpia, joita ei voi kokonaan parantaa, mutta niiden kanssa voi elää, kun keskittyy hyvään tässä hetkessä ja tulevaisuuden rakentamiseen. Haavoja ei pidä repiä auki, ne vaivaavat aina vähemmän, kun ei keskity niihin. Yleensä menneisyyden haamut nousevat esiin vain sen vuoksi, että on liikaa aikaa turhautua ja ajatukset alkavat kiertää päässä kehää. Silloin pitää kehittää virikkeitä ja elämää, tekemistä ja ajateltavaa. Tehohoitona muutaman tuhannen kilsan kävely, jos ei muuten pääse ajatusten kehästä irti eteenpäin. 

AV-palstan legendaarinen lenkkihullu jälleen vauhdissa! Nyt pyhiinvaelluksesta innostuneena.

Kun on työttömänä niin aktivoituu traumoille viranomaisten toimesta varsin usein, ei voi itse valita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ”te” oikein puhutte?

Trauma ei tässä tarkoita luunmurtumaa vaan ikivanhojen seksijuttujen vatvomista.

Pöh. Tämä mikään seksiketju ole. Traumat on jokaisella omanlaiset.

Traumat eivät vatvomalla parane. Ihmisellä on luontainen suojautumismekanismi, joka poistaa ikävät asiat tietoisesti muistista, jotta ne eivät vaivaa. Psykiatrit rikkovat ihmisiä avaamalla haavat, jotta riittää töitä ja lääkekauppa menestyy. Kun ihmisen olo saadaan siitä vähän kohenemaan, hän tuntee paranevansa, vaikka on käsittelyn jälkeen paljon huonommassa kunnossa kuin ennen rikkomista. Monesti myös esiin kaivetut "traumat" saavat suuremmat mittasuhteet kuin ovat koskaan olleetkaan, ihminen on sellainen että kun jotain murhetta oikein märehtii, niin kyllähän kärpäsestä kasvaa härkänen.

Keskittykää menneiden kaivelun sijasta ajattelmaan tämän hetken hyviä asioita ja suunnittelemaan tulevaa. Ratkokaa tämän hetken ongelmat ja menkää eteenpäin, taakse ei pidä katsoa. 

Perkele, kun ahdistuneisuus on se ongelma! On järkevää hoitaa myös ongelman taustalla olevia syitä eikä pelkästään oireita.

Jos sinulla on sairauspäiväraha tai joku muu säännöllinen tulo, pakkaa reppuun minivarustus, pankkikortti ja lähde kävelemään kohti Etelä-Eurooppaa netistä löytyvää pyhiinvaeltajien reittiä. Yövyt luonnossa, ostat halpaa ruokaa kaupasta jota kokkaat pienellä retkikeittimellä, kävelet joka päivä niin paljon kuin jaksat. Lupaan 100% varmuudella, että ahdistus ja masennus on poissa paljon ennen kuin olet Santiago de Compostalassa. Turha väittää kenenkään vastaan, toimii ihan jokaisella. 

Mitenkäs kun mulla patikointi ei poistanut ahdistusta.

Jätit homman kesken. Vastikään yksi suomalainen käveli Suomen päästä päähän ja sinne jäi masennukset ja ahdistukset. Suomesta pyhiinvaellusreittiä Espanjaan Santiago De compostelaan on jotain 3500km. Sen matkan aikana jää varmasti ahdistukset taa. Muutama vuosi sitten suomalainen nainen käveli tämän yksin, siitä löytyy googlella. 

Te, jotka annatte kallotohtorin repiä menneisyyden haavat auki ja tehdä historian mörköistä isompia kuin ne ovat olleetkaan, kentise jopa synnyttävät päässänne valemuistoja, jotta sitten voivat "parantaa" teitä lääkkeillä ja vatvomisella, olette väärillä jäljillä. Keskittykää ratkaisukeskeisyyteen, tähän hetkeen ja tulevaan, suunnatkaa ajatuksenne ja toimintanne hyviin asioihin. Jos se on vaikeaa, tuollainen muutaman tuhannen kilometrin kävely irrottaa teidät ahdistuksesta uuden elämän alkuun paremmin kuin mitkään lääkkeet. 

Jos ahdistaa, varmistakaa ettei tässä hetkessä ole syytä, yleensä se on sen hetkisessä elämäntilanteessa. Narsisti läheinen, väärä työ- tai opiskelupaikka, muuten vahingolliset ihmissuhteet tai ahdistava elinympäristö. Jos sellaisia on, luopukaa niistä ja suunnatkaa energia tässä hetkessä olevaan hyvään ja tulevaisuuteen. Joka tapauksessa koko psykiatrian haara, joka keskittyy ihmisen romuttamiseen menneisyyden vatvomisella entisestä huonompaan kuntoon osana hoitoprosessia, on väärä. Hurjat traumaattiset kokemukset esimerkiksi keskitysleiriltä jättävät kyllä arpia, joita ei voi kokonaan parantaa, mutta niiden kanssa voi elää, kun keskittyy hyvään tässä hetkessä ja tulevaisuuden rakentamiseen. Haavoja ei pidä repiä auki, ne vaivaavat aina vähemmän, kun ei keskity niihin. Yleensä menneisyyden haamut nousevat esiin vain sen vuoksi, että on liikaa aikaa turhautua ja ajatukset alkavat kiertää päässä kehää. Silloin pitää kehittää virikkeitä ja elämää, tekemistä ja ajateltavaa. Tehohoitona muutaman tuhannen kilsan kävely, jos ei muuten pääse ajatusten kehästä irti eteenpäin. 

Hankkia itsensä traumattomaan ympäristöön, helpommin sanottu kuin tehty

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Kyllä. Ja sen sanominen, että kaikki on hyvin, ei ole valehtelua, jos tässä hetkessä kaikki on hyvin. Menneisyydessä ei pidä elää hyvässä eikä pahassa. Koko vanhojen prosessointi mukamas psykiatrisena paranemisena on epätiedettä ja vahingollista. Amerikoissahan kaikki syy kaivetaan menneisyydestä, ylensyömisestä anoreksiaan, jotta terapiabisnes kukoistaisi. 

Näiden kommenttien kirjoittajilla ei ainakaan ole mitään käsitystä terapian tarkoituksesta. Jospa menisitte foliohattuinenne vaikka sinne pyhiinvaellukselle niin ei tarvitsisi tulla spämmäämään asiallista keskustelua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse huomannut että kun joku asia pulpahtaa (varsinkin ihan yllättäen ilman näkyvää syytä), on se ainakin omalla kohdalla meinannut sitä että asian voisi nyt käydä läpi. Ei se helppoa ole siltikään, mutta alitajunta on käsitellyt sen ja nyt on aika käydä se itse läpi. Vaihtoehtoisesti voi myös jättää asian sikseen ja olla kuin ei olisi ongelmaa.

Kehotan silti käymään läpi silloin, sillä se on vähemmän kivuliasta kuin se että valehtelee itsellensä kaiken olevan hyvin vaikka tietääkin että niin ei ole.

Ymmärrän tuon silloin jos tavoitteena on päästä johonkin ratkaisuun, mutta en ymmärrä mitä hyötyä muuten olisi käydä läpi samoja häiritseviä ajatuksia, sen sijaan että suuntaisi huomion muualle. Aika parantaa haavat, jos niitä ei revi uudestaan auki.

Epäilen että tuollaiset ajatukset juontavat juurensa Freudin teorioista. Ja niistä oli muuten tiede kaukana.

Kyllä. Ja sen sanominen, että kaikki on hyvin, ei ole valehtelua, jos tässä hetkessä kaikki on hyvin. Menneisyydessä ei pidä elää hyvässä eikä pahassa. Koko vanhojen prosessointi mukamas psykiatrisena paranemisena on epätiedettä ja vahingollista. Amerikoissahan kaikki syy kaivetaan menneisyydestä, ylensyömisestä anoreksiaan, jotta terapiabisnes kukoistaisi. 

Tuollaiset lääkäriä karkuun juoksevat ihmiset ovatkin varsinainen riemun aihe lähipiirilleen. Tervehenkisyys on siitä touhusta kaukana! 😣

Osaanko sitten varoa narsisteja, kun olen tassutellut Compostelan? :O Onko mulla uusi äiti täällä odottamassa kun palaan Suomeen hoitelemaan jalkarakkojani?

Vierailija kirjoitti:

Osaanko sitten varoa narsisteja, kun olen tassutellut Compostelan? :O Onko mulla uusi äiti täällä odottamassa kun palaan Suomeen hoitelemaan jalkarakkojani?

Tämän keskustelun perusteella tiedätkin jo kuinka tasapainoisiin ihmisiin voit tuolla matkalla törmätä! Eli omalla riskillä reissuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaanko sitten varoa narsisteja, kun olen tassutellut Compostelan? :O Onko mulla uusi äiti täällä odottamassa kun palaan Suomeen hoitelemaan jalkarakkojani?

Tämän keskustelun perusteella tiedätkin jo kuinka tasapainoisiin ihmisiin voit tuolla matkalla törmätä! Eli omalla riskillä reissuun.

Taidan jäädä Suomeen tutkimaan narsismia kirjallisuudesta, jospa vaikka viisastuisin etten enää ole niin sinisilmäinen.