Normaaliparien avioerot (ei väkivaltaa, alkoa tms.). Mitä järkeä niissä on? Luuletteko että elämä yh:na/viikonloppuisukkina olisi jotenkin helpompaa?

En usko, että kovinkaan moni eroaa kevein perustein. Toiseen rakastuminenkin kertoo joko parisuhteen tai henkilön omasta kriisistä, joka voi johtaa eroon vaikka kolmas osapuoli poistuisikin kuvioista heti tilanteen ilmi tultua.

Nykypäivänä kukaan ei voi enää sanoa, että kolmas osapuoli olisi yksinään eron syynä.

Vierailija kirjoitti:

3 vuotta sitten kysyin tuota samaa mieheltä, jonka mielestä minä en enää tehnyt häntä onnelliseksi. Siksi oli aika erota. Ennen tätä huomiota ei ollut isoja riitoja, ei isoja ongelmia.Yhtäkkiä minä en tehnyt häntä onnelliseksi.

Sama juttu. Ikävä vaan, että silloiseen tilanteeseen verrattuna on nykyään monin verroin onnettomampi. Eli kyllä niitä on paljon sellaisiakin eroja, jotka eivät johdu mistään sen kummemmasta ongelmasta.

Mikä *itun itseisarvo on kituuttaa 50-70 vuotta saman ihmisen kanssa, jos ei ole mitään muuta yhteistä kuin aikuiset lapset ja läjä realisoitavaa omaisuutta?

Ihmiset muuttuvat, eikä aina parempaan suuntaan.

Kai ennen oli helppo rakastaa kuolemaan asti, kun keski-ikä oli alempi ja työ toisenlaista kuin nyt. Ruumis raatoi, nuppi kesti.

Vierailija kirjoitti:

Naisella on kolme rakkautta. Ensimäinen, se ihanin ja ensirakkaus. Toinen, kenen kanssa tehdään lapset. Kolmas, kenen kanssa sitten kypsänä osataan elää vanhuus nauttien tasapainoisesta rakkaudesta.

On rohkeutta uskaltaa lähteä liitosta ja katsoa, mitä maailmalla on vielä annettavaa. Sääliksi käy niitä ihmisiä, jotka elävät siinä suppeassa elämässä laput silmillään, eivätkä uskalla hypätä näkemään, mitä elämä voisi antaa uuden rakkauden myötä kypsässä iässä.

Lapsille tekee myös hyvää nähdä, että vanhemmat ovat rohkeita ja uskaltavat ajatella itseäänkin ja etsiä aitoa rakkautta sen jälkeen, kun lapset on tehty. Pahinta on, jos vanhemmat kuivuu omassa liitossaan ja jäävät vaille sitä aikuisiän kypsää rakkautta, minkä pohjana on elämänkokemus ja niiden antama arvostus uutta rakkautta kohtaan.

Lapset näkevät näin vahvan vanhemman, joka uskaltaa mennä eteen päin elämässä, eikä jää paikalleen polkemaan yhteen liittoon.

Miksei sen lasten isän kanssa voi kokea sitä aikuisiän kypsää rakkautta, jonka pohjana on elämänkokemus ja arvostus nykyistä rakkautta kohtaan? Miten se rakkaus uuden ihmisen kanssa yhtäkkiä olisi sen aidompaa kuin edelliselläkään kerralla? Ei ole mitään elämässä eteenpäin menemistä, jos lähtee ongelmattomasta suhteesta tavoittelemaan jotain "oikeaa" rakkautta, se on taantumista teiniksi jälleen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä *itun itseisarvo on kituuttaa 50-70 vuotta saman ihmisen kanssa, jos ei ole mitään muuta yhteistä kuin aikuiset lapset ja läjä realisoitavaa omaisuutta?

Ihmiset muuttuvat, eikä aina parempaan suuntaan.

Kai ennen oli helppo rakastaa kuolemaan asti, kun keski-ikä oli alempi ja työ toisenlaista kuin nyt. Ruumis raatoi, nuppi kesti.

Onhan siinä yhteinen historia. Tässä kai kuitenkin tarkoitettiin lähinnä aikaa, jolloin lapset ovat vielä lapsia.

Kirjoitetaanpa tähän auki eräs tosiasia: parisuhteessa jollain tavalla tai useammalla tavalla väkivaltaisella miehellä on miltei aina julkinen persoona ja kotipersoona erikseen. Siksi hän pystyy kokoamaan itsensä silmänräpäyksessä, kun joku mahdollinen silminnäkijä astuu samaan tilaan. Siinä tilanteessa on sitten yksi oikein normaalin ja tasapainoisen näköinen mies, mutta vaimo on kiihdyksissä ja jotenkin säpäleinä kokoamassa itseään. Ja ei, se ei ole välttämättä "narsisti", läheskään kaikilla tuollaisilla ei ole käyttäytymistä pahentavaa sopivaa persoonallisuushäiriötä tai jonkinlaista muuta mielenterveysongelmaa, vaikka joillain onkin. Vain asennevamma. Suurin osa näistä pareista ei ole niitä, jotka soittavat poliisin erotuomariksi, he ovat niitä, joita kuullaan tähän tarkoitukseen varatuissa puhelinpalveluissa.

Kas niin: Kuvitteleeko ap, että hänelle henkilökohtaisesti aina ilmoitetaan, että jossain päättyneessä suhteessa on ollut väkivaltaa? Itse en enää lähtökohtaisesti oleta mitään, kun näen normaalin näköisiä suhteita päättyvän. Jälkikäteen niistä saattaa tihkua hyvin kummallisia pieniä tiedonmurusia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset asuvat siinä kodissa, missä asuivat ennen eroa eli ei muutosta siinä asiassa. Elintaso on noussut, kun exän nykyinen ja minun nykyinen ovat lisäksi maksamassa lasten kuluja esim. molemmilta tulee erikseen synttärilahjat, matkoja tehdään tuplana jne.

Ainoa muutos on, että kenenkään ei tarvitse enää itkeä. Kenenkään ei tarvitse enää riidellä. Ei, en palaisi entiseen elämään vaikka ap sanoisi mitä.

Toivottavasti et oikeasti tarkoita tuota tummennettua. Normaalielämään ja parisuhteeseen kuuluu ilot ja surut, rauha ja välillä myös riitely. Pääasia että elämä ei ole pelkästään tuota ja että riitely sovitaan ja siitä otetaan opiksi.

Joko haluat tahallasi käsittää minut väärin tai sitten olet vain yksinkertainen. Vastaan silti: meillä eletään toki normaalia elämää iloineen ja suruineen, riitojakin on joskus. Edellisessä liitossani oli jatkuvaa riitaa, pelkoa, ahdistusta, mykkäkoulua, epätoivoa. Ei kenenkään tarvitse elää sellaisessa ilmapiirissä, varsinkaan lasten. Nyt kaikki on paljon paremmin.

No mä ainakin mietin eroa siksi, että huolehdin lapsista ja niiden asioista, kodista ym.kokopäivätyöni lisäksi jo nyt kuin yh. Miehellä on niin paljon omia menoja eikä yhteinen aika enkä minä kiinnosta niin kuin kaikki muu. Sama olisi alkaa yh:ksi ja nautiskella joskus myös vapaista. Vielä tässä sinnittelen vaan saa nähdä miten kauan.

Minä löysin onnen ja rauhan avioeron jälkeen. Suhde exään nyt parempi (platoninen), kuin avioliitossa koskaan. Helpompaa sitä on olla yksin puolet aikaa ja toiset puolet yh, kuin huonossa avioliitossa.

M

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syitä on monia. Nykyään myös se, että kun rakastumisen huuma on mennyt ohi, kyllästytään puolisoon ja aletaan katselemaan muita. Rakastutaan rakastumisen tunteeseen. Ei kestetä arkea, joka tulee huuman jälkeen usein aika pian, vaikka puoliso olisi ystävällinen, fiksu ja vastuuntuntoinen. 

Aika harva käsittää, että rakkaus on päätös. Kun siitä pitää kiinni, tunteet tulevat pitkän suhteen aikana uudestaan ja uudestaan, vaikka jäähtyvätkin välillä jopa vuosiksi niin, ettei isompaa leiskumista tapahdu. 

Tunteet laantuvat aina. Jos kuvittelet, että sen uuden kanssa rakastumisen huuma on pysyvää, petät itseäsi. Joudut vaihtamaan puolisoa uudestaan ja tuon huumankin kokeminen on aina vain vaikeampaa. 

Tunteet voi mennä huonommaksikin kuin vaan siihen asti että ei enää ole rakkauden huumaa. Toinen voi tuntua vastenmieliseltä ja halveksittavalta, toista voi alkaa inhota, läheisyys ällöttää.

Eikö lojaalisuus ole enää mikään arvo?

Siihen on ihan turha hirttäytyä. Ei ole pointtia olla itselle vastenmielisesn ihmisen kanssa säälistä.Siinä pilaa kaksi elämää, omansa ja sen toisen.

En lukenut muita vastauksia ennen tämän kirjoittamista, luen ne vasta lähetettyäni omani koska haluan vastata ap:n kysymykseen ilman vaikutteita.

Vanhempani erosivat kun äitini oli synnyttänyt kolme lasta joista keskimmäinen oli kuollut parin kuukauden ikäisenä synnynnäisen vamman seurauksena. Keskimmäisen lapsen kuoleman aikaan vanhemmille ei osattu tarjota mitään apua, vaan heidät lähetettiin sairaalasta kotiin sanoilla "valitettavasti lapsenne ei selvinnyt".  Vanhemmat yrittivät jatkaa yksikseen eteenpäin ja niinpä minä ehdin syntyä ennen kuin he totesivat että yhteiselämä ei kertakaikkiaan enää toimi. Ymmärrän heitä ja toisaalta kiroan perheen huonoa onnea: miksi siskoni piti kuolla? Miksei tämä kaikki tapahtunut maailman historiassa esim. vaivaiset 30 vuotta myöhemmin, jolloin vanhemmille olisi ollut tarjolla psykologista apua?

Ap:n kysymykseen järjestä sanoisin että tosielämässä tunteet ovat usein paljon paljon isommassa roolissa kuin "järki", jos järjellä tarkoitetaan loogista päättelyä esim. edullisimman taloudellisen lopputuloksen suhteen. Jos vaikkapa pariutuminen tapahtuisi järjen eikä tunteiden perusteella, löytyisi varmasti jokaiselle joku "järkevä" pari, eikä meitä ns. ikisinkkuja olisi juuri lainkaan. Koska tosielämässä  parisuhteita luovilla ja ylläpitävillä tunteilla on niin suuri rooli, asiat ovat kuten ne nyt ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että ihmisillä on todelliset, pätevät syynsä, jotka eivät kuulu minulle pätkän vertaa.

Menettää unelmiensa talo? Viedä lapsilta ydinperhe ja parempi elintaso?

Nuo on pikkujuttuja ja pelkkää pintaa.

Vierailija kirjoitti:

Oli meillä talo, auto, työpaikat, varaa vaikka mihin. Kukaan ei tienny, että seinien sisäpuolella asui kylmä mies, joka ei puhunut, pussannut, johon ei saanut koskea ja joka ei suostunut edes nukkumaan samassa sängyssä.

Rakastuin toiseen ja lähdin jättäen miehen ja talon. Lapset sopeutuu pikkuhiljaa. Elämääni rakastan. Ei ole kylmää ilmapiiriä, ei mykkäkoulua ja on se rakaskin, joka koskettaa ja suukottaa.

Miten ihmeessä tällaiset ihmiset voi olla naimisissa ja tehnyt lapsia ja sitten vasta huomaa asian??? Joku mielenhäiriö?

Minä luulin eläneeni ns. normaalissa rakastavassa parisuhteessa.

Kävikin ilmi, että mies oli ollut minun kanssani 20 vain ja ainoastaan siksi, että kuvitteli, ettei voi saada parempaakaan. Ei siis rakastanut minua kuulemma lainkaan, teeskenteli vaan. No ei ihme, ettei seksielämäkään oikein sujunut, sillä minä halusin, hän ei juurikaan.

Nyt hänellä sitten on se Täydellinen Nainen(tm), parikymppinen seksypeipe, juuri sellainen, jota hän oli aina kaivannut. Ja on omien sanojensa mukaan Romanttisesti Rakastunut.

Kyllä tää vähän kieltämättä kirvelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset asuvat siinä kodissa, missä asuivat ennen eroa eli ei muutosta siinä asiassa. Elintaso on noussut, kun exän nykyinen ja minun nykyinen ovat lisäksi maksamassa lasten kuluja esim. molemmilta tulee erikseen synttärilahjat, matkoja tehdään tuplana jne.

Ainoa muutos on, että kenenkään ei tarvitse enää itkeä. Kenenkään ei tarvitse enää riidellä. Ei, en palaisi entiseen elämään vaikka ap sanoisi mitä.

Toivottavasti et oikeasti tarkoita tuota tummennettua. Normaalielämään ja parisuhteeseen kuuluu ilot ja surut, rauha ja välillä myös riitely. Pääasia että elämä ei ole pelkästään tuota ja että riitely sovitaan ja siitä otetaan opiksi.

Joko haluat tahallasi käsittää minut väärin tai sitten olet vain yksinkertainen. Vastaan silti: meillä eletään toki normaalia elämää iloineen ja suruineen, riitojakin on joskus. Edellisessä liitossani oli jatkuvaa riitaa, pelkoa, ahdistusta, mykkäkoulua, epätoivoa. Ei kenenkään tarvitse elää sellaisessa ilmapiirissä, varsinkaan lasten. Nyt kaikki on paljon paremmin.

Juuri näin. Puistattaa edelleen, kun mietin, millaista oli maanitella mies talon toiseen päähän karjumaan, etteivät lapset herää keskellä yötä. Fyysistä väkivaltaa ei ollut koskaan, mutta yhteen aikaan mies paiskoi jokaisen riidan aikana jotain hajalle, usein astioita, jopa lasten leluja. En vieläkään ymmärrä, miten kestin sitä niin kauan ja miksen lähtenyt jo aiemmin. Ja meidänkin perhe oli ulospäin todellinen kiiltokuvaperhe, ihana mies, ihana vaimo ja ihanat lapset. Jättäjänä minä olin tunteeton paska, kun halusin eroon niin täydellisestä liitosta. Eron jälkeen en viettänyt missään vaiheessa mitään villiä sinkkuelämää, mutta nautin suunnattomasti siitä, että saatoin lähteä kavreiden kanssa ulos pelkäämättä, mitä kotona on takaisin tullessa vastassa.

Isäni ja äitini olivat kumpikin naimisissa tahoillaan kun tapasivat, ja kummallakin oli pieniä lapsia. Erosivat liitoistaan ja menivät naimisiin. Nyt 56 vuotta myöhemmin ovat yhä yhdessä. Heidän päätöksissään erota oli paljonkin järkeä, sanoisin.

Olen tätä miettinyt, kun usein tuntuu etten pysty enää vastaamaan mieheni tunteisiin. Olen ajatellut että tulee näitä kausia ja tulee parempia, mutta tuntuu että näitä kausia jolloin toisen lähellä olokin tuntuu vaikealta on vuosi vuodelta vain tiheämmässä ja kestävät pidempään. Hyvät kaudet jolloin tunnen että tämä on se mies jonka haluan, on lyhyitä ja menevät nopeasti ohi ja epävarmuus palaa. Mieheni on edelleen rakastunut minuun eikä pysty käsittämään mikä minulla on. En osaa teeskennellä, kaikki tunteeni ovat selkeästi nähtävissä. Kun en halua että hän koskee minuun, en pysty teeskentelemään sitä. En pysty edes katsomaan silmiin, koska tiedän että katseestani näkee vain ahdistusta. Mieheni ei varmasti halua erota, mutta itse mietin että se ainoa rakkauden teko jonka ehkä vielä voisin tehdä häntä kohtaan olisi päästää hänet vapaaksi. Hän saisi helposti uuden naisen, jonkun joka haluaisi hänet joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se sinkkuelämäsi, jota vietit joskus 23-v. ennen kuin tapasit puolisosi ja perustit perheen, ole enää sinua odottamassa.

Huomaa että aloittajalla on paljon mutua ja asenne, mutta hyvin vähän tietoa ja empatiaa.Suurin osa eroaa aivan muista syistä kuin villin sinkkuelämän kaipuun takia. Ap  taitaa olla sellanen joka roikkuu parisuhteessaan kynsin hampain jotta ois parisuhde koska kokee olevansa vähemmän arvokas ilman parisuhdetta.

Niin kauan kun et tiedä mitä sinun mielestäsi normaaliperheissä  kodin seinien sisällä tapahtuu, pidä aivopierusi pois palstoilta.

Mun kaveri eros ihan oman ajan takia. Nyt hänellä on joka toinen viikko ihan vain omaa aikaa. Sanoi asian kyllä ihan suoraan jo silloin ennen eroa. Nyt sanoo, että tosi hyvä, kun saa lenkkeillä ja nukkua rauhassa. Koskaan ei tarkastele asiaa lasten näkökulmasta tai ikävöi. Päinvastoin, on työntämässä nyt kesälläkin lapsiaan koko ajan leireille ja mummolaan. Minusta tuossa on kysymys siitä, että haluaa omaa aikaa lapsistaan. Tavallaan otetaan ero lapsista ja etäännytään olemaan äiti vain puoleksi ajaksi lasten elämästä. Mies oli ihan tavallinen ja mukava, työssäkäyvä ihminen. Mietin, että olisikohan eroa edes tullut, jos olisivat olleet vain kahdestaan. Ei mikään äitityyppi suoraan sanottuna ole tämä kaverini. Ei ole koskaan ollut ja käytännön asioissa ja arjen organisoinnissa ihan onneton tapaus. Neljä piti tehdä kuitenkin. Tuo minua harmittaa. En ole kuitenkaan mitään sanonut, mutta on hieman hankalaa ollut seurata tätä vierestä. Hyvä, kun saa edes tänne purkautua. Kyllä voin hyvin kuvitella, että juurikin nuo lapset oli ne, joista hän ikään kuin erosi oikeasti. Veikkaan, että näissä vuoroviikkotapauksissa on muitakin vastaavia, vain erehdyksessä äideiksi hankkiutuneita, mutta vanhemmaksi sopimattomia naisia.

Vierailija kirjoitti:

Mun kaveri eros ihan oman ajan takia. Nyt hänellä on joka toinen viikko ihan vain omaa aikaa. Sanoi asian kyllä ihan suoraan jo silloin ennen eroa. Nyt sanoo, että tosi hyvä, kun saa lenkkeillä ja nukkua rauhassa. Koskaan ei tarkastele asiaa lasten näkökulmasta tai ikävöi. Päinvastoin, on työntämässä nyt kesälläkin lapsiaan koko ajan leireille ja mummolaan. Minusta tuossa on kysymys siitä, että haluaa omaa aikaa lapsistaan. Tavallaan otetaan ero lapsista ja etäännytään olemaan äiti vain puoleksi ajaksi lasten elämästä. Mies oli ihan tavallinen ja mukava, työssäkäyvä ihminen. Mietin, että olisikohan eroa edes tullut, jos olisivat olleet vain kahdestaan. Ei mikään äitityyppi suoraan sanottuna ole tämä kaverini. Ei ole koskaan ollut ja käytännön asioissa ja arjen organisoinnissa ihan onneton tapaus. Neljä piti tehdä kuitenkin. Tuo minua harmittaa. En ole kuitenkaan mitään sanonut, mutta on hieman hankalaa ollut seurata tätä vierestä. Hyvä, kun saa edes tänne purkautua. Kyllä voin hyvin kuvitella, että juurikin nuo lapset oli ne, joista hän ikään kuin erosi oikeasti. Veikkaan, että näissä vuoroviikkotapauksissa on muitakin vastaavia, vain erehdyksessä äideiksi hankkiutuneita, mutta vanhemmaksi sopimattomia naisia.

Tai sitten et ole sellainen ihminen jolle avaudutaan syvimmistä tunteista ja on vain heittänyt jonkun selityksen tai yrittänyt löytää positiivisen puolen. Toki äideissäkin on niitä, jotka eivät sitten pidemmän päälle jaksakkaan äitiyttä ihan 100%. Niin kuin on miehissäkin. Miehen tekona tuota ei kukaan vaan ihmettelisi yhtään. Naisetkin on vaan ihmisiä. Joskus menee syteen.