HS: ”Cheekin keikalla toksinen maskuliinisuus rehotti - - ”

Tuo festariarvio on sekava ja huonosti kirjoitettu. Kirjoittaja tekee kummallisia ajatusloikkia ja ydinideat tukahtuvat pikkunokkeluuksiin. Cheekistä taas olen ollut aina sitä mieltä, että hänen biisiensä kuvastot hyvinkin ruokkivat käsitystä miehisyydestä hieman aggressiivisena ja ylimaskuliinisena äijäbilemeininkinä. Kyllä tuo toksinen maskuliinisuus voisi olla ihan sopiva diskurssi, jota voisi Cheekin sanoituksista ja mediaesiintymisestä tutkia.

Ja niille, joita toksisen maskuliinisuuden käsite jotenkin naurattaa, voin todeta, että kyse ei tosiaan ole mistään vitsistä, vaan olemassa olevasta sosiaalisesta rakenteesta, joka rajoittavasta ja ahtaasti määrittelee, millä tavalla voi olla oikea ja kunnollinen mies. Suomessakin usein läpällä heitetään ”perinteisestä suomalaisesta miehestä”, että ei se puhu eikä pussaa. Mitään hauskaa ei mielestäni ole siinä, että kulttuuriseen koodiin on niin vahvasti sisäänkirjoutettuna ajatus, että miehen ei kuulukaan olla tunteellinen, tunteistaan puhuva ja tunteensa näyttävä samalla tavoin kuin naisen. Miten paljon vähemmän meilläkin mahtaisi olla syrjäytyneitä, alkoholisoituneita ja/tai mielenterveysongelmaisia nuoria miehiä, jos miehetkin lapsesta asti oppisivat tunteiden käsittelyn ja näyttämisen terveen mallin ilman, että heidän aitoa miehisyyttään jotenkin kyseenalaistettaisiin hokemalla jotain tyyliin: ”Pojat ei itke”.

Sori ohiksesta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi naisartistin pitäisi olla feministi? Eikös hekin saa pitää miehiä tasa-arvoisina eikä mollata heitä?

Feminismi ei ole miesten mollaamista. On eri asia, jos joku muka feminismin nimissä näin tekee.

en pidä Cheekkistä miehenä

"Toksinen maskuliinisuus on juuri tätä: kovuutta, aggressiivisuutta ja kilpailuhenkeä, joilla rakennetaan ajatusta siitä, mitä on olla mies.

Se on sitä, että poikaporukan hierarkia koulunpihalla määrittyy sen mukaan, kuka hakkaa ja ketä hakataan.

---

Tai kuka antaa festarikänneillä pataan ja kenen kumppania haukutaan rumaksi.

---

Otin jatkuvasti osumaa miesten olka- ja kyynärpäistä, jotka heiluivat ilmassa muista välittämättä.

---

...ilmassa leijuvaa testosteronimyrkkyä." (HS)

Tuollainen käyttäytyminen (väkivalta, uhkailu, haukkuminen ja välinpitämättömyys muiden vahingoittamisesta) on väärin, mutta ei se kuulu miehuuteen sinänsä. On paljon miehiä (sellaisia urheilullisia ja ajatusmaailmaltaan hesarin juttujen linjaan nähden konservatiivisia, tavallisia miehiä), jotka eivät käyttäydy noin. Toisaalta myös naiset voivat olla väkivaltaisia, välinpitämättömiä ja verbaalisesti hyökkääviä. Se on väärin kaikilta.

 Monille on ehkä yllättävää, että myös ne, jotka juhlivat "sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta", jollaisesta artistista jutun kirjoittaja seuraavaksi alkaa kertoa, voivat käyttäytyä hyvin "toksisesti" ja kunnioittamattomasti sekä väkivaltaisesti muita ihmisiä kohtaan.

Minusta puhe "testosteronimyrkystä" on vihapuhetta.

Perinteinen media on kuolemassa. Kuolinkorinassaan tekeävät näitä klikkiotsikoita.

Vierailija kirjoitti:

Tuo festariarvio on sekava ja huonosti kirjoitettu. Kirjoittaja tekee kummallisia ajatusloikkia ja ydinideat tukahtuvat pikkunokkeluuksiin. Cheekistä taas olen ollut aina sitä mieltä, että hänen biisiensä kuvastot hyvinkin ruokkivat käsitystä miehisyydestä hieman aggressiivisena ja ylimaskuliinisena äijäbilemeininkinä. Kyllä tuo toksinen maskuliinisuus voisi olla ihan sopiva diskurssi, jota voisi Cheekin sanoituksista ja mediaesiintymisestä tutkia.

Ja niille, joita toksisen maskuliinisuuden käsite jotenkin naurattaa, voin todeta, että kyse ei tosiaan ole mistään vitsistä, vaan olemassa olevasta sosiaalisesta rakenteesta, joka rajoittavasta ja ahtaasti määrittelee, millä tavalla voi olla oikea ja kunnollinen mies. Suomessakin usein läpällä heitetään ”perinteisestä suomalaisesta miehestä”, että ei se puhu eikä pussaa. Mitään hauskaa ei mielestäni ole siinä, että kulttuuriseen koodiin on niin vahvasti sisäänkirjoutettuna ajatus, että miehen ei kuulukaan olla tunteellinen, tunteistaan puhuva ja tunteensa näyttävä samalla tavoin kuin naisen. Miten paljon vähemmän meilläkin mahtaisi olla syrjäytyneitä, alkoholisoituneita ja/tai mielenterveysongelmaisia nuoria miehiä, jos miehetkin lapsesta asti oppisivat tunteiden käsittelyn ja näyttämisen terveen mallin ilman, että heidän aitoa miehisyyttään jotenkin kyseenalaistettaisiin hokemalla jotain tyyliin: ”Pojat ei itke”.

Sori ohiksesta.

Tuo ei puhu ja ei pussaa ei ole maskuliinista. Suomalainen mies ei ole maskuliininen kun mölyää kännissä.

Suomalaisen miehen erottaa ulkomailla selvästi ja hän ei erotu katukuvasta maskuliinisuuden vuoksi. Jos me olisimme maskuliininen kansa niin me olisimme sotineet ja valloittaneet historiamme aikana.

Little Cuckling kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo festariarvio on sekava ja huonosti kirjoitettu. Kirjoittaja tekee kummallisia ajatusloikkia ja ydinideat tukahtuvat pikkunokkeluuksiin. Cheekistä taas olen ollut aina sitä mieltä, että hänen biisiensä kuvastot hyvinkin ruokkivat käsitystä miehisyydestä hieman aggressiivisena ja ylimaskuliinisena äijäbilemeininkinä. Kyllä tuo toksinen maskuliinisuus voisi olla ihan sopiva diskurssi, jota voisi Cheekin sanoituksista ja mediaesiintymisestä tutkia.

Ja niille, joita toksisen maskuliinisuuden käsite jotenkin naurattaa, voin todeta, että kyse ei tosiaan ole mistään vitsistä, vaan olemassa olevasta sosiaalisesta rakenteesta, joka rajoittavasta ja ahtaasti määrittelee, millä tavalla voi olla oikea ja kunnollinen mies. Suomessakin usein läpällä heitetään ”perinteisestä suomalaisesta miehestä”, että ei se puhu eikä pussaa. Mitään hauskaa ei mielestäni ole siinä, että kulttuuriseen koodiin on niin vahvasti sisäänkirjoutettuna ajatus, että miehen ei kuulukaan olla tunteellinen, tunteistaan puhuva ja tunteensa näyttävä samalla tavoin kuin naisen. Miten paljon vähemmän meilläkin mahtaisi olla syrjäytyneitä, alkoholisoituneita ja/tai mielenterveysongelmaisia nuoria miehiä, jos miehetkin lapsesta asti oppisivat tunteiden käsittelyn ja näyttämisen terveen mallin ilman, että heidän aitoa miehisyyttään jotenkin kyseenalaistettaisiin hokemalla jotain tyyliin: ”Pojat ei itke”.

Sori ohiksesta.

Tuo ei puhu ja ei pussaa ei ole maskuliinista. Suomalainen mies ei ole maskuliininen kun mölyää kännissä.

Suomalaisen miehen erottaa ulkomailla selvästi ja hän ei erotu katukuvasta maskuliinisuuden vuoksi. Jos me olisimme maskuliininen kansa niin me olisimme sotineet ja valloittaneet historiamme aikana.

Et selvästikään ymmärtänyt, mistä kirjoitin. Toksinen maskuliinisuus on eri asia kuin maskuliinisuus. Maskuliinisuus tarkoittaa miehisyyttä ja miehekkyyttä yleensä, kun taas toksinen (myrkyllinen) maskuliinisuus tarkoittaa sitä, miten hyväksyttävä miehisyys voidaan määritellä ahdistavan suppeasti ja miten määritelmään sisällytetään asioita, jotka ovat ihmiselle vahingollisia.

Myös sinun kuvaamaasi määritelmä maskuliinisuudesta soitaisana ja voitokkaana taistelutahtona ja -kykynä edustaa toksista maskuliinisuutta. Taustalla on ajatus siitä, että miehenä, siis AITONA ja OIKEANA miehenä olemiseen kuuluvat halu sotia ja taistella sekä kyky menestyä taistelussa ja alistaa muita voimakeinoin. On kuitenkin täysin mahdollista ja hyväksyttävää olla aito ja oikea mies, joka ei ole kilpailuhenkinen eikä halua taistella tai mitellä voimiaan kenenkään kanssa. Tällaiselle mieheydelle sinun ahdas ja vahingollinen määritelmäsi ei anna tilaa.

Sanonta ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa” sisältää oletuksen, että miehet eivät ole hyviä ilmaisemaan itseään ja näyttämään tunteitaan esimerkiksi halaamalla tai suutelemalla rakkaitaan. Tämä hiljaisuus ja estyneisyys esitetään normaalina. Koska sanonta on tarkoitettu humoristiseksi ja on luonteeltaan toteamus, siihen sisältyy myös arvo-oletus, jonka mukaan suomalaisen miehen ei edes kuulu olla tunteellinen ja avoin. Sama koskee hokemaa ”Pojat eivät itke”. Tämä on toksista maskuliinisuutta.

Avoimeen ja terveelliseen käsitykseen maskuliinisuudesta kuuluu esimerkiksi se, että mies voi olla näyttämättä tunteitaan tai sitten näyttää tunteensa avoimesti ihan siten kuin hänestä parhaalta tuntuu eikä kumpikaan tapa tee hänestä enempää tai vähempää miestä. Hiljaisen ja karskin miehen myyttiä hellimällä kasvatetaan vain miehiä, jotka eivät osaa ilmaista esim. surua, vaikka se aika usein tekisikin hyvää ja olisi terveellistä.

Hah hah haa!

Kaukana maskuliinisuudesta nuo poikapissikset.

😂😂😂😂

Liittykö toi toksinen maskuliinisuus piereskelyyn?

Onko miehen kuitenkin hyväksyttyä olla ns. miehinen mies? Jotkut kai ovat sitä kuitenkin ihan luonnostaan, vähän kuten jotkut naiset ovat todella naisellisia ja toiset vähemmän? Vai pitääkö kaikesta tällaisesta pyrkiä eroon?

Vierailija kirjoitti:

Onko miehen kuitenkin hyväksyttyä olla ns. miehinen mies? Jotkut kai ovat sitä kuitenkin ihan luonnostaan, vähän kuten jotkut naiset ovat todella naisellisia ja toiset vähemmän? Vai pitääkö kaikesta tällaisesta pyrkiä eroon?

Ei edes transmiehelle. Ainoastaan lesbolle on sallittua.

Cheekin keikalla toksinen "musiikki" rehottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko miehen kuitenkin hyväksyttyä olla ns. miehinen mies? Jotkut kai ovat sitä kuitenkin ihan luonnostaan, vähän kuten jotkut naiset ovat todella naisellisia ja toiset vähemmän? Vai pitääkö kaikesta tällaisesta pyrkiä eroon?

Ei edes transmiehelle. Ainoastaan lesbolle on sallittua.

Kiitos vastauksesta. Näin olen ymmärtänyt asian olevan...

Vierailija kirjoitti:

Onko miehen kuitenkin hyväksyttyä olla ns. miehinen mies? Jotkut kai ovat sitä kuitenkin ihan luonnostaan, vähän kuten jotkut naiset ovat todella naisellisia ja toiset vähemmän? Vai pitääkö kaikesta tällaisesta pyrkiä eroon?

Jokaisen pitäisi saada ilmentää sukupuoltaan haluamallaan tavalla. Mies saa esim. olla kilpailuhenkinen, arvostaa voimaa ja suojelunhalua ja pidättäytyä tunteista puhumisesta, kunhan hän ei liitä siihen ajatusta, että se olisi ainoa oikea tapa olla mies ja miehekäs. Toksisen maskuliinisuuden vastakohta voisi olla salliva ja joustava maskuliinisuus. Toksisen maskuliinisuuden eli ahtaiden sukupuoliroolien ja -odotusten vastustamisesta on hyötyä ihan kaikille ja kaikenlaisille miehille.

Epäilen kyllä että cheekin keikalla olisi yhtään miestä. Mutta jos on niin se maskuliinisuus on varmasti toksista. Eikö cheekki ole enemmänkin teinityttöjen ja elämämkulu-tätien bändi.

Tässä koko ulinavirsi manspreadingeineen ja queer-asteikkoineen (osa 1):

Cheekin keikalla toksinen maskuliinisuus rehotti, Sanni osoitti olevansa kohta PMMP:n veroinen festarijyrä – Ruisrockin perjantai oli kotimaisten artistien ja EDM:n juhlaa

Suomenkielinen pop, rap ja iskelmä ovat nyt samaa puuta, josta vuollaan hittejä Ruisrockin ja Iskelmä-festivaalin lavoille. Kiinnostaville ulkomaalaisille räppäreille ei Ruissalossa riittänyt yleisöä.

Cheekin keikalla miesoletetut nahistelivat ja öykkäröivät keskenään. (KUVA: VESA-MATTI VÄÄRÄ)

Anton Vanha-Majamaa HS

Julkaistu: 7.7. 11:56 , Päivitetty: 7.7. 21:54

ANNA ABREU on harmillinen ja vähän hämmentävä tapaus. Hän on tehnyt jo hurjan pitkän uran suomalaisen popin parissa: albumeita on kuusi plus kokoelma ja niitä myyty yhteensä noin 200 tuhatta kappaletta.

Silti Ruisrockin perjantaissa käy kivuliaan selväksi, ettei Abreulla, joka brändäsi itsensä viime syksynä Abreuksi isoilla kirjaimilla, ole oikein biisejä.

Ehkä siksi hänen ensimmäinen päälavakeikkansa Ruisrockissa toteutuu perjantaina kello viisi.

ALKU on jykevä: lavan taustanäyttö on punainen, isolla keltaisella fontilla lukee ABREU. Lavalla tanssii neljä mustiin pukeutunutta tanssijaa ja heidän keskellään avonaiseen glitterjakkuun pukeutunut Abreu.

Biisi on Soo soo. Kappale, josta Abreun voi kuvitella salaa toivoneen omaa petoonirtiään – sähköshokkia, joka olisi nyrjäyttänyt hänen uransa raiteilleen.

Niin ei käynyt, ja syitä on monia. Ensinnäkään Abreun paluu ei ollut varsinainen paluu, eikä siihen siksi ladattu samalla mitalla merkitystä kuin erinäisten muiden artistien takaisintuloihin.

Toiseksi biisin ympärille rakennettu hype tuntui tunkkaiselta. Soo soo oli seksibiisi, jonka ilmeisin näkökulma oli se, että naisenkin pitää voida puhua seksistä.

Katso tästä fiilistelyvideo Ruisrockin avauspäivältä:

Tätä on Ruisrock 2018

Osa 2:

Kuten Oskari Onninen totesi Helsingin Sanomissa marraskuussa 2017, Abreun seksipositiivisuus tuntui vanhentuneelta. Olisipa hän pikkutuhmailun sijaan puhunut vaikka rasismin vastustamisesta tai hlbtiq-oikeuksista. Suomesta puuttuu yhä iso naispuolinen artisti, joka uskaltaisi olla myös feministi.

Sellainen kuin Silvana Imam, joka nousi Sateenkaarilavalle myöhemmin perjantaina.

Kolmanneksi Soo soo ei ollut riittävän hyvä kappale. Kertosäe oli mukiinmenevä, mutta räppiosuudet trap-vaikutteineen kuulostivat siltä, että Abreu on löytänyt Migos-yhtyeen ja innostunut.

NIITTYLAVALLA Soo soo soi silti paremmin kuin koskaan. Abreu on Suomen varmimpia esiintyjiä, ja laulajana hirveän lahjakas.

Jopa levyllä korvat punannut räppäys meni tällä lavakarismalla läpi.

Soo soon jälkeen oli vain hiljaista. Kumma juttu, ettei yli 10-vuotinen ura ole tuottanut enempää ikivihreitä.

Tai oikeastaan yhtäkään. Siis jos ikivihreällä tarkoitetaan koko kansan osaamia 2000-luvun anthemeita: Timantit on ikuisia, 2080-luvulla, Peto on irti, Päiväkoti ja niin edelleen.

Hyviä Abreulla kyllä riittää, jopa niitä suomenkielisiä. Räjäytä mun mieli, Kaikki mussa rakastaa kaikkea sun ja Abreun uran kohokohta Bandana.

On sääli, ettei jälkimmäisestä tullut jättihittiä, ja että Ruisrockin alkuillassa sitä bailaa sydämellä vain kourallinen ihmisiä. Eikä heistäkään sanoja osaa kuin osa.

SANNI otti niittylavan haltuun Abreun jälkeen ja osoitti, miten paljon voi saada muutamassa vuodessa aikaan. Debyyttilevy Sotke mut ilmestyi syyskuussa 2013, kuusi vuotta ja neljä albumia Anna Abreun debyytin jälkeen.

Nyt hän on kymmenen kertaa Abreun kokoinen artisti.

Niittylavalla Sanni näytti vihreässä aamutakissaan ja leveäresorisissa nyrkkeilyshortseissaan Sith Lordin ja Rockyn sekoitukselta. Lavalle raijatuilla screeneillä eli värejä ja muotoja ja tanssivia sanneja. Estetiikka oli 2010-lukulaista ja näytti harjaantumattoman silmään siltä, että ”kaikki käy”.

Keikka alkoi kevään paluubiisillä Pornoo. Se ei lukeudu Sannin kymmenen parhaan kappaleen joukkoon, mutta toisaalta kärkikymppiin on tunkua.

Keikalla parhaista kuultiin ainakin Vahinko, Me ei olla enää me, 2080-luvulla ja Sanni. Yleisö, jonka juontaja arvioi jopa 30-tuhatpäiseksi, lauloi nämä kaikki mukana intensiteetillä, joka muistuttaa PMMP:n viimeisistä vuosista.

Sanni työryhmineen on ehtinyt tehdä jo aika monta sukupolvilaulua, ja jos tälle vuodelle lupailtu uusi levy on menestys, saattaa hän olla kohta isompi kuin Paula Vesalan ja Mira Luodin bändi koskaan oli.

YHTÄ biisiä Ruisrockin yleisökään ei ihan saanut sujumaan. Kesäkuussa julkaistu Jacuzzi on metka lomaralli, mutta jättihitiksi siitä ei ole. Kertosäe kun on italiankielinen fraasi: ”Mi scusi benvenuto nella mia jacuzzi”. Ei auttanut, vaikka Sanni yritti parhaansa mukaan opettaa sanat yleisölle.

Hittimusiikki toimii juuri nyt vain suomeksi. Siksi Abreukin on hylännyt englannin kielen.

Sanni esiintyi Ruisrockin päälavalla. (KUVA: VESA-MATTI VÄÄRÄ)

Osa 3:

SUOMALAISTEN popparien illan huipensi Cheek, jonka päättymättömältä tuntuva päättäjäisturnee on viimein tulossa päätökseensä. Ruisrockin jälkeen on enää kourallinen keikkoja ennen kuin valot sammuvat Lahden mäkimontussa elokuussa.

Olen kirjoittanut arviot Cheekin levystä ja elokuvasta, mutta kokonaista keikkaa en ole koskaan nähnyt. Ruisrock oli hyvä paikka tilkitä sivistysaukko, sillä täällä artisti on mukavuusalueellaan. Jare Tiihonenon esiintynyt Ruissalossa myös vuosina 2013, 2014, 2016 ja 2017.

Musiikillisesti rantalavan esitys ei tarjonnut yllätyksiä. Paljon soitettiin biisejä, joissa ryypätään ja rellestetään ihan petrinygårdina. Ensimmäiset kolme biisiä olivat nimiltään Sokka irti, Fiiliksissä ja Liekeissä. Niitä seurasi Jenni Vartiaisen Maljasta sovitettu juomalaulu.

Tietyssä mielentilassa nämä laulut ovat parasta huumorimusiikkia. Toisessa ne väsyttävät ja inhottavat.

CHEEK oli ehkä paras muistutus siitä, kuinka paljon Vain elämää on suomalaiseen popmusiikkiin vaikuttanut. Hän esitti keikallaan niin Vartiaista kuin Kaija Koota (Tinakenkätyttö), ja hätkähdin huomatessani, kuinka molemmat sujahtivat settiin säröittä.

Sama itse asiassa näkyi Cheekin ja Elastisen muodostaman Profeettojen Ruisrock-esityksessä viime vuonna. Räppibiisien välissä vedettiin muun muassa Naurava kulkuri.

Tuntuu, että kotimaiset popparit valuvat tyylillisesti koko ajan lähemmäs toisiaan, ja loputon Vain elämää -kierrätys vauhdittaa tätä sulautumista. Pop, rap ja iskelmä ovat nyt samaa puuta, josta veistellyt biisit sopivat niin Ruissiin kuin Iskelmä-festivaaleillekin.

Siksi Cheek on tehnyt biisejä Kaija Koon kanssa ja Haloo Helsinki hypännyt rap- ja EDM-vaunuihin.

YLEISÖMEREN keskeltä Cheekin keikka oli koettelemus. Jos et ole varma, mitä viime aikojen muotisana ”toksinen maskuliinisuus” tarkoittaa, täällä sitä olisi ollut helppo demonstroida. Harvoin olen todistanut näin paljon miesoletettujen välistä nahistelua ja verbaalista öykkäröintiä.

Toksinen maskuliinisuus on juuri tätä: kovuutta, aggressiivisuutta ja kilpailuhenkeä, joilla rakennetaan ajatusta siitä, mitä on olla mies.

Se on sitä, että poikaporukan hierarkia koulunpihalla määrittyy sen mukaan, kuka hakkaa ja ketä hakataan. Kuka on hyvä futiksessa ja kuka ei. Kuka itkee ja kuka ei.

Tai kuka antaa festarikänneillä pataan ja kenen kumppania haukutaan rumaksi.

Aivan oma ilmiönsä on yläraajoilla tapahtuva manspreadaus eli ”äijähaara”. Otin jatkuvasti osumaa miesten olka- ja kyynärpäistä, jotka heiluivat ilmassa muista välittämättä. Tämä on ilmiö, jonka vähintään kaikki alle 180-senttiset tunnistavat, mutta josta ei juuri puhuta.

YLEISÖAGGRESSIOT ja tilan vieminen eivät ole varsinaisesti Cheekin kontolla, mutta hänen kappaleensa ovat omiaan niitä lietsomaan. Eikä lavan tolkuton äijäilykään varsinaisesti liuota ilmassa leijuvaa testosteronimyrkkyä.

Aika eri sfääreissä liikuttiin hetkeä aiemmin Niittylavalla, jossa erittäin queerin Olly Alexanderin johtama, hienon uuden albumin Palo Santo samana päivänä julkaissut Years & Years juhlisti sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta.

Years & Years juhlisti sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta Niittylavalla. (KUVA:VESA-MATTI VÄÄRÄ)

Osa 4/4:

Yhdessä huippukohdista Alexander nousi ilmaan metritolkulla jatkuneessa mekossa. Kohtaus toi mieleen Aamu Songin Little Red Dress -installaation, jossa yleisö istuu laulajan mekon halmeissa.

PERJANTAIN ennakkoon kiinnostavimmat ulkomaalaisvieraat olivat kaikki räppäreitä.

Lil Xan esiintyi sateenkaarilavan alkuillassa pienelle mutta omistautuneelle yleisölle. Xan, oikealta nimeltään Diego Lanos, edustaa internet- eli Soundcloud-räppiä puhtaimmillaan. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että hänen biisinsä merkitsevät vähän isolle yleisölle, mutta hyvin paljon pienelle porukalle.

Sille samalle porukalle, joka murtui emoräppäri Lil Peepin kuolemasta viime marraskuussa.

Lil Xanin elokuussa 2017 julkaistu Betrayed-kappale nousi viraalihitiksi ja Billboardin Hot 100 -listalle. Sitä seurasi keväällä 2018 kokonainen albumi, jolla oli jo mukana Charli XCX:n, Diplon, YG:n ja 2 Chainzinkaltaisia nimiä.

Tätä on internetin nopea maailma.

Vaikutteikseen Lil Xan on nimennyt räppärit Draken ja Mac Millerin, mutta myös rock-yhtyeet Arctic Monkeys ja Queens of the Stone Age. Musiikissa on kaikuja nu metalista ja emo rockista. Oikea genremäärittely taitaa olla sad rap tai emo rap.

XANIN jälkeen festarikävijän piti tehdä valinta Tyler, the Creatorin ja Silvana Imamin välillä. Kummatkin tuntuivat häviävän katsojataistelun rantalavalla soittaneelle norjalais-dj Alan Walkerille: Tyler täytti teltan hädin tuskin puolilleen, Imamin keikalla ihmisiä oli vielä surkeammin.

Molemmat olisivat ansainneet enemmän. Imam on viime vuosien kiinnostavimpia ruotsalaismuusikoita ja voimakas yhteiskunnallinen ääni. Sateenkaarilavalla hän laulatti sekä tanssitti piskuista yleisöään ja esitteli koripallotaitojaan lavalle pystytetyllä korilla.

Silvana Imam on yksi Ruotsin suurimpia rap-nimiä. (KUVA: VESA-MATTI VÄÄRÄ)

Tyler, the Creator puolestaan toi repertuaariinsa uusia sävyjä viime vuoden Flower Boy -albumillaan ja on nyt samastuttavampi kuin koskaan. Shokkiräppäri ei ole täysin päästänyt irti (itse-)inhostaan, mutta saa lyriikoillaan nyt jo kiinni sielunsa syrjästä.

Olen nähnyt Tylerin kahdesti osana Odd Future -kollektiivia, jonka tapana oli soittaa sumutorvea, kiroilla ja hyppiä uhkarohkeita pommeja yleisöön.

Pidin tästä uudesta Tylerista huomattavasti enemmän.

KUN Ruisrock-perjantain parhaat artistit saivat näin vaisun vastaanoton, nousi mieleen suruisa ajatus: kannattaako tällaisia esiintyjiä tuoda Ruissaloon lainkaan?

The Chainsmokers on kaikkien aikojen seitsemänneksi soitetuin artisti Spotifyssa. (KUVA:VESA-MATTI VÄÄRÄ)

Sen sijaan illan viimeinen iso artisti The Chainsmokers rutisti valoillaan, savuillaan ja ilotulitteillaan kaiken irti EDM-musiikistaan, joka oli vielä pari vuotta sitten maailman isointa. Dj-kaksikko on kaikkien aikojen seitsemänneksi soitetuin artisti Spotifyssa.

Tällaisiin esiintyjiin Ruisrockin kannattaa selvästi panostaa, niin kuin se on kuluneina vuosina tehnytkin. Kuten takanani seissyt hyvin nuori miesoletettu totesi seuralaiselleen:

”Uppooko tällainen tekno? Hyvä. Mää en tiedä mitään parempaa.”

Vaikea pitää miehekkäänä ketään, joka tykkää Cheekin musiikista niin paljon että menee sitä jopa katsomaan. Luullut Cheekin olevan joku naisten juttu muutenkin.