Onko kateutta tunteva ihminen henkisesti sairas?

No minusta olisi aika outoa sanoa, että niin suuri osa ihmisistä olisi henkisesti sairaita, joten sanon että ei. Toki henkisesti sairas, mitä se tarkoittaakaan, voi olla kateellinen, mutta en sanoisi että kaikki kateutta tuntevat ovat henkisesti sairaita.

Ehkä se tapa jolla kateus tulee esille, voi kertoa jotain siitä miten henkisesti sairas tai terve on.

Krooninen kateus, joka kalvaa joka hetki vähän jokaista kohtaan, on toki paha neuroositasoinen häiriö. 

Sen sijaan pienen kateuden piikin varmasti jokainen on joskus kokenut elämässään. Sanoisin pikemminkin päinvastoin: ihmisen tunne-elämä ei ole täysin kehittynyt, jos hän ei pysty tuntemaan kateutta. 

Toinen asia on tietysti kateuden tunnistaminen itsessään. Se on monilla täysin hukassa. 

Eli väheksytään kateuden kohdetta ja asetetaan mielessä tälle olemattomia vikoja -- ei nähdä, että itse asiassa ollaan kateellisia. 

Ihmiskunnan kehittyminen on varmaan paljolti johtunut kateudesta. Aina halutaan enemmän ja parempaa kuin mitä jollakin toisella on ja siksi on pitänyt kehittää ja keksiä kaikkea uutta, millä sen saavuttaa.

Saattaa olla mutta ei välttämättä ole. Kateutta ei siis luokitella mielen sairaudeksi mutta jos se on pakkomielle niin se voi olla sairaus. Joillakin kateus on niin ominaista että se on kuin luonteenpiirre. Toistuu usein ja värittää elämää paljon. On aika rasittavaa niille muille, jotka eivät tunne yhtä voimakasta tarvetta kadehtimiseen.

http://juhakemppinen.fi/kateus

Mielestäni tässä aika hyvin.

Kateus on täysin normaali tunne, joten kaikki kateutta tuntevat eivät ole henkisesti sairaita. Tosin jos ihminen on jatkuvasti kateellinen muille ihmisille, niin silloin tuskin on terve.

Narsistin perusta on kadehtia kaikkea, pyritään tuhoamaan muilta kaikki vähänkin onnellisuuteen viittaava. Silloin kateus on massiivista ja viha syvää. Kyse on pysyvästä, tuhoavasta kateudesta ja ymmärrät kai että se on sairasta.

Sen sijaan ohimenevä kateudenpuuska, jonka pystyy itselleen myöntämään, ei haittaa. Esim urheilussa kilpailun tarkoitus on parantaa tulosta, saada yrittämään paremmin.

Terve kateus on lyhyt ohimenevä tunne, sen voi tunnistaa ja myöntää mutta sitä ei kannata ruokkia. Narsistit on eri asia, kiehukoot omissa myrkyissään.

On hyvä jos oppii tunnistamaan omia tunteitaan.

Ei ole sairasta tuntea kateutta. Kateuden kieltäminen on yleistä ja tällöin se verhotaan johonkin muuhun: projisoidaan kateuden kohteeseen negatiivisia piirteitä ja oikeutetaan näin oma kateus. Kateutta ei ole helppo myöntää, koska se on negatiivinen, halpamainen tunne. Toisen hyvä on itseltä muka pois. Monet tajuavat, että kateus on järjetöntä eikä auta omaa tilannetta, mutta kateilee silti. Minusta se on luonteva tunne, jos se ei muutu hallitsevaksi ja oman elämän hallinta säilyy ja itsenäinen ote. Hyvä itsetunto suojaa kateudelta ja siihen liityyvältä vertailulta. Itse olen jonkin verran oppinut olemaan kadehtimatta, kun ajattelen, että itsehän olen elämän valintani tehnyt! Jos olisin ollut toisenlainen ja arvostanut toisenlaisoa asioita, olisi elämäni erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Luin tänään täältä palstalta, kun eräs henkilö vastasi ettei tunne kateutta, koska hän on henkisesti terve.

Onko siis sellainen ihminen henkisesti sairas, joka tuntee kateutta?

Kateus on ihan normaali tunne. Se mitä siitä tunteesta seuraa voi olla joko tervettä tai sairasta riippuen siitä miten kateutta tunteva ihminen toimii. Jos  kateus on kannustin omaan parempaan suoritukseen, se on ihan ok. Katkera ja tuhoava kateus ei ole ok.

Ei se aina ole sairautta. Ikäänkuin suru ei ole aina sairautta esimerkiksi. Tai stressi. Ihmisellä on luonnostaan aikamoinen kirjo negatiivisia tunteita.

Musta on jopa oudompaa, jos ei ikinä tunne kateutta lainkaan. Ehkä sitä ei silloin edes tunnista tai sitten ihminen on jotenkin lukossa tunteidensa kanssa. Ei välttämättä, mutta erikoista se olisi.

Se on myös mielestäni huono merkki, jos kateus saa käyttäytymään huonosti. Veikkaan, että usein noissa tapauksissa kateutta ei edes huomata. Se ihminen vain jotenkin "ärsyttää" tai on "ylimielinen ja leuhka" tai "luulee olevansa muita parempi".

Sekään ei ole hyvä, jos kateus saa jatkuvasti mielen matalaksi ja oma itsetunto on pohjamudissa.

Itse tunnen kyllä kateutta jonkin verran, mutta iän myötä se on vähentynyt ja ikäänkuin muuttanut muotoaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiskunnan kehittyminen on varmaan paljolti johtunut kateudesta. Aina halutaan enemmän ja parempaa kuin mitä jollakin toisella on ja siksi on pitänyt kehittää ja keksiä kaikkea uutta, millä sen saavuttaa.

Tuskin kateus on vaikuttanut läheskään niin paljon kuin ihmisen luontainen uteliaisuus, halu selviytyä, saada aikaan enemmän vähemmällä, kokeilunhalu sekä halu kilpailla.

Kilpailuvietti ei perustu kateuteen kuin joiltain osin, siinä on paljon muuta käyttövoimana.

tiedän erään sairaanhoitajan joka on hyvin kateellinen ihminen

Kuinka todennäköistä on, että henkilöt, jotka väittävät, etteivät tunne kateutta, puhuvat totta? Minä en usko kovin monen heistä olevan täysin rehellisiä itselleen. Kateutta ei haluta nähdä itsessä, koska se olisi myöntyminen sille ajatukselle, ettei olekaan niin muista ihmisistä riippuvainen ihminen. On myös perin mielenkiintoista miksi esim. suru ja viha pystytään paremmin myöntämään kuin kateus. Luultavasti kyse on siitä, että vaikka niin yleistä kuin kilpailunhalu onkin, ei siitä voida keskustella omakohtaisten kokemusten kautta. Ihminen näkee kilpailunhalua ja kateutta aina vain muissa ihmisissä ja ympärillään, mutta hyvin harvoin itsessään. Kateus on yksi suurimmista tabuistamme. Jokainen haluaa antaa ihmisille kuvan, ettei missään tapauksessa kokisi huonommuutta toiseen ihmiseen verrattuna. Itsetunto on hyvin hauras osa ihmistä. Sitä yritetään kaikin tavoin rakentaa kestäväksi ja ulkopuolisten silmissä vahvemmaksi. Kateuden myöntäminen murtaisi tuon myytin. Kaikki mitä ihminen olisi vahvan itsetuntonsa eteen tehnyt olisi hukkaan heitettyä aikaa.

Henkisesti terve ihminen pystyy myöntämään myös heikkoutensa. Hän pystyy itsekritiikkiin, mutta ei lannistu vaikka huomaisi olevansa tietyissä asioissa heikko.

Korjaus, riippuvainen muista ihmisistä = riippumaton.

17

Ne jotka kateutta eniten halveksivat, ovat todennäköisimmin niitä, jotka eivät myönnä itselleen sitä tuntevansa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sairasta tuntea kateutta. Kateuden kieltäminen on yleistä ja tällöin se verhotaan johonkin muuhun: projisoidaan kateuden kohteeseen negatiivisia piirteitä ja oikeutetaan näin oma kateus. Kateutta ei ole helppo myöntää, koska se on negatiivinen, halpamainen tunne. Toisen hyvä on itseltä muka pois. Monet tajuavat, että kateus on järjetöntä eikä auta omaa tilannetta, mutta kateilee silti. Minusta se on luonteva tunne, jos se ei muutu hallitsevaksi ja oman elämän hallinta säilyy ja itsenäinen ote. Hyvä itsetunto suojaa kateudelta ja siihen liityyvältä vertailulta. Itse olen jonkin verran oppinut olemaan kadehtimatta, kun ajattelen, että itsehän olen elämän valintani tehnyt! Jos olisin ollut toisenlainen ja arvostanut toisenlaisoa asioita, olisi elämäni erilainen.

Tässä kirjoituksessa haiskahti aika vahvasti "jokainen on oman onnensa seppä" mentaliteetti. 

Maailmassa ja Suomessakin on paljon epäoikeudenmukaisuutta, joiden korjaamisen vaatimisessa ei ole mitään kateellisuutta. Ei toisen "hyvä" ole itseltä pois, jos se on rehellisin keinoin hankittu. Jos taas ei ole, niin silloin epärehellisyyteen kuuluukin puuttua, eikä silloin ole kyse kateudesta, vaan oikeudenmukaisuudesta. Jokaisen pitäisi olla samalla viivalla.

Nykyäänhän erityisesti oikeistopiireissä leimataan kaikki sellaiset mielipiteet kateudeksi, joissa halutaan tehdä yhteiskunnasta taloudellisesti tasa-arvoisempi. Nykyinen hallitus on sen konkreettisesti todistanut.

Onpas täällä paljon henkisesti sairaita.

Minusta kateus ei ole ihmiselle normaali tunne, tai ainakin se on hioutunut sivistyksen myötä pois. Siis ainakin useimmista, tunnen toki ihmisiä jotka ovat hyvinkin kateellisia kelle ja mille milloinkin. Ehkä kivikauden ihminen oli kateellinen naapurilleen joka sai suuremman palan mammutista, mutta ainakaan minä en tunnista itsessäni kateuden tunnetta. Toki harmittelen hieman sitä kun naapurilla on kaunis ja viehättävä vaimo sekä hienompi talo, mutta en tunne kateutta häntä kohtaan. Minulla on oma elämä elettävänä ja aivan tarpeeksi tekemistä sen kanssa.

Kateus on keskenjäänyt ajatus siitä, mitä minun pitäisi olla.

Se on tavoitteen asettelua , johon laiska mieli keksii heti tekosyyn miksi ei kannattaisi.

Siinä mielessä kateutta tunteva ei ole sairas, mutta ei mieli ole myöskään niin eheä että tavoitteisiin tarttuisi.

Kateellinen voi olla vain asioista, jotka mielellään ottaisi osaksi omaa elämää. Mutta ei ota. Koska tekosyyt.

Itse yritän pysähtyä aina sen tunteen äärelle, kun tunnen pistosta. Ja keksiä perustellun syyn miksi minä en voisi/saisi. Kateus alkaa aina ihailusta, jonka oma mieli teilaa alas. Jos ihastelee vaikka toisen upeaa kesäterassia, voi nopeasti suojata itseään ajatuksella "no tuolla nyt on järjetön määrä hyttysiä sitten ja onko se mukavaa kun autonmelu kuuluu ja ja..." Kun se ihastelu muuttuu kielteiseksi, se on kateutta. Sen voi sitten ajatella loppuun asti. Olenko oikeasti sitä mieltä, että tuo on kurja enkä haluaisi sitä itselleni? Vai haluaisinko sittenkin? Laitanko tavoitteeksi itsellenikin? Olenko iloinen toisen puolesta, että hän sen on jo saanut? Koska se ilon tunne toisen puolesta on niin paljon parempi tunne kuin kateus ja panettelu, niin valitsen sen.

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä paljon henkisesti sairaita.

Minusta kateus ei ole ihmiselle normaali tunne, tai ainakin se on hioutunut sivistyksen myötä pois. Siis ainakin useimmista, tunnen toki ihmisiä jotka ovat hyvinkin kateellisia kelle ja mille milloinkin. Ehkä kivikauden ihminen oli kateellinen naapurilleen joka sai suuremman palan mammutista, mutta ainakaan minä en tunnista itsessäni kateuden tunnetta. Toki harmittelen hieman sitä kun naapurilla on kaunis ja viehättävä vaimo sekä hienompi talo, mutta en tunne kateutta häntä kohtaan. Minulla on oma elämä elettävänä ja aivan tarpeeksi tekemistä sen kanssa.

Sinusta siis kateus on ”harmittelua”. OK.

Vierailija kirjoitti:

Kateus on keskenjäänyt ajatus siitä, mitä minun pitäisi olla.

Se on tavoitteen asettelua , johon laiska mieli keksii heti tekosyyn miksi ei kannattaisi.

Siinä mielessä kateutta tunteva ei ole sairas, mutta ei mieli ole myöskään niin eheä että tavoitteisiin tarttuisi.

Kateellinen voi olla vain asioista, jotka mielellään ottaisi osaksi omaa elämää. Mutta ei ota. Koska tekosyyt.

Itse yritän pysähtyä aina sen tunteen äärelle, kun tunnen pistosta. Ja keksiä perustellun syyn miksi minä en voisi/saisi. Kateus alkaa aina ihailusta, jonka oma mieli teilaa alas. Jos ihastelee vaikka toisen upeaa kesäterassia, voi nopeasti suojata itseään ajatuksella "no tuolla nyt on järjetön määrä hyttysiä sitten ja onko se mukavaa kun autonmelu kuuluu ja ja..." Kun se ihastelu muuttuu kielteiseksi, se on kateutta. Sen voi sitten ajatella loppuun asti. Olenko oikeasti sitä mieltä, että tuo on kurja enkä haluaisi sitä itselleni? Vai haluaisinko sittenkin? Laitanko tavoitteeksi itsellenikin? Olenko iloinen toisen puolesta, että hän sen on jo saanut? Koska se ilon tunne toisen puolesta on niin paljon parempi tunne kuin kateus ja panettelu, niin valitsen sen.

Useiten kuitenkin asiat on niin, että ainoastaan sen hienon auton omistajan, tai massiivisen kesäterassin rakentajan omassa päässä on kuvitelma siitä, että muut ovat hänen autostaan, tai kesäterassistaan kateellisia, vaikka niin ei asia todellisuudessa olisikaan. Tämä taas johtuu siitä, että hänelle itselleen se kesäterassi, tai hieno auto on ollut erittäin tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen asia, jonka eteen hän on ollut valmis tekemään isojakin uhrauksia, kun taas muille ihmisille ne voivat olla melko yhdentekeviä juttuja, joiden tavoitteleminen ei juurikaan kiinnosta.

Voikin siis sanoa niin, että ne jotka kuvittelevat olevansa kateuden kohteita, ovatkin itse kaikkein taipuvaisimpia kateuteen, tai ainakin sen olemassolon kuvittelemiseen.