Lue keskustelun säännöt.
Olen niin katkera muille äideille!
22.06.2018 |
Siitä, että muiden synnytys on niin voimaannuttava kokemus, ja vauvan ensi kohtaaminen täynnä ihanaa rakkautta ja onnea. Ja että sitä vauvaa sitten hoitaa niin suurella rakkaudella, ja vaikka se kiukuttelee, niin sen rakkauden voimalla kestää, koska se oma vauva on kuitenkin parempaa kuin mikään aika ennen vauvaa.
Jep. Itselläni synnytys oli paska kokemus, enkä tuntenut mitään vauvaa kohtaan. En edes muista siitä mitään kun näin sen ekan kerran. Alusta asti hoitaminen ja imettäminen oli vastenmielistä puuhaa. Vieläkin melkein vuoden jälkeen tuo on vaan ärsyttävä velvollisuus. Niin kuin olisi ihan koko ajan töissä ilman taukoa. Onhan se ihan kiva ja rakas, mutta ärsyttävä pääasiassa.
Miksi en minä saanut ikinä kokea sitä vauva-ajan onnea, mitä joillakin näyttää alusta asti olevan? Näin juhannuksena ja muina juhlapäivinä tämä oikein korostuu, että sitä vaan on vankilassa tuon kitisijän kanssa, eikä hetkeäkään niin että saisi vaan tehdä yhden päivän ajan sitä mitä huvittaa.
Kommentit (67)
Tosi ikävä kuulla, ap, että koet noin. Itselläni on tämän vuoden puolella syntynyt vauva ja usein on päiviä kun ärsyttää, ettei voi puuhailla omia juttujaan samalla tavalla kuin ennen. Öisin koko lisääntyminen joskus suorastaan kaduttaa, kun haluaisi nukkua.
Mutta voin kyllä tehdä niitä asioita mitä oikeasti haluan, miksi en voisi? Juhlissa käydään miehen kanssa vuorotellen ja perhejuhlissa joskus yhdessä, esim. viimeksi häissä. Vauva nukkui ja välillä tarkkaili tilannetta ja kaikki tulivat häntä ihastelemaan. Se pallero on tosi rakas ja osa meidän perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
43 lisää että synnytys oli kaamea kokemus, mutta en tunne kyllä ketään joka sen ihanuudella kehuskelisikaan.
Hei, älä vertaa omaa arkielämää muiden huippuhetkiin ja julkisivuun, mitä FB, Instagram ym ovat! Niin tekemällä järkevinkin ihminen masentuu. Pidä vaikka vähän taukoa koko sosiaalisesta mediasta ja tästä palstasta. Hanki vähän hoitoapua, oma harrastus vaikka kerran viikossa ja kivaa tekemistä myös lapsen kanssa. Älkää jääkö neljän seinän sisälle, kotona kaikki jotenkin korostuu ja seinät kaatuu päälle. Lapsi ajoissa nukkumaan, niin saat omaa aikaa ja aikaa miehen kanssa. Kyllä kaikki vielä näyttää valoisemmalta.
Taidat nyt vain ilmaista itseäsi epäselvästi.
Et ole katkera muille äideille vaan olet katkera siitä, että et pysty kokemaan niitä tunteita, joita kuvittelet muiden äitien kokevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä ne muut äidit sitten ovat sinulle tehneet?
Mitäs universumi on sulle tehnyt?
Universumi on synnyttänyt minut. Niin kuin kaiken muunkin olevaisen. Olen siitä äärimmäisen onnellinen, en katkera. :)
No, muut äidit ovat hehkuttaneen synnytyksen olleen voimaannuttava kokemus, ja että kivut unohtuivat pakahduttavan äidinrakkauden alle.
Universumi ei ole tehnyt läheskään mitään noin todistettavaa. Meidän olemassaolomme ei liity universumin tekemisiin todennäköisesti mitenkään.Meidän olemassaolomme ei liity mihinkään muuhun kuin universumin "tekemisiin". Me olemme syntyneet alkuaineista, jotka syntyivät universumin raskaiden tähtien räjähdyksissä. Olemme kaikki tähtipölyä, aivan kirjaimellisesti. :)
Universumi ei ole siinä tehnyt mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taidat nyt vain ilmaista itseäsi epäselvästi.
Et ole katkera muille äideille vaan olet katkera siitä, että et pysty kokemaan niitä tunteita, joita kuvittelet muiden äitien kokevan.
Daa, sama asia.
Jos olisin muotoillut tämän niin, että "olen katkera asiasta x", sen sijaan, että olen katkera muille äideille, olisiko teidän äidinrakkauden turvottamat aivonne ymmärtäneet paremmin mitä tarkoitin? Vai ymmärsittekö tahallanne niin että syytän omista fiiliksistä muita ihmisiä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävää, että et pysty iloitsemaan lapsestasi etkä olemaan hänestä onnellinen. On kuitenkin pienisieluista olla iloitsematta siitä, että joku toinen äiti kykenee onnellisuuteen. Ei toisen onni ole sinulta pois.
Vierailija kirjoitti:
Taidat nyt vain ilmaista itseäsi epäselvästi.
Et ole katkera muille äideille vaan olet katkera siitä, että et pysty kokemaan niitä tunteita, joita kuvittelet muiden äitien kokevan.
Kyllähän moni äiti kokeekin, eli ap ei kuvittele asiaa, vaan tietää sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikävää, että et pysty iloitsemaan lapsestasi etkä olemaan hänestä onnellinen. On kuitenkin pienisieluista olla iloitsematta siitä, että joku toinen äiti kykenee onnellisuuteen. Ei toisen onni ole sinulta pois.
Et tajunnut. Kyse oli siitä, että ap on katkera, ettei tunne samoin.
Mutta eihän sinunlaisesi idiootti voi sitä ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Jos olisin muotoillut tämän niin, että "olen katkera asiasta x", sen sijaan, että olen katkera muille äideille, olisiko teidän äidinrakkauden turvottamat aivonne ymmärtäneet paremmin mitä tarkoitin? Vai ymmärsittekö tahallanne niin että syytän omista fiiliksistä muita ihmisiä?
Ap
Puhutteletko muita ihmisiä tällä tavoin myös oikeassa elämässä? Vai ainoastaan nettipalstalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olisin muotoillut tämän niin, että "olen katkera asiasta x", sen sijaan, että olen katkera muille äideille, olisiko teidän äidinrakkauden turvottamat aivonne ymmärtäneet paremmin mitä tarkoitin? Vai ymmärsittekö tahallanne niin että syytän omista fiiliksistä muita ihmisiä?
Ap
Oletko varma, että ne aivot ovat turvonneet äidinrakkaudesta?
Mahtoikohan sinun äitisi jotenkin esittää tunteneensa sellaisia tunteita?
Itselläni on samanlaisia ajatuksia. Tosin itselläni ensimmäinen synnytys oli ihan hyvä kokemus ja nautin vauvavuodesta. Sen jälkeen olin taas raskaana, mutta lakkasin nauttimasta perhe-elämästä ja lapsista. Toisen lapsen vauvavuosi olikin aika pitkälle vain sietämistä. Nyt lapset on jo koululaisia ja vaikka meillä on paljon hyviä hetkiä, silti jossain takaraivossa on se ajatus, että olisin onnellisempi ilman lapsia.
En oikein vain osaa nauttia tästä. Olen yrittänyt ja yrittänyt. Olen pyrkinyt nauttimaan pienistä hetkistä ja arjesta, mutta en vain oikein tunne mitään. Onnellisin olen silloin, kun lapset ovat poissa kotoa. Lapsilla on varmasti jonkinlainen tunne siitä, että he ovat jonkinlainen taakka minulle. Silti uskon heidän myös tietävän, että rakastan heitä eniten maailmassa. Sanon sen heille joka päivä ja se on ihan totta. Pidän sylissä, hellittelen, luen, puhallan, keskustelen, autan läksyissä jne.
Kliseisesti kai voisi sanoa, että rakkaus ei aina riitä tekemään onnelliseksi. Olisin onnellisempi vapaana ja huolettomana, vaikka jäisin vaille rakkauden huippukokemuksia. Pahinta on, kun on ollut pakko kasvaa aikuiseksi. Tuntuu tukahduttavalta olla näin sidottu ja jatkuvasti harkittu, asiallinen ja kypsä ihminen.
Ap: tunteet voivat tulla vuosien saatossa vähitellen. Lapsella on monta vaihetta ennen aikuisuutta ja on luonnollista, että jotkin vaiheet vain sietää läpi kun taas toisista vaiheista nauttii enemmän. Eivät kaikki ole kovin tunneihmisiä tai koe suuria tunteita. Rakkaus on vastuunkantamista. Näin olen sen itse ajatellut, kun ahdistaa eniten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisin muotoillut tämän niin, että "olen katkera asiasta x", sen sijaan, että olen katkera muille äideille, olisiko teidän äidinrakkauden turvottamat aivonne ymmärtäneet paremmin mitä tarkoitin? Vai ymmärsittekö tahallanne niin että syytän omista fiiliksistä muita ihmisiä?
ApPuhutteletko muita ihmisiä tällä tavoin myös oikeassa elämässä? Vai ainoastaan nettipalstalla?
Ole hiljaa, ja mieti, kenelle puhut! Ap vaikuttaa masentuneelta, vai oletko sinäkin? Pitääkö sinuakin silloin tentata ja kuulustella vajeistasi?
Huvittavaa, miten aggressiivista porukkaa täällä on. Ja sitten vielä oku mt-ongelmainen huutelee joka väliin.
Ap, minulla oli esikoisen kanssa vähän samanlaista.
Olin 22-vuotias, lapsi oli toivottu ja luulin olevani valmis, mutta silti vasta kun vauva oli syntynyt tajusin että mitä nyt oikeasti on tapahtunut. Että tämä vauva todella lähtee kotiin ja on itse hoidettava.
Hoidin kyllä ja hyvin hoidin, ei siinä mitään. Vastasin vauvan tarpeisiin nopeasti. Silti minulla ei ollut sitä valtavaa rakkauden tunnetta, mikä olisi ns. pitänyt olla. Enemmän minäkin koin velvollisuuden tunnetta.
Esikoiseni oli varmaan 2-vuotias, kun se rakkaus sitten iski. Velvollisuuden tunne oli poissa. Siitä lähtien rakkauden tunneon ollut hyvin vahvasti läsnä ja on edelleen.
Toinen lapseni syntyi isolla ikäerolla. Hänen kohdallaan sain kokea sen. Ehkä olin vaan itse kypsempi ja aikuisempi. Rakastuin häneen ihan heti, ja olin hyvin onnellisessa ja liikuttunessa mielentilassa koko ajan. Oli aivan erilaista. Vauva-aika tuntui paljon paljon helpommalta.
Rakastan molempia lapsiani aivan yhtä paljon. Minusta aloittajaa on typerää syyllistää asiasta yhtään.
Toivotan kovasti voimia, ja toivon ja uskon että sinullekin ne tunteet heräävät vielä. Anna itsellesi aikaa, ja hoida vauva hyvin. Ei tunteita voi pakottaa.
Ps. Minäkään en ole nauttinut kummastakaan synnytyksestä, ihan täyttä kärsimystä molemmat. Silti olen ihan kelpo mutsi :-)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti tämä aloitus on provo. Jos ei ole niin kannattaa lakata se omaan napaan tuijottaminen ja miettiä miltä lapsesta tuntuu kasvaa kodissa, jossa häntä pidetään vain kitisijänä ja äiti on keskittynyt marisemaan siitä, että äitiys ei olekaan pääosin suuria tunteita, vaan arkista työskentelyä toisen hyväksi joka päivä.
Synnyttäminen ei ensinnäkään todellakaan ole kaikille mikään voimaannuttava kokemus. Se on lähinnä kivulias homma mikä on pakko käydä läpi. Synnytystä mystifioidaan nykyään aivan liikaa ja siihen ladataan aivan liikaa odotuksia ja kuvitelmia.
Turha miettiä muita äitejä. Kannattaisi keskittyä itseensä ja omaan lapseensa. Lapsi tarvitsee ja ansaitsee rakastavan äidin. Jotenkin tuossa täytyy onnistua luomaan kahden ihmisen välille voimakas rakastava suhde, koska toinen on niin riippuvainen toisesta.
"Miltä lapsesta tuntuu," v*ttu etkö tajua, että se, mille ALOITTAJASTA tuntuu, tulee olemaan se, miltä lapsesta tuntuu!!!??? Eli kannattaisiko nimenomaan keskittyä siihen, miltä aloittajasta tuntuu? Anna aikuisten keskustella tässä ketjussa jos olet tuollainen vauveliini joka ei kestä realiteetteja in life.
Höpö höpö. Ihmiset lataavat liikaa odotuksia elämälleen. Arki on arkea ja lasten kanssa on usein tylsää. Kannattaa hyväksyä se samantien ja yrittää järjestää arkeen omaakin aikaa, että jaksaa opetella olemaan aikuinen sen lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti tämä aloitus on provo. Jos ei ole niin kannattaa lakata se omaan napaan tuijottaminen ja miettiä miltä lapsesta tuntuu kasvaa kodissa, jossa häntä pidetään vain kitisijänä ja äiti on keskittynyt marisemaan siitä, että äitiys ei olekaan pääosin suuria tunteita, vaan arkista työskentelyä toisen hyväksi joka päivä.
Synnyttäminen ei ensinnäkään todellakaan ole kaikille mikään voimaannuttava kokemus. Se on lähinnä kivulias homma mikä on pakko käydä läpi. Synnytystä mystifioidaan nykyään aivan liikaa ja siihen ladataan aivan liikaa odotuksia ja kuvitelmia.
Turha miettiä muita äitejä. Kannattaisi keskittyä itseensä ja omaan lapseensa. Lapsi tarvitsee ja ansaitsee rakastavan äidin. Jotenkin tuossa täytyy onnistua luomaan kahden ihmisen välille voimakas rakastava suhde, koska toinen on niin riippuvainen toisesta.
"Miltä lapsesta tuntuu," v*ttu etkö tajua, että se, mille ALOITTAJASTA tuntuu, tulee olemaan se, miltä lapsesta tuntuu!!!??? Eli kannattaisiko nimenomaan keskittyä siihen, miltä aloittajasta tuntuu? Anna aikuisten keskustella tässä ketjussa jos olet tuollainen vauveliini joka ei kestä realiteetteja in life.
Höpö höpö. Ihmiset lataavat liikaa odotuksia elämälleen. Arki on arkea ja lasten kanssa on usein tylsää. Kannattaa hyväksyä se samantien ja yrittää järjestää arkeen omaakin aikaa, että jaksaa opetella olemaan aikuinen sen lapsen kanssa.
Kauhea elämänasenne sulla, ja täysin toimimaton. Mikä v*tun neuvo tämmöinen on kellekään: "Kannattaa hyväksyä se samantien ja yrittää järjestää arkeen omaakin aikaa, että jaksaa opetella olemaan aikuinen sen lapsen kanssa."???
Jaksaa opetella? Miten se oma aika siihen liittyy? Tai jaksaminen? Tällainen ihminen ei tiedä mistään mitään, paitsi oman napansa asioista.
Meidän olemassaolomme ei liity mihinkään muuhun kuin universumin "tekemisiin". Me olemme syntyneet alkuaineista, jotka syntyivät universumin raskaiden tähtien räjähdyksissä. Olemme kaikki tähtipölyä, aivan kirjaimellisesti. :)