Lue keskustelun säännöt.
Mistä kertoo, että lapsi suttaa kaikki piirroksensa mustalla?
21.06.2018 |
Palattuaan etävanhemman luota lapsi tekee useamman päivän piirtäessään niin, että piirtää ensin iloisilla väreillä. Sitten hän suttaa päälle mustaa ja sanoo, ettei pidä mustasta.
Lapsi menee etävanhemmalle vastentahtoisesti. Meillä on kuitenkin tapaamissopimus enkä halua sitä rikkoa. On tärkeää, että lapsi viettää aikaa myös toisen vanhemman kanssa.
Tapaamisten jälkeinen stressaantunut käytös, raivonpuuskat, lyöminen, jne ja nyt tuo piirtely mietityttävät. Olen yrittänyt puhua asiasta neuvolassa, mutta minulle sanottiin, että erolapset vaan yleensä oireilee. Mitään neuvoja en saanut.
Pitäisikö asiaan puuttua? Onko kellään kokemusta?
Kommentit (31)
On hyvin tavallista lapselle purkaa se jännitys äitiin. Oma esikoiseni oli eskarin alettua aina ihan hirveä sen puoli tuntia kun hänet hain eskarista. Hän viihtyi siellä, oli kavereita jne mutta silti siihen liittyi (positiivista) jännitystä. Sellainen puretaan yleensä äitiin. Tärkeintä on vain kestää se ja tukea lasta. Kuvien suttaaminen viittaa surutyöhön. Sekin on luonnollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On hyvin tavallista lapselle purkaa se jännitys äitiin. Oma esikoiseni oli eskarin alettua aina ihan hirveä sen puoli tuntia kun hänet hain eskarista. Hän viihtyi siellä, oli kavereita jne mutta silti siihen liittyi (positiivista) jännitystä. Sellainen puretaan yleensä äitiin. Tärkeintä on vain kestää se ja tukea lasta. Kuvien suttaaminen viittaa surutyöhön. Sekin on luonnollista.
Lapsi ei kuitenkaan käyttäydy näin päiväkotipäivän jälkeen. Eli annan vain lapsen huutaa suoraa huutoa? Ja toivon, että joskus loppuu? Jotenkin haluaisin voida oikeasti auttaa asiaa niin, että lapsi menisi sinne iloisena ja tulisi iloisena kotiin.
Kuvastaa lapsen tunteita mahaanmuutosta
Vierailija kirjoitti:
Haluaako lapsi tavata sitä etävanhempaa, johon on tutustunut vasta vähän isompana? Onko ap:lla mitään käsitystä siitä, miten siellä oleminen muutoin sujuu? Tapaako lapsi esim. isänpuoleisia sukulaisia?
Onko nyt kysymys vanhemman oikeudesta tavata lasta vai lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin? Kuinka usein lapsi tapaa etävanhempaa? Jos kovin harvoin, voi lapsen kiintymys etävanhempaan olla sen vuoksi hauras, eikä ole semmoista yhteenkuuluvuuden tunnetta joka syntyisi, jos syntymästä alkaen oltaisiin usein tekemisissä.
Itse tapasin biologisen isäni ensimmäistä kertaa n. 4-vuotiaana - muista sen, koska luulin ensin häntä sedäkseni, johon olin hyvin kiintynyt, olivat niin saman ikäiset.
Ei meille koskaan mitään syvällistä suhdetta syntynyt, koska vanhempi-lapsi suhdetta ei koskaan ollut, eikä sellaiseen ollut tarvetta minun puoleltani, vaikka aika ajoin sittemmin olimme paljonkin tekemisissä.
Minulle lapsi sanoo aina, että ei halua mennä. Ja minä sitten vain yritän positiivisesti keksiä, mitä kaikkea kivaa etävanhemman luona ehkä tehdään. En tiedä tapaamisten kulusta, koska asia ei kuulemma minulle kuulu. Joskus lapsi sanoo jotain, mutta harvemmin. Sain aikoinaan ohjeen, ettei lapselta saa kysyä tapaamisista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvin tavallista lapselle purkaa se jännitys äitiin. Oma esikoiseni oli eskarin alettua aina ihan hirveä sen puoli tuntia kun hänet hain eskarista. Hän viihtyi siellä, oli kavereita jne mutta silti siihen liittyi (positiivista) jännitystä. Sellainen puretaan yleensä äitiin. Tärkeintä on vain kestää se ja tukea lasta. Kuvien suttaaminen viittaa surutyöhön. Sekin on luonnollista.
Lapsi ei kuitenkaan käyttäydy näin päiväkotipäivän jälkeen. Eli annan vain lapsen huutaa suoraa huutoa? Ja toivon, että joskus loppuu? Jotenkin haluaisin voida oikeasti auttaa asiaa niin, että lapsi menisi sinne iloisena ja tulisi iloisena kotiin.
Voit jutella lapsen kanssa tunteista. Miltä hänestä tuntuu mikäkin jne. Ihan konkreettisesti. Voit sanoittaa niitä lapsen tunteita ja auttaa häntä itseään sanoittamaan ne. Meillä ko lapsi on jo teini ja hän edelleen saattaa ihan vaan sanoa, että ”nyt tää ja tää ahdistaa”.
Aikoinaan eskariin pakkasin hänelle ns turvalelun reppuun. Sanoin että jos oikeasti tuntuu pahalta, hakee sen ja vie opelle. Ei koskaan vienyt mutta se antoi just sitten turvaa lapselle.
Voisitte kehittää yhdessä jonin tällaisen keinon, kaikki kolme. Voittw myös esim alkaa pitää reissuvihkoa johon lapsen kanssa kirjoittelette tarinoita lapsen elämästä. Isä isän luona, äiti äidin luona.
Se että sinusta on kivempaa että lapsi tekee asioita iloisesti viestii sinun ahdistukstasi. Lapsella on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita ja näyttää ne myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvin tavallista lapselle purkaa se jännitys äitiin. Oma esikoiseni oli eskarin alettua aina ihan hirveä sen puoli tuntia kun hänet hain eskarista. Hän viihtyi siellä, oli kavereita jne mutta silti siihen liittyi (positiivista) jännitystä. Sellainen puretaan yleensä äitiin. Tärkeintä on vain kestää se ja tukea lasta. Kuvien suttaaminen viittaa surutyöhön. Sekin on luonnollista.
Lapsi ei kuitenkaan käyttäydy näin päiväkotipäivän jälkeen. Eli annan vain lapsen huutaa suoraa huutoa? Ja toivon, että joskus loppuu? Jotenkin haluaisin voida oikeasti auttaa asiaa niin, että lapsi menisi sinne iloisena ja tulisi iloisena kotiin.
Voit jutella lapsen kanssa tunteista. Miltä hänestä tuntuu mikäkin jne. Ihan konkreettisesti. Voit sanoittaa niitä lapsen tunteita ja auttaa häntä itseään sanoittamaan ne. Meillä ko lapsi on jo teini ja hän edelleen saattaa ihan vaan sanoa, että ”nyt tää ja tää ahdistaa”.
Aikoinaan eskariin pakkasin hänelle ns turvalelun reppuun. Sanoin että jos oikeasti tuntuu pahalta, hakee sen ja vie opelle. Ei koskaan vienyt mutta se antoi just sitten turvaa lapselle.
Voisitte kehittää yhdessä jonin tällaisen keinon, kaikki kolme. Voittw myös esim alkaa pitää reissuvihkoa johon lapsen kanssa kirjoittelette tarinoita lapsen elämästä. Isä isän luona, äiti äidin luona.
Se että sinusta on kivempaa että lapsi tekee asioita iloisesti viestii sinun ahdistukstasi. Lapsella on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita ja näyttää ne myös.
Olen yrittänyt jutella tunteista, mutta lapsi ei tapaamisten jälkimainingeissa halua. Eikä lapsen tarvitse olla iloinen minun vuokseni vaan haluaisin, että hän kokisi tapaamiset positiivisina ja se ilmenisi iloisuutena tässä yhteydessä. Nyt en tiedä, mitä ajatella, kun lapsen käytös on mitä on.
Etävanhempi ei halua reissuvihkoa tms. Olen yrittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvin tavallista lapselle purkaa se jännitys äitiin. Oma esikoiseni oli eskarin alettua aina ihan hirveä sen puoli tuntia kun hänet hain eskarista. Hän viihtyi siellä, oli kavereita jne mutta silti siihen liittyi (positiivista) jännitystä. Sellainen puretaan yleensä äitiin. Tärkeintä on vain kestää se ja tukea lasta. Kuvien suttaaminen viittaa surutyöhön. Sekin on luonnollista.
Lapsi ei kuitenkaan käyttäydy näin päiväkotipäivän jälkeen. Eli annan vain lapsen huutaa suoraa huutoa? Ja toivon, että joskus loppuu? Jotenkin haluaisin voida oikeasti auttaa asiaa niin, että lapsi menisi sinne iloisena ja tulisi iloisena kotiin.
Voit jutella lapsen kanssa tunteista. Miltä hänestä tuntuu mikäkin jne. Ihan konkreettisesti. Voit sanoittaa niitä lapsen tunteita ja auttaa häntä itseään sanoittamaan ne. Meillä ko lapsi on jo teini ja hän edelleen saattaa ihan vaan sanoa, että ”nyt tää ja tää ahdistaa”.
Aikoinaan eskariin pakkasin hänelle ns turvalelun reppuun. Sanoin että jos oikeasti tuntuu pahalta, hakee sen ja vie opelle. Ei koskaan vienyt mutta se antoi just sitten turvaa lapselle.
Voisitte kehittää yhdessä jonin tällaisen keinon, kaikki kolme. Voittw myös esim alkaa pitää reissuvihkoa johon lapsen kanssa kirjoittelette tarinoita lapsen elämästä. Isä isän luona, äiti äidin luona.
Se että sinusta on kivempaa että lapsi tekee asioita iloisesti viestii sinun ahdistukstasi. Lapsella on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita ja näyttää ne myös.
Olen yrittänyt jutella tunteista, mutta lapsi ei tapaamisten jälkimainingeissa halua. Eikä lapsen tarvitse olla iloinen minun vuokseni vaan haluaisin, että hän kokisi tapaamiset positiivisina ja se ilmenisi iloisuutena tässä yhteydessä. Nyt en tiedä, mitä ajatella, kun lapsen käytös on mitä on.
Etävanhempi ei halua reissuvihkoa tms. Olen yrittänyt.
Älä tivaa niitä tunteita tapaamisten jälkeen. Vaan neutraalina ajankohtana. Esim jonkin kirjan kanssa aluksi.
Älä koskaan kuulustele, vaan ole altis kun lapsi haluaa puhua.
Jos etä ei halua reissuvihkoa, voit silti antaa lapsen kirjoittaa omaa tarinaansa. Anna vihko, sano että alkaa piirtää siihen päiväkirjaa. Kun oppii kirjoittamaan niin voi sitten myös kirjoittaa. Käske tehdä vaikka sarjakuva.
Juttele etän kanssa tilanteesta.
Yritä erottaa omat tunteesi lapsen tunteista. Älä mene mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaako lapsi tavata sitä etävanhempaa, johon on tutustunut vasta vähän isompana? Onko ap:lla mitään käsitystä siitä, miten siellä oleminen muutoin sujuu? Tapaako lapsi esim. isänpuoleisia sukulaisia?
Onko nyt kysymys vanhemman oikeudesta tavata lasta vai lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin? Kuinka usein lapsi tapaa etävanhempaa? Jos kovin harvoin, voi lapsen kiintymys etävanhempaan olla sen vuoksi hauras, eikä ole semmoista yhteenkuuluvuuden tunnetta joka syntyisi, jos syntymästä alkaen oltaisiin usein tekemisissä.
Itse tapasin biologisen isäni ensimmäistä kertaa n. 4-vuotiaana - muista sen, koska luulin ensin häntä sedäkseni, johon olin hyvin kiintynyt, olivat niin saman ikäiset.
Ei meille koskaan mitään syvällistä suhdetta syntynyt, koska vanhempi-lapsi suhdetta ei koskaan ollut, eikä sellaiseen ollut tarvetta minun puoleltani, vaikka aika ajoin sittemmin olimme paljonkin tekemisissä.
Minulle lapsi sanoo aina, että ei halua mennä. Ja minä sitten vain yritän positiivisesti keksiä, mitä kaikkea kivaa etävanhemman luona ehkä tehdään. En tiedä tapaamisten kulusta, koska asia ei kuulemma minulle kuulu. Joskus lapsi sanoo jotain, mutta harvemmin. Sain aikoinaan ohjeen, ettei lapselta saa kysyä tapaamisista.
Joko tää on hemmetin pimeä provo tai sinä olet ap tyhmä. Toi ei ole normaalia. Jos tää on oikeasti totta ottaisin heti yhteyttä perheneuvolaan. Eihän toi eroa oireile jos ei oo isiä/äitiä ikinä ollu siinä, vaan jotain muuta. Lapselle tapahtuu jotain pahaa tai epämiellyttävää.
Lasten oireilu liittyy yleensä johonkin, mikä on tapahtunut viimeisen puolen tunnin sisään. Monen päivän päähän tapahtumista oireet eivät ulotu.
Eli ap, millaisia ne kotiinpaluut ovat? Voisiko niitä tehdä toisenlaisiksi? Saako lapsi levätä tarpeeksi matkan jälkeen? Jos nyt lapsi tulee kotiin ja tarkoitus on vain sujahtaa normaaliin arkeen, niin voisiko rauhoittaa lapselle pari tuntia äidin lanssa sohvalla tekemättä mitään erityistä? Tai jos nyt liimaudut pariksi tunniksi sohvalle lapsen kanssa, kokeile antaa vähän enemmän tilaa lapsen itse säädellä tunteitaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No itse juttelisin lapsen kanssa noista piiroksista.
Ensimmäiseen kysymykseen en osaa vastata. En ole impulsiivinen vaan varsin tasainen luonne. Ainakin ensimmäiset elinvuotensa lapsi oli ihan tavallinen, ei tällaista käytöstä esiintynyt. Meillä on ihan tavallinen koti ja tavallista perhe-elämää.