Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En ymmärrä enää itseäni. Olin menossa kovaa vauhtia huipulle. Nyt olen epävarma, tyytymätön ja kipinä elämään on kadonnut. Kuunnelkaa ja neuvokaa.
18.06.2018 |
Menneisyyteni on raskas. Lapsuuteni oli epävakaa ja kasvoin päihderiippuvaisessa kodissa, tunteet heitettynä nurkkaan ja elämää piti elää ns. näkymättömänä ongelmilta.
Kaikenlaista inhottavaa on sattunut ja nuoruuteni meni väärien ihmisten kanssa sekoillessa. Väkivaltaisessa ympäristössä niin perheen luona, että sen ulkopuolella.
Toki minulla on myös ihania perheenjäseniä ja olen nykyään hyvissä väleissä jokaisen kanssa.
Kuitenkin vanhempani ovat menettäneet jo ajat sitten otteen elämään. Käyvät töissä mutta ovat luovuttaneet ja kaikki ilo löytyy pullosta.
Heillä ei ole aikoihin ollut yhteyttä tunteisiinsa ja elämään.
Asuvat molemmat yksin ja heitä hiertää moni asia.
Yksi on se, että siskoni on vakavasti sairastunut ja on mielisairaalassa.
On koko ikänsä joutunut kärsimään sairaudestaan ilman, että häntä kuntoutetaan oikein. Lähinnä annetaan lääkkeitä, jotta tyttö pysyy hiljaisena.
Tilanne tuntuu avuttomalta.
Minä itse sain aikoinani voimaa lähteä huonosta piireistä, siitä harmaasta elämästä joka painoi niin alas, että olin riistää itseltäni hengen. Lähdin parikymppisenä.
Tapasin oikean henkilön, jonka kautta sain mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä.
Muutin pois ja lupasin antaa parhaani, että selviän ja saan vakituisen työpaikan.
Alku oli melkoisen hankalaa mutta lujalla luonteella ja yrittämisellä asiat menivät nopeaa vauhtia parempaan päin.
Sain vakituisen työpaikan, tein töitä pienellä palkalla parhaani mukaan ja minua arvostettiin.
Kehityin jatkuvasti eteenpäin ja aloin samaan pikkuhiljaa vastuuta.
Sain paljon kiitosta työntekijöiltä ja johtajalta.
Olin reipas ja onnellinen, sain itsevarmuutta ja minuun luotettiin.
Toki tällä matkalla on myös kompasteltu, minua on hyväksikäytetty ja olen hyvin paljon viettänyt aikaa yksin ja käsitellyt asioita.
Mutta kuitenkin olen olosuhteisiin nähden pärjännyt paremmin kun olisin koskaan uskonut.
Olen saanut raha-asiani kuriin, ulosotto maksettu, päihteiden käytön runsaasti vähemmälle, paremmat elämäntavat, kävin salilla ja tapasin hienoja ihmisiä.
Jatkuu...
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Voit olla todella ylpeä itsestäsi, noin nuorena ja päässyt aikuis- ja työelämään kunnolla kiinni taustasta huolimatta. Nyt armollisuutta, olet palamassa loppuun. Hidasta ajoissa, karsi töitä. Hakeudu psykiatrin puheille, kerro taustasi ja tuntemuksesi, kaikki rehellisesti. Kuvaile uupumys yksityiskohtaisesti ja kerro että haluat ja tarvitse terapiaa. Psykiatrin kautta voit päästä kelan psykoterapiaan, josta kela korvaa suurimman osan kustannuksista (maksaa sinulle noin 10 € kerta, kestää noin kolme vuotta).
Joskus mieli tekee äkkijarrutuksen juuri silloin, kun on päässyt pois huonosti elinympäristö. Mielesi voi olla nyt siinä jamassa, että koet olosi alitajuisesti tarpeeksi turvalliseksi ja vahvaksi, jotta pystyt alkaa käsitellä menneitä taakkoja vapautuaksesi siitä. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta traumatisoitunut mieli itseasiassa hakeutuu takaisin trauman pariin heti kun siihen on tarpeeksi voimia. Trauman käsitteleminen vie kaikki voimat ja saa olosi todella heikoksi, vaikka todellisuudessa tilanne on päin vastoin, pääset vihdoin vahvistumaan ja olet tiellä vapautumiseen.
Olisi todella hyvä jos saisit sairaslomaa. Psykiatrille siis! Muista, että apua hakevan on näytettävä heikkoutensa ja kipunsa. Muuten sinua ei voida ymmärtää eikä hoitaa. Olet ansainnut kaiken hoidon ja huomion kivullesi. Voit olla todella ylpeä itsestäsi ja siitä, kuinka pitkälle olet jo päässyt. Opiskelu voisi olla hyvä juttu nyt (tosin valitse ala tarkkaan, nykyään tosi moni korkeakoulututkinto on työllistymisen kannalta tyhjän kanssa), saisit enemmän tilaa hengittää, oppia uusia asioita ja nähdä itsesikin uusin silmin.
Suuri kiitos vastauksestasi.
Sinulla tuli hyviä pointteja, jotka ovat varmasti paikkaansapitäviä.
Olen kerran saanut tuon kelakorvauksen kun tunsin olevani valmis psykoterapiaan.
Livistin kuitenkin terapiasta töiden vuoksi (yllätys). Hoito katsottiin tietenkin päättyneeksi.
Olet oikeassa. Tarvitsen lomaa ja terapiaa jos en halua joutua kyynisyyden valtaan.
Pahimmassa tapauksessa en jaksa tehdä kohta lainkaan töitä tai mennä unelmiani kohti.
Ja olisin läheisille taakaksi.
Tahdon pärjätä ja tiedän, että se vaatii menneisyyden kohtaamista syvällisemmin.
Tiedän myöskin pystyväni siihen ja tiedän sen olevan raskas kausi mutta tulevaisuutta miettien kannattava.
Kiitos sanoista ja kannustuksesta.
Nämä merkitsevät paljon.
Tuntuu, että minun täytyy tehdä näitä päätöksiä juuri nyt.
Olen yrittänyt venyttää mutta jos sen huomaa jo ulkopuoliset, ihmiset joiden kanssa työskentelen niin, en usko, että saan uutta nousua ennen kuin lähden rakentamaan itselleni sitä, minkä olisi pitänyt muokkautua jo nuoruudessa.
Oma tahto ja päämääriä minulla on mutta paljon rakoja joiden yli en jaksa enää ehkä ponnistaa ja jotka täytyy korjata, että pääsen jälleen eteenpäin ja tunnen kuuluvani sille tielle minne olen menossa.
Tämä on ollut hieno alku uudelle elämälle, seuraavaksi voin jo keskittyä itseni parantamiseen ja jatkaa siitä sille tielle minne haluan suunnata.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole hyvä :)
Sairastuin itse burn outtiin juurikin 23 vuotiaana, vielä rankemmalla taustalla ja rankemmilla oireilla. Nyt olen 30 vuotias, toipuminen on ollut pitkä tie. Mitä pahemmin romahtaa, sen pitempi toipumisaika. Siksi olisi hyvä että olisit lempeä itsellesi ajoissa, ja hellittäisit ennen kuin tulee pahempi hajoaminen.
Vastauksessasi pisti silmään tuo "taakaksi läheisille". Siitä ei kannata liikaa olla huolissaan, sillä sinun olisi hyvä myös oppia tukeutumaan toisiin yksin pärjäämisen sijasta, sillä yksin ponnistelu on vienyt sinut nyt äärirajoille. On todella ymmärrettävää että olet opetellut pärjäämään yksin. Nyt olisi hyvä aika opetella tukeutumaan myös toisiin, sekä ammattiauttajiin että läheisiin, pärjäämään yhdessä :)
Suosittelisin lukemiseksi Brene Brownin "Uskalla haavoittua", sen avulla voisit löytää tasapainon siihen, kuinka voi tukeutua toisiin vaikka samalla kantaa vastuun itsestään (niin kuin oletkin jo hienosti tehnyt). Jos googletat "Brene Brown ted talk" löydät myös kaksi todella hyvää youtube videota häneltä.
Älä pelkää niitä hetkiä kun tuntuu h*lvetin rankalta. Kuuluu prosessiin.
Ap, onko niin, että unelmasi on aina ollut ”menestyä”, mutta ei välttämättä tehdä mitään tiettyä juttua? Siitä on seurannut suorituskeskeinen, ulkoisilla kriteereillä mitattava asenne työhön? Olet päätynyt tekemään työtä saadaksesi kiitosta ja lopputulos on, että tasoosi totutaan jajoudut tekemään aina vain enemmän työtä saadaksesi kiitosta - ja lopulta mikään ei riitä.
Mulla on töissä tuollaisia kavereita. Surullisinta on, että se menestys jää tuolla keinolla myös aika keskitasoiseksi. Pelkällä menestyksenhimolla ei pääse todella korkealle, siihen tarvitaan myös intohimo työn sisältöjä kohtaan.
Anna itsellesi vähän armoa. Ei sonun tarvitse olla koo ajan kiitelty. Itse asiassa, jos aiot menestyä, et VOI olla koko ajan kiitelty, koska sun pitää ottaa riskejä ja ajaa näkemystäsi. Ja silloin sulla pitää olla näkemys. Anna itsellesi vähän aikaa, ja mieluusti uusia vaikutteita, jotta sellainen voi kehittyä! Käytä se kesäduuni hyväksesi - katsele ympärillesi ime vaikutteita ja odota, että ne kehittyvät. Ja kyllä: Käy joku koulutus. Niistä on hyötyä, kun on avoimin mielin liikkeellä!
Lohduttavaa lukea muiden kokemuksia (erityisesti kiitos sinulle nro 13). Tunnistan itsessäni näitä piirteitä ja tiedän, että pitäisi oppia uutta suhtautumista. Mutta itsestä tuntuu, että kynnys hakea apua on korkea (perfektionismi, kovat vaatimukset itseä kohtaan jne.) vaikka välillä on tositosi poikki, selviää vielä. Järkeväähän se olisi kuitenkin hakea apua ennakoiden, ei sitten kun tulee se lopullinen stoppi..
Olisiko tähän mitään vinkkejä; miten saada se aika varattua? Kun (vielä) selviää ja tiedostaa, on muitakin avun tarvitsijoita, joilla tilanne on akuutisti huonompi ja tuntuu nololta myöntää (itselle vai muille?) että en ehkä selviäkään omin avuin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä olet vain sisäisesti huomannut, ettei "huippumenestyminen" ole sinun juttusi. Ehkä olet yrittänyt elää sellaisten arvojen mukaan, joita et oikeasti tunne omiksesi?
Tein aika paljon ratkaisevia muutoksia.
Onneksi. Tosin ahdistaa usein mutta se ei haittaa, sillä tiesin nyt lähteväni oravanpyörärästä pois.
Otin loparit ja kun uutta sopimusta emme olleet vielä allekirjoittaneet, niin pystyin lopettamaan heti.
Varasin ajan lääkäriin.
Liikun ja yritän hoitaa sekä kehoani että mieltä parhaani mukaan.
Yritän ajatella positiivisesti.
Rahahuolia ei ole ja yritän pitää säästöni koskemattomana toipumislomani aikana, sinänsä kyllä harmittaa kun miettii millaiset rahat olisin kesän loppuun mennessä tienannut mutta pidän nyt terveyttäni tärkeämpänä.
Ehdin kuitenkin vielä ikäni aikana tienaamaan.
Uusi työpaikka on hoidettavissa vaikka heti mutta päätin nyt antaa vajaan kuukauden itselleni aikaa levätä, että olen valmis uusiin haasteisiin.
Sinänsä mietityttää välillä kuinka ikävästi jätin työnantajan ja kaverit pulaan mutta he kyllä itsekin huomasivat, etten ole täysin kunnossa.
Joten, eteenpäin vain itsekkäästi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni nainen kiipeää uratikkaita ylöspäin vain huomatakseen, ettei se olekaan sitä mitä elämältään oikeasti haluaa.
Varsinkin lakinaisissa on paljon tällaisia. Nuorena kouluun ja paperit ulos, sitten firmaan ja hetkeä myöhemmin osakkaaksi kantamaan isoa vastuuta.
Muutaman vuoden kuluttua suurin osa noista naisista on hävinnyt kotiäideiksi.
Ehkä sinä olet saman ongelman äärellä ap.
ap:n asiassa kyse muusta. Mene ap työterveyshuoltoon, saat lähetteen työterveyspsykologille.
Alue: Aihe vapaa
Voit olla todella ylpeä itsestäsi, noin nuorena ja päässyt aikuis- ja työelämään kunnolla kiinni taustasta huolimatta. Nyt armollisuutta, olet palamassa loppuun. Hidasta ajoissa, karsi töitä. Hakeudu psykiatrin puheille, kerro taustasi ja tuntemuksesi, kaikki rehellisesti. Kuvaile uupumys yksityiskohtaisesti ja kerro että haluat ja tarvitse terapiaa. Psykiatrin kautta voit päästä kelan psykoterapiaan, josta kela korvaa suurimman osan kustannuksista (maksaa sinulle noin 10 € kerta, kestää noin kolme vuotta).
Joskus mieli tekee äkkijarrutuksen juuri silloin, kun on päässyt pois huonosti elinympäristö. Mielesi voi olla nyt siinä jamassa, että koet olosi alitajuisesti tarpeeksi turvalliseksi ja vahvaksi, jotta pystyt alkaa käsitellä menneitä taakkoja vapautuaksesi siitä. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta traumatisoitunut mieli itseasiassa hakeutuu takaisin trauman pariin heti kun siihen on tarpeeksi voimia. Trauman käsitteleminen vie kaikki voimat ja saa olosi todella heikoksi, vaikka todellisuudessa tilanne on päin vastoin, pääset vihdoin vahvistumaan ja olet tiellä vapautumiseen.
Olisi todella hyvä jos saisit sairaslomaa. Psykiatrille siis! Muista, että apua hakevan on näytettävä heikkoutensa ja kipunsa. Muuten sinua ei voida ymmärtää eikä hoitaa. Olet ansainnut kaiken hoidon ja huomion kivullesi. Voit olla todella ylpeä itsestäsi ja siitä, kuinka pitkälle olet jo päässyt. Opiskelu voisi olla hyvä juttu nyt (tosin valitse ala tarkkaan, nykyään tosi moni korkeakoulututkinto on työllistymisen kannalta tyhjän kanssa), saisit enemmän tilaa hengittää, oppia uusia asioita ja nähdä itsesikin uusin silmin.