Tein sosiaalisen itsemurhan. Nyt kadun, etten valinnut viisaammin
Olen kotoisin pienestä kunnasta, joissa ei ole koskaan ollut omaa lukiota.
Naapurikunnissa oli ja luonnollisesti lukioon haluavat haki niihin, varsinkin lähellä olevaan kaupunkiin.
Minä kun olin toiselta puolelta kuntaa kotoisin ja lukiomatkani olisi tullut pitkäksi siihen paikkaan, minne pääsääntöisesti muut menivät.
Itse valitsin toisen naapurikunnan lukion, jonne kotoani oli lyhyempi matka ja suora tie ja jonne pääsin sopivasti kulkemaan mopolla ja isäni kyydillä tai asumaan sukulaisilleni. Tähän lukioon ei kotikunnastani koskaan aiemmin ollut kukaan muu mennyt, joten olin ensimmäinen ja muutenkin harvinaisuus, että siihen lukioon tuli kukaan ulkopaikkakuntalainen.
Minua toki varoiteltiin siitä, että kannattaako nyt hakeutua erilleen kavereista, että olisi nyt vaan viisaampi hakea samaan lukioon, minne muutkin menevät ja kuinka hankalaa voisi olla ryhmäytyä uudella paikkakunnalla, jossa muut tuntevat toisensa, mutta itse tulisin ulkopuolelta.
Ajattelin vaan, että tutustun helposti sosiaalisena ihmisenä uusiin ihmisiin ja saan pidettyä vanhatkin kaverit mukana, vaikkei enää päivittäin nähtäisikään.
Voi, kun olisinkin kuunnellut muita, järjen ääntä
Lukio, johon hain, siellä toiset todellakin olivat tuttuja ja kavereita keskenään. Minua vieroksuttiin heti alusta saakka enkä saanutkaan luotua kontakteja, kuten toivoin. Muut toki kaveerasivat keskenääntuttuun tapaan ja minä putosin heti kyydistä. Tämä järkytys sitten häiritsi myös opintojani ja jäin niissäkin jälkeen jo ensimmäisenä lukukautena. Koska opiskelu osoittautuikin yllättävän rankaksi, jäi yhteydenpioto vanhoihin kavereihin vähäiseksi. Oli äärettömän raskasta yrittää väksin roikkua uudella paikkakunnalla kiinni uusissa ihmisissä ja pitää yhteyttä vanhoihin, jotka ryhmäytyivät tahollaan entistä tiiviimmin ja pian jäin heidän elämästään ulkopuolelle, eikä kaveruus koskaan enää palautunut.
lukiostakaan en siis saanut uusia kavereita, kuten piti vaan jäin tässäkin täysin ulkopuoliseksi. Olin totaalisenyksin ja opinnot laahasivat jäljessä, kunnes toisena lukiovuonna oli jo pakko lopettaa, kun en enää jaksanut.
Siihenkään lukioon, missä vanhat kaverit olivat, ei enää voimavarat riittänyt hakea siirtoa eivätkä he enää minuun yhteyttä pitäneetkään.
Millaista tuskaa olikaan mietiä, mitä olisikaan ollut vanhojen tanssit suun muut juhlat heidän kanssaan.
Myöhemmin, kun voimavarani palautuivat, muutin äitini kanssa vanhempien erotessa isovanhempieni kotipaikkakunnalle, jossa aloitin ammattikjoulun ja valmistuin ammatiin. Nyt olen normaalisti töissä ja kaikki ihan ok elämässä. Muistot vaan ovat kipeitä epäonnistuneesta seikkailusta uusien ystävien etsinnässä.
Haluan kertoa, että miettikää tarkkaan, mitä teette. Älkää hankkiutuko eroon tarkoituksella turvaverkosta, johon olette jo kiinnittyneet.
Kommentit (51)
Ehkä numero kaksi ei edes pysty luomaan ihmissuhteita? Jotkut nauttii siitä. Idiootti.
Etkä sitäpaitsi pysty kontrolloimaan elämääsi.
Opitpa, että älä änkeä väkisin mihinkään mukaan
Ajattelepa niinpäin, että kokemuksesi on sinulle melkoinen pääoma. Selvisit rankasta tilanteesta ja osaat myöhemmässä elämässäsi toimia ehkä viisaammin kuin monet kaverisi.
Varmaan myös kypsyit melkoisesti, ainakin tekstisi osoittaa sen. Ole ylpeä itsestäsi. Sinulla on melkoisesti voimavaroja. Olet voimakas ja realistinen.
Minusta ajatuksesi uusiin ihmisiin tutustumisesta oli hieno. Älä katkeroidu, vaan säilytä avoimuutesi. Sillä tavalla tulet vielä keräämään ympärillesi kaltaisiasi. Itse sain elämäni parhaat kaverit vasta 20-22-vuotiaana. He ovatkin olleet ilonani jo yli 10 vuotta.
Mulle kävi oikeastaan samoin, kuppikuntaisessa lukiossa en saanut uusia kavereita, kuten olin odottanut. Ei mennyt kauan, että minut oli leimattu oudoksi yksinäiseksi ja kukaan ei sitten varmaan edes kehdannut enää alkaa kaveerata kanssani. Yläasteella olin aina ollut ihan 😎 tyyppi mielestäni ja muidenkin mielestä, joten uusi maine tuli vähän yllätyksenä enkä oikein osannut suhtautua siihen vakavasti. Mun mielestä mun virhe tuossa kohtaa ei ollut se että lähdin kotoa, vaan että en vaihtanut lukiota. Jos jossain paikassa asiat ei onnistu, niin ei kannata yrittää väkisin ja toivoa turhaan, kun toisessa palaset voi loksahtaa paremmin ihan sattumalta, kun vaan saa uuden, hyvän alun.
Vierailija kirjoitti:
Millainen luuseri olet, kun et yhtä lukiota kestä?
Onko sulla kovinkin paha olo? Vai oletko näitä nettisosiopaatteja?
Älä syytä itseäsi, ihmissuhteet ovat välillä todella ennalta-arvaamattomia. Sama olisi saattanut huonolla tuurilla tapahtua toisessakin lukiossa, vaikkapa siten, että vanhat kaverit yllättäen alkaneet syrjimään sinua porukan ulkopuolelle. Näitä tapahtuu mutta niistä voi päästä yli.
Auttaisiko vilkaisu peiliin tajuamaan, mikä meni vikaan?
Sairautesi olisi puhjennut joka tapauksessa. Suotta tarraat yhteen asiaan.
Nämä on niin 2000-luvun alun ongelmia.
Opetus on, että ei kannata asua missään tuppukylässä.
Kyllä se elämä aukenee järkytyksineen niille muillekin. Jossain vaiheessa ihminen joutuu luopumaan suurimmasta osasta tai jopa kaikista lapsuuden aikaisista ystävyyssuhteistaan. Sinä opit sen tekemällä tietoisen valinnan, toiset taas huomaavat jossain vaiheessa että kaikki katoaa rinnalta yksi toisensa jälkeen. Eikä se välttämättä ole edes paha asia.
Oletko ap käyttänyt paljonkin yhteiskunnan varoja epäonnisen seikkailuusi?
Minulla kävi vähän samat. Olisin voinut aloittaa puhtaalta pöydältä naapurikaupungin lukiossa mutta menin omaan kouluuni kun sinne oli lyhyt matka. Samat tyypit yläasteelta tulivat mukana. Oli siellä yksi kaveri mutta eihän niitä nähnyt samalla tavalla, tai ei oltu koskaan samoilla kursseilla. Olin aina se outolintu eikä kavereita ollut juurikaan.
Mutta aikaa ei mennyt kavereista hössöttämiseen vaan kirjoitin ulos huippupapereilla. Sain kavereita monen mutkan kautta kiertoteitä, ja löysin jopa poikaystävän, jonka kanssa muutin yhteen abivuonna ja yhtäkkiä matka kouluun olikin pitkä... En viitsinyt enää vaihtaa, sillä tykkäsin opettajista ja lisäkursseista. Koulu oli paikka pelkästään opiskelulle ja se oli tavallaan ihan hyväkin.
Mietityttää tyttären kohdalla samam kuvion mahdollisuus.
Menee syksyllä ysiluokalle. Tyttö on reipas, kiltti, iloinen, koulumenestys kohtalaisen hyvä.
Tytöllä on 2 hyvää kaveria, joista kumpikaan ei aio mennä lukioon.
Toivoisin toki tyttäreni menevän lukioon.
Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka raskasta yksinäisyys nuorelle voi olla.
Pelkään, että jos painostan tyttäreni eri tielle kuin kaverinsa, on edessä ap:n kaltainen kokemus.
Vsikea paikka.
Lukiossa alkaa tulla kuvioihin ryyppyjutut, poikaystävät ja muut. Kauheaa draamaa, koulunkäynti unohtuu kokonaan, viikonloput (joskus viikotkin) rällätään jne ja koulussa sitten setvitään niitä riitoja. Ihan hyvä vaan jos ei ole kauheaa laumaa ihmisiä ympärillä, pystyy keskittymään opiskeluun.
Toisaalta, usein se nuoruuden kaveriporukka hajoaa ja sitä sitten koko loppuikä haikaillaan kultaista nuoruutta.
Opetus siitä, ettei kannata lähteä soitellen sotaan ja alkaa nuoruuden huumassaan haalimaan yltiöpäisen suurta kaveripiiriä hakiessaan hyväksyntää