"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Tunteet sinällään ei ole vääriä tai oikeita. Vastuussa äitisi ystävättäret ovat omista tunteistaan ja siitä miten käsittelevät/näyttävät sen että tuntevat sinut idiootiksi. Sinä et ole vastuussa siitä miten he tuntevat eikä he siitä miten sinä tunteitasi käsittelet vai käytätkö käsittelemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Höpsis. Pelko tulee esiin sillä lailla että mietit että maalaat seinät mustiksi ja sitten äitisi ystävättäret ovat siinä ja ringissä. Paheksuvat sinua äitisi kanssa. Sukellat oikein tähän mielikuvaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin ja otat ne vastaan. Lopulta huomaat että siitä selviää hengissä.

Mjaaaa...mun mielikuvassa vedän heitä jokaista kyllä turp*an, avostelevine ilmeineen. Oisko se ok?

Kyllä. Se on oikein ok kuhan et tee sitä todellisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Tunteet sinällään ei ole vääriä tai oikeita. Vastuussa äitisi ystävättäret ovat omista tunteistaan ja siitä miten käsittelevät/näyttävät sen että tuntevat sinut idiootiksi. Sinä et ole vastuussa siitä miten he tuntevat eikä he siitä miten sinä tunteitasi käsittelet vai käytätkö käsittelemättä.

Joo, no pointti on, että olisin kaivannut tukea. Että joku olisi ymmärtänyt minua, miksi minusta tuntuu pahalta elää OMAN ÄITINI kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Höpsis. Pelko tulee esiin sillä lailla että mietit että maalaat seinät mustiksi ja sitten äitisi ystävättäret ovat siinä ja ringissä. Paheksuvat sinua äitisi kanssa. Sukellat oikein tähän mielikuvaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin ja otat ne vastaan. Lopulta huomaat että siitä selviää hengissä.

Mjaaaa...mun mielikuvassa vedän heitä jokaista kyllä turp*an, avostelevine ilmeineen. Oisko se ok?

Kyllä. Se on oikein ok kuhan et tee sitä todellisuudessa.

Pointtina oli se, että ei ole sillälailla terapeuttista tuo menetelmä, kuin joku nyt kuvitteli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pidän tuosta ajatuksesta, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan. En näe sitä niin, että se oikeuttaisi mitään henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Yritän oman elämäni esimerkin avulla selittää, mitä tuo lause minulle tarkoittaa.

Olen itse hyvin tunteellinen. Suutun, loukkaannun ja petyn helposti. Minun on myös todella vaikeaa sanoittaa ja selittää tunteitani muille, joten usein konfliktitilanteissa sulkeudun ja vetäydyn. Saatan esimerkiksi itkeä kyllä, jolloin toinen huomaa ja tajuaa ahdistukseni muttei pysty kunnolla siihen reagoimaan, koska en usein osaa kertoa, mistä tunteeni johtuvat.

Olen yrittänyt tietoisesti kasvaa ottamaan enemmän vastuuta tunteistani ja ymmärtämään itseäni. Normaalitilanteessa konfliktia, pettymystä tai suuttumusta ei ole tervettä ja rakentavaa käsitellä niin, että hokee: ”Tuo toinen teki sitä, sanoi tätä ja on tuollainen, ja se tuntuu pahalta”. Hyödyllisempää on yrittää löytää syy sille, _miksi_ jokin tietty asia triggeröi itsessä jonkin tunteen ja sen jälkeen pyrkiä avaamaan tämä syy-seuraus-suhde toiselle mahdollisimman rauhallisesti.

Minulle on ensiarvoisen tärkeää, että itse ylipäätään tunnistan ja nimeän tunteeni, ennen kuin ehdin niihin liian syvälle. ”Kas, minua näköjään ärsyttää ihan jumalattomasti. Mikä? Miksi? Voinko irrottaa tästä tunteesta ja hyväksyä asian?” Nykyisin pystyn joskus pääsemään irti alkavasta tunnekierteestä heti toisen sitä edes huomaamatta. Jos en pysty, yritän ilmaista tunteeni jotenkin, vetäydyn, rauhoitun ja sitten myöhemmin selitän ja ratkaisen, jos se heti ei ole onnistunut.

Tunteistaan vastuun ottaminen tarkoittaa myös sitä, että jos suuttuu toiselle, pitää osata edes vähän hillitä itseään, vaikka suuttumus olisi täysin aiheellistakin. Lisäksi todella tärkeää on sekin, että jos suuttumus ei olekaan aiheellista tai on reagoinut liian voimakkaasti, pitää osata pyytää anteeksi. Olen huomannut, että jos itse osaa nopeasti pahoitella esim. jotain tiuskaisua, muut ympärillä ottavat mallia ja pyytävät itse myös helpommin anteeksi. Näin on käynyt minulle ja miehelleni: arjen vähäiset hankaukset siloittuvat nopeasti, kun kumpikin osaa reippaasti pyytää ja antaa anteeksi ja keskustella harmituksen aiheistaan.

Kaikki edellä kertomani pätee normaaleihin, terveisiin vuorovaikutustilanteisiin. Sairaat vallankäyttö-, väkivalta- ja hyväksikäyttökuviot ovat asia erikseen. Lisäksi en ehkä sanoisi niin yksiselitteisesti ”Olen vastuussa tunteistani” vaan ennemminkin ”Minäkin voin ottaa vastuuta tunteistani”.

Sinä olet täysin jäävi ottamaan tähän keskusteluun kantaa, koska sinuaei ole selkeästi kohdeltu värin, mistä reaktiosi johtuisivat, vaan olet vain eotionaalisesti joku avuton simpukka, joka aiemmin harrasti muiden syyllistämistä itkeskelyistään. Minä en ole ikinä syyllistänyt ketään tunteistani, ennen kuin tajusin, että paha mieleni aiheutuu muiden huonosta ja VÄÄRÄSTÄ kytöksestä.

Olen tuo vastaaja numero 135. Olen pahoillani siitä, jos vastaukseni aiheutti sinulle mielipahaa ja jos koit, että se meni täysin ohi aiheen. Luulin, että alkuperäisessä viestissä kysyttiin, mitä lause ”Jokainen on vastuussa omista tunteistaan” voisi tarkoittaa. Sen vuoksi kerroin viestissäni, mitä se minulle tarkoittaa. Yritin myös korostaa viestini lopussa, että kuvaukseni pätee vain normaaleihin ja terveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja että hyväksikäyttö- ja väkivaltatilanteet ovat asia erikseen.

Kuvauksesi avuttomasta tunteellisesta simpukasta on itse asiassa aika osuva. Sellainen olin tässä parisuhteessa aiemmin, ja kun huomasin toimintatapani vahingollisuuden, aloin yrittää siitä tietoisesti eroon. Vielä on matkaa kuljettavana!

Kaikkea hyvää sinulle.

135

Okei, anteeksi. Tulistuin aivan suotta. Myönnän, etten lukenut tätä kohtaa: "pätee vain terveisiin...." my bad. Jos olisin lukenut, olisin tajunnut, mitä tarkoitat!

Tätä viljelee isosiskoni, jonka kanssa en halua olla tekemisissä hänen ilkeydensä ja epäluotettavuutensa takia. Jos joku kysyy miksi emme ole tekemisissä, hän kertoo, että minä olen se ongelma, koska hän voi kyllä olla minun kanssani tekemisissä, mutta minä olen siis se ongelma, koska minä en halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Yritin ehdottaa, että käytäisiin perheterapiassa, koska en jaksanut enää. Siihen hän ei suostunut. "Viat ovat Sinussa", kuten hän asian ilmaisi. En ollut ajatellut, että terapiassa etsittäisiin virheitä toisistamme, vaan, että yritettäisiin parantaa kommunikaatiota. Lopulta hän kirjoitti erittäin ilkeän sähköpostin, jossa hän ilmoitti, että hän katkaisee välit minuun, koska minä olen niin kauhea ihminen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Ei minua kuulu paheksua, vaan ymmärtää.

Tämä selvä. Ymmärrän :)

Niin, aivan, eli miten tuosta tilanteesta saa sen, että mua ei paheksuttaisi, vaan ymmärrettäisiin? Ei mitenkään. Todella hyödytön neuvo siinä mielessä.

Vaikka mielipahan aiheuttaminen äidille olisikin sinänsä sulka hatussani tänä päivänä. Ja sitä voisi olla ihan makoistakin muistella, miten se raivaroi.

Se on jäätävää skeidaa. Esimerkiksi joku pälli kuuntelee musiikkia ilman kuulokkeita bussissa. Tästä ei saisi ärsyyntyä ja ajatella, että se tyyppi on itsekäs pska, vaan pitäisi olla iloinen tai välinpitämätön ja vaikka ajatella, että kiva, että pääsee kuuntelemaan musiikkityylejä, joita ei normaalisti kuule. Eli koetaan huonoa omaatuntoa toisen huonosta käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Sinulle on siis ilmeisesti hyvinkin merkityksellistä se, minä toiset ihmiset (äitisi ystävättäret? kummisi kaimat? naapurin pojan isovanhemmat? av-mammat? ketkä kaikki?) sinua pitävät? Etsit "ymmärrystä" jokaiselta ihmiskunnan jäseneltä ja olet tyytyväinen vasta sitten kun olet tämän saavuttanut? Onneksi olkoon, olet löytänyt tarvottavaksesi loputtoman suon.

Kieltäydytkö huomaamasta, että se, että SINÄ ITSE ymmärrät itseäsi, on täysin riittävä asia, jotta voit elää onnellista elämää. Kenenkään muun "ymmärryksellä" et tee yhtään mitään. Kun itse ymmärrät, sinulla on hallussasi kaikki tarvitsemasi ymmärrys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Ainoa ystäväsi ja kohtelit häntäkin väärin. Lapsena raivosit kavereille. Etkä edelleenkään tule kenenkään kanssa toimeen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Ei minua kuulu paheksua, vaan ymmärtää.

Tämä selvä. Ymmärrän :)

Niin, aivan, eli miten tuosta tilanteesta saa sen, että mua ei paheksuttaisi, vaan ymmärrettäisiin? Ei mitenkään. Todella hyödytön neuvo siinä mielessä.

Vaikka mielipahan aiheuttaminen äidille olisikin sinänsä sulka hatussani tänä päivänä. Ja sitä voisi olla ihan makoistakin muistella, miten se raivaroi.

Vaikka se olisi saattanut myös raivaroida niin pahasi, että olisi julistanut taas sitä muiden mulle antamaa rangaistusta, koska en osaa käyttäytyä ja olen ilkeä = maalaan seinät mustiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Höpsis. Pelko tulee esiin sillä lailla että mietit että maalaat seinät mustiksi ja sitten äitisi ystävättäret ovat siinä ja ringissä. Paheksuvat sinua äitisi kanssa. Sukellat oikein tähän mielikuvaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin ja otat ne vastaan. Lopulta huomaat että siitä selviää hengissä.

Mjaaaa...mun mielikuvassa vedän heitä jokaista kyllä turp*an, avostelevine ilmeineen. Oisko se ok?

Kyllä. Se on oikein ok kuhan et tee sitä todellisuudessa.

Pointtina oli se, että ei ole sillälailla terapeuttista tuo menetelmä, kuin joku nyt kuvitteli.

Kuinka niin? Sehän juuri on osa prosessia että ilmaistaan vihan tunteet joita tilanne herättää. Ei niitä tietenkään ruveta oikeaan elämään soveltamaan. Ajattelet ilmeisesti että terapia toimii silloin kun se on kivaa ja pumpulia ja poutapilviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

No jos en ole? Minua pitää pitää sinä, millainen mä olen.

Etkö näe, miten äitini kieroilee tuossa ihmiset inhoamaan ja paheksumaan minua, tai vähintäänkin pitämään outona, vaikka koko tarve maalata seinä mustaksi, johtui äidistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Sinulle on siis ilmeisesti hyvinkin merkityksellistä se, minä toiset ihmiset (äitisi ystävättäret? kummisi kaimat? naapurin pojan isovanhemmat? av-mammat? ketkä kaikki?) sinua pitävät? Etsit "ymmärrystä" jokaiselta ihmiskunnan jäseneltä ja olet tyytyväinen vasta sitten kun olet tämän saavuttanut? Onneksi olkoon, olet löytänyt tarvottavaksesi loputtoman suon.

Kieltäydytkö huomaamasta, että se, että SINÄ ITSE ymmärrät itseäsi, on täysin riittävä asia, jotta voit elää onnellista elämää. Kenenkään muun "ymmärryksellä" et tee yhtään mitään. Kun itse ymmärrät, sinulla on hallussasi kaikki tarvitsemasi ymmärrys.

Eihän ole. Tuolla logiikalla Hitlerinkin pahat teot (tai kenen tahansa) olivat ihan fine, koska hän itse ymmärsi ne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Sinulle on siis ilmeisesti hyvinkin merkityksellistä se, minä toiset ihmiset (äitisi ystävättäret? kummisi kaimat? naapurin pojan isovanhemmat? av-mammat? ketkä kaikki?) sinua pitävät? Etsit "ymmärrystä" jokaiselta ihmiskunnan jäseneltä ja olet tyytyväinen vasta sitten kun olet tämän saavuttanut? Onneksi olkoon, olet löytänyt tarvottavaksesi loputtoman suon.

Kieltäydytkö huomaamasta, että se, että SINÄ ITSE ymmärrät itseäsi, on täysin riittävä asia, jotta voit elää onnellista elämää. Kenenkään muun "ymmärryksellä" et tee yhtään mitään. Kun itse ymmärrät, sinulla on hallussasi kaikki tarvitsemasi ymmärrys.

Näin. Tämä on se viisasten kivi jota ap etsii mutta kieltäytyy ottamasta vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Sinulle on siis ilmeisesti hyvinkin merkityksellistä se, minä toiset ihmiset (äitisi ystävättäret? kummisi kaimat? naapurin pojan isovanhemmat? av-mammat? ketkä kaikki?) sinua pitävät? Etsit "ymmärrystä" jokaiselta ihmiskunnan jäseneltä ja olet tyytyväinen vasta sitten kun olet tämän saavuttanut? Onneksi olkoon, olet löytänyt tarvottavaksesi loputtoman suon.

Kieltäydytkö huomaamasta, että se, että SINÄ ITSE ymmärrät itseäsi, on täysin riittävä asia, jotta voit elää onnellista elämää. Kenenkään muun "ymmärryksellä" et tee yhtään mitään. Kun itse ymmärrät, sinulla on hallussasi kaikki tarvitsemasi ymmärrys.

Tällä logiikalla myös äitini pahuus minua kohtaan oli ihan ok, koska hän oli omasta mielestään mulle hyvä.