"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen ihmisen ilkeyteen voi suhtautua monellakin tavalla. Joku vetäytyy syrjään itkemään ihan lyötynä. Joku raivoissaan sivaltaa takaisin. Joku kohauttaa olkapäätään ja ajattelee että tuo on taas tuota ja ottaa välimatkaa. Joku nauraa iloisesti että osasipas sanoa osuvasti, huumoria vaan. Joku neuvoo sormi pystyssä käyttäytymään tuntien ylemmyyttä.

Ei ihminen nyt niin avuton ole reaktioissaan etteikö kykenisi muuttamaan omaa tapaansa suhtautua asioihin. Mutta tietoista työskentelyähän se vaatii. Ja sen ymmärtämistä että toista et voi muuttaa, ainoastaan itseäsi.

 Mutta kun puhutaan systemaattisesta, vaikeasti vältettävästä ja jatkuvasta henkisestä pahoinpitelystä, niin miksi on kohtuullisempaa vaatia pahoinpideltyä muuttamaan suhtautumistaan kuin pahoinpitelijää muuttamaan käytöstään?

Siis mistähän tässä oikein puhutaan? Kuka vaatii? Kuka suostuu tällaisessa tilanteessa olemaan?

Sinulla ei ole elämässäsi yhtäkään ihmistä, joiden kanssa olemista et voi oikein välttää? Sukulaisia, työkavereita, esimiehiä, opiskelutovereita? 

Ei todellakaan ole jatkuvaa henkistä pahoinpitelyä!

Lapsuudessa koettu on ja sitä voi työpaikalla oleva henkisesti epäkypsä, käytöstavat omaamaton ihminen aikaansaada että ei pysty olemaan normaalisti hänen seurassaan. Epäkypsä on silloin siitä vastuussa, koska ei osaa ottaa huomioon lapsena kaltoinkohdeltua ja tämän tunteita.

Tarkpitat että Sinä saat käyttäytyä aina huonosti ja muiden pitää se huvksyä.

Muiden lapsuudenkokemuksilla ei ole väliä. Vain minä minä minä ratkaisee ja menee yli jopa omien lapsien. Heitäkin on lupa kiusata. Koska minulla on oikeus tunteisiin eikä mitään vastuuta

Muut vastaavat omista lapsuudenkokemuksistaan. En minä voi vastata sellaisesta, mitä minä en tiedä. Mutta hyvät käytöstavat on jokaisella oltava, ja jos joku sanoo sinun loukanneen häntä, niin älä mussuta takaisin, vaan sano, että olet pahoillasi. Vai ehket pysty olemaan, kun eihän muiden tunteilla ole sinulle merkitystä.

Sinä edellutät epäkypsän muuttavan käytöstään sinun lapsuustraumojen takia. Ehkä hänellä on omat traumansa ja sinä oletkin se jonka pitää muuttaa käytöstä. Tai pyytää anteeksi huonoa käytöstäsi. Sinä olet loukannut monia.

Joo, ja se henkilö oli äitini. Minun ei tarvitse hänen lapsuuskokemustensa takia pyytää häneltä anteeksi mitään käytöstäni lapsena. Hän kyllä olisi dellyttänyt sitä, voidakseen rkastaa minua, mutta rakkaus minua kohtaan ei ole ostettavissa. Se on joko ehdotonta ja oikeaa, tai syö mäntti pääsi. Ei pidä hankkia lapsia, jos odottaa näiden toimivan siten, ettei vanhemman omat lapsuustraumat aktivoidu.

Minun äidilläni OLI LAPSI, mutta hän ei kertaakaan käyttäytynyt minua kohtaan, kuin lastaan, vaan vihollistaan. Ja minä sain käyttäytyä epäkypsästi ja äitini traumaa triggeröivästi, koska lapset eivät ole aikuisia, jotka varovat satuttamasta näitä näiden traumojen takia. Lapsi saa olla oma itsensä, ja äidin kuuluu häntä siitä huolimatta rakastaa. Niih, persepää.

Ja sinä toistit saman omille lapsillesi? Ethän sinäkään antanut heidän olla lapsia, etkä sinä rakastanut heitä. Olet juuttunut muistoihisi, etkä ymmärrä, että elämä on nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Tuo lause on schaibaa.

Tunteistaan ei ole vastuussa koska niille ei yksinkertaisesti voi mitään ja niiden syntyyn tai syntymättömyyteen vaikuttaa koko siihen asti eletty elämä ja eritoten lapsuus.

Se taas mitä sen tunteen syntymisen jälkeen tehdään niin siitä ollaan vastuussa. Jos esimerkiksi suutut ja lyöt jotain nenuun, niin olet lyönnistä vastuussa vaikka toinen olisi juuri pannut vaimoasi ja haukkunut äitiäsi.

Ainoa milloin "olet tunteistasi vastuussa" olisi edes kaukaisesti lähelläkään totuutta on se kun tutkitaan esimerkiksi sitä olenko minä oikeasti suuttunut/ärsyyntynyt koska X tapahtuu, vai onko kyse enemmänkin omista tiedostamattomista tai tukahdetuista tunteista elämän ajalta. Tässäkään tilanteessa ei kuitenkaan olla niistä tunteista vastuussa, koska niille ei edelleenkään voida mitään vaan ainoastaan siihen voi vaikuttaa mitä niillä tekee.

En tod. jaksanut lukee koko ketjua, mutta mielestäni sanonta on ymmärretty täällä väärin.

Sanonta ei ole vastuu vapautus ilkimyksille, vaan oikeutus esim. vaikka lähtee tilanteesta pois, missä ei viihdy. On ehkä huonosti selitetty, mutta toinen esimerkki...

Jos joku vaikka kaveri pyytää sulta rahaa ja sinusta se ei tunnu kivalta, niin sulla on vastuu kuunella SUN OMIA tunteita ja kieltäytyä. Eikä vaan antaa ne rahat ja myöhemmin kotona itseksesi itket kuinka sua on kusetettu. (Huom. Eri asia jos "pyydetään" niitä rahoja pelottelemalla tai valta-asemaa väärin käyttäen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Höpsis. Pelko tulee esiin sillä lailla että mietit että maalaat seinät mustiksi ja sitten äitisi ystävättäret ovat siinä ja ringissä. Paheksuvat sinua äitisi kanssa. Sukellat oikein tähän mielikuvaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin ja otat ne vastaan. Lopulta huomaat että siitä selviää hengissä.

Vierailija kirjoitti:

En tod. jaksanut lukee koko ketjua, mutta mielestäni sanonta on ymmärretty täällä väärin.

Sanonta ei ole vastuu vapautus ilkimyksille, vaan oikeutus esim. vaikka lähtee tilanteesta pois, missä ei viihdy. On ehkä huonosti selitetty, mutta toinen esimerkki...

Jos joku vaikka kaveri pyytää sulta rahaa ja sinusta se ei tunnu kivalta, niin sulla on vastuu kuunella SUN OMIA tunteita ja kieltäytyä. Eikä vaan antaa ne rahat ja myöhemmin kotona itseksesi itket kuinka sua on kusetettu. (Huom. Eri asia jos "pyydetään" niitä rahoja pelottelemalla tai valta-asemaa väärin käyttäen).

Ja sekin oikeutus menee vessasta alas jos vastapuoli on esimerkiksi aikuinen, joka osaa manipuloida lasta. Ja manipuloitu lapsi ei aikuisena tiedä enää, mitkä ovat oikeuksia ettei syyllisty siihen, mitä vanhempi valehteli, että syyllistyy. Vaikka vanhemman mielenpahoittumiseen. Ja aikuisuudessa kavereiden, puolison, työkaverin....you name it.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pidän tuosta ajatuksesta, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan. En näe sitä niin, että se oikeuttaisi mitään henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Yritän oman elämäni esimerkin avulla selittää, mitä tuo lause minulle tarkoittaa.

Olen itse hyvin tunteellinen. Suutun, loukkaannun ja petyn helposti. Minun on myös todella vaikeaa sanoittaa ja selittää tunteitani muille, joten usein konfliktitilanteissa sulkeudun ja vetäydyn. Saatan esimerkiksi itkeä kyllä, jolloin toinen huomaa ja tajuaa ahdistukseni muttei pysty kunnolla siihen reagoimaan, koska en usein osaa kertoa, mistä tunteeni johtuvat.

Olen yrittänyt tietoisesti kasvaa ottamaan enemmän vastuuta tunteistani ja ymmärtämään itseäni. Normaalitilanteessa konfliktia, pettymystä tai suuttumusta ei ole tervettä ja rakentavaa käsitellä niin, että hokee: ”Tuo toinen teki sitä, sanoi tätä ja on tuollainen, ja se tuntuu pahalta”. Hyödyllisempää on yrittää löytää syy sille, _miksi_ jokin tietty asia triggeröi itsessä jonkin tunteen ja sen jälkeen pyrkiä avaamaan tämä syy-seuraus-suhde toiselle mahdollisimman rauhallisesti.

Minulle on ensiarvoisen tärkeää, että itse ylipäätään tunnistan ja nimeän tunteeni, ennen kuin ehdin niihin liian syvälle. ”Kas, minua näköjään ärsyttää ihan jumalattomasti. Mikä? Miksi? Voinko irrottaa tästä tunteesta ja hyväksyä asian?” Nykyisin pystyn joskus pääsemään irti alkavasta tunnekierteestä heti toisen sitä edes huomaamatta. Jos en pysty, yritän ilmaista tunteeni jotenkin, vetäydyn, rauhoitun ja sitten myöhemmin selitän ja ratkaisen, jos se heti ei ole onnistunut.

Tunteistaan vastuun ottaminen tarkoittaa myös sitä, että jos suuttuu toiselle, pitää osata edes vähän hillitä itseään, vaikka suuttumus olisi täysin aiheellistakin. Lisäksi todella tärkeää on sekin, että jos suuttumus ei olekaan aiheellista tai on reagoinut liian voimakkaasti, pitää osata pyytää anteeksi. Olen huomannut, että jos itse osaa nopeasti pahoitella esim. jotain tiuskaisua, muut ympärillä ottavat mallia ja pyytävät itse myös helpommin anteeksi. Näin on käynyt minulle ja miehelleni: arjen vähäiset hankaukset siloittuvat nopeasti, kun kumpikin osaa reippaasti pyytää ja antaa anteeksi ja keskustella harmituksen aiheistaan.

Kaikki edellä kertomani pätee normaaleihin, terveisiin vuorovaikutustilanteisiin. Sairaat vallankäyttö-, väkivalta- ja hyväksikäyttökuviot ovat asia erikseen. Lisäksi en ehkä sanoisi niin yksiselitteisesti ”Olen vastuussa tunteistani” vaan ennemminkin ”Minäkin voin ottaa vastuuta tunteistani”.

Sinä olet täysin jäävi ottamaan tähän keskusteluun kantaa, koska sinuaei ole selkeästi kohdeltu värin, mistä reaktiosi johtuisivat, vaan olet vain eotionaalisesti joku avuton simpukka, joka aiemmin harrasti muiden syyllistämistä itkeskelyistään. Minä en ole ikinä syyllistänyt ketään tunteistani, ennen kuin tajusin, että paha mieleni aiheutuu muiden huonosta ja VÄÄRÄSTÄ kytöksestä.

Olen tuo vastaaja numero 135. Olen pahoillani siitä, jos vastaukseni aiheutti sinulle mielipahaa ja jos koit, että se meni täysin ohi aiheen. Luulin, että alkuperäisessä viestissä kysyttiin, mitä lause ”Jokainen on vastuussa omista tunteistaan” voisi tarkoittaa. Sen vuoksi kerroin viestissäni, mitä se minulle tarkoittaa. Yritin myös korostaa viestini lopussa, että kuvaukseni pätee vain normaaleihin ja terveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja että hyväksikäyttö- ja väkivaltatilanteet ovat asia erikseen.

Kuvauksesi avuttomasta tunteellisesta simpukasta on itse asiassa aika osuva. Sellainen olin tässä parisuhteessa aiemmin, ja kun huomasin toimintatapani vahingollisuuden, aloin yrittää siitä tietoisesti eroon. Vielä on matkaa kuljettavana!

Kaikkea hyvää sinulle.

135

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Höpsis. Pelko tulee esiin sillä lailla että mietit että maalaat seinät mustiksi ja sitten äitisi ystävättäret ovat siinä ja ringissä. Paheksuvat sinua äitisi kanssa. Sukellat oikein tähän mielikuvaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin ja otat ne vastaan. Lopulta huomaat että siitä selviää hengissä.

Mjaaaa...mun mielikuvassa vedän heitä jokaista kyllä turp*an, avostelevine ilmeineen. Oisko se ok?

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän tuon lauseen tarkoituksen mutten sitä kun sitä käytetään väärin. Sen takia minulla vei pitkään sisäistää koko lauseen merkitys ja sen tärkeys.

Minulla on traumaattinen lapsuus (luonnehäiriöiset vanhemmat). Aikoinaan kävin terapiassa purkamassa tilannetta kun kaikki traumat alkoi liikaa iskeä päälle. Terapeutin suhtautuminen kaikkeen tapahtuneeseen, oli kyse menneestä tai nykyhetkestä, oli se että kaikki on minun syytäni ja minun vastuullani. Minun täytyy vain muuttaa suhtautumistani ja tunteitani. Olet itse vastuussa kaikesta! Kertaakaan hän ei sanonut että vanhempani olisivat toimineet väärin. Vain minä olin viallinen kun menin luokkaantumaan tai minuun sattui. Tuo terapia oli minulle todella vahingollista.

Aloin toipua traumoista vasta kun puhuin asioista ihmisen kanssa joka ensimmäiseksi totesi että vanhempasi ovat olleet todella julmia ja pahoja sinua kohtaan. Se oli se mitä tarvitsin kuulla, saada asialle vahvistuksen ja hyväksynnän ulkopuoliselta. Sen jälkeen kykenin käymään omien tunteiden hallinnan ja ymmärtämisen kimppuun. Merkittävää oli myös se että tein kokemalleni henkiselle pahoinpitelylle myös lopun eli ulkoistin vanhemmat elämästäni. Tämäkin oli asia jota vastaan terapeutti silloin oli.

Minulla oli samanlainen terapeutti. Onneksi sain korjaavia kokemuksia myös muunlaisista ihmisistä. Minulle oli terapeuttista se, että joku aikuinen täyspäinen ihminen myöntää, että lapsuuteni oli oikeasti juuri niin kamala millaisena sen muistin ja koin ja että minulla on oikeus olla siitä rikki ja surullinen. Vasta sen jälkeen pystyin näkemään itseni ja tunteeni tässä päivässä ja aloin paranemaan. Siihen saakka olin vellonut vihassa, surussa ja säälissä (mitä luulin rakkaudeksi) ja pidin yllä teennäisiä välejä, jotka rikkoivat minua aina yhä uudelleen.

Minä en ole tekemisissä enää vanhempieni kanssa ja se on ollut helpottavaa. Sen päätöksen tekeminen oli kuitenkin iso urakka, koska meidät on kasvatettu niin, että vanhemmilleen täytyy olla kiitollinen, uskollinen, kärsivällinen ja rakastava -ja kaiken anteeksiantava. Tämä on väärin. Ei ole mikään velvollisuus pitää yllä suhdetta, jossa sinua on pahoinpidelty henkisesti tai fyysisesti. Aikuisena saa olla vastuussa omista tunteistaan ja päättää mitä asioita ja millaisia ihmisiä elämäänsä päästää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Ei minua kuulu paheksua, vaan ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Höpsis. Pelko tulee esiin sillä lailla että mietit että maalaat seinät mustiksi ja sitten äitisi ystävättäret ovat siinä ja ringissä. Paheksuvat sinua äitisi kanssa. Sukellat oikein tähän mielikuvaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin ja otat ne vastaan. Lopulta huomaat että siitä selviää hengissä.

Mjaaaa...mun mielikuvassa vedän heitä jokaista kyllä turp*an, avostelevine ilmeineen. Oisko se ok?

Ja ketjun otsikon mukaa he olisivat sitten vieläpä vastuussa tunteista, joita lyömiseni nostattaa. Eli jos nousee vihaa, niin tsot tsot, teinihän siinä vasta oli, ei teini vielä osaa aina hallita tunteitaan. Ja äitikin oli siihen vielä provosoinut. Harmi, että osuimme vain hänen tielleeen, emmekä ymmärtäneet näyttää tarpeeksi myötätuntoisilta, vaan kehtasimme olla hämmentyneen näköisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Ei minua kuulu paheksua, vaan ymmärtää.

Tämä selvä. Ymmärrän :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Ja kun et tajua edes sitäkään, että tavoitteeni tuolla ei olisi edes ollut kapinoida, vaan tuottaa äidilleni mielipahaa. Ymmärrätkö???