Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä
16.06.2018 |
Ei ole koskaan tuo lause varsinaisesti auennut.
Sen olen huomannut, että sitä viljelevät useimmiten sellaiset ihmiset, joiden kanssa tekemisissä oloa on vaikea välttää ja jotka käyttävät runsaasti erilaisia henkisen väkivallan muotoja.
Olen rinnastanut tuon lauseen siihen, että se on kuin joutuisit joka päivä kulkemaan reittiä, jolla saat fyysisesti turpaasi, mutta voit itse päättää miten siihen suhtaudut ja se suhtautuminen mitä sinulta toivotaan ja edellytetään on, että olet välittämättä ja annat asian olla. Se on ikään kuin vastuun vapautus lomake pahoinpitelevältä osapuolelta. Kielteiset tunteesi ovat pahoja, eikä toinen osapuoli voi niihin vaikuttaa vaan ne ovat omalla vastuullasi ja sinun tulisi "hallita" negatiiviset tunteesi.
Tätähän tuo lause ei kai varsinaisesti merkitse.
Voisiko joku avata mitä se ihan oikesti tarkoittaa?
Kommentit (466)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Sen ansiosta olet nyt työkykyinen. Anoreksia, masennus, persoonallisuushäiriö sen verran hallinnassa että olet toimintakykyinen
Anoreksian selätin itse, se oli onneksi lievää ja kesti yhteensä 9 kk, pershäröä mulla ei ole ja masennus johtui tunteiden jäässäolemisesta seuranneesta kyvyttömyydestä nauttia elämästä, masennusta ei suinkaan parannettu niin, että tunteet olisi sulatettu ja niitä päästy käsittelemään, vaan hoidettiin pinnan päällä olevia näkyviä asioita, kuten miten pärjään jäätyneitten tunteitteni kanssa. Koska se surkimus ei kyennyt parempaan apuun. Jota nyt saan.
Nykyinen terapia ei ole oikein toiminut
Persoonallisuushäiriö sinulla on varmasti. Ja syömishäiriö edelleen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?
Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.
Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?
Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.
Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.
Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.
Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.
Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen.
Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Sen ansiosta olet nyt työkykyinen. Anoreksia, masennus, persoonallisuushäiriö sen verran hallinnassa että olet toimintakykyinen
Anoreksian selätin itse, se oli onneksi lievää ja kesti yhteensä 9 kk, pershäröä mulla ei ole ja masennus johtui tunteiden jäässäolemisesta seuranneesta kyvyttömyydestä nauttia elämästä, masennusta ei suinkaan parannettu niin, että tunteet olisi sulatettu ja niitä päästy käsittelemään, vaan hoidettiin pinnan päällä olevia näkyviä asioita, kuten miten pärjään jäätyneitten tunteitteni kanssa. Koska se surkimus ei kyennyt parempaan apuun. Jota nyt saan.
Ilman sitä et olisi työkykyinen
En ehkä olisi, mutta se ei toki ollut tavoitteeni, vaan onnellinen elämä työssä josta nutin ja jossa viihdyn. Siihen se ei auttanut.
Ei sinulla ole mahdollisuutta onnelliseen elämään. Olet niin negatiivinen ja itsekäs. Tästä syystä ei ole mahdollisuutta myöskään nauttia työstä
Ole onnellinen että pääsit jaloillesi. Saattaosit olla työkyvytön. Toimintakyvytön.
Tosin silloinkin asuisit yksin yksiössä köyhänä kuten nytkin. Vielä köyhempänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Sen ansiosta olet nyt työkykyinen. Anoreksia, masennus, persoonallisuushäiriö sen verran hallinnassa että olet toimintakykyinen
Anoreksian selätin itse, se oli onneksi lievää ja kesti yhteensä 9 kk, pershäröä mulla ei ole ja masennus johtui tunteiden jäässäolemisesta seuranneesta kyvyttömyydestä nauttia elämästä, masennusta ei suinkaan parannettu niin, että tunteet olisi sulatettu ja niitä päästy käsittelemään, vaan hoidettiin pinnan päällä olevia näkyviä asioita, kuten miten pärjään jäätyneitten tunteitteni kanssa. Koska se surkimus ei kyennyt parempaan apuun. Jota nyt saan.
Nykyinen terapia ei ole oikein toiminut
Persoonallisuushäiriö sinulla on varmasti. Ja syömishäiriö edelleen
Aivan sairasta selittää minulla olevan syömishäiriö! Ethän sinä tiedä, mitä minä syön, painoani etkä yhtikäs mitään! Osoittaa sen, miten pätasapainoinen oikein oletkaan. Taidat olla jokin työstäsi potkut saanut ex terapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Sen ansiosta olet nyt työkykyinen. Anoreksia, masennus, persoonallisuushäiriö sen verran hallinnassa että olet toimintakykyinen
Anoreksian selätin itse, se oli onneksi lievää ja kesti yhteensä 9 kk, pershäröä mulla ei ole ja masennus johtui tunteiden jäässäolemisesta seuranneesta kyvyttömyydestä nauttia elämästä, masennusta ei suinkaan parannettu niin, että tunteet olisi sulatettu ja niitä päästy käsittelemään, vaan hoidettiin pinnan päällä olevia näkyviä asioita, kuten miten pärjään jäätyneitten tunteitteni kanssa. Koska se surkimus ei kyennyt parempaan apuun. Jota nyt saan.
Nykyinen terapia ei ole oikein toiminut
Persoonallisuushäiriö sinulla on varmasti. Ja syömishäiriö edelleen
Aivan sairasta selittää minulla olevan syömishäiriö! Ethän sinä tiedä, mitä minä syön, painoani etkä yhtikäs mitään! Osoittaa sen, miten pätasapainoinen oikein oletkaan. Taidat olla jokin työstäsi potkut saanut ex terapeutti.
Ihan itse olet vuodattanut täällä sairasta suhdettadi ruokaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?
Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.
Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?
Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.
Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.
Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.
Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.
Pelkoa ei hoideta menemällä pelon syihin, tuo on juuri se virheellinen ajatus joka pitkittää ihmisten mielenterveysongelmia. Pelko hoidetaan kohtaamalla se. On ihan herttaisen samantekevää mistä pelko johtuu. Voit viettää vaikka 10 vuotta miettimällä miksi pelkäät koiria. Sinä päivänä kun sulle selviää miksi, tiedät syyn mutta pelkäät koiria edelleen. Pelosta pääset vain menemällä koirien luo. Opettelemalla kohtaamaan ja sietämään niitä. Voit jopa oppia pitämään.
Niin, ei ehkä silloin, jos ihmisellä ei ole aavistustakaan, miksi pelkää koiria. Mutta jos on, niin totta kai on parempi aina jos päästään pelon syihin ja puretaan ne. Onhan se nyt paljon helpompaa elää, kun tajuaa, miksi pelästyikään aikoinaan koiraa (ja tajuaa nyt, että sehän olikin ihan turhaa, en enää ajattele niin laisinkaan), kuin vain hankkia toleranssia koiria kohtaan, joka voi silti murentua oikein ison pahan koiran syöksyessä päälle ja taas pelätään. Sen sijaan jos reagoin koiriin (-=pelkooni) nykyisestä aikuisuudesta käsin, en enää murene, koska en ole enää se, jolle pelko alunperin muodostui. Haluan olla rohkea, en opetella väistelemään tai "tulemaan pelon kassa toimeen".
Mutta jos se ei ollut turhaa. Oli kaikki syyt pelästyä ja traumatisoitua. Trauma on fakta päässä eikä se purkaudu miettimällä kuka on siihen syypää ja yrittämällä tolkuttaa että no ei se niin kamalaa ollutkaan. Trauma puretaan ottamalla vastaan psyykeen varastoidut raskaat ja ylivoimaiset tunteet. On ihan se ja sama kuka tai mikä ne aiheutti. Syyllisten vatvomisvaiheen voi hypätä kokonaan yli lopputuloksen kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteilleen ei kukaan mitään voi, mutta mitä sitten tekee on jokaisen itsensä vastuulla.
Tunteilleen nimen omaan voi jotain. Tunteitaan pystyy tietoisesti hillitsemään tai voimistamaan, joskus jopa täysin muuttamaan.
Juuri näin. Mulla on työkaverina varsin rasittava nk totuudentorvi. Alussa ärsyynnyin hänen käytöksestään ja joskus loukkaannuin hänen sanoistaan. Koska en hänestä huolimatta kuitenkaan halunnut vaihtaa työpaikkaakaan, päätin alkaa suhtautua häneen eri tavalla. En enää suostunut ärsyyntymään hänestä ja loukkaavat sanatkin laitoin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ei tuossa ollut kyse sinun tunteistasi, vaan järjestä. Tietenkin jokainen toimii noin kuin sinä, jos vain pystyy, oletko ihan tyhmä? Mutta ongelmia alkaa siinä vaiheessa, jos ei pysty kestämään sitä ärsytystä.
No vastuun ottamisessahan onkin aina kyse järjestä. Tekisi mieli ostaa uusi kallis käsilaukku, mutta en osta, koska olen vastuussa omista raha-asioistani eikä mulla ole varaa ostaa sellaista laukkua. Mielihaluni ja tunteeni eivät mene järjen edelle. Jos en olisi pystynyt kestämään työkaverin aiheuttamaa ärsytystä, olisin alkanut etsiä uutta työpaikkaa. Silloinkin kyse on järjestä.
Li häviät suosiolla kun sinä väistyt, kun joku käyttäytyy huonosti? Sinussa ei ole yhtään munaa, ihan vätys etkä osaa muuttaa maailmaa edes paremmaksi.
Konfliktit muiden ihmisten kanssa eivät paranna mun elämääni millään tavalla, päinvastoin. Eikä maailmanparannus olekaan tavoitteeni vaan oman ja läheisteni elämän parantaminen. Muut ihmiset sitten parantavat itse omaa elämäänsä, jos haluavat.
Minä ajattelen muitakin kuin vain itseäni, mutta kukin tyylillään. Tai voimiensa mukaan. Minusta ne väärintekijät on saatava vastuuseen.
No se on sun agendasi. Mä mieluummin nautin elämästäni yhdessä mulle tärkeiden ihmisten kanssa kuin taistelen tuulimyllyjä vastaan.
Joidenkin meistä elämä on pollit pakkoa taistella tuulimyllyä vastaan. Se on kasvattanut luonnetta, jota sinulla ei ole. Itseltä tosin vielä rohkeus puuttuu, mutta kun sen saan, väärintekijöille tulee kakkaista.
Mä en edes halua sellaista luonnetta, joka pakottaisi mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Käytän työaikani mieluummin töiden tekemiseen kuin yrittääkseni muuttaa työkaveriani ja sitten ilmaisina ylitöinä tekisin varsinaiset työni. Kun työt on tehty, lähden kotiin ja vietän aikaani niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa haluan olla. Työkaverini eivät kuulu heihin.
Mutta joo, olen perusluonteeltani mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava "diplomaatti" enkä peitset tanassa muita vastaan taisteleva draamaqueen. Lähipiirissäni on vain yksi draamaqueen ja hänkin tullut lähipiiriini avioliiton kautta. En ärsyynny hänen draamailuistaan, mutta en myöskään osallistu niihin. Tulemme oikein hyvin toimeen, koska hän ymmärää asian ja halutessaan draamailla draamailee jonkun muun kuin mun kanssani.
Kyseessä ei ole draamaqueen, jos ei hyväksy väärintekemistä itsessään eikä muissa ihmisissä, eikä toisten satuttamista.
On se draamailua, jos sinä vaadit omien henkilökohtaisten traumojesi vuoksi sinua kohdeltavan esim työpaikalla eri tavalla kuin muita. Traumasi eivät ole tehneet susta mitään prinsessaa ja muista ihmisistä alamaisiasi, joiden tehtävä on jatkuvasti ymmärtää sun mielenoikkujasi ja toimia sun halujesi mukaan. Ei se ole kiusaamista, että et saa muilta erityiskohtelua vaan sinua kohdellaan kuten muitakin.
Minä en tarkoittanutkaan tuota vaan sitä, että muille pahaa mieltä aiheuttava epäkypsä työntekijä pannaan vastuuseen muille aiheuttamistaan tunteiden loukkauksista. Vaikka keskustellen, mutta hänen on ymmärrettävä, että ei toimi kuten pitää.
Sinä saat kyllä käyttäytyä huonosti muita kohtaan. Muiden pitää aina huomioida sinun tunteesi
En kyllä töissä ajattele lainkaan näin. Jos minun sanottaisiin siellä loukanneen jotakuta, muuttaisin kyllä tapaani toimia. Koskaan en ole ollut kenenkään valituksen aiheena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Sen ansiosta olet nyt työkykyinen. Anoreksia, masennus, persoonallisuushäiriö sen verran hallinnassa että olet toimintakykyinen
Anoreksian selätin itse, se oli onneksi lievää ja kesti yhteensä 9 kk, pershäröä mulla ei ole ja masennus johtui tunteiden jäässäolemisesta seuranneesta kyvyttömyydestä nauttia elämästä, masennusta ei suinkaan parannettu niin, että tunteet olisi sulatettu ja niitä päästy käsittelemään, vaan hoidettiin pinnan päällä olevia näkyviä asioita, kuten miten pärjään jäätyneitten tunteitteni kanssa. Koska se surkimus ei kyennyt parempaan apuun. Jota nyt saan.
Ilman sitä et olisi työkykyinen
En ehkä olisi, mutta se ei toki ollut tavoitteeni, vaan onnellinen elämä työssä josta nutin ja jossa viihdyn. Siihen se ei auttanut.
Ei sinulla ole mahdollisuutta onnelliseen elämään. Olet niin negatiivinen ja itsekäs. Tästä syystä ei ole mahdollisuutta myöskään nauttia työstä
Ole onnellinen että pääsit jaloillesi. Saattaosit olla työkyvytön. Toimintakyvytön.
Tosin silloinkin asuisit yksin yksiössä köyhänä kuten nytkin. Vielä köyhempänä.
En minä ole negatiivinen ja itsekäs, minä katson vain totuutta silmiin, eikä se ole ollut kovin kaunis. Siitä negatiivisuus. Olisi todella typerää tällaisissa tuskissa vain hypellä kukista kukkiin nauraen kunnse nauru ja ilo ei olisi aitoa. En ole myöskään itsekäs, vaan huolehdin vain siitä, ettei minua rangaista, kun en ole tehnyt mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?
Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.
Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?
Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.
Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.
Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.
Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.
Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen.
Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.
Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen ihmisen ilkeyteen voi suhtautua monellakin tavalla. Joku vetäytyy syrjään itkemään ihan lyötynä. Joku raivoissaan sivaltaa takaisin. Joku kohauttaa olkapäätään ja ajattelee että tuo on taas tuota ja ottaa välimatkaa. Joku nauraa iloisesti että osasipas sanoa osuvasti, huumoria vaan. Joku neuvoo sormi pystyssä käyttäytymään tuntien ylemmyyttä.
Ei ihminen nyt niin avuton ole reaktioissaan etteikö kykenisi muuttamaan omaa tapaansa suhtautua asioihin. Mutta tietoista työskentelyähän se vaatii. Ja sen ymmärtämistä että toista et voi muuttaa, ainoastaan itseäsi.Mutta kun puhutaan systemaattisesta, vaikeasti vältettävästä ja jatkuvasta henkisestä pahoinpitelystä, niin miksi on kohtuullisempaa vaatia pahoinpideltyä muuttamaan suhtautumistaan kuin pahoinpitelijää muuttamaan käytöstään?
Siis mistähän tässä oikein puhutaan? Kuka vaatii? Kuka suostuu tällaisessa tilanteessa olemaan?
No esimerkiksi lapsi.
Lapsi ei vielä osaa säädellä tunteitaan. Siihen tarvitsee tukea. Mutta aikuistuttuaan ei enää voi vedota lapsen tunneteaktioihin. Aikuinen osaa säädellä tunteitaan ja käytöstään. Hän ei voi vedota mihinkään 40 v takaisiin asioihin, kun käyttäytyy huonosti.
No jos sitä tulea ei ole saanut, niin miten se aikuisuus asiaa muuttaa?
Aivan! Miten voi kasvaa henkisesti tasapainoiseksi aikuiseksi täysin ilman kasvuympäristön tukea? Se on mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Sen ansiosta olet nyt työkykyinen. Anoreksia, masennus, persoonallisuushäiriö sen verran hallinnassa että olet toimintakykyinen
Anoreksian selätin itse, se oli onneksi lievää ja kesti yhteensä 9 kk, pershäröä mulla ei ole ja masennus johtui tunteiden jäässäolemisesta seuranneesta kyvyttömyydestä nauttia elämästä, masennusta ei suinkaan parannettu niin, että tunteet olisi sulatettu ja niitä päästy käsittelemään, vaan hoidettiin pinnan päällä olevia näkyviä asioita, kuten miten pärjään jäätyneitten tunteitteni kanssa. Koska se surkimus ei kyennyt parempaan apuun. Jota nyt saan.
Nykyinen terapia ei ole oikein toiminut
Persoonallisuushäiriö sinulla on varmasti. Ja syömishäiriö edelleen
Aivan sairasta selittää minulla olevan syömishäiriö! Ethän sinä tiedä, mitä minä syön, painoani etkä yhtikäs mitään! Osoittaa sen, miten pätasapainoinen oikein oletkaan. Taidat olla jokin työstäsi potkut saanut ex terapeutti.
Ihan itse olet vuodattanut täällä sairasta suhdettadi ruokaan
Eli kerroin kokeilevani raakaruokaa, niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.
Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!
Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.
Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.
Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!
Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.
Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteilleen ei kukaan mitään voi, mutta mitä sitten tekee on jokaisen itsensä vastuulla.
Tunteilleen nimen omaan voi jotain. Tunteitaan pystyy tietoisesti hillitsemään tai voimistamaan, joskus jopa täysin muuttamaan.
Juuri näin. Mulla on työkaverina varsin rasittava nk totuudentorvi. Alussa ärsyynnyin hänen käytöksestään ja joskus loukkaannuin hänen sanoistaan. Koska en hänestä huolimatta kuitenkaan halunnut vaihtaa työpaikkaakaan, päätin alkaa suhtautua häneen eri tavalla. En enää suostunut ärsyyntymään hänestä ja loukkaavat sanatkin laitoin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ei tuossa ollut kyse sinun tunteistasi, vaan järjestä. Tietenkin jokainen toimii noin kuin sinä, jos vain pystyy, oletko ihan tyhmä? Mutta ongelmia alkaa siinä vaiheessa, jos ei pysty kestämään sitä ärsytystä.
No vastuun ottamisessahan onkin aina kyse järjestä. Tekisi mieli ostaa uusi kallis käsilaukku, mutta en osta, koska olen vastuussa omista raha-asioistani eikä mulla ole varaa ostaa sellaista laukkua. Mielihaluni ja tunteeni eivät mene järjen edelle. Jos en olisi pystynyt kestämään työkaverin aiheuttamaa ärsytystä, olisin alkanut etsiä uutta työpaikkaa. Silloinkin kyse on järjestä.
Li häviät suosiolla kun sinä väistyt, kun joku käyttäytyy huonosti? Sinussa ei ole yhtään munaa, ihan vätys etkä osaa muuttaa maailmaa edes paremmaksi.
Konfliktit muiden ihmisten kanssa eivät paranna mun elämääni millään tavalla, päinvastoin. Eikä maailmanparannus olekaan tavoitteeni vaan oman ja läheisteni elämän parantaminen. Muut ihmiset sitten parantavat itse omaa elämäänsä, jos haluavat.
Minä ajattelen muitakin kuin vain itseäni, mutta kukin tyylillään. Tai voimiensa mukaan. Minusta ne väärintekijät on saatava vastuuseen.
No se on sun agendasi. Mä mieluummin nautin elämästäni yhdessä mulle tärkeiden ihmisten kanssa kuin taistelen tuulimyllyjä vastaan.
Joidenkin meistä elämä on pollit pakkoa taistella tuulimyllyä vastaan. Se on kasvattanut luonnetta, jota sinulla ei ole. Itseltä tosin vielä rohkeus puuttuu, mutta kun sen saan, väärintekijöille tulee kakkaista.
Mä en edes halua sellaista luonnetta, joka pakottaisi mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Käytän työaikani mieluummin töiden tekemiseen kuin yrittääkseni muuttaa työkaveriani ja sitten ilmaisina ylitöinä tekisin varsinaiset työni. Kun työt on tehty, lähden kotiin ja vietän aikaani niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa haluan olla. Työkaverini eivät kuulu heihin.
Mutta joo, olen perusluonteeltani mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava "diplomaatti" enkä peitset tanassa muita vastaan taisteleva draamaqueen. Lähipiirissäni on vain yksi draamaqueen ja hänkin tullut lähipiiriini avioliiton kautta. En ärsyynny hänen draamailuistaan, mutta en myöskään osallistu niihin. Tulemme oikein hyvin toimeen, koska hän ymmärää asian ja halutessaan draamailla draamailee jonkun muun kuin mun kanssani.
Kyseessä ei ole draamaqueen, jos ei hyväksy väärintekemistä itsessään eikä muissa ihmisissä, eikä toisten satuttamista.
On se draamailua, jos sinä vaadit omien henkilökohtaisten traumojesi vuoksi sinua kohdeltavan esim työpaikalla eri tavalla kuin muita. Traumasi eivät ole tehneet susta mitään prinsessaa ja muista ihmisistä alamaisiasi, joiden tehtävä on jatkuvasti ymmärtää sun mielenoikkujasi ja toimia sun halujesi mukaan. Ei se ole kiusaamista, että et saa muilta erityiskohtelua vaan sinua kohdellaan kuten muitakin.
Minä en tarkoittanutkaan tuota vaan sitä, että muille pahaa mieltä aiheuttava epäkypsä työntekijä pannaan vastuuseen muille aiheuttamistaan tunteiden loukkauksista. Vaikka keskustellen, mutta hänen on ymmärrettävä, että ei toimi kuten pitää.
No tuosta olen samaa mieltä eli jos työyhteisössä voidaan pahoin, niin silloin pitää nostaa kissa pöydälle ja esimiehen ja tarvittaessa työterveyshuollon avulla alkaa käsittelemään asiaa. Yksittäisen työntekijän tehtävä ei kuitenkaan ole alkaa muuttamaan tätä epäkypsää työntekijää vaan se on ylemmän tahon tehtävä.
Minusta kaikki kielteiset, ikävät ja satuttavat tunteet ovat tärkeitä ja ainutlaatuisia. Niiden kautta oppii tuntemaan itseään ja hallitsemaan paremmin mieltään ja kehoaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?
Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.
Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?
Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.
Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.
Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.
Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.
Pelkoa ei hoideta menemällä pelon syihin, tuo on juuri se virheellinen ajatus joka pitkittää ihmisten mielenterveysongelmia. Pelko hoidetaan kohtaamalla se. On ihan herttaisen samantekevää mistä pelko johtuu. Voit viettää vaikka 10 vuotta miettimällä miksi pelkäät koiria. Sinä päivänä kun sulle selviää miksi, tiedät syyn mutta pelkäät koiria edelleen. Pelosta pääset vain menemällä koirien luo. Opettelemalla kohtaamaan ja sietämään niitä. Voit jopa oppia pitämään.
Niin, ei ehkä silloin, jos ihmisellä ei ole aavistustakaan, miksi pelkää koiria. Mutta jos on, niin totta kai on parempi aina jos päästään pelon syihin ja puretaan ne. Onhan se nyt paljon helpompaa elää, kun tajuaa, miksi pelästyikään aikoinaan koiraa (ja tajuaa nyt, että sehän olikin ihan turhaa, en enää ajattele niin laisinkaan), kuin vain hankkia toleranssia koiria kohtaan, joka voi silti murentua oikein ison pahan koiran syöksyessä päälle ja taas pelätään. Sen sijaan jos reagoin koiriin (-=pelkooni) nykyisestä aikuisuudesta käsin, en enää murene, koska en ole enää se, jolle pelko alunperin muodostui. Haluan olla rohkea, en opetella väistelemään tai "tulemaan pelon kassa toimeen".
Mutta jos se ei ollut turhaa. Oli kaikki syyt pelästyä ja traumatisoitua. Trauma on fakta päässä eikä se purkaudu miettimällä kuka on siihen syypää ja yrittämällä tolkuttaa että no ei se niin kamalaa ollutkaan. Trauma puretaan ottamalla vastaan psyykeen varastoidut raskaat ja ylivoimaiset tunteet. On ihan se ja sama kuka tai mikä ne aiheutti. Syyllisten vatvomisvaiheen voi hypätä kokonaan yli lopputuloksen kannalta.
Niin no voi olla näinkin, mutta omalla kohdallani olen aivan varma, että pelästyminen on ollut turhaa, TAI AINAKIN NIIN, ETTÄ SEN PELON KANNISKELU TÄNÄ PÄIVÄNÄ on turhaa. Tai että en enää pelästyisi kyseistä tilannetta. Monilla voi olla toisinkin, esim. aseellisen ryöstön kohdatessaan pelkäisi edelleen ja se on aivan okei.
Mutta mä koen, että minun pelottelijani on ollut äitini, joka onnistui siinä siksi, että oli isompikokoinen, vihainen ja huusi, ja että en halua enä tänä päivänä kärsiä peloista, joita sellainen istutti minuun, koska tänä päivänä, päästyäni(??) rangaistuksen pelosta, ellen tottele sellaista huutavaa aivokääpiötä, se olisin minä, joka sen pellen pistäisin "vankilaan". Mutta senkään asian käsittely ei ole niin yksioikoista, kuin sitä luulisi. Se on synnyttänyt minussa kuitenkin aikoinaan ihka aidon pelon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?
Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.
Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????
Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....
Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.
Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.
Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!
Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.
Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.
Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.
noeiseolevälttämätön kirjoitti:
Minusta kaikki kielteiset, ikävät ja satuttavat tunteet ovat tärkeitä ja ainutlaatuisia. Niiden kautta oppii tuntemaan itseään ja hallitsemaan paremmin mieltään ja kehoaan.
Ei välttämättä. Jotkut ihmiset tuska ajaa itsemurhaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?
Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.
Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?
Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.
Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.
Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.
Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.
Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen.
Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.
Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi.
No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.
Alue: Aihe vapaa
En ehkä olisi, mutta se ei toki ollut tavoitteeni, vaan onnellinen elämä työssä josta nutin ja jossa viihdyn. Siihen se ei auttanut.