"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Ainoa ystäväsi ja kohtelit häntäkin väärin. Lapsena raivosit kavereille. Etkä edelleenkään tule kenenkään kanssa toimeen

Ei ollut ainoa, enkä kohdellut sen enempää väärin, kuin hän minua. Ja en todellakaan ole raivonnut kellekän, itse et muita tapoja osaa nähdä, koska.... :)

Mikähän se sellainen tilanne ja ihmissuhde on, jossa on pakko olla, vaikka se aiheuttaa itsessä jatkuvia negatiivisia tunteita? Ainoa joka tulee mieleen on alaikäinen lapsi ja huollettava, muita ei ole.

Ja tuossakin tapauksessa laiminlyövän osapuolen tulee olla se lapsi vanhempaansa kohtaan. Mitään muuta ei tarvitse kenenkään sietää. Joten kyllä, jos olet itse jatkuvasti tekemisissä sinua kiusaavan mulkeron takia, niin sinulla on itselläsi vastuu tilanteessa omista tunteistasi.

Nyt siis esimerkkiä kehiin missä tilanteessa pääsee syntymään tällainen tilanne ettei voi itse irtaantua kiusaavasta henkilöstä?? Vastaan sitten sen mukaan, mikäli tällainen tilanne löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Minulle se kyllä on, koska minä muistan ja tiedän sen. Pelon kokemukset (ne aiheuttaneet tilanteet) eivät ole aktiivisessa muistissani, mutta tunteina ne ovat minussa edelleen. Käsittelemättöminä. Ne voidaan nostaa alitajunnan torjunnasta ylös, käsitellä ja purkaa.

Joo, mutta se ei tapahdu miettimällä äitisi tekemisiä ja hänen syyllisyyttään asioihin. Se tapahtuu siten että kun joku asia ja aiheuttaa sinussa kauhua, sen sijaan että miettisit mistä tämä johtuu ja kuka on syypää, annat tunteen tulla. Hyväksyt sen, tarkkailet sitä, huomaat että vaikka se tuntuu maailmanlopulta, suostumalla tuntemaan tunteen se heikkenee ja menee lopulta pois.

Kyllä äiti pitää ensin syyllistää, eli laittaa vastuu pelon syntymisestä sinne, jossa se on. Vasta sen jälkeen jäätynyt pelko uskaltaa tulla esille.

Höpsis. Pelko tulee esiin sillä lailla että mietit että maalaat seinät mustiksi ja sitten äitisi ystävättäret ovat siinä ja ringissä. Paheksuvat sinua äitisi kanssa. Sukellat oikein tähän mielikuvaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin ja otat ne vastaan. Lopulta huomaat että siitä selviää hengissä.

Mjaaaa...mun mielikuvassa vedän heitä jokaista kyllä turp*an, avostelevine ilmeineen. Oisko se ok?

Kyllä. Se on oikein ok kuhan et tee sitä todellisuudessa.

Pointtina oli se, että ei ole sillälailla terapeuttista tuo menetelmä, kuin joku nyt kuvitteli.

Kuinka niin? Sehän juuri on osa prosessia että ilmaistaan vihan tunteet joita tilanne herättää. Ei niitä tietenkään ruveta oikeaan elämään soveltamaan. Ajattelet ilmeisesti että terapia toimii silloin kun se on kivaa ja pumpulia ja poutapilviä?

Mutta kun oli kyse pelosta ei vihasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Ainoa ystäväsi ja kohtelit häntäkin väärin. Lapsena raivosit kavereille. Etkä edelleenkään tule kenenkään kanssa toimeen

Ei ollut ainoa, enkä kohdellut sen enempää väärin, kuin hän minua. Ja en todellakaan ole raivonnut kellekän, itse et muita tapoja osaa nähdä, koska.... :)

Ihan omia vuodatuksiasi taas. Äitisi ojensi sinua koska sait raivareita. Et ole tullut koskaan kenenkään kanssa toimeen. Olet niin itsekäs

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on paljon tunnereaktioita, jotka kumpuavat lapsuuden kokemuksista. Vaikka vihaan vanhempiani, enkä ole missään tekemisissä enää heidän kanssaan, en silti vastuuta heitä näitä reaktioista ja jotenkin odota, että he poistavat ne. Vain minä itse voin niitä hillitä ja päättää toimia jonkin reaktion vastaisesti, vaikka sisäinen lapsi haluaakin toimia jotenkin. 

Esimerkiksi parisuhteessa mies sanoo jotain, mistä tulee mieleen isäni toiminta nuorena. Minua alkaa itkettää ja harmittaa ja haluaisin alkaa huutaa ja raivota miehelle (asia voi olla ihan pienikin). Sen sijaan voin päättää, että annan itkun tulla, mutta samalla selitän miehelle, ettei syy ole hänen ja saan ymmärrystä, lohdutusta ja seuraavalla kerralla kun vastaava toistuu (jos toistuu), reaktio on jo paljon pienempi. Sillä tavalla ollaan vastuussa itse omista tunteista. Ei niitä kieltää tarvitse, mutta ei mennä niihin vellomaankaan.

Niin no sun mielesi salliikin itkun tulla, sulla on YHTEYS siihen itseesi, joka alkaa itkeä. Hienoa! Jopa ihan normaalia. Mutta kun on meitä, joilla ei ole sitäkään ja sekin on vanhempiemme käyttäytymisen vika.

Sen voi vielä ymmärtää, he ovat virheellisiä. Mutta.

Miksi v*tun ihmeessä heille EI SAA SANOA, ETTÄ olette syyllisiä tähän? Että minä en ala itkeä, minä alan raivota? Tunneyhteys on poikki, tiedän, että jossain se suru on, mutta en kestä sitä yksin ja terapia on niin p*skaa, ettei löytänyt sitä yhteyttä?! Miksi tätä ei saa sanoa?

Tarkoitan, että vanhemmat heti provosoituvat ja syyttävät ilkeäksi, mitvit, MITÄ SITTEN ITSE OLIVAT?! Miksi lapsi ei saa olla virheellinen, jos hekin saivat käyttäytyä miten vaan!? Tyhmyyttään, tietysti. Eikö aina ole kiva oppia, tajuta, mikä olisi ollutkin oikea tapa toimia. Jatua, että aiheutimme lapsellemme ongelmia. Mutta ehei, ei saa syyttää. He vaan saavat syyttää.

No saathan sinä sen sanoa, ei sitä kukaan kiellä. Mutta et voi olettaa, että he näkevät asian samalla tavalla. Ja loppuviimeeksi sinun vaan täytyy kaivaa se jaksaminen löytää parempi terapian muoto tms joka auttaa sinua eteenpäin. Toki voit myös valita jäädä loppuelämäksesi kielteiseen tunnekierteeseen, mutta itse sinä olet oikeasti se, joka kärsii.

Tietenkin kärsii ja se oli vanhempien tähtäimessäkin.

No sitten pitää asettua heidän yläpuolelleen ja näyttää, ettei kärsi. Se on pahin rangaistus tällaisille, jos oikeasti kyse on luonnehäiriöisistä.

Ja eihän se ole heille pahin rangaistus, kuulepas. Hehän ois vain todella ylpeitäkin vielä, jos heidän lapsellaan menisi hyvin, saatuaan kiusata tätä ensin kaksikymmentä vuotta ja upottaa omien traumojensa käsittelemättömyyden lapseen. Perseeet ne mitään pahoillaan lapsen hyvinvoinnista olisi. Sehän vain osoittaisi heidän onnistumisensa vanhempina.

Joo kokemusta on tämmöisestä. Olen rämpinyt kamalan suon ja ryteikön läpi päästäkseni siihen asemaan missä nyt olen. Ja en todellakaan vanhempieni avulla, vaan päinvastoin. Jos olisin jäänyt sellaiseksi minkä kuvan he kasvatuksellaan minulle antoivat, niin olisin varmaan katuojassa. Sekin olisi heille tietenkin kelvannut, olisivat nimittäin silmääkään räpäyttämättä olleet sitä mieltä, että "oma vika, pikku-sika". Mutta kelpaa se tämäkin, nyt polleana esittelevät kaikille kuinka heidän lapsensa on menestynyt.

Viimeksi sinä ajauduit riitaan serkkusi kanssa. Näette joskus harvoin. Muita sinulla ei ole ollutkaan

Viimeksi kerroit että norjan prinssi voisi ehkä olla tasoasi. Muita ei ole kun ovat kaikki niin rahvasta. Ei ollenkaan sinun tadoadi

Meneehän päivät yksin yksiössä palstalla raivoten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

No jos en ole? Minua pitää pitää sinä, millainen mä olen.

Etkö näe, miten äitini kieroilee tuossa ihmiset inhoamaan ja paheksumaan minua, tai vähintäänkin pitämään outona, vaikka koko tarve maalata seinä mustaksi, johtui äidistä?

Silloin kun elämässä on kieroilija rajoitetaan hänen pääsyään vaikuttamaan elämään ja eletään omaa elämää. Kykenisit tähän jos suostuisit kapinoimaan äitiäisi vastaan. Ota tuo sinussa hirveää pelkoa herättävä mielikuva että äitisi ystävättäret paheksuisivat sinua. Älä mieti sitä onko se oikein tai väärin tai kenen syy on, kuvittele tilanne ja elä tunteet läpi hyväksyen omat tunteesi ja myötäeläen. Ota vaikka jokainen ystävätär kerrallaan ja kuvittele kuinka seisot hänen edessään ja kerrot että aiot maalata huoneesi seinät mustaksi ja että sinulla ja äidilläsi on asiasta riitaa. Saatat yllättyä siitä miten tilanne mielessäsi kehittyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

No jos en ole? Minua pitää pitää sinä, millainen mä olen.

Etkö näe, miten äitini kieroilee tuossa ihmiset inhoamaan ja paheksumaan minua, tai vähintäänkin pitämään outona, vaikka koko tarve maalata seinä mustaksi, johtui äidistä?

Silloin kun elämässä on kieroilija rajoitetaan hänen pääsyään vaikuttamaan elämään ja eletään omaa elämää. Kykenisit tähän jos suostuisit kapinoimaan äitiäisi vastaan. Ota tuo sinussa hirveää pelkoa herättävä mielikuva että äitisi ystävättäret paheksuisivat sinua. Älä mieti sitä onko se oikein tai väärin tai kenen syy on, kuvittele tilanne ja elä tunteet läpi hyväksyen omat tunteesi ja myötäeläen. Ota vaikka jokainen ystävätär kerrallaan ja kuvittele kuinka seisot hänen edessään ja kerrot että aiot maalata huoneesi seinät mustaksi ja että sinulla ja äidilläsi on asiasta riitaa. Saatat yllättyä siitä miten tilanne mielessäsi kehittyy.

Ässä on kyse siitä, että he katuisivat sitä, että ovat loukanneet minua!

Älä laita omia ajatuksiasi muiden teoiksi. Eihän ollut todellinen tapaus tuo musta seinä ja kuvitelmadi paheksunnadta. Eivät äitisi teotkaan ole oikeita tekoja vaan sinun kuvitelmiasi. Et osaa erottaa omia mieluvia todesta. Muut ihmiset eivät voi tietää sinun tulkintoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Sinulle on siis ilmeisesti hyvinkin merkityksellistä se, minä toiset ihmiset (äitisi ystävättäret? kummisi kaimat? naapurin pojan isovanhemmat? av-mammat? ketkä kaikki?) sinua pitävät? Etsit "ymmärrystä" jokaiselta ihmiskunnan jäseneltä ja olet tyytyväinen vasta sitten kun olet tämän saavuttanut? Onneksi olkoon, olet löytänyt tarvottavaksesi loputtoman suon.

Kieltäydytkö huomaamasta, että se, että SINÄ ITSE ymmärrät itseäsi, on täysin riittävä asia, jotta voit elää onnellista elämää. Kenenkään muun "ymmärryksellä" et tee yhtään mitään. Kun itse ymmärrät, sinulla on hallussasi kaikki tarvitsemasi ymmärrys.

Tällä logiikalla myös äitini pahuus minua kohtaan oli ihan ok, koska hän oli omasta mielestään mulle hyvä.

Miksi pitäisi ottaa mallia kaikkein sairaimmista ihmisistä? Pysytellään mieluimmin keskustelussa tavallisissa kehityskykyisissä ihmisissä. Vai katsotko ettet ole sellainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Jos ihmiset pitävät minua idioottina siksi, että hudan äidilleni, koska HÄN on loukannut minua, niin se on mielestäsi oikein?

Sinulle on siis ilmeisesti hyvinkin merkityksellistä se, minä toiset ihmiset (äitisi ystävättäret? kummisi kaimat? naapurin pojan isovanhemmat? av-mammat? ketkä kaikki?) sinua pitävät? Etsit "ymmärrystä" jokaiselta ihmiskunnan jäseneltä ja olet tyytyväinen vasta sitten kun olet tämän saavuttanut? Onneksi olkoon, olet löytänyt tarvottavaksesi loputtoman suon.

Kieltäydytkö huomaamasta, että se, että SINÄ ITSE ymmärrät itseäsi, on täysin riittävä asia, jotta voit elää onnellista elämää. Kenenkään muun "ymmärryksellä" et tee yhtään mitään. Kun itse ymmärrät, sinulla on hallussasi kaikki tarvitsemasi ymmärrys.

Tällä logiikalla myös äitini pahuus minua kohtaan oli ihan ok, koska hän oli omasta mielestään mulle hyvä.

Miksi pitäisi ottaa mallia kaikkein sairaimmista ihmisistä? Pysytellään mieluimmin keskustelussa tavallisissa kehityskykyisissä ihmisissä. Vai katsotko ettet ole sellainen?

En ymmärrä, mitä tarkoitat. Ottaa mallia?

Vierailija kirjoitti:

Älä laita omia ajatuksiasi muiden teoiksi. Eihän ollut todellinen tapaus tuo musta seinä ja kuvitelmadi paheksunnadta. Eivät äitisi teotkaan ole oikeita tekoja vaan sinun kuvitelmiasi. Et osaa erottaa omia mieluvia todesta. Muut ihmiset eivät voi tietää sinun tulkintoja

Se ei ole mikään tulkinta, miten muut ihmiset eivät ole katuneet sitä, että ovat loukanneet minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

No jos en ole? Minua pitää pitää sinä, millainen mä olen.

Etkö näe, miten äitini kieroilee tuossa ihmiset inhoamaan ja paheksumaan minua, tai vähintäänkin pitämään outona, vaikka koko tarve maalata seinä mustaksi, johtui äidistä?

Silloin kun elämässä on kieroilija rajoitetaan hänen pääsyään vaikuttamaan elämään ja eletään omaa elämää. Kykenisit tähän jos suostuisit kapinoimaan äitiäisi vastaan. Ota tuo sinussa hirveää pelkoa herättävä mielikuva että äitisi ystävättäret paheksuisivat sinua. Älä mieti sitä onko se oikein tai väärin tai kenen syy on, kuvittele tilanne ja elä tunteet läpi hyväksyen omat tunteesi ja myötäeläen. Ota vaikka jokainen ystävätär kerrallaan ja kuvittele kuinka seisot hänen edessään ja kerrot että aiot maalata huoneesi seinät mustaksi ja että sinulla ja äidilläsi on asiasta riitaa. Saatat yllättyä siitä miten tilanne mielessäsi kehittyy.

Ässä on kyse siitä, että he katuisivat sitä, että ovat loukanneet minua!

Et saa tätä tapahtumaan oikeassa elämässä. Mutta kun mielikuvissasi asetut sen ihmisen eteen, ja kerrot tästä seinienmaalausoraatiosta jonka ajattelukin aiheuttaa sinussa kauhua, ja teet sen vaikka KOET kauhua kun mielikuvassasi puhut kyseiselle ihmiselle, saatat huomata että yllättävän nopeasti asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja saat paljon parempaa kohtelua kuin kauhun pinnalla pyöriskellen ikinä oletat saavasi. Kokeile.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Mitä siitä? Kyse ei ole pommien pudottamisesta Hiroshimaan. Maailma ei kaadu siihen että äitisi ystävättäret eivät hyväksy seiniesi värivalinta tai sitä että murkku huutaa äidille. Kapina on sitä että tekee vaikka ihmiset paheksuu.

Ei minua kuulu paheksua, vaan ymmärtää.

Tämä selvä. Ymmärrän :)

Niin, aivan, eli miten tuosta tilanteesta saa sen, että mua ei paheksuttaisi, vaan ymmärrettäisiin? Ei mitenkään. Todella hyödytön neuvo siinä mielessä.

Vaikka mielipahan aiheuttaminen äidille olisikin sinänsä sulka hatussani tänä päivänä. Ja sitä voisi olla ihan makoistakin muistella, miten se raivaroi.

Paheksunnan aiheutat vain ja ainoastaan omalla käytökselläsi. Ei muiden ihmisten kuulukaan ymmärtää. Eikä heitä kiinnosta, miksi käyttäydyt huonosti. Jos siis käyttäydyt niin, että muut paheksuvat. En mäkään tiedä, miksi työkaverini on sellainen kuin on eikä mua kiinnostakaan tietää. On mikä on, ei ole mun asiani enkä vaivaa päätäni työkaverini mahdollisia ongelmia pohtimalla. Mulle riittää, että tulen työpaikalla hänen kanssaan sen verran toimeen, että työt sujuvat. Ja tähän nimenomaan on auttanut se, etten enää ärsyynny tai loukkaannu hänen jutuistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

No jos en ole? Minua pitää pitää sinä, millainen mä olen.

Etkö näe, miten äitini kieroilee tuossa ihmiset inhoamaan ja paheksumaan minua, tai vähintäänkin pitämään outona, vaikka koko tarve maalata seinä mustaksi, johtui äidistä?

Silloin kun elämässä on kieroilija rajoitetaan hänen pääsyään vaikuttamaan elämään ja eletään omaa elämää. Kykenisit tähän jos suostuisit kapinoimaan äitiäisi vastaan. Ota tuo sinussa hirveää pelkoa herättävä mielikuva että äitisi ystävättäret paheksuisivat sinua. Älä mieti sitä onko se oikein tai väärin tai kenen syy on, kuvittele tilanne ja elä tunteet läpi hyväksyen omat tunteesi ja myötäeläen. Ota vaikka jokainen ystävätär kerrallaan ja kuvittele kuinka seisot hänen edessään ja kerrot että aiot maalata huoneesi seinät mustaksi ja että sinulla ja äidilläsi on asiasta riitaa. Saatat yllättyä siitä miten tilanne mielessäsi kehittyy.

Ässä on kyse siitä, että he katuisivat sitä, että ovat loukanneet minua!

Et saa tätä tapahtumaan oikeassa elämässä. Mutta kun mielikuvissasi asetut sen ihmisen eteen, ja kerrot tästä seinienmaalausoraatiosta jonka ajattelukin aiheuttaa sinussa kauhua, ja teet sen vaikka KOET kauhua kun mielikuvassasi puhut kyseiselle ihmiselle, saatat huomata että yllättävän nopeasti asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja saat paljon parempaa kohtelua kuin kauhun pinnalla pyöriskellen ikinä oletat saavasi. Kokeile.

Terapiamielessä voisi kokeilla myös sitä, että todellakin ostaa mustaa maalia ja maalaa kotona seinät mustaksi. 

En ole lukenut koko ketjua, mutta tämä "vastuu omista tunteista" on erään arvaamattomasti käyttäytyvän, epävakaan persoonallisuuden (ihan dg:n kanssa), joka mm. valehtelee impulsiivisesti, mielilause. Sitä tarjoilee kaikille.

Minun ohje itselleni elämässä on että kaikki mikä sanotaan konditionaalin perfektissä on turhaa.

Olisi pitänyt olla, ei olisi saanut jne.

Mennyttä ei voi muuttaa. Vain tässä hetkessä voi elää. Kaikki menee ohi, hyvä ja paha. Jos lopetat pahojen asioiden ajattelemisen olet vapaa. Täysin vapaa. Keskity vaikka siihen miltä paita tuntuu päällä ja ulkoa kuuluvaan ruohonleikkurin surinaan.

Tosi monella on vaikea uskoa näihin, pelkoa päästää irti vaikka se ainoastaan voi vapauttaa. Monet eivät usko että saa ja voi olla ajattelematta. Askel vapauteen olisi niin helppo ja yksinkertainen, täytyy vain suostua päästämään irti.

Tämä ei tietenkään koske niitä jotka ovat juuri jonkun kriisin keskellä, kun tarvitaan toimintaa tilanteen muuttamiseksi. Silloin pitää tietoisesti hakea muutosta ja tarvittaessa apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

No jos en ole? Minua pitää pitää sinä, millainen mä olen.

Etkö näe, miten äitini kieroilee tuossa ihmiset inhoamaan ja paheksumaan minua, tai vähintäänkin pitämään outona, vaikka koko tarve maalata seinä mustaksi, johtui äidistä?

Silloin kun elämässä on kieroilija rajoitetaan hänen pääsyään vaikuttamaan elämään ja eletään omaa elämää. Kykenisit tähän jos suostuisit kapinoimaan äitiäisi vastaan. Ota tuo sinussa hirveää pelkoa herättävä mielikuva että äitisi ystävättäret paheksuisivat sinua. Älä mieti sitä onko se oikein tai väärin tai kenen syy on, kuvittele tilanne ja elä tunteet läpi hyväksyen omat tunteesi ja myötäeläen. Ota vaikka jokainen ystävätär kerrallaan ja kuvittele kuinka seisot hänen edessään ja kerrot että aiot maalata huoneesi seinät mustaksi ja että sinulla ja äidilläsi on asiasta riitaa. Saatat yllättyä siitä miten tilanne mielessäsi kehittyy.

Ässä on kyse siitä, että he katuisivat sitä, että ovat loukanneet minua!

Et saa tätä tapahtumaan oikeassa elämässä. Mutta kun mielikuvissasi asetut sen ihmisen eteen, ja kerrot tästä seinienmaalausoraatiosta jonka ajattelukin aiheuttaa sinussa kauhua, ja teet sen vaikka KOET kauhua kun mielikuvassasi puhut kyseiselle ihmiselle, saatat huomata että yllättävän nopeasti asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja saat paljon parempaa kohtelua kuin kauhun pinnalla pyöriskellen ikinä oletat saavasi. Kokeile.

Ei se minussa mitään kauhua aiheuttaisi, vaan tietäisin vain, että se toinen ihminen ei piittaisi siitä, että tuijotuksellaan ja antamalla äidilleni äänivallan loukkasi minua. Tätä on tapahtunut, vaikkei tämän seinänmaalauskeissin kanssa olekaan. Eivät he minusta välitä, päinvastoin he arvostelevat minua. Ainakin äitini mukaan. Ja saattaisipa joku arvostella oikeastikin, että musta seinä on ruma valinta ja teit rumasti omaa äitiäsi kohtaan. Eli minusta ei välitettäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten terapeutti otti tuossa huomioon sen, että minun äitini oli opettanut, että muiden mieltä ei saa pahoittaa tai he rankaisevat minua?

Siten, että tuota ohjelmointia ei voi muuttaa ilman epämukavuutta. Terapeutti yritti ohjata sinua kohti sitä että pystyisit nuutoksen tekemään hänen ollessa tukena, mutta vedit välittömästi liinat kiinni etkä antanut edes tilaisuutta.

Miten hän oli mukana tukena pelossa siitä, että minua saatetaan rangaista?????

Et päässyt ikinä kokeilemaan sitä. Täällä pöyristelit sitä miten terapeuttisi kehotti kapinoimaan, mitä se muka auttaaaaaaa.....

Kävin siellä 6 vuotta! Kyllä olisin päässyt, kerro jo, miten se terapeutti ois siinä tukenut.

Terapeutti voi tukea sanomalla ettei tunteet ole vaarallisia vaikka ne tuntuu siltä. Tunteet tulee ja menee. Pelko jota tunnet siitä ettei vanhempasi hyväksy tekoasi ei ole vaarallista. Se on vain tunne. Aivokemiaa. Kukaan ei uhkaa sua oikeasti. Sinä päätät itse elämässäsi. Äitisi ei ole yläpuolellasi vaan samalla tasalla kuin sinä. Hänen mielipiteensä eivät ole tärkeämpiä kuin sinun. Jne.

Tuo ei auta minua yltämään täyteen potentiaaliini, tuolla "avulla" olisin vain varjo todellisesta itsestäni. En todellakaan mennyt terapiaan kuulemaan tuollaista 5 markan höttöä, jonka kaikki voivat lukea naistenlehdestäkin. Menin KÄSITTELEMÄÄN asioitani, ja siihen olisi kuuluneet ne jäädytetyt tunteeni!

Pelon käsittely on sitä että antaa pelon tulla ja tajuaa ettei siihen kuole. Pelon käsittely ei ole sitä että yrietään kaivella ja muistella kuka on pelkoon syypää.

Jäädytetyt tunteet otetaan vastaan kokemalla ne. Jos on ihan jäätävän uhkaavaa ajatella nelikymppisenä että äiti suuttuisi väärän värisen seinämaalin valinnasta, silloin mennään sitä tunnetta päin ja koetaan se. Ruvetaan miettimään sitä tilannetta ja kuvitellaan mitä tapahtuisi ja otetaan vastaan ne kauheat tunteet. Äidin syyllisyyden vatvominen ei tätä prosessia käynnistä.

Ennemmin siihen liittyi pelko ympäristön tuominnasta. Maalaisin äidin luona asuessani huoneeni seinät mustiksi, vaikka äiti karjuisi, että noin et kyllä tee!! No, sitten äidin ystävättäriä tulisi käymään ja he sanoisivat, että ohhoh, onpas täällä rajun väriset seinät! Niin äiti kommentoisi siihen heti että "niinpä, minä en mitään lupaa antanut, ja tytär osoittaa nyt jotain ihme kapinaa minua kohtaan tuollaisella käytöksellä". Ystävätär katsoisi minuun, eikä sanoisi mitään.

Ajattelisin, että nonni, ja kaikki itää minua jonain aivottomana urpona.

Mutta terapeutin mielestähän tuo oli aivan fantastista kapinaa.

Tai mikä vielä pahempaa, raivostuisin tuossa hetkessä äidille ja alkaisin huutaa, että se ei ole mitään kapinaa, vaan minä vain haluan pahoittaa sinun mielesi, niin kuin sinäkin aina pahoitat minun mieleni, etkä tajua yhtään mitään!

Niin siinä ei ois tarvinnut sen ympäristön kauaa miettiä, ketä kohtaan ajattelevat, että yöh.... vaikka tämän piti olla mahtavaa kapinaa terapeutin ohjeella.

Hän siis antoi ohjeen postuumisti, ideana, "entäs jos olisit maalannut vaan" kun mainitsin hänelle, että uhkailin joskus äitiä, että maalaan ne seinät. Mutta en maalannut, koska tosiaan, minun tyhmyydeksenihän se olisi käännetty.

Tässähän tämä pelko nyt on. Ei sitä mistään tarvi kaivaa esiin miettimällä kuka on syyllinen. Nyt meet sitä päin. Kuvittelet kaikki kauheudet mitä tuossa tilanteessa tapahtuu ja elät ne läpi.

Niin, eli muut pitäisivät minua perusteetta tyhmänä. Se olisi väärin. Enpä halua sellaista elämää.

Mitä väliä sillä on että pitäisivät sinua tyhmänä? Sitten pitäisivät. Ei sinun tarvitse olla heidän kanssaan tekemisisissä. Ja lisäksi kukaan ei oikeasti ole niin tyhmä että pitäisi murkun riitaa äitinsä kanssa seinien väristä millään lailla murkun tyhmyyttä tai fiksuutta määrittelevänä asiana :D. Koko juttu on ihan merkityksetön ja absurdi. Voisit ruveta tajuamaan näitä juttuja jos suostuisit lähtemään viemään näitä ajatusketjuja loppuun asti sen sijaan että tökkäät kantapäät maahan ja kiektäydyt esteellä heti kun törmään pelkoon mitä jos äitini ystävätär paheksuisi minua.

No jos en ole? Minua pitää pitää sinä, millainen mä olen.

Etkö näe, miten äitini kieroilee tuossa ihmiset inhoamaan ja paheksumaan minua, tai vähintäänkin pitämään outona, vaikka koko tarve maalata seinä mustaksi, johtui äidistä?

Silloin kun elämässä on kieroilija rajoitetaan hänen pääsyään vaikuttamaan elämään ja eletään omaa elämää. Kykenisit tähän jos suostuisit kapinoimaan äitiäisi vastaan. Ota tuo sinussa hirveää pelkoa herättävä mielikuva että äitisi ystävättäret paheksuisivat sinua. Älä mieti sitä onko se oikein tai väärin tai kenen syy on, kuvittele tilanne ja elä tunteet läpi hyväksyen omat tunteesi ja myötäeläen. Ota vaikka jokainen ystävätär kerrallaan ja kuvittele kuinka seisot hänen edessään ja kerrot että aiot maalata huoneesi seinät mustaksi ja että sinulla ja äidilläsi on asiasta riitaa. Saatat yllättyä siitä miten tilanne mielessäsi kehittyy.

Ässä on kyse siitä, että he katuisivat sitä, että ovat loukanneet minua!

Et saa tätä tapahtumaan oikeassa elämässä. Mutta kun mielikuvissasi asetut sen ihmisen eteen, ja kerrot tästä seinienmaalausoraatiosta jonka ajattelukin aiheuttaa sinussa kauhua, ja teet sen vaikka KOET kauhua kun mielikuvassasi puhut kyseiselle ihmiselle, saatat huomata että yllättävän nopeasti asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja saat paljon parempaa kohtelua kuin kauhun pinnalla pyöriskellen ikinä oletat saavasi. Kokeile.

Terapiamielessä voisi kokeilla myös sitä, että todellakin ostaa mustaa maalia ja maalaa kotona seinät mustaksi. 

Ei j*malauta, kun et osaa ja kykene terapeuttina myöntämään, ettet tajua mistään mittään..... ^