Millaista elämää kadehdit?

Itseasiassa en kadehdi ketään, mutta mielelläni olisin niin rikas ettei tarvitsisi tehdä töitä.

Kyllä kadehdin terveitä ja liikkumaan kykeneviä (lievä liikuntaeste itsellä), jotka eivät tarvitse apuvälineitä ja lääkitystä. Olen myös kateellinen Hekan asunnon saaneille. Maksan Kojamolle sikamaista vuokraa eikä edes korjauksia tehdä. Siis ihan näin pieniä asioita. Jos toiveet toteutuisivat, olisin siis terve ja asuisin Jakomäessä kaksiossa. Ja olisin tod.näk. aika onnellinen! :)

En oikeastaan minkäänlaista. Olen 30v minulla on kiva duuni josta saa hyvää palkkaa, hyvä parisuhde, paljon vapaa-aikaa, paljon kavereita ja hyvät välit perheeseen. Ehkä jos jotain hieman kahdehtisi niin vähän sporttisempi ja lihaksikkaampi kroppa. Mutta olen aina ollut vähän laiska kaveri :)

En siis ole lihava, ilmeisesti ihan kohtuu komea mutta aina voisi olla vähän timmimmässäkin kondiksessa

En käyttäisi sanaa kadehtia, mutta koko elämäni olisi onnellista, hauskaa ja ihanaa mikäli olisin syntynyt varakkaaseen perheeseen.

En niinkään kadehdi mutta ärsyttää kun mulla ei ole koskaan ollut vakinaista työtä.

En varsinaisesti kadehdi mitään. Mutta oravanpyörätön elämä olisi kyllä uskomatonta luksusta. Että voisi tehdä töitä omien aikataulujen mukaan ja enemmän omilla ehdoilla. Eikä työ olisi sidottuna yhteen paikkaan.

Yleensäkin kaikenlainen riippumattomuus olisi ihanne-elämää.

Velatonta

Vielä on jonkin verran tuota asuntovelkaa jäljellä, sitä kun ei olisi elämä olisi ruhtinaallisen huoletonta.

Ja toivoisin että myös oma tilanteeni selkeytyisi, olen sairauden takia 1/2 eläkkeellä vaikka vaiva on 24/7. Hyvässä lykyssä lokakuussa pääsisin lopultakin hakemaan täyttä eläkettä. Sitten ei enää tarvitsisi todistella kenellekään mitään vaan voisin levätä ja toipua. Kivutonta elämää olisi vielä kiva elää

Taidan elää aikalailla hyvää ja näköistäni elämää, sillä en keksinyt pinnistelemälläkään ketä kadehtisin. Tottakai sitä aina toisinaan saattaa tunta kateuden pistoksen, mutta harvoin niitäkään nykyisin on.

Pari vuotta sitten tein ison elämänmuutoksen ja se oli järkevin tekemäni asia.

Kadehdin huoletonta elämää. Olisi sen verran rahaa että ei tarvitsisi laskea joka euroa ja tilava asunto pihalla jossa lapset voisivat pelata fudista ilman että naapuri raivoaa lasten äänistä. Kadehdin hyvää parisuhdetta jossa keskustellaan,  huomioidaan ja kunnioitetaan toista osapuolta, parisuhdetta jossa kännykkä ja pelit ei voita minua. Kadehdin ihmisiä joilla on varma ja turvallinen työpaikka ja työstä maksetaan kunnon palkka. Haluaisin matkustella ja nähdä maailmaa, kadehdin ihmisiä joilla on varaa viedä koko perhe edes kerran vuodessa etelään. Kadehdin pariskuntia joissa mies osaa huolehtia taloudesta ja rahoistaan, jotta loppupeleissä kaikki perheen yllättävät menot ei aina olisi minun ongelmani. Kadehdin perheitä joissa on ns. pärjäävät lapset joista ei kenelläkään ole koskaan kuin positiivista sanottavaa. Kadehdin ihmisiä joilla on useampi läheinen ystävä ruuhkavuosista huolimatta ja hyvät ja lämpimät suhteet sukulaisiin.

Energisiä ja positiivisia ihmisiä. Itsellä on kaikki hyvin, on työ, perhe jne, mutta tuntuu etten aina jaksaisi pyörittää omaa elämääni. Pakollista tekemistä on liikaa ja kivaan tekemiseen ei löydy voimaa ja intoa.

Olen ollut kateellinen kahdelle tuttavalle vuosien varrella. Mitä heillä sitten on; ovat kauniita, hyväkroppaisia, suosittuja, supliikkeja, hyvissä ammateissa, perivät suurehkon omaisuuden ja rahaa on ollut aina käytössä mukavasti. Lähinnä olen kadehtinut sitä heidän elämänsä 'helppoutta' ja tulevaisuuskin on kaikin osin turvattu. Eli elämä on soljunut lähes täydellisesti eteenpäin. Tottakai asiat eivät ole aina niin yksioikoisia ja mustavalkoisia, ja jokaisella on omat murheensa, mutta sivustaseuraajana heidän elämänsä on vain ollut kuin oppikirjasta.

Nykyisin saattaisin kadehtia mieleltään tasapainosia ja tyytyväisiä keskituloisia ihmisiä joilla on vaikkapa pieni talo ja pihaa ja puutarhaa, ei juuri velkaa ja ja elävät ihan normaalia elämää lapsineen tai ilman.

Kadehdin heitä keillä ei ole sosiaalisia rajoitteita ja jotka puhuu hyvin englantia. Itse olen ihan hirvittävän arka ja kielitaitoni on surkea vaikka olen opiskellut englantia pitkään. Mulla on tällä hetkellä tilanne että tilillä olisi hyvin rahaa lähteä vaikka pitemmällekin reissulle (15 000 e) mutta olen toivottoman arka enkä vaan pärjää itsekseni missään. Olen jotenkin tyhmä, mulle jo bussilipun ostaminen ulkomailla on hirvittävän vaikeaa. En osaa myöskään toimia lentokentällä, se on aina yhtä vaikeaa, jotenkin menen ihan paniikki-tilaan heti.

Kadehdin myös ihmisiä jotka löytää vaatteita helposti. Itsellä on jotenkin ongelmallinen kroppa, vaatteet ei istu vaikka hoikka olenkin.

Antaisin aika paljon jos olisi jalat joilla pystyisi kävelemään ilman häårjen vieviä kipuja.

järjen

Kadehdin niitä, jotka nousevat aamulla tyytyväisinä ja hyvin levänneinä ylös sängystä, kenties hieman myöhemmin vapaapäivinä. Syövät aamiaisen, käyvät ehkä suihkussa ellei illalla ole saunaa, ja työaamuina lähtevät töihin, vapaapäivinä tekevät mitä keksivät; siivoavat, harrastavat, lenkittävät koiran.... pitävät päivänsä aktiivisina. Illalla sitten syövät päivällisen ja antavat illan rauhoittua, kenties katsovat televisiota tai pelaavat pelejä. Sillä ei ole väliä, onko lapsia, töitä, lemmikkejä, parisuhteita... kadehdin ihmisiä, jotka nousevat sängystä aamuisin tai päivisin, nauttivat elämästä ja nukahtavat tyytyväisenä elämäänsä.

Kuulostaa utopialta tällaisen korvaan, joka ei saa apua mielenterveyden ongelmiin, nukkuu huonosti, ei pysty hymyilemään ja jonka ajatukset pyörii siinä, kuinka olisi pitänyt tappaa itsensä vuosia sitten.

Kadehdin ihmisiä joilla on talous ja tulevaisuus turvattu. Itse kohta kuusikymppisenä pientä palkkaa ikänsä saaneena pelkään lähestyvää eläke aikaa ja tulevaa köyhyyttä. Ei valoa tunnelin päässä siis. Terveys on kuitenkin tärkein asia.

En aktiivisesti kadehdi ketään jatkuvasti, mutta jos pitää keksiä, niin niitä joilla on rakastavia ihmisiä elämässä ja niitä joilla on talous turvattu.

Eli lottovoitto ja siihen hyvä rakastava mies kaupan päälle, niin olisi hyvä tilanne.

Välillä kadehdin korkeakoulussa opiskelevien elämää. Itsekin haaveilen opiskelusta, mutta ei ole edellytyksiä.

Muuten en hirveästi kadehdi kenenkään elämää, vaan lähtökohtia: ulkonäköä ja sitä millaiseen perheeseen on syntynyt. Kadehdin siis eniten sellaisia asioita, joita en voi itse ikinä saada. Aika turhaa kateutta siis.

Vierailija kirjoitti:

Minkä vain eloisan pikku kylän elämää joskus 50-80-luvulla. Tulee aina kaikkia lehtiartikkeleita ja muita niiltä ajoilta tutkiessa ajatus että silloin elämä on niin aitoa jotenkin. Oltiin läsnä, tunnettiin hyvin naaprusto ja muu lähipiiri, naapuriapu oli eri tasoa kuin nykyään... Lapsia oli katukuvassa paljon ja heihin suhtautuminen on normaalimpaa ja hyväksyvämpää.

Koen syntyneeni vähän väärään aikakauteen, olisin mieluusti elänyt tuohon aikaan. Kun nykyään lapsia näkyy katukuvassa yhä vähemmän ja Suomesta on tullut hyvin lapsivihamielinen paikka, pienet kyltä ja kaupungitkin kuolevat ja autioituvat, kaikki siirtyvät ankeaa isojen kaupunkien hektiseen elämään...

Noh, ehkä turha ns. kateutta tuntea aikaa kohtaan joka ei enää palaa. Suren vaan kuolevia kyliä.

Noh, itse olen 60-luvun lapsi ja lapsuuteni vietellyt pienessä kylässä vehreän luonnon keskellä - metsää ja peltoa niittyineen sekä vesistöineen riitti, ja ihanaa aikaahan se oli saadessani viettää lapsuuteni maalaiskylässä, enkä missään ns. kivihelvetin keskellä kaupungissa.  Mutta kun ottaa huomioon, miten paljon juoruilut kuuluivat pienen kylän ilmapiiriin, niin se oli asia, joka tökkäsi, sillä jos jotakin hieman näkyvämpää ikävää pääsi tapahtumaan jossakin perheessä, niin johan lähti juorut vinhasti kulkemaan suusta suuhun ja korvasta korvaan.  Ja joidenkin jutut sitten ennättivät perheen omiinkiin korviin, jossa jotain oli tapahtunut, niin eipä välttämättä juoru enää ollutkaan alkuperäisessä muodossaan saavutettuaan asianosaiset.

Noh, tulipahan nähtyä jo lapsena ja nuorena ihmisenä pienessä kylässä koko elämän kirjo; siellä sitä oli ahkeria yrittäjiä, työntekijöitä, kunnollisia ihmisiä ja vähemmän kunniallisia tyyppejä. Oli mielenterveysongelmaisia erikoisuuksia, tuurijuoppoja kuin myös kokopäiväisiä renttujakin sinkuista perheenisiin, ja jopa enemmän siihen aikaan salattuja kaappijuoppoja perheenäitejäkin löytyi joukosta, kylän petturiaviopuolisot tulivat myös tietoon hyvin vikkelään, ei tarvittu kuin yksi lavailta paikallisella tanssilavalla tai seurojentalolla, niin johan lähti uskottomuusjutut pyörimään kylällä.  Koko kylän väki omalla tavallaan tunsi kaikki toisensa.  Sitten jos joku uusi ihminen tai kokonainen perhe muutti kylälle, niin kyllähän siitä selkoa otettiin. Paikallisessa kuppilassa setvottiin tai sitten paikallisessa osuuskaupassa ohimennen tavatessa jonkun kylän juorukellokkaan, niin johan selkentyi uusioasukkaidenkin "noin suurinpiirtein taustat"  Myös kylän asukkaiden varallisuus oli kaikkien tiedossa, siis siinä mielessä, että kyllä kylällä tiedettiin, ketkä olivat köyhiä ja ketkä rikkaita.  Metsäpalstan omistajat jne. olivat tarkasti tiedossa.   Kyläläisten autoistakin pääteltiin perheen varallisuutta, vaikka ei se mikään mittari sinänsä ole ollut koskaan, ja eikä sen perusteella voine tietää henkilön todellista varallisuutta.  No, joka tapauksessa pienessä kylässä muista kylän asukkaista ja niistä  ns. "ei kuitenkaan niin hyvin tuntemistaan" kylän ihmisistä tehdään helposti vain yhden asian perusteella päätelmiä, millainen henkilö on, mutta sitten saattoikin paljastua jostakin korpitalon isännästä yllättäviä lahjakkuuksia, vaikka häntä olisi pidetty kuinka ongelmallisena tapauksena, niin hänpä saattoikin osata vaikkapa soittaa harmonikkaa sujuvammin kuin kylän kansakoulun opettajakaan tai hän osasi laulaa erittäin komeasti.  Hän ei vaan ollut kyennyt esimerkiksi kouluttamattomuutensa ja juopon lapiomiehen-leimansa vuoksi tuoda sitä lahjakkuuttaan esille pikkukylässä.

Kadehdin ihmisiä joilla on sosiaalisia taitoja ja ystäviä. Kauniita naisia myös hieman kadehdin, itse olen vain pikkusievä maalaisnainen.