Lue keskustelun säännöt.
Miten opin hyväksymään sen, että todennäköisesti aina tulen kokemaan että jotain olennaista puuttuu elämästäni?
12.06.2018 |
Eli miten opin hyväksymään sen, että ole vanhempieni rakastama sillä tavalla mitä olisin tarvinnut? Ja sen, etten tule saamaan korvaavaa kokemusta enää mistään koko elämäni aikana? Miten voi hyväksyä sen, että jotain sellaista puuttuu pysyvästi, mitä niin kovasti kaipaisin? Miten voin lopettaa turhan kompensaation hakemisen tälle työn ja muiden ihmissuhteiden kautta? Järjen tasolla ymmärrän, että en tule sitä saamaan. Ei ole muiden ihmisten velvollisuus täyttää sisälläni olevaa suurta tyhjiötä. Mutta miten voin elää tasapainoista elämää, jos koen pohjimmitani olevani osaton ja onneton? En osaa pitää ahdistusta poissa.
Kommentit (9)
Kun ajattelee vain negatiivista, ei saavuta mitään positiivista. Lopeta valittaminen ja ala tehdä asioita jotka vievät sua lähemmäs toivomaasi lopputulosta.
Ei toi kitinä ja tuhkan päälle ripottelu vie sua yhtään eteenpäin.
Ihmisillä on aivot jotta he voivat muuttaa suunnitelmia jos seinä nousee eteen. Viisaat ihmiset erottaa tyhmistä se etteivät he jää tuijottamaan sitä seinää parkuen vaan peräntyvät hieman ja alkavat tehdä asioita jotta pääsevät siitä seinästä ohi tai läpi jollain tavalla.
Sen sijaan että kierit itsesäälissä ja kerjäät huomiota täällä jollekin sun itse kehittelemälle oman elämän 1st world problemille, sulla on myös toinen vaihtoehto eli toiminta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ajattelee vain negatiivista, ei saavuta mitään positiivista. Lopeta valittaminen ja ala tehdä asioita jotka vievät sua lähemmäs toivomaasi lopputulosta.
Ei toi kitinä ja tuhkan päälle ripottelu vie sua yhtään eteenpäin.
Ihmisillä on aivot jotta he voivat muuttaa suunnitelmia jos seinä nousee eteen. Viisaat ihmiset erottaa tyhmistä se etteivät he jää tuijottamaan sitä seinää parkuen vaan peräntyvät hieman ja alkavat tehdä asioita jotta pääsevät siitä seinästä ohi tai läpi jollain tavalla.
Sen sijaan että kierit itsesäälissä ja kerjäät huomiota täällä jollekin sun itse kehittelemälle oman elämän 1st world problemille, sulla on myös toinen vaihtoehto eli toiminta.
Et ymmärtänyt lukemaasi. Et selvästikään tiedä mistä puhun. Jatka sinä rauhassa omaa elämääsi, niin minä jatkan omaani. - Ap
Olikohan se Tommy Hellstenin kirja jossa puhuttiin siitä että itse voi vaikuttaa siihen miten kokee menneisyytensä... Joku kuitenkin oli sellainen, että itse pitää itsensä tehdä kokonaiseksi eikä yrittää sitä saada muilta, jos on ollut paska lapsuus niin ei siihen tarvitse jäädä vellomaan, vaan rakentaa itse itselleen se mitä tarvitsee.
Vierailija kirjoitti:
Olikohan se Tommy Hellstenin kirja jossa puhuttiin siitä että itse voi vaikuttaa siihen miten kokee menneisyytensä... Joku kuitenkin oli sellainen, että itse pitää itsensä tehdä kokonaiseksi eikä yrittää sitä saada muilta, jos on ollut paska lapsuus niin ei siihen tarvitse jäädä vellomaan, vaan rakentaa itse itselleen se mitä tarvitsee.
Olen lukenut tuon kirjan, mutta olen vahvasti eri mieltä Tommy Hellstenin kanssa. En etsi tässä keinoja eheytyä, vaan keinoja siihen, kuinka voisin lopettaa turhan kompensaation metsästäminen ja hyväksyä elämisen oman rikkonaisuuteni kanssa. - Ap
En tiedä vastausta kysymykseesi, mutta tunnen jokseenkin vastaavia tuntemuksia itsekin, olen aina tuntenut.
Vaikka edeltävä kirjoittikin aika suorasti, hänellä on pointtia. Minäkin olen ajatellut niin, että yritän itse tarjota hyvää muille, ja siten saan itsekin parempaa mieltä.
Halauksia ja voimia, et ole yksin tuollaisen sisäisen tyhjyyden kokemuksen ja vaille jäämisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä vastausta kysymykseesi, mutta tunnen jokseenkin vastaavia tuntemuksia itsekin, olen aina tuntenut.
Vaikka edeltävä kirjoittikin aika suorasti, hänellä on pointtia. Minäkin olen ajatellut niin, että yritän itse tarjota hyvää muille, ja siten saan itsekin parempaa mieltä.
Halauksia ja voimia, et ole yksin tuollaisen sisäisen tyhjyyden kokemuksen ja vaille jäämisen kanssa.
Kiitos paljon! Elämäni on vain vahvasti kietoutunut suorittamisen ja toisten miellyttämään ympärille nuoresta asti. Ne eivät anna minulle mielihyvää. Koen päinvastoin tarvitsevani tällä hetkellä erittäin paljon tilaa ympärilleni, jotta kykenisin kasvamaan aidommin omaksi itsekseni. - Ap
Ehkä et koskaan tule täysin hyväksymään haastavaa suhdetta vanhempiisi. Ehkä tuo aina tulee olemaan sinun Akilleen kantapääsi. Silti, muista että siitä huolimatta elämä jatkuu, vaikkei se aina helppoa olisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ajattelee vain negatiivista, ei saavuta mitään positiivista. Lopeta valittaminen ja ala tehdä asioita jotka vievät sua lähemmäs toivomaasi lopputulosta.
Ei toi kitinä ja tuhkan päälle ripottelu vie sua yhtään eteenpäin.
Ihmisillä on aivot jotta he voivat muuttaa suunnitelmia jos seinä nousee eteen. Viisaat ihmiset erottaa tyhmistä se etteivät he jää tuijottamaan sitä seinää parkuen vaan peräntyvät hieman ja alkavat tehdä asioita jotta pääsevät siitä seinästä ohi tai läpi jollain tavalla.
Sen sijaan että kierit itsesäälissä ja kerjäät huomiota täällä jollekin sun itse kehittelemälle oman elämän 1st world problemille, sulla on myös toinen vaihtoehto eli toiminta.
Tässä viestissä empatia loistaa poissaolollaan. Vaikka sanat on kylmiä, olen silti kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Asiat ei märehtimällä muutu ja aikuisen ihmisen on itse otettava vastuu elämästään. Esimerkki omasta elämästäni:
Mä synnyin väkivaltaiseen perheeseen. Vanhemmat erosivat, isä katkaisi välit minuun ja elämä äidin kanssa oli epäsäännöllistä ja sitä kautta turvatonta.
Nuoruutta varjosti äidin alkoholismi ja tunnekylmyys minua kohtaan. Karkasin kotoa, pyörin pitkään huonossa seurassa ja jouduin jopa seksuaalirikosten uhriksi.
Jollain tavalla pidin kuitenkin elämänsyrjästä kiinni: kävin töissä, karsin kavereistani pohjasakan ja hain yliopistoon. Ensimmäisen lukuvuoden aikana mieleni kuitenkin synkkeni, sain paniikkikohtauksia, olin ahdistunut ja lopulta masennuin useaksi vuodeksi. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin, etten voi jatkaa elämääni menneessä rypien. Ryhdyin huolehtimaan itsestäni ja mielialanikin parani pikkuhiljaa. Jälkiviisaana voin todeta, että apuakin olisi voinut hakea. Itsekseni selviytymällä pitkitin omaa toipumistani.
Masennuksesta selvittyäni opinnot jäivät ja siirryin jälleen työelämään. Ahdistus kulki kuitenkin edelleen mukanani. Ryhdyin miettimään elämääni ja sitä, mikä minulle on tärkeää ja asiat vain loksahtivat lopulta paikoilleen. Palasin opintojen pariin ja valmistuin nopeasti. Tänä päivänä en voisi olla onnellisempi.
Itsesääli tyydyttää hetken aikaa, mutta se ei poista ongelmia, eikä vie elämääsi eteenpäin. Tutustu itseesi ja sisimpääsi, kohtaa ja käsittele mörkösi ja löydä se, mikä sinulle on tärkeää.
Kasvamisen kuuluukin tehdä kipeää.
Onko joku onnistunut tässä? Miten?