Millaisia oli peruskoulussa ne tuntemasi, joista ei sitten koskaan tullut mitään?

Vierailija kirjoitti:

Suurimmalla osalla meni "juuri kuten opettajat ennustivat". Lääkärien lapsista tuli lääkäreitä, rikkaan yrittäjäperheen hiemat tyhmät lapset koulutettiin rahalla ulkomailla, insinöörien lapsista tuli insinöörejä, hoitsujen lapsista hoitsuja. Vuokratalojen kakaroista tuli duunareita ja ne hunsvottipojat hukkuivat järveen ko parikymppisinä.

Nyt itse opettajana olen huomannut saman aina toistuvan. 25 vuotta olen katsellut teinien kulkevan käsieni kautta kohti omaa kohtaloaan. Harvoin kukaan tai mikään pystyy muuttamaan tulevaisuutta. Kyllä se yleensä perheen mallin ja toiveiden ja työn tulos on, mikä siitä lapsesta isona tulee. Harvoin on poikkeuksia. Vanhemmilla on suuri rooli joko mallina tai kannustajana tai ovien avaajana. Duunari ei välttis tiedä, miten niitä ovia aukoisi lapsilleen.

Tämä on erittäin totta - ja moni työläistaustainen kyllä myös yrittää, mutta epäonnistuu - esim. valitsee väärän opiskelualan yliopistossa jne.

Koulutetut vanhemmat ja perheen kohtuullinen varakkuus sekä vanhempien lapsilleen tarjoama henkinen tuki - siinä on ratkaisun avaimet, kun katsotaan menestysodotuksia...

-  eli jos te tämänkin palstan vanhemmat ette muuta voi, niin tukekaa ja kannustakaa lapsiane ainakin, vakuuttakaa heille , että nämä kelpaavat, osaavat ja onnistuvat - niin huonommistakin oloista voi ponnistaa ylemmäs...

En tiedä. En ole Facebookissa tai muutenkaan pidetty yhteyttä kenenkään kanssa. Eikä kyllä oikeastaan kiinnostakaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei tullut yhtään mitään. Sairaseläkkeellä jo 24 vuotiaana. Saa nähdä jos jossain vaiheessa pääsen jatkamaan lukiota, mutta nyt näyttää heikolta.

Olin koulussa kiltti, hiljainen. Kavereita oli. En lintsannut tai aiheuttanut ongelmia.

Pistäs tsempaten - sinulla vielä elämä edessä. 

Liiku ja hakeudu ihmisten ilmoille - tosin riippuu tietysti siitä, onko syy fyysinen vai henkinen vai molemmat...

Vierailija kirjoitti:

Ne oli eri tyyppejä, kuin mitä opet odotti!!!

Moni opeille vaivaa tuottanut on sittemmin pärjännyt oikein hyvin. :)

Tälläistäkin havaittavissa - herkät ihmiset esimerkiksi epäonnistuu helposti, vaikka olisivat olleet ns. kunnollisiakin, etenkin jos itsetuntokin on huonoissa kantimissa...

Monia ns. häirikköjä yhdisti valtavan kova itseluottamus - ei toki kaikkia, mutta joitakin...

Peruskoulussa minua kiusattiin ja siitä syystä en oikein jaksanut opiskella. Samaan syssyyn minusta tuli kerta heitolla ujo ja yksinäinen. Arvosanat laski ja ysin jälkeen jouduin kympille. Sieltä ammattistarttiin ja myöhemmin iltalukioon. Yksinkertaisesti lukio ei vaan suju. Ammatteja olen miettinyt, mutta mikään ei tunnu omalta ja ujouteni on iso miinus kaikissa soveltuvuuskokeilla. Epätoivoinen olo siitä, että musta ikinä tulisi yhtään mitään. Jos ees kelpaisin kassalle niin sekin riittäisi minulle.

Vierailija kirjoitti:

Peruskoulussa minua kiusattiin ja siitä syystä en oikein jaksanut opiskella. Samaan syssyyn minusta tuli kerta heitolla ujo ja yksinäinen. Arvosanat laski ja ysin jälkeen jouduin kympille. Sieltä ammattistarttiin ja myöhemmin iltalukioon. Yksinkertaisesti lukio ei vaan suju. Ammatteja olen miettinyt, mutta mikään ei tunnu omalta ja ujouteni on iso miinus kaikissa soveltuvuuskokeilla. Epätoivoinen olo siitä, että musta ikinä tulisi yhtään mitään. Jos ees kelpaisin kassalle niin sekin riittäisi minulle.

Hoitoala olisi varmaan työllistävin? - ja ujous helpottaa usein karaistumalla ja iän, vanhenemisen myötä automaattisestikin.

Vapaaehtoistyön kautta voi myös tutustua monenlaisiin aloihin ja ihmisiin.

Sinustakin tulee vielä vaikka mitä - olet nuori ja kaikki mahdollisuudet auki.

Minulla on perhe, joskus matkustelen. Teen asioita, joista pidän. Olen aina ollut päihteetön, mutta en ongelmaton. Koulussa minua inhosi sekä opettajat että muut oppilaat, ja kotona sama tuohu jatkui.

Kuin armahduksena kaikesta, sain työkyvyttömyyseläkkeen. Se on pieni summa rahaa kuussa, mutta sen turvin yritän rakentaa itsestäni jotain kokonaista. Ongelma on, että minuun on juurtunut syvään ne muiden sanat, ettei minusta koskaan tule mitään. Jos nyt pääsisin opiskelemaan, olisin vähintään 40-vuotias valmistuessa. Sitten pitäisi anella töitä niiltä, joilla aina oli kaikki, ja jotka silti polkivat kaltaiseni maahan (ihan kirjaimellisesti).

Kuin jonkun huonon itsetunnon omaavan ihmisen märkäuni: suosittu tyttö sai nuorena lapsen, lihoi ja on nyt kaupan kassalla töissä. Duunari ole sitä jotain, duunari mainitaan erikseen, ettei se ole varsinaisesti mitään.

Jos tällä mittapuulla katsotaan, Suomi on pullollaan ihmisiä, joista ei tullut mitään. Positiivisen maininnan saa, jos on pysynyt hoikkana tai uskaltanut kotipaikkakunnan ulkopuolelle: lisää "ei mitään" - ihmisiä kategoriaan.

Täällä viiden miljoonan asukkaan maassa harva yltää siihen, että olisi jotain. Se kertoo siitä, ettei täällä arvosteta toisia. Täällä ihmisyydellä ei ole sijaa. Jos ei ole jotain, on tyhmä ja laiska. Ja jos kehtaa olla sellaisena onnellinen - - -

Hmm. No musta tuli maisteri ja teen eri projekteissa hommia.

Opettajat kertoivat useaan otteeseen, että musta ei tule mitään.

Kauan meni kääntää kelkka, ja oli täytyi ns. Rakentaa itsensä täysin uusiksi ilman häiriötekijöitä. Se oli kova mylly, henkisesti erittäin raskas.

Olen harvinaisuus, mutta toivoisin nuorten takia, että heille ei tuollaisia mentäisiin koskaan sanomaan.

Kuka muka tietää mitä peruskoulutovereista tuli? Kuka muistaa enää peruskoulutovereita? Kenelle tulee edes mieleen moista pohtia? Eikö sitä voi keksiä jotain muuta ajanvietettä, kuinka pitkästynyt sitä oikein voi olla?

Tiedän ainoastaan, että yhdestä tuli kuuluisa jalkapalloilija, pelaa ulkomailla ja Suomen maajoukkueessa. Ei kyllä varmana enää muistele mitään ihmeen peruskoulutovereita. Millainen se oli peruskoulussa? No, pelasi aika paljon jalkapalloa.

Ja toisestakin peruskoulutoveristani kuulin, koska siitäkin tuli kuuluisa: siitä tuli ihan aito rokkitähti. Kun kuulin tämän niin menin vähän ymmälleni. Ei se tyyppi mitään musiikkia nuorena harrastanut, eikä muutenkaan ollut mikään showmies tai esiintynyt missään. Ihan normaali tyyppi se oli.

Nyt kun muistelen niin mun luokalla oli pari tyyppiä jotka harrasti musiikkia tosissaan ja ahkerasti ja tahtoi rokkitähdiksi. En tiedä mitä heistä tuli. Ei kai kuuluisia rokkitähtiä, tai sitten en vain ole kuullut asiasta, en jaksa googlata, enkä edes muista heidän sukunimiään.

No, yläkoulun opettajana on seurantamateriaalia lähes 20 vuoden ajalta. Vakavia mielenterveysongelmia on koulumenestyksestä huolimatta kaikilla ryhmillä, mutta ehkä painottuu niihin heikompiin. Yhteinen nimittäjä on huonot kotiolot. Tämä täysin yleistys, koska kyllä mt-ongelmiin on joutuneet ihan hyvienkin perheiden lapset. Mutta huonot kotiolot altistaa sille kyllä.

Surkeimmassa asemassa on kuitenkin tämä entisaikojen "tarkkis-/apukoulutyyppinen" -porukka. Niistä osa ponkaisee vielä elämään, mutta valitettavan moni jatkaa samaa linjaa. On tappajia, on tapettuja, on narkkareita, harva käy töissä jne. Paras ennuste on niillä, joilla on lähipiirissä työnteon mallia ja mahdollisuus työllistyä esim. sukulaisten firmaan ja huonosta koulukäytöksestä huolimatta kotona on sitä työnarvostusta kovin ja painetaan duunia. Lisäksi hyvä ulkonäkö auttaa pojilla erityisesti. Jos on komea poika ja vielä isäpappa ottaa mukaan raksatöihin, niin saa naisia ja naisen saaminen auttaa taas siinä, että elämä menee hyvin. :)

Minä. Kaikista muista on tullut jotain.

Olin pienikokoinen kiusattu nörtti. Kavereita oli oikeastaan vain ala-asteella. Yläasteella kaverisuhteet muuttuivat pinnallisiksi ja muiden siirtyessä kohti aikuisempaa menoa jätettiin mut ulkopuolelle porukoista. Kun muut vetivät ensikännejään ja kokivat ekoja seksikokemuksia istuin minä kotona lukemassa scifiä ja katsomassa leffoja. Koulussa olin tunnollinen, kun jaksoin. Päättätodistuksessa oli keskiarvona tasan ysi. Lukion vielä kävin, mutta siihen se jäi.

Nyt olen pitkäaikaistyötön vailla koulutusta, semi-alkoholisti, joka pohtii itsemurhaa yksinäisessä yksiössään.

Ne, joista ei tullut _yhtään mitään_, tekevät aloituksia av:lle. Säälittää reppanat. Oon niiden takia alkanut kannattaa jopa eutanasiaa ja jälkiabortointia aina satavuotiaaksi asti.

Miten määritetään tuo, joku ei ole mitään.  Kun yleensä on käynyt töissä ei voida vähätellä.

Ei meitä tosin painostettu millään odotuksilla, sen tähden ei tarvinnut ahdistua.