Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten löytää elämään ilo, leikkisyys, innostus? Tajusin, etten nauti oikein mistään, en osaa edes haaveilla enää.
12.06.2018 |
Elämäni on suorittamista ja valmistautumista jotakin varten (mitä?) edelleen, vaikka olenkin jo parin vuoden ajan hiljentänyt tahtia, raivannut kalenteria tyhjemmäksi turhasta, raivannut kodista ylimääräiset roinat, luopunut ylimääräisistä turhista tekemisistä mm. meikkaamisesta.
En tiedä mikä on vialla.
Olenko masentunut, vai enkö vain osaa riittävästi "olla läsnä" tai "nauttia pienistä hetkistä". Yritän kyllä. Tänä aamunakin (vapaapäivä) kävin rauhallisella lenkillä, yritin oikein kävellä hitaasti ja katsella ja huomata luontoa, linnun laulut, kukat, järven kimalluksen aamuauringossa. Kyllä, ihanaahan se on. Mutta silti olen alakuloinen enkä näe elämässäni mitään järkeä tai mitään, mistä innostuisin.
Mulla on työ, ihanat lapset (melko isoja jo, harvoin näkyy kotona), miesystävä jota tapaan noin kerran viikossa ja meillä menee hyvin.
Mulla on kaikki mistä olen haaveillut, vaikkakin täytyy sanoa että tämä minun "kaikki" on useimpien mielestä varmaan vähän; pieni kt-asunto, halpa vanha auto, työ (johon tosin olen alkanut väsyä, hoitoala, epäsäännöllinen vuorotyö). Mutta ne riittävät minulle, miksi väsyttäisin itseäni lisää haluamalla enemmän?
Käyn lenkillä ja salilla pari kertaa viikossa. Muutama kaveri on.
Silti, en osaa enää haaveilla mistään. Tiedän jo etukäteen, ettei mikään juuri jaksa ilahduttaa. Matkustelu oli aiemmin haaveena, mutta muutaman matkan jälkeen tajusin ettei sekään sykähdytä. Eri paikka, eri maisemat, no siinähän se. Ja loma loppuu aina.
Sisustuskin kiinnosti joskus, muttei enää. Tuntuu niin turhalta, ostaa jotain luonnonvaroja ja rahojaan tuhlaten, joka nyt näyttää kivalta, mutta hetken päästä ei enää miltään. Ja mikä vaiva sitten päästä eroon turhasta tavarasta. En siis enää osta juuri mitään, mitä en ehdottomasti tarvitse.
Käsitöitäkin tein joskus, mutten näe niissäkään enää järkeä. Mihin ne valmiit työt laitan? Keräämään pölyä ja täyttämään nurkkia?
Ihmisetkin ovat alkaneet ärsyttää. Vaativat, valittavat, ovat hekin kai kyllästyneitä ja väsyneitä elämiinsä.
Kaatavat ongelmia toisten kuunneltavaksi, ongelmia, jotka on kuultu ja nähty jo sataan kertaan, muiden taholta. Ja jotka oikeasti eivät kiinnosta. Kuten eivät minunkaan asiani muita.
Välillä väsyttää ajatus, että olen kuin vankilassa, työni ja pomoni orja. On oltava käytettävissä ja rytmitettävä koko muu elämä ja oleminen sen mukaan, että ehtii ja jaksaa olla työpaikalla tekemässä velvollisuutensa. Vapaapäivinä ei ehdi tehdä juuri mitään, tänäänkin siis yksi vapaapäivä, mitä minä teen, lähden valloittamaan maailman tässä yhdessä päivässä? Ajoissa kuitenkin oltava taas nukkumassakin, että huomenna jaksaa taas nousta aikaisin töihin.
Mutta ei ilman työtäkään voi olla. On saatava katto pään päällä maksettua, ja ruokaa.
Mitään masennuslääkkeitä en halua syödä, olen kuitenkin toimintakykyinen, ja mitä järkeä on turruttaa tunteet kemiallisesti? Ei niitä nytkään oikein ole.
Pitäisikö vaan jotenkin oppia pois siitä ajatuksesta, että kaikkien elämä tulisi olla "ihanaa, onnellista ja innostavaa". Onko se muka mahdollista näin keski-ikäisenä?
On kuin jostain Raamatusta Jobin kirjasta. En muista tarkasti miten se meni, mutta jotenkin että "turhuuksien turhuus, kaikki on jo nähty, ei mitään uutta auringon alla" kaikki katoaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Minä, terveyteni, rahani, omaisuuteni.
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Älä yritä vouhottaa turhia.Tee työsi ja hoida kotisi, ei ihminen tarvitse muuta.
Täräkin olen oikeasti miettinyt. Kuten aloituksessa jo sanoin, tarvitseeko elämän olla onnellista ja innostavaa, ja onko se edes kaikille mahdollista. Voiko vaan oppia olemaan sinut elämän tyhjyyden ja ilottomuuden, merkityksettömyyden kanssa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli täsmälleen sama tilanne ja tuntemukset. Onnekseni löysin pelastuksen alkoholista.
Harmi, että tunnet noin, mutta hyvin olet kuitenkin perillä itsessäsi missä mennään. Voisiko olla joku ohimenevä kriisi päällä? Onko olo kestänyt pitkään? Oletko uupunut, kenties masentunut?
Auttaisiko pienet hemmottelut tai hoidot juten hieronta, kauneushoidot tai vähän erikoisemmat hoidot kuten äänihoito yms.?
Olisiko joku mieluisa kurssi paikallaan? Joku mistä olet joskus pitänyt, mutta jota et ole aikoihin tehnyt? Tai joku uusi kokemus, joka voisi innostaa?
Oletko testannut erilaisia liikuntalajeja, ottanut vaikka kävely/kyykky/lankutushaasteen itsellesi? Syötkö tarpeeksi, tasaisesti ja kattavasti? Nukutko hyvin, heräiletkö kesken, pystytkö nukahtamaan? Näillä on uskomattoman iso merkitys hyvinvoinnin kannalta ihan jokaisena päivänä.
Isompana muutoksena olisi tietysti uranvaihto kohti merkityksekästä ja mieluisampaa arkea, sillä sitähän se vakraosa elämästä on. Vapaaehtoistyö?
Tsemppiä! Tuttuja tunteita itsellekin.
Itselläni masennus oireili juuri noin. Tykkäsin sisustamisesta, vaatteiden ostamisesta, liikunnasta jne. Sitten aloin ajattelemaan, että mitä järkeä, missään. Ylianalysoin ihan kaikkea ja nauttiminen asioista hiipui. Elämästä tuli vaan suorittamista ja selviytymistä.
Nyt kahden vuoden, lääkkeiden (itselläni meni toimintakyky aika minimiin loppujen lopuksi, siksi lääkkeet) ja keskusteluavun jälkeen olen taas alkanut löytää iloa asioista, jotka ennen oli tärkeitä.
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että tunnet noin, mutta hyvin olet kuitenkin perillä itsessäsi missä mennään. Voisiko olla joku ohimenevä kriisi päällä? Onko olo kestänyt pitkään? Oletko uupunut, kenties masentunut?
Auttaisiko pienet hemmottelut tai hoidot juten hieronta, kauneushoidot tai vähän erikoisemmat hoidot kuten äänihoito yms.?
Olisiko joku mieluisa kurssi paikallaan? Joku mistä olet joskus pitänyt, mutta jota et ole aikoihin tehnyt? Tai joku uusi kokemus, joka voisi innostaa?
Oletko testannut erilaisia liikuntalajeja, ottanut vaikka kävely/kyykky/lankutushaasteen itsellesi? Syötkö tarpeeksi, tasaisesti ja kattavasti? Nukutko hyvin, heräiletkö kesken, pystytkö nukahtamaan? Näillä on uskomattoman iso merkitys hyvinvoinnin kannalta ihan jokaisena päivänä.
Isompana muutoksena olisi tietysti uranvaihto kohti merkityksekästä ja mieluisampaa arkea, sillä sitähän se vakraosa elämästä on. Vapaaehtoistyö?
Tsemppiä! Tuttuja tunteita itsellekin.
Kiitos tsempeistä ja vastauksesta, että viitsit yrittää ehdottaa ja piristää. Arvostan sitä. Auttavaisia, kilttejä, hyväntahtoisia ihmisiä.
Olisi ihana vastata, että ehdotuksissasi oli jotain uutta ja ihanaa, jota en olisi jo kokeillut, mutta valitettavasti näin ei ole, eikä se sinun vikasi ole, tietenkään.
Olen haastanut itseäni, opettelin taannoin vetämään leukoja, ja onnistuin siinä sitkeän harjoittelun jälkeen. Mukavaa kun onnistui, mutta... se siitä. What's the point, noin niinkuin siinä vaiheessa, kun etsii elämään merkitystä?
Olen myös käynyt keväällä kauneushoidossa, jossa en koskaan ennen käynyt. No, sileämpi naama pari päivää. Ei pysyvää, ellen syydä rahojani säännöllisesti sinne. Ja miksi tekisin niin, sileällä naamalla elämäni on silti ihan samanlaista. En enää hae kenenkään huomiota, ja itseäni ei hetkauta, vanhenen koko ajan kuitenkin.
Toisaalta myös terveet elämäntavat välillä mietityttävät, miksi yritän pysyä hyvässä kunnossa, saadakseni elää tätä merkityksetöntä ja puuduttavaa elämääni vielä vähän pidempään? Joo, toki ymmärrän ettei esimerkiksi kivut toisi ainakaan lisäarvoa elämääni, no siksihän minä liikunkin. Ettei elämä kurjenisi enempää, vielä. Kyllähän minä silti raihnaistun ennen pitkää, väistämättä, sille ei voi kukaan mitään, vaikka liikkuisi miten.
Enkä keksi mitä uutta haluaisin oppia. Olen ehtinyt elämässäni kokeilla vaikka mitä, vapaaehtoistöitäkin, eri käsitöitä matonkutomisesta entisöintiin ja virkkaukseen, vaellusta, melontaa, triathlonia, itämaista tanssia, lavatansseja, lintubongausta, eksoottista kokkausta, retriittejä. Ei kiinnosta enää, mitään pysyvää, perusteellista muutosta tällaisilla pienillä näpertelyillä ei saa elämääni aikaan. Vievät hetkeksi ajatukset muualle, mutta alakuloisuus, merkityksetön pohjavire ja väsymys kaikkeen palaa aina. Tämä ei ole mikään uusi tunne. Tätä ollut koko aikuisikä, nykyään vaan yhä enemmän.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeile islanninhevosratsastusta. Eläinten kanssa puuhailu on mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni masennus oireili juuri noin. Tykkäsin sisustamisesta, vaatteiden ostamisesta, liikunnasta jne. Sitten aloin ajattelemaan, että mitä järkeä, missään. Ylianalysoin ihan kaikkea ja nauttiminen asioista hiipui. Elämästä tuli vaan suorittamista ja selviytymistä.
Nyt kahden vuoden, lääkkeiden (itselläni meni toimintakyky aika minimiin loppujen lopuksi, siksi lääkkeet) ja keskusteluavun jälkeen olen taas alkanut löytää iloa asioista, jotka ennen oli tärkeitä.
Voisitko avata vähän lisää, miten käytännössä menee se ajatuskulku, jos on siinä vaiheessa että esim. ajattelee sisustamisen olevan turhaa, tiedostaa kuinka tavara ja sen tuottaminen kuluttaa maapallon energiavaroja, ja muuttuvat trendit on luotu markkinamiesten psykologisten kikkojen avulla lihottaakseen tuottajien rahapusseja luomalla turhia tarpeita... niin miten tästä pääsee yli?
Tai ylipäätään, osaatko kertoa tarkemmin mikä sai sinut ajattelemaan uudella tavalla, jostain asiasta? Kiinnostaa ihan todella. En vaan saa kiinni ilman tarkempaa esimerkkiä, miten "innostutaan taas jostain, mikä aiemmin on ollut tärkeää" jos sen on jo ylianalysoinut siihen pisteeseen, ettei siinä ole enää järjenhiventäkään? Miten peruutetaan?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa auttaa koska itselläni on aika sama tilanne. Mietin läheisteni ja omaa kuolemaani enkä oikein osaa keskittyä tähän hetkeen. Sulla on kuitenkin miesystävä ja lapsia, eikö heidän elämänsä osana oleminen innosta? Itselläni ei mitään noin läheisiä ihmissuhteita ole. Omalla kohdallani epäilen lievää masennusta joka on tullut ja mennyt omia aikojaan jo vuosia, saa nähdä joudunko joskus hakemaan apua.
Mä tiedän ton tunteen!
Aina kun muka keksii jotain uutta, alkaa miettiä et mitä hyötyä tai järkeä tässä on.
Mä liikunkin vaan sen takia että laihtuisin. Ja jos en laihduta, en liiku.
En kuitenkaan pidä itseäni masentuneena vaan vain saamattomana.
Mut siis uskon tietäväni miltä susta tuntuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa koska itselläni on aika sama tilanne. Mietin läheisteni ja omaa kuolemaani enkä oikein osaa keskittyä tähän hetkeen. Sulla on kuitenkin miesystävä ja lapsia, eikö heidän elämänsä osana oleminen innosta? Itselläni ei mitään noin läheisiä ihmissuhteita ole. Omalla kohdallani epäilen lievää masennusta joka on tullut ja mennyt omia aikojaan jo vuosia, saa nähdä joudunko joskus hakemaan apua.
Tottakai miesystävä ja lapset ilahduttavat, rakastan heitä varsin paljon.
Mutta en voi rakentaa elämääni ja elämäntarkoitusta edes heidän varaan. Lapseni ovat jo isoja, erkaantuvat kodista ja minusta koko ajan enemmän. Aamulla ja illalla murahtavat pari sanaa, likaiset vaatteet tuovat pyykättäväksi. Heillä on oma elämä jo, kaverit, opiskelut, harrastukset. Joskus harvoin, kun viitsivät ja ehtivät kertoa pari lausetta elämästään, kuuntelen ihastuneena. Mutta tuon ikäiset pojat (16 ja 17), mitä luulet, paljonko äidin seura kiinnostaa? Eikä sen kuulukaan. Tiedostan, että tämä on normaalia, vaikka haikeaa, antaa lasten irrottautua, päästää itse irti.
Miesystävän kanssa on mukavaa, kun nähdään, käydään lenkillä tai katsotaan elokuvia. Mutta töidemme vuoksi menee päiviä, ettemme edes pysty puhumaan puhelimessa. Näemme kerran viikossa, suunnilleen.
Mutta kuten sanoin, toisen ihmisen varaan ei voi omaa onnellisuuttaan laittaa. Perusvirettä, sen olemassaoloa tai -olemattomuutta ei kukaan toinen voi toiselle ulkoapäin tuoda, näin koen.
Ap
Tähän on olemassa ratkaisu.
Kun sanotaan, että Jeesus on tie, totuus ja elämä. Jeesus (Jumala, usko, luottamus Herraan) on ainoa, mikä jää lopulta jäljelle, ainoa mikä kestää, mikä on pysyvää, mihin voi luottaa.
Kun sanotaan, ettei mikään sammuta ihmisen janoa elämässä, paitsi elävä vesi (Jumala, Jeesus), se on juuri tätä. Elämän pysyvä merkitys, toivo, rauha, tulee uskosta Herraan Jeesukseen.
Varsin epämuodikas asia nykyään ääneen sanottavaksi ja elettäväksi, mutta Totuus. Ainoa Totuus. Jokainen voi kokeilla itse.
Ehkä ihmisen epätoivo ja merkityksettömyys annetaan ihmisen koettavaksi juuri siksi, että näin hän tajuaa maailman ja sen tarjoaman toiminnan merkityksettömyyden, katoavaisuuden ja kaiken turhuuden, ja löytää sen luo, joka oikeasti on se ainoa merkittävä asia, kalliopohja elämässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rikkaan naisen tragedia. Tämä on ihan tunnustettu tosiasia, että ihmisille, joilla kaikki on enemmän kuin hyvin, eikä elämä vaadi ponnisteluja, niin tulee sitten tämä merkityksettömyyden tunne. Voit sisustaa kotisi juuri miten haluat, mutta koska et joudu säästämään eikä rahat ole pois ruuasta tms. ei se tunnu missään. Sama matkustelussa, sinulla on tilillä useiden tuhansien säästöt, joten joku matka ei tee mitään lovea elämääsi. Näinpä se matka ei miltään myöskään tunnu, kun et ole joutunut mitään sen eteen tekemään.
Ikävä sanoa, mutta saat elämääsi merkityksen sitten, kun sairastut vakavasti. Sen jälkeen kun ihan aikuisten oikeasti tajuat, että ei täällä tarvitse kenenkään tylsistyä ja istuskella valittamassa, vaan ihan oikeasti ne päivät ei tule jatkumaan ikuisesti, vasta sitten tajuat että tuhlaat ainoan elämäsi tuohon hyväosaisen ihmisen turhaan rutinaan.
Mitkään liikunnat, kurssit tai ystävät ei tässä auta, koska et tällä hetkellä arvosta yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Rikkaan naisen tragedia. Tämä on ihan tunnustettu tosiasia, että ihmisille, joilla kaikki on enemmän kuin hyvin, eikä elämä vaadi ponnisteluja, niin tulee sitten tämä merkityksettömyyden tunne. Voit sisustaa kotisi juuri miten haluat, mutta koska et joudu säästämään eikä rahat ole pois ruuasta tms. ei se tunnu missään. Sama matkustelussa, sinulla on tilillä useiden tuhansien säästöt, joten joku matka ei tee mitään lovea elämääsi. Näinpä se matka ei miltään myöskään tunnu, kun et ole joutunut mitään sen eteen tekemään.
Ikävä sanoa, mutta saat elämääsi merkityksen sitten, kun sairastut vakavasti. Sen jälkeen kun ihan aikuisten oikeasti tajuat, että ei täällä tarvitse kenenkään tylsistyä ja istuskella valittamassa, vaan ihan oikeasti ne päivät ei tule jatkumaan ikuisesti, vasta sitten tajuat että tuhlaat ainoan elämäsi tuohon hyväosaisen ihmisen turhaan rutinaan.
Mitkään liikunnat, kurssit tai ystävät ei tässä auta, koska et tällä hetkellä arvosta yhtään mitään.
Metsään menit analysointeinesi.
En ole rikas, päinvastoin. Hoitoalalla ei todellakaan rikastu, palkkani alle 2000€/kk. Olen tosin hyvin säästeliäs nykyään, kyllä.
Ja mitä tulee vakavasti sairastumiseen, olen ollut hyvin vakavasti sairas, eikä vieläkään ole täysin terveen paperit kourassa. Ravistelihan se, mutta lähinnä vaivuin vain enemmän epätoivoon, tajusin että kuolen, jos en nyt niin joskus kuitenkin. Ja että millään ei tosiaan ole sitten enää merkitystä.
En tiedä, ehkä jotkut sairastuessaan puhkuvat taistelutahtoa ja kovaa halua parantua ja kokevat puhkeavansa eloon, mutta mulle kävi toisella tapaa. Ehkä se on tabu, sankaritarinathan taistelutahdostahan myyvät paremmin?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta av:n ja somen seuraaminen. 2 viikkoa taukoa niin olet uusi ihminen. Katso puhelimeen vain silloin, tulee viesti tai puhelu tai sinulla on jollekin asiaa. Laita kaikki ilmoitukset sovelluksista pois päältä.
Myös mulla masennus alkoi tuosta. "Paranin" vasta kun aloin kelaamaan hetkiä, jolloin tunsin onnea ja pohdin miksi niin tunsin. Sitten jossain vaiheessa aloin elämään juuri niin kuin itse haluan. Monet sukulaiset kyseenalaistavat miksen halua idyllistä perhettä ja ole kiinnostunut samoista asioista kuin heidän tuntemansa nuoret naiset. No sen takia, etten tule niistä onnelliseksi.
Ikäkriisiltä kuulostaa. Menee ohi onneksi. Mulla oli ihan sama juttu 10v sitten. Miehelläni viime syksynä.
Vierailija kirjoitti:
Ikäkriisiltä kuulostaa. Menee ohi onneksi. Mulla oli ihan sama juttu 10v sitten. Miehelläni viime syksynä.
En usko että kohdallani kyse ikäkriisistä. Kirjoitin jo johonkin vastaukseen, että tällaisia mietteitä ja oloa mulla ollut koko aikuisikäni, nyt tosin vanhemmiten vain voimistuvat.
Ap
Itselläni tismalleen sama tilanne. Mikään, mistä olen aiemmin nauttinut, ei hetkauta. Ja kyllä, olen kokeillut kaikkea mahdollista hemmottelua, liikuntaa, tanssia, makoilua, elämyksiä, matkailu, you just name it. Mikään.Ei.Tunnu.Miltään. Työpaikka on, mies on, lemmikki on, hyvä kunto on, ei mullistvia perussairauksia. Elämä tuntuu merkityksettömälle ja tyhjälle.
Sehän on ihan täysin totta, että ei elämässä tai yhtään missään ole mitään sen kummempaa merkitystä tai järkeä. Täällä me vaan ollaan olevinamme tärkeitä ja puuhaillaan kaikkia omia juttuja ja lopulta kuollaan pois. Maapallokin kuolee joskus. Ja varmaan avaruus ja kaikkeus, aika ja tila häviää ja kaikki loppuu. Mä olen siis ihan aidosti tätä mieltä.
Mutta silti täällä on mun mielestä kivaa. Kun täällä nyt kerran ollaan, henki pihisee ja sillee, niin sama kai se nyt on nauttia ja elää täysillä, kun kohta ei enää tarvitse. Eikä se "elää täysillä" tarkoita mulle mitään maailmaympärysmatkaa, cocktailjuhlia ja maratonin juoksemista, vaan sitä, että elän niin että itsestä tuntuu hyvältä. Ja hyväksyn senkin tosiasian, että aina ei voi olla kivaa. Joskus itkettää, joskus ahdistaa ja joskus molempia yhtä aikaa. Mutta silti mulla on täällä tosi kivaa. Etsin elämässä ne asiat jotka mua kiinnostaa, joista saan iloa. Mun puolisolla on tuollaisa samanlaisia tuntemuksia kun ap:lla, joten ap:n ongelma on myös minun elämässäni läsnä. Stressi, masennus, tai monikin mielen "sairaus" saa varmasti aikaan tuollaisia ajatuksia, että mikään ei kiinnosta ja millään ei ole väliä. Olen myös todennut, että toinen ihminen ei voi siinä tilanteessa täysin auttaa toista ojasta ylös, kun kyseessä on jokin oman pään sisäinen "vaiva". Anteeksi, en todellakaan tarkoita pahalla tätä. Oletko siis jo yrittänyt hakea apua tähän sinua häiritsevään ongelmaan?
Alue: Aihe vapaa
Älä yritä vouhottaa turhia.Tee työsi ja hoida kotisi, ei ihminen tarvitse muuta.