Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Älä nyt pillastu, vaikka et voikaan määrätä mun ajankäytöstä. Sinun kaltaisesi tekevät eniten hallaa yksinäisille, joiden pitäisi ymmärtää se perussääntö, että ystävyys on kaksisuuntaista, ei mikään tukiprojekti tai perusoikeus.
Minulla (tai kenelläkään jotka tajuaa, ettei ystävyys ole yksipuolista tukemista) ei koskaan ole ollut vaikea löytää seuraa. Enkä tunne yhtään yksinäistä joka ei olisi ihan täysin omalla käytöksellään ansainnut jäädä yksin. Vaaditaan, valitetaan, itse ei olla valmiita mihinkään.
Yksinäinen saisi heti ystäviä vaikka sen SPR:n kautta, mutta kun ei kelpaa. Ajattele, joku kouluttaa vartavasten miten ollaan ystävä, mutta ei kelpaa sekään, tietenkään.
Mutta muiden pitäisi olla jotakin henkilökohtaisia tukia olla tarjoamassa, vaikka yksinäinen itse ei halua tarjota kenellekään yhtään mitään. Miksi ei halua, miksi hänelle ei käy normaali vastavuoroisuus?
Miksi edes roikut täällä mollaamassa ihmisiä, mikset mene tekemään ystäviesi kanssa jotain inhimillisempää? Vai harrastatteko yhdessä koirien ja mummojen potkimista?
Ihan roikun missä haluan, sinun kaltaisesi ovat hyvää viihdettä. Vai mitä itse teet täällä, et sinä ainakaan ketään auta.
Minun kirjoitukseni saattaa herättää jonkun sellaisen, joka ei ole luonteeltaan pohjattoman itsekäs, onpa vaan on epäonnekseen esim syntynyt curling-vanhemmille ja oikeasti toistaiseksi luulee, että ystävät ovat jotakin jotka ovat olemassa vain hänen tarpeitaan varten. Ja peräti muuttaa sitä ajatustapaansa, eikä enää sitten olekaan yksinäinen.
Mummot ja koirat on nyt potkittu, jännityksellä odotan seuraavaa olkiukkoasi. :)
Mikähän on neuvosi niille, joille jatkuva ulkopuolisuuden tunne joka paikassa on syntynyt siten, että se on alkujaan kotona remmillä hakattu lapseen?
Sen tiedon että osa meitä aikanaan remmillä hakatuista hakeutui ihmisten seuraan ja sai hyvän kaveripiirin juuri siksi, että kotona oli niin kamalaa, ettei siellä kestänyt olla.
Että on täysin mahdollista saada hyviä ystäviä vaikka koti olisi kuinka huono, meitä hakattuja ja laiminlyötyjä oli monta yhdessä viettämässä aikaa mm kirjastossa koulun jälkeen. Yhdessä tasaveroisina, ilman mitään yksilöllisiä tukiprojekteja.
Että kurja lapsuus ei määrittele yhtään ketään yksinäiseksi, ellei ihminen itse määrittele itseään niin. Lapsena hakattu on mahtava tukivanhempi kurjaa lapsuuttaan nyt viettävälle lapselle, kun tietää ihan tarkkaan miltä se kodin väkivalta tuntuu. Hän osaa auttaa ja lohduttaa, jos haluaa. Eikä jää valittamaan miten häntä on muiden tuettava, ilman että tämä yksinäinen pistää tikkua ristiin.
Mahdollista, mutta kannattaa silti tiedostaa, mitä esim. tutkimuksissa kerrotaan siitä, miten hakatuille ja laiminlyödyille lapsille usein käy. Että ei ihan välttämättä ole vain nättejä kirjastopiirejä.
Ohis...kun näissä keskusteluissa joku ottaa puheeksi yksinäisen lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuneet traumat, lukijalle syntyy väkisinkin mielikuva, että muiden ihmisten (siis vaikka työkavereiden tai harrastusporukan) pitäisi ottaa tämä trauma jollain tavalla huomioon ja kohdella traumatisoitunutta eri tavalla kuin muita porukassa olevia ihmisiä. Kuitenkin jotkut sitten sanovat, että pitäisi voida olla muiden seurassa normaalisti. Normaalisti eli kuten muutkin. Eikö se ole juuri normaalisti olemista, että sinua kohdellaan porukassa samalla tavalla kuin muitakin? Ts toisen ihmisen traumatisoitumisellahan ei pitäisi olla mitään tekemistä koko porukkaan pääsemisen ja kuulumisen kanssa eli se on varsin epäoleellinen asia ainakin porukan muiden ihmisten osalta? Sama yksilötasolla eli jos toista ei tarvitse kohdella eri tavalla kuin ketään muutakaan, niin koko trauma on tälle toiselle kaverustumisen ja ystävystymisen kannalta epäoleellinen asia. Mutta jos taas häntä pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla kuin muita (esim häntä pitäisi tukea ja ymmärtää muita enemmän), silloin päästään tuohon aiemman kirjoittajan mainitsemaan "tukiprojekti" -tilanteeseen. Ja silloin on hyvin usein paljon helpompaa ja mukavampaa tutustua ja ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, johon voi suhtautua ihan kuten muihinkin ja joka ei siis ole minkään erityistuen tai erityisymmärryksen tarpeessa.
Joillekin ihmisille olisi oman henkisen kasvun takia hyvä kokea millaista on, jos elämä tarjoilee vastoinkäymisiä kaksin käsin ja tuolla tavoin suhtautuvat ihmiset kääntävät silloin selän.
Jos se on ystävystymisen kannalta oleellinen asia, miksi sitten ei ne lukuisat ehdotukset kelpaa, että ystävystyisi jonkun toisen kanssa, jolla on myös vastaavia kokemuksia? Anteeksi nyt vain, mutta tuollaiset kommentit antavat kuvan, ettei tällainen henkilö niinkään kaipaa ystävää ja ystävyydestä saatavaa iloa vaan vahingoniloa siitä, että jollekin toiselle kävisi yhtä kurjasti kuin hänelle itselleen on käynyt. Ja usko pois, sellainen piirre ei ole kovin houkutteleva, kun tutustuu uuteen ihmiseen.
Oletko sinä ihminen, joka hylkää myös oman lapsensa, jos hän sairastuu syöpään ja masentuu, jos tällaisessa tilanteessa vanhat ystävät saavat mennä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en oikein ymmärrä tuota, että monet (?) karsastavat tuen antamista noin paljon. Siitähän kaveruudessa ja ystävyydessä pohjimmiltaan on kuitenkin kyse. Silloin ymmärrän sen, jos aikaa ei vain ole, esim. joutuu miettimään työpäivää, eikä voi puhua kahta tuntia toisen avioerosta. Mutta sitten voi ehdottaa toista ajankohtaa.
Ainoa tuen antaminen, johon en toivo enää joutuvani, on sellainen, joka sisältää huonoa kohtelua ja loukkaamista. Jos siis esim. jotkut mt-ongelmat pakosti sisältävät jompaa kumpaa, niin koitan kiertää kaukaa ja jättää auttamiset toisille. Mulle ei ole ongelma yrittää saada itsetuhoiselle hoitoa, mutta mulle on ongelma, jos olen samaisen henkilön sylkykuppi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Älä nyt pillastu, vaikka et voikaan määrätä mun ajankäytöstä. Sinun kaltaisesi tekevät eniten hallaa yksinäisille, joiden pitäisi ymmärtää se perussääntö, että ystävyys on kaksisuuntaista, ei mikään tukiprojekti tai perusoikeus.
Minulla (tai kenelläkään jotka tajuaa, ettei ystävyys ole yksipuolista tukemista) ei koskaan ole ollut vaikea löytää seuraa. Enkä tunne yhtään yksinäistä joka ei olisi ihan täysin omalla käytöksellään ansainnut jäädä yksin. Vaaditaan, valitetaan, itse ei olla valmiita mihinkään.
Yksinäinen saisi heti ystäviä vaikka sen SPR:n kautta, mutta kun ei kelpaa. Ajattele, joku kouluttaa vartavasten miten ollaan ystävä, mutta ei kelpaa sekään, tietenkään.
Mutta muiden pitäisi olla jotakin henkilökohtaisia tukia olla tarjoamassa, vaikka yksinäinen itse ei halua tarjota kenellekään yhtään mitään. Miksi ei halua, miksi hänelle ei käy normaali vastavuoroisuus?
Miksi edes roikut täällä mollaamassa ihmisiä, mikset mene tekemään ystäviesi kanssa jotain inhimillisempää? Vai harrastatteko yhdessä koirien ja mummojen potkimista?
Ihan roikun missä haluan, sinun kaltaisesi ovat hyvää viihdettä. Vai mitä itse teet täällä, et sinä ainakaan ketään auta.
Minun kirjoitukseni saattaa herättää jonkun sellaisen, joka ei ole luonteeltaan pohjattoman itsekäs, onpa vaan on epäonnekseen esim syntynyt curling-vanhemmille ja oikeasti toistaiseksi luulee, että ystävät ovat jotakin jotka ovat olemassa vain hänen tarpeitaan varten. Ja peräti muuttaa sitä ajatustapaansa, eikä enää sitten olekaan yksinäinen.
Mummot ja koirat on nyt potkittu, jännityksellä odotan seuraavaa olkiukkoasi. :)
Mikähän on neuvosi niille, joille jatkuva ulkopuolisuuden tunne joka paikassa on syntynyt siten, että se on alkujaan kotona remmillä hakattu lapseen?
Sen tiedon että osa meitä aikanaan remmillä hakatuista hakeutui ihmisten seuraan ja sai hyvän kaveripiirin juuri siksi, että kotona oli niin kamalaa, ettei siellä kestänyt olla.
Että on täysin mahdollista saada hyviä ystäviä vaikka koti olisi kuinka huono, meitä hakattuja ja laiminlyötyjä oli monta yhdessä viettämässä aikaa mm kirjastossa koulun jälkeen. Yhdessä tasaveroisina, ilman mitään yksilöllisiä tukiprojekteja.
Että kurja lapsuus ei määrittele yhtään ketään yksinäiseksi, ellei ihminen itse määrittele itseään niin. Lapsena hakattu on mahtava tukivanhempi kurjaa lapsuuttaan nyt viettävälle lapselle, kun tietää ihan tarkkaan miltä se kodin väkivalta tuntuu. Hän osaa auttaa ja lohduttaa, jos haluaa. Eikä jää valittamaan miten häntä on muiden tuettava, ilman että tämä yksinäinen pistää tikkua ristiin.
Mahdollista, mutta kannattaa silti tiedostaa, mitä esim. tutkimuksissa kerrotaan siitä, miten hakatuille ja laiminlyödyille lapsille usein käy. Että ei ihan välttämättä ole vain nättejä kirjastopiirejä.
Ohis...kun näissä keskusteluissa joku ottaa puheeksi yksinäisen lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuneet traumat, lukijalle syntyy väkisinkin mielikuva, että muiden ihmisten (siis vaikka työkavereiden tai harrastusporukan) pitäisi ottaa tämä trauma jollain tavalla huomioon ja kohdella traumatisoitunutta eri tavalla kuin muita porukassa olevia ihmisiä. Kuitenkin jotkut sitten sanovat, että pitäisi voida olla muiden seurassa normaalisti. Normaalisti eli kuten muutkin. Eikö se ole juuri normaalisti olemista, että sinua kohdellaan porukassa samalla tavalla kuin muitakin? Ts toisen ihmisen traumatisoitumisellahan ei pitäisi olla mitään tekemistä koko porukkaan pääsemisen ja kuulumisen kanssa eli se on varsin epäoleellinen asia ainakin porukan muiden ihmisten osalta? Sama yksilötasolla eli jos toista ei tarvitse kohdella eri tavalla kuin ketään muutakaan, niin koko trauma on tälle toiselle kaverustumisen ja ystävystymisen kannalta epäoleellinen asia. Mutta jos taas häntä pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla kuin muita (esim häntä pitäisi tukea ja ymmärtää muita enemmän), silloin päästään tuohon aiemman kirjoittajan mainitsemaan "tukiprojekti" -tilanteeseen. Ja silloin on hyvin usein paljon helpompaa ja mukavampaa tutustua ja ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, johon voi suhtautua ihan kuten muihinkin ja joka ei siis ole minkään erityistuen tai erityisymmärryksen tarpeessa.
Joillekin ihmisille olisi oman henkisen kasvun takia hyvä kokea millaista on, jos elämä tarjoilee vastoinkäymisiä kaksin käsin ja tuolla tavoin suhtautuvat ihmiset kääntävät silloin selän.
Jos se on ystävystymisen kannalta oleellinen asia, miksi sitten ei ne lukuisat ehdotukset kelpaa, että ystävystyisi jonkun toisen kanssa, jolla on myös vastaavia kokemuksia? Anteeksi nyt vain, mutta tuollaiset kommentit antavat kuvan, ettei tällainen henkilö niinkään kaipaa ystävää ja ystävyydestä saatavaa iloa vaan vahingoniloa siitä, että jollekin toiselle kävisi yhtä kurjasti kuin hänelle itselleen on käynyt. Ja usko pois, sellainen piirre ei ole kovin houkutteleva, kun tutustuu uuteen ihmiseen.
Oletko sinä ihminen, joka hylkää myös oman lapsensa, jos hän sairastuu syöpään ja masentuu, jos tällaisessa tilanteessa vanhat ystävät saavat mennä?
En ole. Mutta en silti toivo pahaa muille ihmisille vain siksi, että mulle on joskus joku ollut jollain tavalla ilkeä tai tyly. En toivo pahaa edes niille, jotka ovat olleet mulle ilkeitä tai tylyjä.
Vierailija kirjoitti:
Mä en oikein ymmärrä tuota, että monet (?) karsastavat tuen antamista noin paljon. Siitähän kaveruudessa ja ystävyydessä pohjimmiltaan on kuitenkin kyse. Silloin ymmärrän sen, jos aikaa ei vain ole, esim. joutuu miettimään työpäivää, eikä voi puhua kahta tuntia toisen avioerosta. Mutta sitten voi ehdottaa toista ajankohtaa.
Ainoa tuen antaminen, johon en toivo enää joutuvani, on sellainen, joka sisältää huonoa kohtelua ja loukkaamista. Jos siis esim. jotkut mt-ongelmat pakosti sisältävät jompaa kumpaa, niin koitan kiertää kaukaa ja jättää auttamiset toisille. Mulle ei ole ongelma yrittää saada itsetuhoiselle hoitoa, mutta mulle on ongelma, jos olen samaisen henkilön sylkykuppi.
Eiköhän tuossa ole kyse siitä, että koko ihmissuhde on alkanut tukena olemisella tai siitä, ettei toinen oikeastaan edes tarvitse toista muuhun kuin tukemiseen. On ihan selvää, että normaalilla tavalla alkaneissa ystävyyssuhteissa kuunnellaan, kun toisella on huolia. Voidaan myös auttaa jossain käytännön jutuissa, jos toisella on esim jalka kipsissä ja tarvitsisi kaupassakäyntiin apua. Mutta tuen tarpeen täytyy olla tilapäistä eikä tuen ystävyyssuhteen pääasiallinen sisältö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Älä nyt pillastu, vaikka et voikaan määrätä mun ajankäytöstä. Sinun kaltaisesi tekevät eniten hallaa yksinäisille, joiden pitäisi ymmärtää se perussääntö, että ystävyys on kaksisuuntaista, ei mikään tukiprojekti tai perusoikeus.
Minulla (tai kenelläkään jotka tajuaa, ettei ystävyys ole yksipuolista tukemista) ei koskaan ole ollut vaikea löytää seuraa. Enkä tunne yhtään yksinäistä joka ei olisi ihan täysin omalla käytöksellään ansainnut jäädä yksin. Vaaditaan, valitetaan, itse ei olla valmiita mihinkään.
Yksinäinen saisi heti ystäviä vaikka sen SPR:n kautta, mutta kun ei kelpaa. Ajattele, joku kouluttaa vartavasten miten ollaan ystävä, mutta ei kelpaa sekään, tietenkään.
Mutta muiden pitäisi olla jotakin henkilökohtaisia tukia olla tarjoamassa, vaikka yksinäinen itse ei halua tarjota kenellekään yhtään mitään. Miksi ei halua, miksi hänelle ei käy normaali vastavuoroisuus?
Miksi edes roikut täällä mollaamassa ihmisiä, mikset mene tekemään ystäviesi kanssa jotain inhimillisempää? Vai harrastatteko yhdessä koirien ja mummojen potkimista?
Ihan roikun missä haluan, sinun kaltaisesi ovat hyvää viihdettä. Vai mitä itse teet täällä, et sinä ainakaan ketään auta.
Minun kirjoitukseni saattaa herättää jonkun sellaisen, joka ei ole luonteeltaan pohjattoman itsekäs, onpa vaan on epäonnekseen esim syntynyt curling-vanhemmille ja oikeasti toistaiseksi luulee, että ystävät ovat jotakin jotka ovat olemassa vain hänen tarpeitaan varten. Ja peräti muuttaa sitä ajatustapaansa, eikä enää sitten olekaan yksinäinen.
Mummot ja koirat on nyt potkittu, jännityksellä odotan seuraavaa olkiukkoasi. :)
Mikähän on neuvosi niille, joille jatkuva ulkopuolisuuden tunne joka paikassa on syntynyt siten, että se on alkujaan kotona remmillä hakattu lapseen?
Sen tiedon että osa meitä aikanaan remmillä hakatuista hakeutui ihmisten seuraan ja sai hyvän kaveripiirin juuri siksi, että kotona oli niin kamalaa, ettei siellä kestänyt olla.
Että on täysin mahdollista saada hyviä ystäviä vaikka koti olisi kuinka huono, meitä hakattuja ja laiminlyötyjä oli monta yhdessä viettämässä aikaa mm kirjastossa koulun jälkeen. Yhdessä tasaveroisina, ilman mitään yksilöllisiä tukiprojekteja.
Että kurja lapsuus ei määrittele yhtään ketään yksinäiseksi, ellei ihminen itse määrittele itseään niin. Lapsena hakattu on mahtava tukivanhempi kurjaa lapsuuttaan nyt viettävälle lapselle, kun tietää ihan tarkkaan miltä se kodin väkivalta tuntuu. Hän osaa auttaa ja lohduttaa, jos haluaa. Eikä jää valittamaan miten häntä on muiden tuettava, ilman että tämä yksinäinen pistää tikkua ristiin.
Mahdollista, mutta kannattaa silti tiedostaa, mitä esim. tutkimuksissa kerrotaan siitä, miten hakatuille ja laiminlyödyille lapsille usein käy. Että ei ihan välttämättä ole vain nättejä kirjastopiirejä.
Ohis...kun näissä keskusteluissa joku ottaa puheeksi yksinäisen lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuneet traumat, lukijalle syntyy väkisinkin mielikuva, että muiden ihmisten (siis vaikka työkavereiden tai harrastusporukan) pitäisi ottaa tämä trauma jollain tavalla huomioon ja kohdella traumatisoitunutta eri tavalla kuin muita porukassa olevia ihmisiä. Kuitenkin jotkut sitten sanovat, että pitäisi voida olla muiden seurassa normaalisti. Normaalisti eli kuten muutkin. Eikö se ole juuri normaalisti olemista, että sinua kohdellaan porukassa samalla tavalla kuin muitakin? Ts toisen ihmisen traumatisoitumisellahan ei pitäisi olla mitään tekemistä koko porukkaan pääsemisen ja kuulumisen kanssa eli se on varsin epäoleellinen asia ainakin porukan muiden ihmisten osalta? Sama yksilötasolla eli jos toista ei tarvitse kohdella eri tavalla kuin ketään muutakaan, niin koko trauma on tälle toiselle kaverustumisen ja ystävystymisen kannalta epäoleellinen asia. Mutta jos taas häntä pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla kuin muita (esim häntä pitäisi tukea ja ymmärtää muita enemmän), silloin päästään tuohon aiemman kirjoittajan mainitsemaan "tukiprojekti" -tilanteeseen. Ja silloin on hyvin usein paljon helpompaa ja mukavampaa tutustua ja ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, johon voi suhtautua ihan kuten muihinkin ja joka ei siis ole minkään erityistuen tai erityisymmärryksen tarpeessa.
Joillekin ihmisille olisi oman henkisen kasvun takia hyvä kokea millaista on, jos elämä tarjoilee vastoinkäymisiä kaksin käsin ja tuolla tavoin suhtautuvat ihmiset kääntävät silloin selän.
Jos se on ystävystymisen kannalta oleellinen asia, miksi sitten ei ne lukuisat ehdotukset kelpaa, että ystävystyisi jonkun toisen kanssa, jolla on myös vastaavia kokemuksia? Anteeksi nyt vain, mutta tuollaiset kommentit antavat kuvan, ettei tällainen henkilö niinkään kaipaa ystävää ja ystävyydestä saatavaa iloa vaan vahingoniloa siitä, että jollekin toiselle kävisi yhtä kurjasti kuin hänelle itselleen on käynyt. Ja usko pois, sellainen piirre ei ole kovin houkutteleva, kun tutustuu uuteen ihmiseen.
Oletko sinä ihminen, joka hylkää myös oman lapsensa, jos hän sairastuu syöpään ja masentuu, jos tällaisessa tilanteessa vanhat ystävät saavat mennä?
En ole. Mutta en silti toivo pahaa muille ihmisille vain siksi, että mulle on joskus joku ollut jollain tavalla ilkeä tai tyly. En toivo pahaa edes niille, jotka ovat olleet mulle ilkeitä tai tylyjä.
Humblebrag.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Älä nyt pillastu, vaikka et voikaan määrätä mun ajankäytöstä. Sinun kaltaisesi tekevät eniten hallaa yksinäisille, joiden pitäisi ymmärtää se perussääntö, että ystävyys on kaksisuuntaista, ei mikään tukiprojekti tai perusoikeus.
Minulla (tai kenelläkään jotka tajuaa, ettei ystävyys ole yksipuolista tukemista) ei koskaan ole ollut vaikea löytää seuraa. Enkä tunne yhtään yksinäistä joka ei olisi ihan täysin omalla käytöksellään ansainnut jäädä yksin. Vaaditaan, valitetaan, itse ei olla valmiita mihinkään.
Yksinäinen saisi heti ystäviä vaikka sen SPR:n kautta, mutta kun ei kelpaa. Ajattele, joku kouluttaa vartavasten miten ollaan ystävä, mutta ei kelpaa sekään, tietenkään.
Mutta muiden pitäisi olla jotakin henkilökohtaisia tukia olla tarjoamassa, vaikka yksinäinen itse ei halua tarjota kenellekään yhtään mitään. Miksi ei halua, miksi hänelle ei käy normaali vastavuoroisuus?
Miksi edes roikut täällä mollaamassa ihmisiä, mikset mene tekemään ystäviesi kanssa jotain inhimillisempää? Vai harrastatteko yhdessä koirien ja mummojen potkimista?
Ihan roikun missä haluan, sinun kaltaisesi ovat hyvää viihdettä. Vai mitä itse teet täällä, et sinä ainakaan ketään auta.
Minun kirjoitukseni saattaa herättää jonkun sellaisen, joka ei ole luonteeltaan pohjattoman itsekäs, onpa vaan on epäonnekseen esim syntynyt curling-vanhemmille ja oikeasti toistaiseksi luulee, että ystävät ovat jotakin jotka ovat olemassa vain hänen tarpeitaan varten. Ja peräti muuttaa sitä ajatustapaansa, eikä enää sitten olekaan yksinäinen.
Mummot ja koirat on nyt potkittu, jännityksellä odotan seuraavaa olkiukkoasi. :)
Mikähän on neuvosi niille, joille jatkuva ulkopuolisuuden tunne joka paikassa on syntynyt siten, että se on alkujaan kotona remmillä hakattu lapseen?
Sen tiedon että osa meitä aikanaan remmillä hakatuista hakeutui ihmisten seuraan ja sai hyvän kaveripiirin juuri siksi, että kotona oli niin kamalaa, ettei siellä kestänyt olla.
Että on täysin mahdollista saada hyviä ystäviä vaikka koti olisi kuinka huono, meitä hakattuja ja laiminlyötyjä oli monta yhdessä viettämässä aikaa mm kirjastossa koulun jälkeen. Yhdessä tasaveroisina, ilman mitään yksilöllisiä tukiprojekteja.
Että kurja lapsuus ei määrittele yhtään ketään yksinäiseksi, ellei ihminen itse määrittele itseään niin. Lapsena hakattu on mahtava tukivanhempi kurjaa lapsuuttaan nyt viettävälle lapselle, kun tietää ihan tarkkaan miltä se kodin väkivalta tuntuu. Hän osaa auttaa ja lohduttaa, jos haluaa. Eikä jää valittamaan miten häntä on muiden tuettava, ilman että tämä yksinäinen pistää tikkua ristiin.
Mahdollista, mutta kannattaa silti tiedostaa, mitä esim. tutkimuksissa kerrotaan siitä, miten hakatuille ja laiminlyödyille lapsille usein käy. Että ei ihan välttämättä ole vain nättejä kirjastopiirejä.
Ohis...kun näissä keskusteluissa joku ottaa puheeksi yksinäisen lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuneet traumat, lukijalle syntyy väkisinkin mielikuva, että muiden ihmisten (siis vaikka työkavereiden tai harrastusporukan) pitäisi ottaa tämä trauma jollain tavalla huomioon ja kohdella traumatisoitunutta eri tavalla kuin muita porukassa olevia ihmisiä. Kuitenkin jotkut sitten sanovat, että pitäisi voida olla muiden seurassa normaalisti. Normaalisti eli kuten muutkin. Eikö se ole juuri normaalisti olemista, että sinua kohdellaan porukassa samalla tavalla kuin muitakin? Ts toisen ihmisen traumatisoitumisellahan ei pitäisi olla mitään tekemistä koko porukkaan pääsemisen ja kuulumisen kanssa eli se on varsin epäoleellinen asia ainakin porukan muiden ihmisten osalta? Sama yksilötasolla eli jos toista ei tarvitse kohdella eri tavalla kuin ketään muutakaan, niin koko trauma on tälle toiselle kaverustumisen ja ystävystymisen kannalta epäoleellinen asia. Mutta jos taas häntä pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla kuin muita (esim häntä pitäisi tukea ja ymmärtää muita enemmän), silloin päästään tuohon aiemman kirjoittajan mainitsemaan "tukiprojekti" -tilanteeseen. Ja silloin on hyvin usein paljon helpompaa ja mukavampaa tutustua ja ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, johon voi suhtautua ihan kuten muihinkin ja joka ei siis ole minkään erityistuen tai erityisymmärryksen tarpeessa.
Joillekin ihmisille olisi oman henkisen kasvun takia hyvä kokea millaista on, jos elämä tarjoilee vastoinkäymisiä kaksin käsin ja tuolla tavoin suhtautuvat ihmiset kääntävät silloin selän.
Jos se on ystävystymisen kannalta oleellinen asia, miksi sitten ei ne lukuisat ehdotukset kelpaa, että ystävystyisi jonkun toisen kanssa, jolla on myös vastaavia kokemuksia? Anteeksi nyt vain, mutta tuollaiset kommentit antavat kuvan, ettei tällainen henkilö niinkään kaipaa ystävää ja ystävyydestä saatavaa iloa vaan vahingoniloa siitä, että jollekin toiselle kävisi yhtä kurjasti kuin hänelle itselleen on käynyt. Ja usko pois, sellainen piirre ei ole kovin houkutteleva, kun tutustuu uuteen ihmiseen.
Oletko sinä ihminen, joka hylkää myös oman lapsensa, jos hän sairastuu syöpään ja masentuu, jos tällaisessa tilanteessa vanhat ystävät saavat mennä?
En ole. Mutta en silti toivo pahaa muille ihmisille vain siksi, että mulle on joskus joku ollut jollain tavalla ilkeä tai tyly. En toivo pahaa edes niille, jotka ovat olleet mulle ilkeitä tai tylyjä.
Humblebrag.
Ihan sama. Jos mä toiseen ihmiseen tutustumisen aikana huomaan, että tällä on tapana toivoa pahaa muille ihmisille ja erityisesti sellaisille, jotka eivät ole koskaan tehneet hänelle yhtään mitään pahaa, niin vedän siinä tuttavuudessa välittömästi käsijarrua.
Uusi tuttavuus voi syventyä pikkuhiljaa kaveruudeksi ja ystävyydeksi, jos ihminen on mielenkiintoinen, yhdessäolo helppoa ja hauskaa ja uudesta ihmissuhteesta tuntee saavansa lisää voimia, energiaa, ideoita ja tuntee tulevansa hyväksytyksi. Aikuisena tämä suhteen syveneminen vie vain aika paljon aikaa, koska tuskin kukaan jolla sosiaalista piiriä jo on, tapaa samaa ihmistä kauhest useammin kun kuukauden parin välein.
Ei kannata etsiä itselleen ymmärtäjää, kuuntelijaa ja huolenpitäjää vaan miettiä ennemmin, mitä itsellä olisi annettavaa muille. Yleensä kukaan ei sellaiseen uuten ihmiseen välitä syvemmin tutustua, joka tuntuu suhteen alussa liian tarvitsevalta - näin se vain on.
Monet ystävää kaipaavat tuntuvat myös kovasti ylenkatsovan pinnallisia tuttavuuksia ja painottavat että haluavat mieluummin syvän ja intensiivisen ystävyyden. Harmi vain ne eivät synny itsestään ja omat ystävät ovat ainakin aluksi olleet vain tuttavia, jopa kymmenen vuoden ajan, ennenkuin suhteet ovat erilaisista syistä syventyneet läheisiksi ystävyyksiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen mt-eläkkeellä oleva ihminen. En todellakaan kaipaa kenestäkään terapeuttia, enkä halua edes puhua ongelmistani kuin sille oikealle terapeutille.
Minä haluaisin ystäviä, joiden kanssa käydä lenkillä ja uimassa, elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kahvilla, ravintolassa, viinilasillisella joskus. Kerran kahteen vuoteen jossain lomalla. Olisi ihanaa, kun voisi vain istua iltaa rauhassa, puhua elämästä yleensä, politiikasta, historiasta, taiteesta, kirjallisuudesta, somesta. Ja täytyy vielä tarkentaa, että ei yhden ihmisen pidä taipua kaikkeen tuohon mitä listasin, että vielä tarkentaa sekin, että teen jo tuota kaikkea - yksin.
En tiedä mikä leima minussa on. Ystäviä en saa. Ja en tosiaan kuormita muita ongelmilla, en puhu pahaa, en lainaa rahaa, pummaa kyytiä tai käytä muuten hyväksi. Joskus mietin, että työelämästä pois oleminen on monelle iso peikko. Ja se, että taustani on kimurantti ja hyvin surullinen, ja tulee väkisin esille kun yhtään enempää toiseen tutustuu ja tulee puhe perheestä ja sisaruksista. Ehkä ihmiset luulevat, että odotan muiden korjaavan minut. Tai että oletan muista vaikka äidin korviketta.
Jos pahasti ajattelen, niin tuntuu että monet on niin yksinkertaisia, ennakkoluuloisia. Ei auta, että näyttää tavalliselta, osaa small talkin eikä haise. Olen jo luovuttanut omalta osaltani. Tämän vuoden aloitin sillä ajatuksella, että en enää yritä. Jos joku haluaa vaihtaa numeroita tms. niin voin vaihtaa, mutta olkoon se kysyjä aloitteellinen. En enää ikinä lähde siihen arvuutteluun, että kuka nyt viestittää ja viestitänkö liikaa ja kysyinkö nyt jotenkin tyhmästi tai astuinko jonkun varpaille tai annoinko snobin kuvan itsestäni kun en valittanut rahasta... ja mitä kaikkea sitä onkaan joutunut miettimään. Olkoot. Maailma kuitenkin pyörii ja elämä etenee kohti peräseinää olin yksin tai en.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mt-eläkkeellä oleva ihminen. En todellakaan kaipaa kenestäkään terapeuttia, enkä halua edes puhua ongelmistani kuin sille oikealle terapeutille.
Minä haluaisin ystäviä, joiden kanssa käydä lenkillä ja uimassa, elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kahvilla, ravintolassa, viinilasillisella joskus. Kerran kahteen vuoteen jossain lomalla. Olisi ihanaa, kun voisi vain istua iltaa rauhassa, puhua elämästä yleensä, politiikasta, historiasta, taiteesta, kirjallisuudesta, somesta. Ja täytyy vielä tarkentaa, että ei yhden ihmisen pidä taipua kaikkeen tuohon mitä listasin, että vielä tarkentaa sekin, että teen jo tuota kaikkea - yksin.
En tiedä mikä leima minussa on. Ystäviä en saa. Ja en tosiaan kuormita muita ongelmilla, en puhu pahaa, en lainaa rahaa, pummaa kyytiä tai käytä muuten hyväksi. Joskus mietin, että työelämästä pois oleminen on monelle iso peikko. Ja se, että taustani on kimurantti ja hyvin surullinen, ja tulee väkisin esille kun yhtään enempää toiseen tutustuu ja tulee puhe perheestä ja sisaruksista. Ehkä ihmiset luulevat, että odotan muiden korjaavan minut. Tai että oletan muista vaikka äidin korviketta.
Jos pahasti ajattelen, niin tuntuu että monet on niin yksinkertaisia, ennakkoluuloisia. Ei auta, että näyttää tavalliselta, osaa small talkin eikä haise. Olen jo luovuttanut omalta osaltani. Tämän vuoden aloitin sillä ajatuksella, että en enää yritä. Jos joku haluaa vaihtaa numeroita tms. niin voin vaihtaa, mutta olkoon se kysyjä aloitteellinen. En enää ikinä lähde siihen arvuutteluun, että kuka nyt viestittää ja viestitänkö liikaa ja kysyinkö nyt jotenkin tyhmästi tai astuinko jonkun varpaille tai annoinko snobin kuvan itsestäni kun en valittanut rahasta... ja mitä kaikkea sitä onkaan joutunut miettimään. Olkoot. Maailma kuitenkin pyörii ja elämä etenee kohti peräseinää olin yksin tai en.
Vaikutat ihan mukavalta ihmiseltä, mutta lihavoimastani kohdasta tuli mieleen, että mahdatko pohtia liikaa, millaisen vaikutelman itsestäsi annat muille ja teetkö nyt aina niin kuin tilanteessa pitäisi tehdä? Jos, voisiko tämä näkyä sinusta jonkinlaisena varautuneisuutena tai varovaisuutena? Että et olekaan luontevasti sellainen kuin oikeasti olet vaan pikemminkin koitat mukautua erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin tavalla, jota uskot toisen odottavan sinulta? Varautuneisuus ja varovaisuus voi nimittäin antaa toiselle mielikuvan, että olet vaikeasti lähestyttävä tai jopa ettet ole sittenkään niin kiinnostunut toisen seurasta kuin mitä toinen toivoisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^Olen eri, mutta uskottavampi teoria on tuo ihmisten ennakkoluuloisuus.
Vierailija kirjoitti:
^Olen eri, mutta uskottavampi teoria on tuo ihmisten ennakkoluuloisuus.
Varsin todennäköistä. Eläkkeellä mt- ongelmien vuoksi on edelleenkin monille asia, joka vaikuttaa. Ennakkoluulot ovat syvällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä ei vaan enää jaksa vaivautua tietyn iän jälkeen.. kun huomaa että uaeinmiten ne ns ystävyydet tuåpaakin olemaan jotain therapy sessions tai sitä oman ihqun superkiireiaen elämän eaittwlyä.. tai muuta itsekeakeiatä pskaa. Oikea ystävyys on tod harvinaista. Jos edes yhden aidon ystävän elämänsä aikana löytää. Se on enemmänkin ihme. Hyväksikäyttäjiä kyllä löytyy ja ns kaveeraajia. Tai petollisia selkäänpuukottajia. Uteliaita tilañteeentarkastajia juoruja varten. Pahin oma suku..? 358
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Älä nyt pillastu, vaikka et voikaan määrätä mun ajankäytöstä. Sinun kaltaisesi tekevät eniten hallaa yksinäisille, joiden pitäisi ymmärtää se perussääntö, että ystävyys on kaksisuuntaista, ei mikään tukiprojekti tai perusoikeus.
Minulla (tai kenelläkään jotka tajuaa, ettei ystävyys ole yksipuolista tukemista) ei koskaan ole ollut vaikea löytää seuraa. Enkä tunne yhtään yksinäistä joka ei olisi ihan täysin omalla käytöksellään ansainnut jäädä yksin. Vaaditaan, valitetaan, itse ei olla valmiita mihinkään.
Yksinäinen saisi heti ystäviä vaikka sen SPR:n kautta, mutta kun ei kelpaa. Ajattele, joku kouluttaa vartavasten miten ollaan ystävä, mutta ei kelpaa sekään, tietenkään.
Mutta muiden pitäisi olla jotakin henkilökohtaisia tukia olla tarjoamassa, vaikka yksinäinen itse ei halua tarjota kenellekään yhtään mitään. Miksi ei halua, miksi hänelle ei käy normaali vastavuoroisuus?
Trolli mikä trolli, mutta menköön nyt.
Aika moni tässä ketjussa oleva on ollut tosi aktiivinen. Jo ketjun otsikko lähtee siitä. Näin ollen ihmiset ovat siis yrittäneet tehdä paljon asioiden eteen ja nimenomaan toivovat sitä kaksisuuntaisuutta. Miksi siis nyt oletat, että heille riittäisikin se, että he vain yksin uurastavat? Kun nimenomaan just se ei riitä.
Ystäväkurssilla ei kouluteta, miten ollaan ystävä. Mene katsomaan, mitä siellä tapahtuu, ennen kuin huutelet täällä. Vinkki: siellä kerrotaan toiminnasta, pelisäännöistä ja täytetään lomake, jos sitoutumishalua on. Sitä prosessia en tiedä, että miten helposti SPR:ltä voi saada kaverin, esim. vaatiiko rahaa.
Mitäköhän tässä nyt oikein meinataan, kun hoetaan, että yksinäinen se ei tee mitään? Vaikka tosiasiassa kyselee sinne tänne, mutta saaden pääasiallisesti ei-vastauksia. Joku on ansainnut yksinäisyyden? Että siis jos ei ole löytänyt miestä tai ei ole saanut lapsia, niin on sen ansainnut? Toisaalta ehkä en halua edes kuulla vastausta, koska sinun mielestäsi varmasti näin onkin.
Ei tee tarpeeksi eikä tee oikein, kun lopputulos on yksinäisyys. Ansaitseminen ei tähän liity mitenkään, kaikki ihmiset ansaitsevat kaikkea hyvää. Elämässä se ei vaan mene niin, että asiat tulisivat ilmaiseksi ja ilman riittävää ja oikeaa panostusta, vaikka kuinka kokisi itse ansaitsevansa.
Ei saa maksaa mitään, ja pitää olla onnistumistakuu, ennen kuin menee mukaan mihinkään toimintaan mukaan, kuten vaikka SPR:ään? Eli ei halua itse sijoittaa yhtään rahaa eikä aikaa, eli asia ei selvästi ole lainkaan tärkeä.
Vähän kun valittaisi, että miksi minusta ei tullut menestynyttä lääkäriä. Ja kun sitten kysyy, että mitä on tehnyt asian eteen, saa vastauksen että kun lukiokirjat maksaa, ei tehnyt mitään, ei edes hakenut opiskelemaan. MUTTA samalla odottaa kotona, että koska hänelle tullaan tarjoamaan lääkärin paikkaa isolla palkalla, koska hän kokee ansaitsevansa sellaisen.
Jep jep, jatka samalla tiellä vaan, kyllä ne ystävät tulevat jo huomenna kotoa hakemaan. Koska sinä ansaitset sen, siis omasta mielestäsi. Ilmeisesti ei kuitenkaan muiden sinut tuntevien mielestä kun seurasi ei kelpaa, hassu yhteensattuma varmaan vaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
^Olen eri, mutta uskottavampi teoria on tuo ihmisten ennakkoluuloisuus.
Varsin todennäköistä. Eläkkeellä mt- ongelmien vuoksi on edelleenkin monille asia, joka vaikuttaa. Ennakkoluulot ovat syvällä.
Ainakin mulla vaikuttaa, sen voin myöntää ihan rehelliseti. Mt-ongelmien täytyy olla vakavia, jotta niiden takia pääsisi/joutuisi eläkkeelle. Niin vakavia, että ne vaikuttaa varmasti moneen muuhunkin asiaan kuin pelkkään työkykyyn.
Mulla on ollut 2 kaveria, jotka oli kuntoutustuella (eli "tilapäisellä eläkkeellä") mt-ongelmien takia. Ensimmäinen oli skitsofreenikko, joka oli sairautensa huonoina kausina sen verran hankala tapaus, että välit oli pakko pistää poikki... Ja sen jälkeen meni vuosia ja useampikin oikeudenkäynti ennen kuin pääsin siitä vihdoin eroon, vaikka oltiin oltu pelkkiä kavereita. Tietääkseni se on nykyään pysyvästi eläkkeellä ja muutama muukin on joutunut turvautumaan poliisin apuun saadakseen olla siltä rauhassa. Yhtään kaveria se ei ole onnistunut pitämään elämässään, mikä on toisaalta sääli, koska parempina kausinaan se oli mukavaa seuraa. Voin vain toivoa, että sen sairaus saadaan vielä joskus paremmin hallintaan.
Toisella oli kaksisuuntainen mielialahäiriö eli välillä sillä meni liiankin lujaa ja välillä ryvettiin pohjamudissa. Kaveruus sen kanssa oli toisalta antoisaa mutta toisaalta raskasta ja päättyi itsemurhaan.
Mull on käynyt huono tuuri, minkä takia mun on vaikea päästää elämääni enää yhtään vaikeasti mt-ongelmaista ihmistä. En hylkäisi ystävää jos se sairastuisi tai siltä paljastuisi tällainen vaiettu salaisuus, mutta en voi sille mitään, etten halua tutustua enää uusiin ihmisiin joilla tiedän olevan vaikeita mt-ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Uusi tuttavuus voi syventyä pikkuhiljaa kaveruudeksi ja ystävyydeksi, jos ihminen on mielenkiintoinen, yhdessäolo helppoa ja hauskaa ja uudesta ihmissuhteesta tuntee saavansa lisää voimia, energiaa, ideoita ja tuntee tulevansa hyväksytyksi. Aikuisena tämä suhteen syveneminen vie vain aika paljon aikaa, koska tuskin kukaan jolla sosiaalista piiriä jo on, tapaa samaa ihmistä kauhest useammin kun kuukauden parin välein.
Ei kannata etsiä itselleen ymmärtäjää, kuuntelijaa ja huolenpitäjää vaan miettiä ennemmin, mitä itsellä olisi annettavaa muille. Yleensä kukaan ei sellaiseen uuten ihmiseen välitä syvemmin tutustua, joka tuntuu suhteen alussa liian tarvitsevalta - näin se vain on.
Monet ystävää kaipaavat tuntuvat myös kovasti ylenkatsovan pinnallisia tuttavuuksia ja painottavat että haluavat mieluummin syvän ja intensiivisen ystävyyden. Harmi vain ne eivät synny itsestään ja omat ystävät ovat ainakin aluksi olleet vain tuttavia, jopa kymmenen vuoden ajan, ennenkuin suhteet ovat erilaisista syistä syventyneet läheisiksi ystävyyksiksi.
Olen huomannut samaa. Kun olen koittanut tutustua netin kautta toisiin yksinäisiin, moni on lopettanut yhteydenpidon mielestäni aivan liian aikaisin ja osa on avautunut sisimmistä ajatuksistaan mielestäni aivan liian nopeasti - pelottavankin nopeasti, jos suoraan sanotaan. Vaikka kuinka tavoiteltaisiin sydänystävyyttä, se ei tule väkisin pakottamalla eikä myöskään iske kuin salama kirkkaalta taivaalta heti kun kaksi sopivaa ihmistä kohtaa. Siihen vaaditaan aikaa ja malttia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Tässä ketjussa on ollut hyvin paljon ilkeitä yksinäisiä, ehkä siksi tämä ketju ei motivoi olemaan kiva ainakaan tämän ketjun yksinäisille. -eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Tässä ketjussa on ollut hyvin paljon ilkeitä yksinäisiä, ehkä siksi tämä ketju ei motivoi olemaan kiva ainakaan tämän ketjun yksinäisille. -eri
Voitko täsmentää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Älä nyt pillastu, vaikka et voikaan määrätä mun ajankäytöstä. Sinun kaltaisesi tekevät eniten hallaa yksinäisille, joiden pitäisi ymmärtää se perussääntö, että ystävyys on kaksisuuntaista, ei mikään tukiprojekti tai perusoikeus.
Minulla (tai kenelläkään jotka tajuaa, ettei ystävyys ole yksipuolista tukemista) ei koskaan ole ollut vaikea löytää seuraa. Enkä tunne yhtään yksinäistä joka ei olisi ihan täysin omalla käytöksellään ansainnut jäädä yksin. Vaaditaan, valitetaan, itse ei olla valmiita mihinkään.
Yksinäinen saisi heti ystäviä vaikka sen SPR:n kautta, mutta kun ei kelpaa. Ajattele, joku kouluttaa vartavasten miten ollaan ystävä, mutta ei kelpaa sekään, tietenkään.
Mutta muiden pitäisi olla jotakin henkilökohtaisia tukia olla tarjoamassa, vaikka yksinäinen itse ei halua tarjota kenellekään yhtään mitään. Miksi ei halua, miksi hänelle ei käy normaali vastavuoroisuus?
Trolli mikä trolli, mutta menköön nyt.
Aika moni tässä ketjussa oleva on ollut tosi aktiivinen. Jo ketjun otsikko lähtee siitä. Näin ollen ihmiset ovat siis yrittäneet tehdä paljon asioiden eteen ja nimenomaan toivovat sitä kaksisuuntaisuutta. Miksi siis nyt oletat, että heille riittäisikin se, että he vain yksin uurastavat? Kun nimenomaan just se ei riitä.
Ystäväkurssilla ei kouluteta, miten ollaan ystävä. Mene katsomaan, mitä siellä tapahtuu, ennen kuin huutelet täällä. Vinkki: siellä kerrotaan toiminnasta, pelisäännöistä ja täytetään lomake, jos sitoutumishalua on. Sitä prosessia en tiedä, että miten helposti SPR:ltä voi saada kaverin, esim. vaatiiko rahaa.
Mitäköhän tässä nyt oikein meinataan, kun hoetaan, että yksinäinen se ei tee mitään? Vaikka tosiasiassa kyselee sinne tänne, mutta saaden pääasiallisesti ei-vastauksia. Joku on ansainnut yksinäisyyden? Että siis jos ei ole löytänyt miestä tai ei ole saanut lapsia, niin on sen ansainnut? Toisaalta ehkä en halua edes kuulla vastausta, koska sinun mielestäsi varmasti näin onkin.
Ei tee tarpeeksi eikä tee oikein, kun lopputulos on yksinäisyys. Ansaitseminen ei tähän liity mitenkään, kaikki ihmiset ansaitsevat kaikkea hyvää. Elämässä se ei vaan mene niin, että asiat tulisivat ilmaiseksi ja ilman riittävää ja oikeaa panostusta, vaikka kuinka kokisi itse ansaitsevansa.
Ei saa maksaa mitään, ja pitää olla onnistumistakuu, ennen kuin menee mukaan mihinkään toimintaan mukaan, kuten vaikka SPR:ään? Eli ei halua itse sijoittaa yhtään rahaa eikä aikaa, eli asia ei selvästi ole lainkaan tärkeä.
Vähän kun valittaisi, että miksi minusta ei tullut menestynyttä lääkäriä. Ja kun sitten kysyy, että mitä on tehnyt asian eteen, saa vastauksen että kun lukiokirjat maksaa, ei tehnyt mitään, ei edes hakenut opiskelemaan. MUTTA samalla odottaa kotona, että koska hänelle tullaan tarjoamaan lääkärin paikkaa isolla palkalla, koska hän kokee ansaitsevansa sellaisen.
Jep jep, jatka samalla tiellä vaan, kyllä ne ystävät tulevat jo huomenna kotoa hakemaan. Koska sinä ansaitset sen, siis omasta mielestäsi. Ilmeisesti ei kuitenkaan muiden sinut tuntevien mielestä kun seurasi ei kelpaa, hassu yhteensattuma varmaan vaan :)
Lainaamani henkilö puhui ansaitsemisesta. Jos siis olet sama kirjoittaja, puhut ristiin, koska nyt toteat, ettei ansaitseminen liity asiaan mitenkään.
Jos mieleesi tuli kirjoittaa tuo yllä oleva viesti, et edelleenkään paneutunut siihen, että moni on yrittänyt tosi paljon (kuten tämän ketjun aloittaja) tuloksetta. Oli syyt tähän sittejn mitkä tahansa. En tiedä, miksi haluat ohittaa tämän asian.
Minun kaverini eivät tule kotoa hakemaan. Minä en myöskään puhunut mitään ansaitsemisesta, koska en itse usko ylipäänsä ansaitsemisteorioihin missään asiassa.
Mielestäni on turha yrittää täällä takoa ihmisille päähän esim. sellaisia harhaisia ja ilkeitä käsityksiä, että "seurasi ei kelpaa, haha". On herkkiä ja masentuneita ihmisiä, joihin tämä voi jonkin verran upotakin. Itse olen 43, ja kaveriporukkani syrjii melkoi lailla kaikkia tasan yhtä paljon, eli meidän kaikkien seura on yhtä huonoa, jos asian näin negatiivisesti ja vinosti haluaa nähdä. Suurempi todennäköisyys kuitenkin on, että ihmisillä on töitä, lapsia, puolisoa ja kiirettä, eikä siksi aikaa nähdä kavereita. Toki joku ilkeämielinen tähänkin sanoo, että eiiii pidä paikkaansa, kyllä he kuitenkin näkevät niitä ihmisiä, joita haluavat, joten ihmisten paskuudesta se näkemättömyys aina johtuu. Surullista, jos joku on näin kyyninen.
Mutta tälle vinoilevalle kirjoittajalle vielä: kaikilla ei toden totta ole mahdollisuuksia lukea lääkäriksi tässä maassa. Se on asia, jota voi olla vaikeata käsittää, jos on itse elänyt aina mukavaa elämää, saanut töitä tai muuten rahallista tukea jostakin. Suomessa on moni asia hienosti, mutta täällä on edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät voi toteuttaa kaikenlaisia opiskeluhaaveita, koska se maksaa liikaa. Kuvittelisin kuitenkin, että jos ei ole opiskeluja takana eikä Valviran lupia, niin monikaan ei oleta, että hänet voitaisiin hakea kotoa lääkäriksi.
Alue: Aihe vapaa
Onhan se aikamoista, jos ei edes vaalien aikoihin, jouluna tai elämänkriisissä saa puhua sanallakaan uskonnosta tai politiikasta. Ei edes yksinäisen aloitteesta, täysin yksinäisen ehdoilla.
Ja mitä jos se yksinäinen on poliittisesti aktiivinen uskova (mutta kuitenkin sellainen, joka hyväksyy erilaiset näkemykset eikä yritä saada muita "käännytettyä" omalle kannalleen)? Miltähän siitä tuntuu huomata, että "ystävä" ei saa kommentoida sen elämän tärkeimpiä asioita sanallakaan? Voiko se löytää sellaisten rajoitteiden puitteissa lainkaan ystävää?