Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Kyllä, jos et lähde mukaan koska viihdyt hänen seurassaan, vaan säälistä tai siksi, ettei hänellä ole ketään muutakaan. Ystävyys on kaksisuuntaista, tukihenkilönä toimiminen yksisuuntaista.
Tuettava yksinäinen on yleensä niin täynnä niitä omia tarpeitaan, ettei hänelle tule edes mieleen miettiä mitä se ystävä siitä tukihenkilönä olemisesta saa, vai saako mitään. Siksi hän yksinäinen onkin, hän hakee kuuntelijaa ja rekvisiittaa taidenäyttelyyn tai ravintolaan, koska ei halua mennä yksin. Ystävän tarpeille häneltä ei liikene ajatustakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Kyllä, jos et lähde mukaan koska viihdyt hänen seurassaan, vaan säälistä tai siksi, ettei hänellä ole ketään muutakaan. Ystävyys on kaksisuuntaista, tukihenkilönä toimiminen yksisuuntaista.
Tuettava yksinäinen on yleensä niin täynnä niitä omia tarpeitaan, ettei hänelle tule edes mieleen miettiä mitä se ystävä siitä tukihenkilönä olemisesta saa, vai saako mitään. Siksi hän yksinäinen onkin, hän hakee kuuntelijaa ja rekvisiittaa taidenäyttelyyn tai ravintolaan, koska ei halua mennä yksin. Ystävän tarpeille häneltä ei liikene ajatustakaan.
Sinulla tuntuu olevan jotain pahasti hampaankolossa. Mistä olet katkera ja kenelle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Kyllä, jos et lähde mukaan koska viihdyt hänen seurassaan, vaan säälistä tai siksi, ettei hänellä ole ketään muutakaan. Ystävyys on kaksisuuntaista, tukihenkilönä toimiminen yksisuuntaista.
Tuettava yksinäinen on yleensä niin täynnä niitä omia tarpeitaan, ettei hänelle tule edes mieleen miettiä mitä se ystävä siitä tukihenkilönä olemisesta saa, vai saako mitään. Siksi hän yksinäinen onkin, hän hakee kuuntelijaa ja rekvisiittaa taidenäyttelyyn tai ravintolaan, koska ei halua mennä yksin. Ystävän tarpeille häneltä ei liikene ajatustakaan.
Sinulla tuntuu olevan jotain pahasti hampaankolossa. Mistä olet katkera ja kenelle?
Etkö pysty sanomaan mitään itse aiheesta?
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Tuossa terapia-kommentissa nähdäkseni vastattiin ketjuun, jossa pääaiheena oli joku ihan muu kuin taidenäyttelyyn lähteminen. Siinä mainituille esimerkeille todellakin oikea paikka olisi jonkinlainen ammattiterapia, eikä mikään anonyymi vauvafoorumi.
Olisi tosin hauska kuulla, miksi joku luulee että kenelläkään olisi velvollisuus lähteä jonkun randomin "yksinäisen" kanssa taidenäyttelyyn? Mikseivät yksinäiset perusta toisilleen vaikka jotain facebook-foorumia ja mene keskenään keilaamaan? Ai niin... eivät he tietenkään ole edes facebookissa, koska se on ihan pska sivusto eikä sieltäkään kukaan mitään kavereita ole ikinä löytänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Tuossa terapia-kommentissa nähdäkseni vastattiin ketjuun, jossa pääaiheena oli joku ihan muu kuin taidenäyttelyyn lähteminen. Siinä mainituille esimerkeille todellakin oikea paikka olisi jonkinlainen ammattiterapia, eikä mikään anonyymi vauvafoorumi.
Olisi tosin hauska kuulla, miksi joku luulee että kenelläkään olisi velvollisuus lähteä jonkun randomin "yksinäisen" kanssa taidenäyttelyyn? Mikseivät yksinäiset perusta toisilleen vaikka jotain facebook-foorumia ja mene keskenään keilaamaan? Ai niin... eivät he tietenkään ole edes facebookissa, koska se on ihan pska sivusto eikä sieltäkään kukaan mitään kavereita ole ikinä löytänyt.
Eli siis mielestäsi joku 45 minuutin terapia-aika silloin tällöin poistaa ihmisen kaikki muut sosiaaliset tarpeet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Kyllä, jos et lähde mukaan koska viihdyt hänen seurassaan, vaan säälistä tai siksi, ettei hänellä ole ketään muutakaan. Ystävyys on kaksisuuntaista, tukihenkilönä toimiminen yksisuuntaista.
Tuettava yksinäinen on yleensä niin täynnä niitä omia tarpeitaan, ettei hänelle tule edes mieleen miettiä mitä se ystävä siitä tukihenkilönä olemisesta saa, vai saako mitään. Siksi hän yksinäinen onkin, hän hakee kuuntelijaa ja rekvisiittaa taidenäyttelyyn tai ravintolaan, koska ei halua mennä yksin. Ystävän tarpeille häneltä ei liikene ajatustakaan.
Sinulla tuntuu olevan jotain pahasti hampaankolossa. Mistä olet katkera ja kenelle?
Etkö pysty sanomaan mitään itse aiheesta?
Millaista kommenttia kaipaat? Tuskin näkemyksemme kohtaavat.
Vierailija kirjoitti:
Eli siis mielestäsi joku 45 minuutin terapia-aika silloin tällöin poistaa ihmisen kaikki muut sosiaaliset tarpeet?
Ja sinun mielestäsi jossain vauvafoorumilla roikkuminen tyydyttää ne jotenkin paremmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli siis mielestäsi joku 45 minuutin terapia-aika silloin tällöin poistaa ihmisen kaikki muut sosiaaliset tarpeet?
Ja sinun mielestäsi jossain vauvafoorumilla roikkuminen tyydyttää ne jotenkin paremmin?
Itsekin roikut täällä. Joten kerro nyt mitä tämä sinulle merkitsee. Minulle kommenttisi jäi vähän irralliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.
Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Kyllä, jos et lähde mukaan koska viihdyt hänen seurassaan, vaan säälistä tai siksi, ettei hänellä ole ketään muutakaan. Ystävyys on kaksisuuntaista, tukihenkilönä toimiminen yksisuuntaista.
Tuettava yksinäinen on yleensä niin täynnä niitä omia tarpeitaan, ettei hänelle tule edes mieleen miettiä mitä se ystävä siitä tukihenkilönä olemisesta saa, vai saako mitään. Siksi hän yksinäinen onkin, hän hakee kuuntelijaa ja rekvisiittaa taidenäyttelyyn tai ravintolaan, koska ei halua mennä yksin. Ystävän tarpeille häneltä ei liikene ajatustakaan.
Sinulla tuntuu olevan jotain pahasti hampaankolossa. Mistä olet katkera ja kenelle?
Minusta sinä kuulostat katkerammalta ja myös ilkeämmältä kuin tuo edellinen kirjoittelija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.
Jotkut koulukiusatut aikuisena odottavat, että kaveri tai ystävä ottaa vastuun heidän koulukiusaamisestaan tai vähintäänkin hyvittää jollain tavalla kiusatun kokemukset. On aika raskasta hyvittää jonkun muun tekosia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.
Tarkoitan pahoilla kokemuksilla vaikkapa lapsena koettua väkivaltaa, vanhempien päihdeongelmia, insestiä, rankkaa koulukiusaamista jne. Tunnen ihmisiä, joilla on tuollainen tausta ja jotka ovat pitkän toipumisprosessin myötä kasvaneet todella valoisiksi ja myötätuntoisiksi ihmisiksi ja hurmaaviksi persooniksi .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Jotkut koulukiusatut aikuisena odottavat, että kaveri tai ystävä ottaa vastuun heidän koulukiusaamisestaan tai vähintäänkin hyvittää jollain tavalla kiusatun kokemukset. On aika raskasta hyvittää jonkun muun tekosia.
Omaa lastani kiusattiin koulussa tosi paljon. Oli murrosiässä tosi rikki ja välillä pelkäsin, että tekee itselleen jotain. Jossain vaiheessa hän muuttui ja kysyin, että mistä on kyse. Sanoi, että hän haluaa päästä pois uhrin roolista. Häntä inhottaa olla se reppana, jota kiusattiin koulussa.
Ikää tuli ja hänestä tuli hyvin sosiaalinen ja itsevarma aikuinen. Ehkä kiusaaminen näkyy siinä vielä, että ei mielellään päästä ketään kauhean lähelle, mutta tutustuu helposti ihmisiin ja on paljon kavereita. Ei halua puhua kiusaamisestaan kovin helpolla kenellekkään, koska sanoo, että se liikaa määrittelee hänet, mitä hän on, jos esittelee itsensä, että olen xxxx, entinen koulukiusattu. On kieltämättä hieman kyyninen, mutta on sinut kiusaamisensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Tämä on juuri sitä viestintää, josta pitää ymmärtää, että toista ei kiinnosta.