Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Yleensä se on muut jotka ottavat yhteyttä muhun ensiksi. Kun olin lapsi, minä olin se joka kysyi muita kylään tai hengaamaan. Mutta sit havaitsin että kukaan ei ota yhteyttä ellen oo joku kermaperse. Ja nyt, varhain eläköityneenä sairauden pakottamana (epilepsia halvaannutti jommankumman pikkuaivopuoliskon), etenkin kun tienaan enemmän kuin omat vanhemmat tai mun kaverit, tulee huomattua kysymyksiä useilta "ostetaan jotain kivaa, sun rahoilla/ ostaks mulle ipadin/ vippaaks rahaa, en saanu myytyy persettä". Eräs kaveri jonka tunsin ennestään, pyyti fb kaveriksi, sit kun kerroin että halvaannuin osittain 2v sit, niin otti mut kaverilistalta pois. Ne haluu vaan rahaa ja mainetta... jäljelle jää vain 20 tyyppiä tuhannesta ihmisestä joka ei pyydä pönkittää itsetuntoaan rahalla tai hyväkskäytöllä.

aiemmin olin köyhä kuin keppikerjäläinen, eikä melkein kukaan halunnut hengata. nyt kun sitä on, ilman julkihorottelua ja sugar daddyä, niin ihmiset kiinnostuu. ei ihme että juoksen hyviä ihmisiä karkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.

Myös oikeasti voi elää hetkessä.

Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.

No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan. 

Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.

Myös oikeasti voi elää hetkessä.

Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.

Itse tarkentaisin asiaa vielä niin, että jos haluat kavereita ja ystäviä, älä ainakaan ensimäisenä mene vuodattamaan ongelmiasi ja yksinäisyyttäsi. Sillä se on paras tapa karkoittaa ihmiset. Harva haluaa olla hyväntekijä, joka omistaa elämänsä muiden pelastamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa. 

Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.

Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?

Olen harrastuksena

-opiskellut avoimessa korkeakoulussa

-vatsatanssikurssilla

-salilla

-kuorolaulua

-suunnistusta

-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)

-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin

Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan

Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Joo, mutta sen on huomannut elämässä, että mestareita ovat puhumaan työttömyydestä ne, joilla ei ole kokemusta työttömyydestä. Lapsettomuudesta ne, jotka eivät sitä ole kokeneet. Sinkkuelämästä ne, jotka eivät ole sinkkuja. Sairauksista ne, jotka ovat terveitä. Jne. jne. Besserwisseröinti on loputonta ennen kuin kalikka kalahtaa. Sitten asioita vasta tajuaa kunnolla. Kaikkea ei tarvitse kokea voidakseen tietää, mutta aika moni asia ei kyllä ole luulon väärti. Ei sillä, etteikö tähän samaan olisi itsekin jollain, varmasti monellakin saralla sortunut. 

Mutta on myös sellaisia, jotka innokkaasti kertovat millaista on asua ulkomailla ja jotka oikeasti myös asuvat. Sellaisia, jotka kertovat miten oppivat soittamaan pianoa ja myös soittavat sitä hyvin. Ja niitä jotka ovat mestareita kertomaan siinä miten sijoitetaan pörssiin, koska he ovat tienanneet osakkeilla kunnon rahat.

Annat kuvan kuinka juuri ystävyyssuhteet ovat jotain ihan sattumaa. Nyt se vaan osuu jollekin kohdalle, kuin joku sairaus. Heillä joilla ei ole ystäviä ei ole jotenkin itsellään osaa eikä arpaa asian kanssa ja heillä joilla on ystäviä niin, heille kävi tuuri.

Toki on. Mutta heillä ei ole useinkaan tarvetta mesota asioista tai ladella ankeita stereotypioita, vaan he tietävät asioista. Ei toki kaikilla heilläkään ole kykyä tarkastella asioita useasta eri näkökulmasta ja monet seikat huomioiden, vaan sisältönä voi olla se, että "kun mulle kävi näin, niin kyllähän tämä pätee kaikkien kohdalla".

En tietääkseni ottanut kantaa lainkaan sellaiseen asiaan, ovatko ystävyyssuhteet sattumaa vai eivätkö ole. Mistä näin päättelit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.

Myös oikeasti voi elää hetkessä.

Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.

No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan. 

Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.

Varmasti näin, mutta muiden ihmisten tehtävänä ei ole alkaa uuden tuttavuutensa terapeutiksi, tukihenkilöksi, pelastajaksi ja parantajaksi. Eikä suurin osa ihmisistä edes halua siihen rooliin, kun ollaan vasta tutustumisvaiheessa. Ei siis pidä ihmetellä, jos ystävyys- tai kaveruussuhteita ei oikein synny. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.

Myös oikeasti voi elää hetkessä.

Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.

No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan. 

Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.

Varmasti näin, mutta muiden ihmisten tehtävänä ei ole alkaa uuden tuttavuutensa terapeutiksi, tukihenkilöksi, pelastajaksi ja parantajaksi. Eikä suurin osa ihmisistä edes halua siihen rooliin, kun ollaan vasta tutustumisvaiheessa. Ei siis pidä ihmetellä, jos ystävyys- tai kaveruussuhteita ei oikein synny. 

Eihän ihmisiä tarvitse pelastaa. Vain kohdella heitä hetken ajan inhimillisesti vaikkei enää myöhemmin nähtäisikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.

Myös oikeasti voi elää hetkessä.

Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.

No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan. 

Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.

Varmasti näin, mutta muiden ihmisten tehtävänä ei ole alkaa uuden tuttavuutensa terapeutiksi, tukihenkilöksi, pelastajaksi ja parantajaksi. Eikä suurin osa ihmisistä edes halua siihen rooliin, kun ollaan vasta tutustumisvaiheessa. Ei siis pidä ihmetellä, jos ystävyys- tai kaveruussuhteita ei oikein synny. 

Eihän ihmisiä tarvitse pelastaa. Vain kohdella heitä hetken ajan inhimillisesti vaikkei enää myöhemmin nähtäisikään.

Tietenkin, mutta mä nyt ajattelin, että tässä oli kyseessä uusien ystävien ja kavereiden saaminen eikä satunnainen kohtaaminen jonkun tuntemattoman kanssa, jota ei koskaan enää tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Joo, mutta sen on huomannut elämässä, että mestareita ovat puhumaan työttömyydestä ne, joilla ei ole kokemusta työttömyydestä. Lapsettomuudesta ne, jotka eivät sitä ole kokeneet. Sinkkuelämästä ne, jotka eivät ole sinkkuja. Sairauksista ne, jotka ovat terveitä. Jne. jne. Besserwisseröinti on loputonta ennen kuin kalikka kalahtaa. Sitten asioita vasta tajuaa kunnolla. Kaikkea ei tarvitse kokea voidakseen tietää, mutta aika moni asia ei kyllä ole luulon väärti. Ei sillä, etteikö tähän samaan olisi itsekin jollain, varmasti monellakin saralla sortunut. 

Tilanteet voivat aiheuttaa vaikeuksia kaikille, mutta jos laitat ihmisen joka osaa solmia ihmissuhteita paikkaan, jossa on realistiset mahdollisuudet ihmissuhteille, kuten vaikka vähintään keskisuuren kaupunkiin, jossa järjestetään harrastuksia. Niin kyllä sellainen helposti ystäviä saava henkilö ensin tutustuu muihin. Hankkii tuttavia, niistä osasta kehittyy kavereita ja muutamasta näistä tulee sitten ihan ystävä.

Niin ja tähän teoriaan minä en usko. Ei ole olemassa mitään ihmistyyppiä, jolle järjestelmällisesti käy aina tietyllä tavalla. Tämä on enemmänkin sitä johonkin sattumaan tai kohtaloon uskomista mielestäni, koska jos näin ajattelisi, tällöinhän voisi jo suorilta ajatella, että jaha, muiden ei oikeastaan kannata edes yrittää. On monien tekijöiden summa, saako joku ison kaverihaaremin omaava perus-Pertti kavereita vai onko sittenkin joku pienempien piirien Maija Meikäläinen paremmalla menestyksellä liikenteessä tällä kerralla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Ethän sä sinne yhdistystoimintaan menisikään saadaksesi vain kavereita vaan siksi, että se toiminta kiinnostaa sua. Eikä kaikissa yhdistyksissä ole edes mitään jäsenmaksuja. Sitäpaitsi ne jäsenmaksutkin on yleensä aika pieniä. 

Kuten sanoin, moni ei varmasti ole NIIN kiinnostunut, että yhdistys kiinnostaisi. 

Älä sitten valita, että on mahdoton ystävystyä. Ellet ole kiinnostunut oikein mistään (paitsi itsestäsi), luultavasti et ole kovin kiinnostavaa seuraakaan.

Tuo on tyypillistä ihmiselle joka jää yksin vastentahtoisesti, ei kiinnosta kukaan muu kun hän itse ja hänen asiansa. Eikä ymmärrä, etteivät ne asiat ole kiinnostavia muille.

Minä en tietääkseni ole sanonut, että on mahdotonta ystävystyä. Minulla on itselläni kavereita ja ystäviä, mutta uudetkin kelpaisivat. Jos uudet kaverit kelpaisivat, miksi tällöin kiinnostaisi vain oma itse? 

Ei tarvitse mennä henkilöön, jos joku on kanssasi yksioikoisista näkemyksistä eri mieltä. Se, että ei ole kiinnostunut yhdistystoiminnasta harrastussaralla, ei tarkoita, että on kiinnostunut vain itsestään. Monia asioita voi harrastaa ilman fanaattista yhdistystoimintaa. 

Minulla ei ainakaan ole agendakaan olla jotenkin poikkeuksellisen kiinnostavaa seuraa ja yrittää mielistellä ihmisiä. Harmillista, jos monilla ihmisillä tällainen on tavoitteena. Eivätköhän he ihan omina, tavallisina itseinään ole kelpoja. Ei tässä mitään erikoisuutta metsästellä.

Minä en oikein ylipäänsä ymmärrä, miksi sinä kirjoitat tähän ketjuun, kun kirjoitat tänne stereotypioita, tympeitä kommentteja, vääristelet, haluat väärinymmärtää ja oikeastaan sinua ilmeisesti v*tuttaa koko aihe. Eikä sinulla ymmärtääkseni ole itselläsi mitään sen suurempaa kosketuspintaa aiheeseen? Mikä on silloin pointti? Sinulla tuntuu olevan paljon patoutumia muista ihmisistä, joten tarvitsekohan sittenkin sinä sitä tukihenkilöä, terapeuttia, sponsoria? Nyt pyörii nimittäin pahasti sama levy, joka usein traumatisoituneella pyörii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.

Myös oikeasti voi elää hetkessä.

Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.

No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan. 

Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.

Varmasti näin, mutta muiden ihmisten tehtävänä ei ole alkaa uuden tuttavuutensa terapeutiksi, tukihenkilöksi, pelastajaksi ja parantajaksi. Eikä suurin osa ihmisistä edes halua siihen rooliin, kun ollaan vasta tutustumisvaiheessa. Ei siis pidä ihmetellä, jos ystävyys- tai kaveruussuhteita ei oikein synny. 

Eihän ihmisiä tarvitse pelastaa. Vain kohdella heitä hetken ajan inhimillisesti vaikkei enää myöhemmin nähtäisikään.

Tietenkin, mutta mä nyt ajattelin, että tässä oli kyseessä uusien ystävien ja kavereiden saaminen eikä satunnainen kohtaaminen jonkun tuntemattoman kanssa, jota ei koskaan enää tapaa.

Kyseessä ei oikeastaan ole eri asia. Pohjimmiltaan kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa on kyse siitä tapahtuuko aitoa ihmisten välistä kohtaamista toisia kunnioittaen vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa. 

Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.

Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?

Olen harrastuksena

-opiskellut avoimessa korkeakoulussa

-vatsatanssikurssilla

-salilla

-kuorolaulua

-suunnistusta

-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)

-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin

Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan

Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?

Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.

Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Joo, mutta sen on huomannut elämässä, että mestareita ovat puhumaan työttömyydestä ne, joilla ei ole kokemusta työttömyydestä. Lapsettomuudesta ne, jotka eivät sitä ole kokeneet. Sinkkuelämästä ne, jotka eivät ole sinkkuja. Sairauksista ne, jotka ovat terveitä. Jne. jne. Besserwisseröinti on loputonta ennen kuin kalikka kalahtaa. Sitten asioita vasta tajuaa kunnolla. Kaikkea ei tarvitse kokea voidakseen tietää, mutta aika moni asia ei kyllä ole luulon väärti. Ei sillä, etteikö tähän samaan olisi itsekin jollain, varmasti monellakin saralla sortunut. 

Tilanteet voivat aiheuttaa vaikeuksia kaikille, mutta jos laitat ihmisen joka osaa solmia ihmissuhteita paikkaan, jossa on realistiset mahdollisuudet ihmissuhteille, kuten vaikka vähintään keskisuuren kaupunkiin, jossa järjestetään harrastuksia. Niin kyllä sellainen helposti ystäviä saava henkilö ensin tutustuu muihin. Hankkii tuttavia, niistä osasta kehittyy kavereita ja muutamasta näistä tulee sitten ihan ystävä.

Niin ja tähän teoriaan minä en usko. Ei ole olemassa mitään ihmistyyppiä, jolle järjestelmällisesti käy aina tietyllä tavalla. Tämä on enemmänkin sitä johonkin sattumaan tai kohtaloon uskomista mielestäni, koska jos näin ajattelisi, tällöinhän voisi jo suorilta ajatella, että jaha, muiden ei oikeastaan kannata edes yrittää. On monien tekijöiden summa, saako joku ison kaverihaaremin omaava perus-Pertti kavereita vai onko sittenkin joku pienempien piirien Maija Meikäläinen paremmalla menestyksellä liikenteessä tällä kerralla. 

No vähiten se mitään kohtaloa on. Joillekkin ihmisille tutustuminen on helppoa ja menevät he minne tahansa, he saavat kavereita helposti. Jokin heissä on sellaista, että heihin on helppo tutustua ja heidän seurassaan on helppo olla ja haluaa hakeutua uudestaan heidän seuraansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .

Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.

Myös oikeasti voi elää hetkessä.

Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.

No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan. 

Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.

Varmasti näin, mutta muiden ihmisten tehtävänä ei ole alkaa uuden tuttavuutensa terapeutiksi, tukihenkilöksi, pelastajaksi ja parantajaksi. Eikä suurin osa ihmisistä edes halua siihen rooliin, kun ollaan vasta tutustumisvaiheessa. Ei siis pidä ihmetellä, jos ystävyys- tai kaveruussuhteita ei oikein synny. 

Eihän ihmisiä tarvitse pelastaa. Vain kohdella heitä hetken ajan inhimillisesti vaikkei enää myöhemmin nähtäisikään.

Tietenkin, mutta mä nyt ajattelin, että tässä oli kyseessä uusien ystävien ja kavereiden saaminen eikä satunnainen kohtaaminen jonkun tuntemattoman kanssa, jota ei koskaan enää tapaa.

Kyseessä ei oikeastaan ole eri asia. Pohjimmiltaan kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa on kyse siitä tapahtuuko aitoa ihmisten välistä kohtaamista toisia kunnioittaen vai ei.

On se aika paljon eri asia. Kuulun niihin ihmisiin, joille muut helposti avautuvat. Olen empaattinen, hyvä kuuntelija, suhtaudun inhimillisesti. Mutta tässä on se iso MUTTA: näitä ihmisiä kohtaan vain kerran tai hyvin satunnaisesti eikä heistä koskaan tule kavereitani eikä ystäviäni. Sen vuoksi jaksankin olla empaattinen ja suhtautua inhimillisesti, koska näiden ihmisten kohtaaminen on ja tulee aina olemaan vain satunnaista. Heistä ja heidän ongelmistaan ei koskaan tule osaa mun elämääni. Vähän niinkuin sairaanhoitaja kohtelee potilastaan empaattisesti ja inhimillisesti, kun tietää, että potilas menee sitten menojaan ja hoitaja omiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.

Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan. 

Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja. 

Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.

Joo, mutta sen on huomannut elämässä, että mestareita ovat puhumaan työttömyydestä ne, joilla ei ole kokemusta työttömyydestä. Lapsettomuudesta ne, jotka eivät sitä ole kokeneet. Sinkkuelämästä ne, jotka eivät ole sinkkuja. Sairauksista ne, jotka ovat terveitä. Jne. jne. Besserwisseröinti on loputonta ennen kuin kalikka kalahtaa. Sitten asioita vasta tajuaa kunnolla. Kaikkea ei tarvitse kokea voidakseen tietää, mutta aika moni asia ei kyllä ole luulon väärti. Ei sillä, etteikö tähän samaan olisi itsekin jollain, varmasti monellakin saralla sortunut. 

Tilanteet voivat aiheuttaa vaikeuksia kaikille, mutta jos laitat ihmisen joka osaa solmia ihmissuhteita paikkaan, jossa on realistiset mahdollisuudet ihmissuhteille, kuten vaikka vähintään keskisuuren kaupunkiin, jossa järjestetään harrastuksia. Niin kyllä sellainen helposti ystäviä saava henkilö ensin tutustuu muihin. Hankkii tuttavia, niistä osasta kehittyy kavereita ja muutamasta näistä tulee sitten ihan ystävä.

Niin ja tähän teoriaan minä en usko. Ei ole olemassa mitään ihmistyyppiä, jolle järjestelmällisesti käy aina tietyllä tavalla. Tämä on enemmänkin sitä johonkin sattumaan tai kohtaloon uskomista mielestäni, koska jos näin ajattelisi, tällöinhän voisi jo suorilta ajatella, että jaha, muiden ei oikeastaan kannata edes yrittää. On monien tekijöiden summa, saako joku ison kaverihaaremin omaava perus-Pertti kavereita vai onko sittenkin joku pienempien piirien Maija Meikäläinen paremmalla menestyksellä liikenteessä tällä kerralla. 

No vähiten se mitään kohtaloa on. Joillekkin ihmisille tutustuminen on helppoa ja menevät he minne tahansa, he saavat kavereita helposti. Jokin heissä on sellaista, että heihin on helppo tutustua ja heidän seurassaan on helppo olla ja haluaa hakeutua uudestaan heidän seuraansa.

Huomaahan sen siitäkin, että kun työpaikalle tulee uusia työntekijöitä, joihinkin on helpompi tutustua kuin toisiin. En usko, että se on joku sattuma tai vahinko, vaan uskon näissä ihmisissä olevan jotain sellaista, että heihin on helppo tutustua ja jopa päästää heidät lähelle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa. 

Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.

Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?

Olen harrastuksena

-opiskellut avoimessa korkeakoulussa

-vatsatanssikurssilla

-salilla

-kuorolaulua

-suunnistusta

-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)

-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin

Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan

Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?

Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.

Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..

Oletko siis tämä ihminen, jolta kysyin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa. 

Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.

Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?

Olen harrastuksena

-opiskellut avoimessa korkeakoulussa

-vatsatanssikurssilla

-salilla

-kuorolaulua

-suunnistusta

-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)

-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin

Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan

Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?

Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.

Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..

En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa. 

Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.

Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?

Olen harrastuksena

-opiskellut avoimessa korkeakoulussa

-vatsatanssikurssilla

-salilla

-kuorolaulua

-suunnistusta

-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)

-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin

Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan

Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?

Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.

Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..

Oletko siis tämä ihminen, jolta kysyin?

Olen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa. 

Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.

Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?

Olen harrastuksena

-opiskellut avoimessa korkeakoulussa

-vatsatanssikurssilla

-salilla

-kuorolaulua

-suunnistusta

-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)

-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin

Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan

Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?

Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.

Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..

Mutta joo, ehkä mä käyn poikkeuksellisen epäsosiaalisilla saleilla ja jumpissa, kun lähinnä näen sitä, että kaverukset juttelevat keskenään niin ennen, aikana kuin jälkeen. Jos nyt jollekulle tuntemattomalle pari sanaa itse sanon tanssitunnin tmv. yhteydessä, niin viimeistään bussipysäkillä todetaan, että heippa, ensi viikkoon. 

Sikäli vika ei voi olla vain itsessä, sillä en ole nähnyt muidenkaan tekevän mitään suurempia peliliikkeitä. Salilla himotreenaajat juttelevat keskenään ja tekevät vaihtoja, mutta kuulemani mukaan tämä on salilla tapahtuvaa eli vinkkejä ei jatketa kahvilla. Instat tmv. voidaan vaihtaa (eli ihaillaan vuoron perään toisen poseerauskuvia salilta :D). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa. 

Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.

Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?

Olen harrastuksena

-opiskellut avoimessa korkeakoulussa

-vatsatanssikurssilla

-salilla

-kuorolaulua

-suunnistusta

-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)

-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin

Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan

Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?

Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.

Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..

En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.

Jos et sinä ole, minä olen taas kokenut tällaisia. Vaikka en aina edes niin välittäisi. Mutta jotenkin huomaan, että kohta taas olen tilanteessa, missä olen tutustunut porukkaan ja sekaantunut ihmissuhteisiin, vaikka olisin oikeastaan halunnut käydä vain treenaamassa. Tai kun menen uuteen työpaikkaan, ajattelen, että käyn vain tekemässä työni. Kohta huomaan, että ihmiset kertovat minulle henkilökohtaisia asioitaan ja kutsuvat mökilleen tai viettämään iltaa tms.

Ja kuten jo aiemmin kirjoitin, asia on minusta aika hassu, koska itse en kauheasti avaudu asioistani muille ja olen jonkinsortin introvertti, kun tykkään viettä vapaata oman itseni seurassa tai perheeni. En hirveästi edes kaipaa kontakteja muihin ihmisiin.