Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
Mutta joo, ehkä mä käyn poikkeuksellisen epäsosiaalisilla saleilla ja jumpissa, kun lähinnä näen sitä, että kaverukset juttelevat keskenään niin ennen, aikana kuin jälkeen. Jos nyt jollekulle tuntemattomalle pari sanaa itse sanon tanssitunnin tmv. yhteydessä, niin viimeistään bussipysäkillä todetaan, että heippa, ensi viikkoon.
Sikäli vika ei voi olla vain itsessä, sillä en ole nähnyt muidenkaan tekevän mitään suurempia peliliikkeitä. Salilla himotreenaajat juttelevat keskenään ja tekevät vaihtoja, mutta kuulemani mukaan tämä on salilla tapahtuvaa eli vinkkejä ei jatketa kahvilla. Instat tmv. voidaan vaihtaa (eli ihaillaan vuoron perään toisen poseerauskuvia salilta :D).
Eikös tässä ketjussa juuri ollut puhetta siitä, että miten eri ihmiset tutustuvat toisiin. Kerroin oman kokemukseni omasta elämästä. Sinun kokemus on toinen.
Paitsi, että en ole ikinä käynyt missään himotreenaajien salilla (tai sitten en ole tajunnut, että sellaisia on) ja ei ole mitään instagrameja ym. Ihan tavallisia miehiä ja naisia.
Toisaalta minua ei haittaisi kyllä, jos jutut menisi niin, että sanotaan pari sanaa ja se on siinä. Mutta jotenkin huomaan aina juttelevani takaisin ja sitten sitä tajuaa, että tuo haluaa olla minun seurassani ja tutustua minuun enemmän ja tahtoo jonnekkin tai fb-kaveriksi tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.
Tarkoitin siis tuollaista muutaman sanan vaihtamista jonkun jumppatunnin alussa. Jossain koulussa tai työpaikalla ihmisiin tutustuu paremmin, kun on enemmän aikaa heidän kanssa tekemisissä.
Kerron vielä yhden esimerkin eräästä ihmissuhteesta, miten se alkoi. Kuuluin vanhempaintoimikuntaan. Pidin siellä alustuksen eräästä aiheesta. Siihen toinen äiti otti kantaa. Tuli hyvä keskustelu. Kun ilta loppui, tämä äiti tuli sanomaan, että hän haluaa jutella, kun joku, mitä sanoin oli hänestä tärkeää.
Niin me jäimme pakkasessa juttelemaan ja hän avautui aika lailla monesta asiasta. Kun alkoi palella niin, että ei enää pystynyt juttelemaan, ajoimme lähelle huoltoaseman kahvioon. Jatkoimme juttua ja siitä alkoi monta vuotta kestänyt ystävyys, joka katkesi vasta sitten, kun he muuttivat paikkakunnalta monen sadan kilometrin päähän. Joskus vieläkin soitellaan, mutta totta kai välimatka etäännyttää.
Se salilla ja muualla tuttuja saava
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Olen harrastuksena
-opiskellut avoimessa korkeakoulussa
-vatsatanssikurssilla
-salilla
-kuorolaulua
-suunnistusta
-espanjaa (joka oli tuhoontuomittua, en oppinut kuin pari sanaa :D)
-erilaisissa jumpissa kansalaisopiston jumpista salilla järjestettäviin ryhmäliikuntoihin
Monenlaista muutakin on tullut harrastettua vanhempaintoimikunnista urheiluseuran jäsenyyteen ja urheulutapahtumien järjestelyporukkaan
Ja siis esim. salilla ja jumpissa olet sotkeutunut ihmissuhteisiin ja löytänyt kavereita, joita tavata harrastusten ulkopuolella? Kiinnostaisi tietää, miten he sinua ovat lähestyneet?
Pukukopissahan ihmiset juttelee keskenään. Jäädään ulkopuollelle jatkamaan juttua. Pyydetään kahville tai kävellään yhdessä pois. Tullaan uudelleen juttelemaan ja sitten pyydetäänkin jo lenkille yhdessä tms.
Juttua tulee, kun salilla joku tulee ja pyytää, että saa tehdä minun tauolla. Ok, saat tietenkin. Tulee muutama sana vaihdettua. Jossain vaiheessa toinen tulee juttelemaan enemmän. Tai ryhmäliikunnassa vieressä joku nauraa omia askeleitaan ja siihen kommentoi, että älä välitä, en minäkään osaa. Siitäpä sitä jatketaan juttua pukukopissa jne..
En ole itse kokenut tällaisen äsken mainitun kevyen jutustelun ikinä alkaneen siitä syventyä tai johtaneen mihinkään.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.
Tarkoitin siis tuollaista muutaman sanan vaihtamista jonkun jumppatunnin alussa. Jossain koulussa tai työpaikalla ihmisiin tutustuu paremmin, kun on enemmän aikaa heidän kanssa tekemisissä.
Aiempi kirjoittajahan sanoikin, että jossain vaiheessa toinen tulee jo juttelemaan enemmän. Ensin vaihdetaan muutama sana, sitten ajan myötä jo vähän useampi sana ja sitten taas ajan myötä jutellaan jo enemmän.
Mä tiedän yhden syyn, miksi toisille käy näin ja toisille ei. Ihmisen olemus (ilmeet ja eleet) kertovat toiselle, kokeeko toisen lähestymisen harmittomana vai harmillisena asiana. Jos vaikuttaa siltä, että toiselle riittääkin just vaan se moikkaaminen ja pari sanaa eikä tämä haluakaan mitään sen enempää, niin ei se toinen väkisinkään ala tekemään enempää tuttavuutta. Tuon aiemman kirjoittajan (introvertin) ilmeet ja eleet muita ihmisiä kohdatessaan eivät todennäköisesti ole torjuvia ja sen vuoksi muut ihmiset usaltavat lähestyä häntä.
Usein sellaisiin ihmisiin halutaan tutustua paremmin, jotka ovat vilpittömän ja hyväntahtoisen oloisia ja sillain joustavia, että ovat valmiita tuomitsematta ja nyrpistelemättä osallistumaan erilaisiin keskusteluaiheisiin. Sekin on vain plussaa, jos enemmän kuuntelee ja enemmän pysyy keskustelukaverin valitsemissa aiheissa. Joustavuus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää myös kaverisuhteen syvetessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usein sellaisiin ihmisiin halutaan tutustua paremmin, jotka ovat vilpittömän ja hyväntahtoisen oloisia ja sillain joustavia, että ovat valmiita tuomitsematta ja nyrpistelemättä osallistumaan erilaisiin keskusteluaiheisiin. Sekin on vain plussaa, jos enemmän kuuntelee ja enemmän pysyy keskustelukaverin valitsemissa aiheissa. Joustavuus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää myös kaverisuhteen syvetessä.
Miten ruvetaan vilpittömön ja hyväntahtoisen oloiseksi, jos omasta mielestään on sellainen mutta silti ei kukaan tule juttelemaan tai jatka juttua jos itse juttelee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein sellaisiin ihmisiin halutaan tutustua paremmin, jotka ovat vilpittömän ja hyväntahtoisen oloisia ja sillain joustavia, että ovat valmiita tuomitsematta ja nyrpistelemättä osallistumaan erilaisiin keskusteluaiheisiin. Sekin on vain plussaa, jos enemmän kuuntelee ja enemmän pysyy keskustelukaverin valitsemissa aiheissa. Joustavuus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää myös kaverisuhteen syvetessä.
Miten ruvetaan vilpittömön ja hyväntahtoisen oloiseksi, jos omasta mielestään on sellainen mutta silti ei kukaan tule juttelemaan tai jatka juttua jos itse juttelee?
Joillain ihmissuhdekursseilla videoidaan harjoitustilanteita. Näistä asianomainen voi jälkikäteen katsoa, millaisia eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä hän todellisuudessa käytti. Jos muu viestintä on ristiriidassa sanojen tai ajatusten kanssa, lopputulos ei ole toivomasi kaltainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä mun esimerkkejä siitä, miten olen nykyisiin ystäviini ja kavereihini tutustunut:
- 7 vuotta sitten lapsemme päiväkotiryhmään tuli uusi tyttö. Lapseni ystävystyi tämän tytön kanssa. Pian kyselivät saisivatko leikkiä päiväkodin jälkeen. Vaihdoimme tämän tytön äidin kanssa puhelinnumerot, nimet ja osoitteet ja juttelimme muutaman sanan. Pian tuli päiväkodin uusi tyttö ekaa kertaa meille ja lasta hakiessa äiti jäi juttelemaan mun kanssa. Lapset näkivät useita kertoja päiväkodin jälkeen, me äidit juteltiin. Sitten alkoi tulla puolin ja toisin kutsuja koko perheen kanssa kylään, synttäreille, muihin juhliin, lenkille, messuille jne. Nykyään tämä "päiväkotitytön äiti" on se ystäväni, johon eniten pidän yhteyttä arjessani, johtuen lyhyestä välimatkasta. :) Näemme noin 1 - 2 viikon välein.
- Lapsuudenkaverini kanssa välit olivat etääntyneet, koska olimme molemmat asuneet välillä eri paikkakunnilla. Facebookista huomasimme muuttaneemme molemmat takaisin lapsuuden kotipaikkakunnalle. Viestittelemme niitä näitä ja "olis joku kerta kiva tavatakin pitkästä aikaa". Kommentoimme ja tykkäilimme toistemme Facebook-juttuja ja sitten alkoi tulla konkreettisia ehdotuksia "Onpa kuuma päivä, taidan lähteä uimaan, onko teillä menoa tänään, lähdetkö mukaan". Nykyään meillä on sama harrastus eli näemme vähintään kerran viikossa + lisäksi muut tapaamiset satunnaisemmin.
- Työkaveri jonka kanssa juttu luisti ensin töissä tauoilla. Kerran juttelimme leffasta, jonka molemmat olimme ajatelleet käydä katsomassa. Päätimme mennä yhdessä. Sitten tuli töiden jälkeen syömässä ja lasillisella käyntejä, työpalaverin jälkeisiä jatkoja yhdessä yms. Nykyään soitellaan ja nähdään työajan ulkopuolellakin.
- Miehen veljen vaimo, jota alkuun nähtiin "pakollisissa" sukujutuissa ja kun oli mukavaa, niin päätettiin käydä yhdessä vähän siellä sun täällä (alkuun jossain yhdessä tapahtumassa ja siitä sitten lisääntyen). Nykyään on rennot ja läheiset välit ja käydään yhdessä keikoilla, viihteellä, harrastuksissa, kahvilla yms.
- Työkaveri jonka kanssa sattumalta aloimme käydä myös samassa harrastuksessa. Siellä tutustuimme lisää ja aloimme nähdä muutenkin vapaa-ajalla.
- Miehen kaverin vaimo, johon tutustuin miehen kautta. Menin joskus miehen mukaan, kun tämä meni moikkaamaan kaveriaan ja kun miehen kaveri tuli meille, sanoin "kysy jos Kaisakin tulis, olis kiva nähdä :)".
- Ystäväni kaveri, johon tutustuin ystäväni juhlissa. Nykyään tehdään asioita kolmistaan ja teen myös joskus asioita kahdestaan tämän ystäväni kaverin kanssa.
Eli ihan arkisista kuvioista löytyneitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein sellaisiin ihmisiin halutaan tutustua paremmin, jotka ovat vilpittömän ja hyväntahtoisen oloisia ja sillain joustavia, että ovat valmiita tuomitsematta ja nyrpistelemättä osallistumaan erilaisiin keskusteluaiheisiin. Sekin on vain plussaa, jos enemmän kuuntelee ja enemmän pysyy keskustelukaverin valitsemissa aiheissa. Joustavuus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää myös kaverisuhteen syvetessä.
Miten ruvetaan vilpittömön ja hyväntahtoisen oloiseksi, jos omasta mielestään on sellainen mutta silti ei kukaan tule juttelemaan tai jatka juttua jos itse juttelee?
Ystävystyminen vaatii paljon työtä ja jatkuvia aloitteita. Jos juttelet 100 satunnaisen tuttavan tai tuntemattoman kanssa niitä näitä, näistä ehkä 10 alkaa jutella takaisin kiinnostuneen oloisena. Eli noin 10 %! Loput vaikuttaa vähemmän kiinnostuneelta ja se on ihan normaalia. Sitten vaan annat asian olla.
Sitten kun alat jutella näiden 10 % kanssa lisää ja uudestaan ja kutsut kahville, niin asia hiipuu kuitenkin vielä osan kanssa ja lopulta ehkä niistä 100:sta joiden kanssa olet jutellut 1 jää ystäväksesi ja 10 jonkinasteiseksi tuttavaksi.
Eli aktiivisuutta kehiin. Kyllä se jossain vaiheessa nappaa!
Vaikka olisi kuinka huipputyyppi tahansa, yleisempää on saada "pakit" kuin että homma etenee, mutta silti aina välillä se etenee ja sen takia kannattaa yrittää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ei kannata valita yhtä tiettyä ihmistä, jonka haluaa ystäväkseen. Avoimin mielin kannattaa tehdä ystävystymisaloitteita sinne sun tänne.
Vierailija kirjoitti:
Usein sellaisiin ihmisiin halutaan tutustua paremmin, jotka ovat vilpittömän ja hyväntahtoisen oloisia ja sillain joustavia, että ovat valmiita tuomitsematta ja nyrpistelemättä osallistumaan erilaisiin keskusteluaiheisiin. Sekin on vain plussaa, jos enemmän kuuntelee ja enemmän pysyy keskustelukaverin valitsemissa aiheissa. Joustavuus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää myös kaverisuhteen syvetessä.
Minulle tulevat kyllä ihmiset paljon juttelemaan, mutta ei tuttavuus siitä sitten yleensä ala kehittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein sellaisiin ihmisiin halutaan tutustua paremmin, jotka ovat vilpittömän ja hyväntahtoisen oloisia ja sillain joustavia, että ovat valmiita tuomitsematta ja nyrpistelemättä osallistumaan erilaisiin keskusteluaiheisiin. Sekin on vain plussaa, jos enemmän kuuntelee ja enemmän pysyy keskustelukaverin valitsemissa aiheissa. Joustavuus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää myös kaverisuhteen syvetessä.
Minulle tulevat kyllä ihmiset paljon juttelemaan, mutta ei tuttavuus siitä sitten yleensä ala kehittyä.
Millä tavoin osoitat muille, että toivoisit tuttavuuden kehittyvän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein sellaisiin ihmisiin halutaan tutustua paremmin, jotka ovat vilpittömän ja hyväntahtoisen oloisia ja sillain joustavia, että ovat valmiita tuomitsematta ja nyrpistelemättä osallistumaan erilaisiin keskusteluaiheisiin. Sekin on vain plussaa, jos enemmän kuuntelee ja enemmän pysyy keskustelukaverin valitsemissa aiheissa. Joustavuus ja toisen huomioon ottaminen on tärkeää myös kaverisuhteen syvetessä.
Minulle tulevat kyllä ihmiset paljon juttelemaan, mutta ei tuttavuus siitä sitten yleensä ala kehittyä.
Millä tavoin osoitat muille, että toivoisit tuttavuuden kehittyvän?
Niin ja mitä teet itse, jotta tuttavuus kehittyisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin.
Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita.
Ethän sä sinne yhdistystoimintaan menisikään saadaksesi vain kavereita vaan siksi, että se toiminta kiinnostaa sua. Eikä kaikissa yhdistyksissä ole edes mitään jäsenmaksuja. Sitäpaitsi ne jäsenmaksutkin on yleensä aika pieniä.
Kuten sanoin, moni ei varmasti ole NIIN kiinnostunut, että yhdistys kiinnostaisi.
Älä sitten valita, että on mahdoton ystävystyä. Ellet ole kiinnostunut oikein mistään (paitsi itsestäsi), luultavasti et ole kovin kiinnostavaa seuraakaan.
Tuo on tyypillistä ihmiselle joka jää yksin vastentahtoisesti, ei kiinnosta kukaan muu kun hän itse ja hänen asiansa. Eikä ymmärrä, etteivät ne asiat ole kiinnostavia muille.
Minä en tietääkseni ole sanonut, että on mahdotonta ystävystyä. Minulla on itselläni kavereita ja ystäviä, mutta uudetkin kelpaisivat. Jos uudet kaverit kelpaisivat, miksi tällöin kiinnostaisi vain oma itse?
Ei tarvitse mennä henkilöön, jos joku on kanssasi yksioikoisista näkemyksistä eri mieltä. Se, että ei ole kiinnostunut yhdistystoiminnasta harrastussaralla, ei tarkoita, että on kiinnostunut vain itsestään. Monia asioita voi harrastaa ilman fanaattista yhdistystoimintaa.
Minulla ei ainakaan ole agendakaan olla jotenkin poikkeuksellisen kiinnostavaa seuraa ja yrittää mielistellä ihmisiä. Harmillista, jos monilla ihmisillä tällainen on tavoitteena. Eivätköhän he ihan omina, tavallisina itseinään ole kelpoja. Ei tässä mitään erikoisuutta metsästellä.
Minä en oikein ylipäänsä ymmärrä, miksi sinä kirjoitat tähän ketjuun, kun kirjoitat tänne stereotypioita, tympeitä kommentteja, vääristelet, haluat väärinymmärtää ja oikeastaan sinua ilmeisesti v*tuttaa koko aihe. Eikä sinulla ymmärtääkseni ole itselläsi mitään sen suurempaa kosketuspintaa aiheeseen? Mikä on silloin pointti? Sinulla tuntuu olevan paljon patoutumia muista ihmisistä, joten tarvitsekohan sittenkin sinä sitä tukihenkilöä, terapeuttia, sponsoria? Nyt pyörii nimittäin pahasti sama levy, joka usein traumatisoituneella pyörii.
V'tuttaa enemmän ihmiset, jotka valittavat ongelmaa, mutta jos joku tarjoaa ratkaisun, niin sitten suututaan. Mikä suurempi kosketuspinta tarvitaan, joku diplomiko?
90% tahattomasti yksinäisistä on minä-minä-ihmisiä, joilla on kovasti vaatimuksia muille. Ei kiinnosta kun omat asiat, eikä ole oppinut sitä perustotuutta, että sinun asiasi ovat tärkeitä tasan sinulle, eivätkä muut ole olemassa sinun iloksesi. Syyttävät muita omasta yksinäisyydestään, vaikka ratkaisu löytyy tasan peilistä.
Loput 10% on sitten sillä tavalla vammaisia tai sairaita, että heille eivät sosiaalisen kanssakäymisen pelisäännöt kertakaikkiaan avaudu, vaikka menisivät kymmeneen yhdistykseen, tai yrittäisivät kuinka paljon tahansa. Sitä porukkaa kohtaan on aihetta tuntea myötätuntoa.
Tutustuminen etenee yleensä ihan yksinkertaisesti. Vaikka siellä jumpan pukkarissa. Rouva a tulee kysymään, että mistä olet ostanut nuo jumppahousut, kun on niin nätit. Kerrot, mistä ostit ja sanot muutaman muunkin sanan. Jutellaan jumpasta, oliko kivaa ja tehokasta.
Seuraavalla kerralla sinä joko moikkaat tätä rouva a.ta ja olet ilahtuneen näköinen, että joku tuttu on myös paikalla. Tai sitten olet, kuin et huomaisikaan.
Nyt voit miettiä, miksi joillakin tulee tuttuja jopa niistä pukuhuonejutteluistakin ja miksi ne ei joillakin etene
Vierailija kirjoitti:
Tutustuminen etenee yleensä ihan yksinkertaisesti. Vaikka siellä jumpan pukkarissa. Rouva a tulee kysymään, että mistä olet ostanut nuo jumppahousut, kun on niin nätit. Kerrot, mistä ostit ja sanot muutaman muunkin sanan. Jutellaan jumpasta, oliko kivaa ja tehokasta.
Seuraavalla kerralla sinä joko moikkaat tätä rouva a.ta ja olet ilahtuneen näköinen, että joku tuttu on myös paikalla. Tai sitten olet, kuin et huomaisikaan.
Nyt voit miettiä, miksi joillakin tulee tuttuja jopa niistä pukuhuonejutteluistakin ja miksi ne ei joillakin etene
En minä ainakaan ala kellekkään hymyilemään ja moikkailemaan. Ja lopetan sen jumpassa kulunkin, jos joku tulee utelemaan minun housuista jotain.
Minä en ymmärrä, miten muka jotkut saa ystäviä jostain harrastuksista. Minä en ainakaan saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Taikka he tietävät, että ihmiset ajattelevat vain itseään ja turha odottaa myötätuntoa.
Myös oikeasti voi elää hetkessä.Aivan. Ei kannata paljastaa vaikeita tunteitaan, jos haluaa saada muilta hyväksyntää. Positiivisena esiintyminen kannattaa, jos siihen vain kykenee. Itkeä voi sitten itsekseen.
No tuota...eiköhän se ole aika yhteinen luonteenpiirre meille suomalaisille, että tuntemattomien ja puolituttujen seurassa ei edes haluta itkeä? Paitsi, jos on kyse jostain vertaistukiryhmässä olevasta saman kokeneesta ihmisestä. Mulla on ollut elämässäni useitakin vaikeita asioita, mutta en mä ala niistä uusiin ihmisiin tutustuessani avautumaan.
Joillain ihmisillä on se tilanne, ettei elämässä ole lainkaan sellaisia ihmisiä, joilta saisi kaipaamaansa tukea. Silloin on aika vaikea esiintyä kovin tasapainoisena muiden seurassa, jos missään ei koe tulevansa kohdatuksi tuntevana ihmisenä.
Sitten menee terapiaan. Ystävä ei ole tukihenkilö, hänen tehtävänsä ei ole tukea sinua.
Monesti ihmiset kaipaavat vain seuraa. Sinustako siis vaikka keilaamaan tai taidenäyttelyyn lähteminen yksinäisen kanssa on sinusta yhtä kuin hänelle terapeuttina toiminen?
Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.
Minä taas olen. Enkä ole tuo aiempi kirjoittaja. Ihan jokainen aikuisiällä alkanut kaveruus- ja ystävyyssuhteeni on alkanut juuri noin eli kevyellä jutustelulla. En kuulu niihin ihmisiin, jotka uusia ihmisiä tavatessaan alkaa heti keskustella syvällisiä vaan tosiaan kevyestä rupattelusta aloitetaan ja jos toisen kanssa synkkaa, voidaan ryhtyä juttelemaan syvällisemmistäkin aiheista eli ollaan päästy tyttavuustasolta kaveritasolle. Siitä on vielä matkaa ystävyystasolle, mutta jos toisen kanssa ei pääse edes kaveruustasolle asti, ei ole mitään mahdollisuuksia ystävyystasostakaan.