Äitini on kiltti ja normaali ihminen, silti ei ole koskaan välittänyt minusta

Äitini mielestähän hän siis on vahingoittunut minusta, nimenomaan kuulemmma silloin, kun olin lapsi! Mutta se on hänen omaa tulkintaansa ja kuvitelmaansa ja surkeuttaan äitinä, hän ei itse tajunnut, että hänellä oli lapsi, eikä hän ole mikään epäkypsä teini enää, jota läheisin (pieni lapsi) satuttaa piittamattomuudellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(

Se vain jaksaa aina ihmetyttää, kun lapsina vanhemmistaan kärsineitä aikuisia pyydetään ymmärtämään vanhempiaan, eikä esim. itseään. Mitä ymmärrystä se vanhempi siinä kaipaa. Lapsihan sitä tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Jospa olet äitisi kanssa hyvinkin samanlainen persoonaltasi.

Äitisi on nähnyt omat negatiiviset puolensa sinussa ja yrittää päästä niistä eroon.

Äitini on kiltti, alistuva, jopa hieman lammasmainen. Hänen pitää oikein kerätä kiukkua ja tarmoa sanoakseen jostain ihan normaalista epäkohdasta ja näyttää sen jälkeen suorastaan itsekin järkyttyneeltä että sai asian sanottua. Ollaan aika lailla eri puusta veistettyjä ja mikä syy ikinä onkaan minun kohteluuni en usko että hän pystyisi sitä koskaan ulos saamaan itsestään. Haluaa ylläpitää kiltteyden ja normaaliuden kulissia, ei koskaan kerro esim. riidoistaan kenenkään kanssa ja esittäisi että kaikki on hyvin vaikka pöydän alla olisi ruumis.

No etkös ole samanlainen kuin äitisi? Selvisit yksin, et pyytänyt apua. Siivosit, raadoit, et pitänyt puoliasi. Annoit sisaresi kiusata ja alistaa. Olit samanlainen kiltti ja uhrautuva kuin äitisi.

Minua kiinnostaa se isänne rooli perheessä. Miten isä kohteli äitiä ja teitä tyttöjä. Kumpi tytöistä oli isän lemmikki?

En antanut sisareni kiusata, hän vältti konfliktit välinpitämättömyydellä. Jos hän oli ilkeä annoin kaikkine voimineni takaisin. Varsinkin teini-iässä kyseenalaistin todella voimakkaasti lapsuuteni, en saanut vastauksia ja minut leimattiin "hankalaksi teiniksi". Siivosin koska minua ahdisti dynamiikka joka siivottomuudesta tuli. Olen siis huutanut raivonnut keuhkonnut osani, niin että tuntunut että menen rikki. Vaikutus on vaan ollu tasan nolla. Välttelyä ja pilkkaa. Ensimmäinen äidiltä ja viimeinen siskolta.

Isä ei koskaan komentanut siskoani. Hän oli vanhempana (siis sisko) kaiken ulkopuolella, esimerkiksi siivota ei tarvinnut koska tuikitärkeät yläasteen ja lukion läksyt. Omalla kohdallani ne ei enää olleet tärkeitä, koska siskolla oli taas paljon tärkeämpiä asioita.

Isä kohteli äitiä kai ihan ok, mutta äiti ei koskaan puolustanut minua isälle. Isä jakeli käskyt perheessä, ja ne sato niiden päälle jotka oli kotona. Siskoni ei oikeastaan juuri ollut. Uskon että isäni kohdalla syy ei ollut minussa sinänsä vaan siinä että olin paikalla.

Kuulostat ärsyttävältä lapselta, joka auheutti eripuraa ja negatiivista ilmapiiriä raivoamisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(

Se vain jaksaa aina ihmetyttää, kun lapsina vanhemmistaan kärsineitä aikuisia pyydetään ymmärtämään vanhempiaan, eikä esim. itseään. Mitä ymmärrystä se vanhempi siinä kaipaa. Lapsihan sitä tarvitsee.

Ymmärtäminen ja hyväksyminen on eri asia. Ymmärtäminen auttaa itseä (lasta), eikä tekoja tarvitse kuitenkaan hyväksyä oikeina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Jospa olet äitisi kanssa hyvinkin samanlainen persoonaltasi.

Äitisi on nähnyt omat negatiiviset puolensa sinussa ja yrittää päästä niistä eroon.

Äitini on kiltti, alistuva, jopa hieman lammasmainen. Hänen pitää oikein kerätä kiukkua ja tarmoa sanoakseen jostain ihan normaalista epäkohdasta ja näyttää sen jälkeen suorastaan itsekin järkyttyneeltä että sai asian sanottua. Ollaan aika lailla eri puusta veistettyjä ja mikä syy ikinä onkaan minun kohteluuni en usko että hän pystyisi sitä koskaan ulos saamaan itsestään. Haluaa ylläpitää kiltteyden ja normaaliuden kulissia, ei koskaan kerro esim. riidoistaan kenenkään kanssa ja esittäisi että kaikki on hyvin vaikka pöydän alla olisi ruumis.

No etkös ole samanlainen kuin äitisi? Selvisit yksin, et pyytänyt apua. Siivosit, raadoit, et pitänyt puoliasi. Annoit sisaresi kiusata ja alistaa. Olit samanlainen kiltti ja uhrautuva kuin äitisi.

Minua kiinnostaa se isänne rooli perheessä. Miten isä kohteli äitiä ja teitä tyttöjä. Kumpi tytöistä oli isän lemmikki?

En antanut sisareni kiusata, hän vältti konfliktit välinpitämättömyydellä. Jos hän oli ilkeä annoin kaikkine voimineni takaisin. Varsinkin teini-iässä kyseenalaistin todella voimakkaasti lapsuuteni, en saanut vastauksia ja minut leimattiin "hankalaksi teiniksi". Siivosin koska minua ahdisti dynamiikka joka siivottomuudesta tuli. Olen siis huutanut raivonnut keuhkonnut osani, niin että tuntunut että menen rikki. Vaikutus on vaan ollu tasan nolla. Välttelyä ja pilkkaa. Ensimmäinen äidiltä ja viimeinen siskolta.

Isä ei koskaan komentanut siskoani. Hän oli vanhempana (siis sisko) kaiken ulkopuolella, esimerkiksi siivota ei tarvinnut koska tuikitärkeät yläasteen ja lukion läksyt. Omalla kohdallani ne ei enää olleet tärkeitä, koska siskolla oli taas paljon tärkeämpiä asioita.

Isä kohteli äitiä kai ihan ok, mutta äiti ei koskaan puolustanut minua isälle. Isä jakeli käskyt perheessä, ja ne sato niiden päälle jotka oli kotona. Siskoni ei oikeastaan juuri ollut. Uskon että isäni kohdalla syy ei ollut minussa sinänsä vaan siinä että olin paikalla.

Kuulostat ärsyttävältä lapselta, joka auheutti eripuraa ja negatiivista ilmapiiriä raivoamisella.

No ihan varmasti jossain välissä näin olikin. Ja kaikki saivat myös minut uskomaan että minun kohteluni ja tunteeni eivät ole ongelmallisia vaan se, että puhun niistä. Aika paljon myöhemmin olen vasta ymmärtänyt että aidosti tasa-arvoisessa perheessä oltaisiin aika nopeasti pystytty osoittamaan huoleni turhaksi jos sellaisia olisi edes syntynytkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(

Se vain jaksaa aina ihmetyttää, kun lapsina vanhemmistaan kärsineitä aikuisia pyydetään ymmärtämään vanhempiaan, eikä esim. itseään. Mitä ymmärrystä se vanhempi siinä kaipaa. Lapsihan sitä tarvitsee.

Ymmärtäminen ja hyväksyminen on eri asia. Ymmärtäminen auttaa itseä (lasta), eikä tekoja tarvitse kuitenkaan hyväksyä oikeina.

Ei tuollaista tarvitse ymmärtää. Sen voi aivan ongelmitta tuomita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(

Se vain jaksaa aina ihmetyttää, kun lapsina vanhemmistaan kärsineitä aikuisia pyydetään ymmärtämään vanhempiaan, eikä esim. itseään. Mitä ymmärrystä se vanhempi siinä kaipaa. Lapsihan sitä tarvitsee.

Ymmärtäminen ja hyväksyminen on eri asia. Ymmärtäminen auttaa itseä (lasta), eikä tekoja tarvitse kuitenkaan hyväksyä oikeina.

Tuomitseminen ainakin auttaa minun sisäistä lastani paljon enemmän kuin mikään ymmärtäminen. Tuomitsen äitini luuseriksi, enkä arvosta sellaisia pätkääkään. Mitään ymmärrystä siihen ei tarvita. Ymmärtäjät katsovat vierestä, kun tehdään pahaa. Kun olin lapsikin, äitini olisi pitänyt vain tuomita, eikä ymmärtää häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(

Se vain jaksaa aina ihmetyttää, kun lapsina vanhemmistaan kärsineitä aikuisia pyydetään ymmärtämään vanhempiaan, eikä esim. itseään. Mitä ymmärrystä se vanhempi siinä kaipaa. Lapsihan sitä tarvitsee.

Ymmärtäminen ja hyväksyminen on eri asia. Ymmärtäminen auttaa itseä (lasta), eikä tekoja tarvitse kuitenkaan hyväksyä oikeina.

Kaikki pahat teot ovat seurausta ymmärtämisestä. Kun väärintekijä tuomitaan, hän ei pääse enää jatkamaan satuttamistaan.

Aluksi olin ihan varma että sinä ole esikoinen etkä ole isäsi tytär, useinhan juuri nuorempaa lellitään ja vanhempi joutuu ottamaan vastuullisen isosiskon roolin oli miten pieni hyvänsä.

Mutta jos kerran isä on sama ja sinä oletkin nuorempi sisko, niin seuraavaksi järkevin vaihtoehto on juuri se, että äitisi ei vaan ole osannut käsitellä oikein teitä kumpaakaan. Isästä ei ole juuri ollut apua, hän ei ole osannut eritellä minkäälaisia eroja teissä tytöissä vaan hänelle on ollut ihan sama ketä komentaa. Hän ei ole tullut edes ajatelleeksi että hänen pitäisi toimia jotenkin toisin että olisi tasapuolisempi.

Äitinne taas ei varmaankaan osaa suhtautua minkäänlaiseen konfliktiin, menee lukkoon. Hän on ollut kusessa jo esikoisen kanssa ja sitten joutunut hänen ja sinun väliin eikä ole tiennyt miten ratkaisisi teidän välisen konfliktin. Kun sinä olet puolustanut itseäsi ja huutanut, se on saanut äitisi taas lukkoon, koska hän on varmasti rakastanut teitä molempia kuten normaalit äidit tekee, mutta ei ole osannut sitä näyttää oikein, vaan on halunnut pitää asiat tasapainossa niin ettei esikoinen vaan suutu ja että sinäkin tyytyisit osaasi kuten hänkin on aina tehnyt. Olen samaa mieltä myös siitä että teissä on paljon samaa. Siskosi on aina vaatinut kaiken itselleen, hänellä taitaa olla enemmän isänne luonne, hän on aina esikoisen oikeudella olettanut saavansa kaiken ja sinä olet ollut pelkkä tunkeilija hänen elämässään ja ilman kunnollista kasvatusta se on mennyt aivan liian pitkälle ja teidän kaikkien suhteet on kasvaneet kieroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös sillä voi olla merkitystä, kumpi lapsi syntyi ensin. Jos äidillä on traumoja, olen taipuvainen uskomaan, että niitä puretaan esikoiseen, muille onkin sen jälkeen selkeämmin "äidin väylä" tai "äitiysväylä" auki.

Siskoni on esikoinen, 4v vanhempi kuin minä.

Lapsuudessani oli myös se outo piirre että siskoni ei pitänyt minusta ollenkaan. Hän oikeastaan esitti että minua ei ollut olemassakaan. Vasta aikusina "tutustuimme" toisiimme. Hänellekin olen ollut vähän kuin joku pihakoira jota pitää sietää, mutta hänen kohdallaan se oli aina ilkeää, pilkallista ja vihamielistä. Siis jos ei oteta huomioon 99% ajasta jonka hän esitti etten ole olemassa. Se tuntui lapsena ihan normaalilta, enhän muuta tiennyt. Vasta vanhempana tajusin ettei se todellakaan ollut.

Tuli tällainen ajatus mieleen:

Omko äidillsi sisaruksia? Onko itse esikoinen? onko ollut itse aikoinaan mustasukkainen pikkusisarukselleen...? Jos näin, niin samaistui tämän takia siskoosi voimakkaasi kun hän oli sun synnyttyä kovin mustasukkainen. Äitisi eli sun vauva-aikaa tämän kautta ja piti huolen että siskosi varmasti saa sitä huomiota, vaikka uusi vauva... kintymys sinuun sitten äidilläsi jäikin vajaaksi kun vain keskittyi siskoon. Jäi sitten vaan päälle ja siitä tuli normi....kaikille, niin siskolle, äidille kuin sullekin.. ai kaameeta minkälainen skenaario tämäkin.

Entä mites nuo isä-asiat? onko ollut kuvioissa ja millä tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(

Tunnistan samoja asetelmia omasta kodistani, vaikka ei ihan samanlaista eikä noin paha. Meillä ei ole onneksi vaikuttanut sisarusten väleihin, vaan ollaan ihan kavereita keskenämme ja vuorotelleen valitetaan vanhemmistamme.

Olen kuitenkin tässä kolmekymppisenä, omien lasten myötä ja erilaisten tilanteiden myötä tajunnut miten kova äiti on minulle/meille. Itselleni oli vapauttava hetki tajuta, että äitini käytös niinä joinakin hetkinä on ollut törkeää, ja minun ei tarvitse ymmärtää. Olen ymmärtänyt, että äiti ei varmaan pääse yli omasta lapsuudestaan ja erityisesti minä esikoisena olen tulilinjalla. Olen opetellut pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan, vaikka äiti ei pysty tarjoamaan minulle apua ilman että se herättää hänessä katkeruutta kaikesta mitä hän ei saanut.

Meilläkin on niin että siskoni, kuopus, saattaa ihan itsestäänselvänä kertoa jostain mitä äiti teki, äiti auttoi, mitä äiti ei ikinä minulle tekisi.

Kuitekin minäkin sanoisin äitini on ihan kiltti. Mutta varsinkin minua kohtaan hyvin ristiriitainen.

Itse ymmärrän sen minkä pystyn ymmärtämään äitini lapsuudesta käsin. On vaikea antaa sitä mitä ei ole itse saanut.

Lähisuvussani olen nähnyt myös aika räikeää lasten suosimista. Ei taida olla kovin harvinaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Joku oma trauma? Mutta mikä??

Minäkin tajusin vasta tosi äskettäin, että äitini on käyttäytynyt minua kohtaan kuin huonokäytöksinen teini, eli hän on kiukutellut, syyttänyt, vaikken ole tehnyt mitään, raivonnut, kun olisi pitänyt puhua asiallisesi jne.

Mutta ihmiset ovat aina syyttäneet minua, koska en minäkään tajunnut, että äitini ei oikeasti ole rakastanut minua, vaan tajusin vain huonon kohtelun, mutta en syytä sille. Minua aina loukkasi se, kun ihmiset sanoivat, että "äidilläsikin on varmaan ollut vaikeaa", KUKAAN SANOJA EI TAJUNNUT, että ei SE ollut mulle se suru, että äiti EI KÄYTTÄYTYNYT hyvin mua kohtaan, vaan SE, että hän kohteli minua huonosti!

Ihmisten mielestä se ei ilmeisesti ole paha asia, kunhan äidilläni vain oli syy siihen.

Nyt kun olen tajunnut, että äitini ei ollut ainoastaan ilkeä, toiminut väärin ja ollut paha, vaan hän käyttäytyi kuin teini, joka hoitaa inhoamaansa naapurin kakaraa 50-luvulla, jolloin lapselle sai tehdä mitä mieleen juolahti, koska kukaan ei paaponut lapsia kuten nykyisin tehdään, niin tajuan, että niin, eihän äiti ikinä saanut kapinoida omaa äitiään vastaan ja äidille on tehty sillä lailla hirveitä juttuja, että hän joutui asumaan jostain 12(?)-vuotiaasta arkisin yksin jossain toisella paikkakunnalla koulun takia, kai se oli asuntola, ja kummallakin vanhemmalla oli uudet perheet.

Mutta ei ole mun vikani. Ei mua edelleenkään kiinnosta, että äiti sillä olisi oikeutettu kohtelemaan minua pahasti, mutta minua kiehtoo nähdä selkeä vika hänessä, huonous, se antaa voimia omaan paranemiseen. Tähän saakka en tajunnut, miksi hän oli sellainen kuin oli. En nytkään tajua, miksi hän oli sellainen kuin oli, mutta tajuan, miten hänen käytöstään voi kuvailla ei-paikalla-olleille. Että he tyhmät vihdoinkin ymmärtävät, että nope, mä en ollut syyllinen mihinkään.

Niinhän sitä sanotaan, että enempää ei voi antaa kuin mitä itse on saanut. Kyllähän se, että esim joutuu lähtemään kotoa vieraiden nurkkiin tai asuntolaan asumaan 11-12 vuotiaana vaikuttaa persoonaan. Äitisi on joutunut ottamaan itsestään vastuun sangen nuorena.

Eihän se tokikaan ole sinun vika, mutta jos pystyisit edes hieman eläytymään noihin äidin kokemuksiin. En usko, että paraneminen tapahtuu vihaamalla vaan ymmärtämällä.

Ja tajuatko paskapäää, että se, joka ymmärtäjää kaipaa on tuollaisen äidin lapsi, ei se, että se lapsi opettelisi ymmärtämään tuollaista paskaläjäää.

Miksi minua vierasta ihmistä rupeat haukkumaan?

En tietysti tiedä ikääsi, mutta kesken tuntuu olevan prosessisi, kun noin tulistuit.

Omat vanhempani ovat jo haudassa ja hyvin vaatimattomilla eväillä äitini kasvatti ison lapsilauman. Juoposta invalidimiehestä ei juuri ollut tukea. Paljon häpeää, köyhyyttä ja vihaa kuului lapsuuteeni ja nuoruuteeni.

Pitkään minäkin kannon katkeruuksia vanhempiani kohtaan, mutta terapia auttoi hyväksymään tilanteen. Pystyn katsomaan menneisyyteen ja puhumaan lapsuudestani ahdistumatta, se antaa voimaa elämiseen. Viha kuluttaa ja kaventaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi olin ihan varma että sinä ole esikoinen etkä ole isäsi tytär, useinhan juuri nuorempaa lellitään ja vanhempi joutuu ottamaan vastuullisen isosiskon roolin oli miten pieni hyvänsä.

Mutta jos kerran isä on sama ja sinä oletkin nuorempi sisko, niin seuraavaksi järkevin vaihtoehto on juuri se, että äitisi ei vaan ole osannut käsitellä oikein teitä kumpaakaan. Isästä ei ole juuri ollut apua, hän ei ole osannut eritellä minkäälaisia eroja teissä tytöissä vaan hänelle on ollut ihan sama ketä komentaa. Hän ei ole tullut edes ajatelleeksi että hänen pitäisi toimia jotenkin toisin että olisi tasapuolisempi.

Äitinne taas ei varmaankaan osaa suhtautua minkäänlaiseen konfliktiin, menee lukkoon. Hän on ollut kusessa jo esikoisen kanssa ja sitten joutunut hänen ja sinun väliin eikä ole tiennyt miten ratkaisisi teidän välisen konfliktin. Kun sinä olet puolustanut itseäsi ja huutanut, se on saanut äitisi taas lukkoon, koska hän on varmasti rakastanut teitä molempia kuten normaalit äidit tekee, mutta ei ole osannut sitä näyttää oikein, vaan on halunnut pitää asiat tasapainossa niin ettei esikoinen vaan suutu ja että sinäkin tyytyisit osaasi kuten hänkin on aina tehnyt. Olen samaa mieltä myös siitä että teissä on paljon samaa. Siskosi on aina vaatinut kaiken itselleen, hänellä taitaa olla enemmän isänne luonne, hän on aina esikoisen oikeudella olettanut saavansa kaiken ja sinä olet ollut pelkkä tunkeilija hänen elämässään ja ilman kunnollista kasvatusta se on mennyt aivan liian pitkälle ja teidän kaikkien suhteet on kasvaneet kieroon.

Miksei äiti voi nykyisinkään jättää esikoista sivuun ja asettaa aloittajaa edelle? Tai edes samalle viivalle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Joku oma trauma? Mutta mikä??

Minäkin tajusin vasta tosi äskettäin, että äitini on käyttäytynyt minua kohtaan kuin huonokäytöksinen teini, eli hän on kiukutellut, syyttänyt, vaikken ole tehnyt mitään, raivonnut, kun olisi pitänyt puhua asiallisesi jne.

Mutta ihmiset ovat aina syyttäneet minua, koska en minäkään tajunnut, että äitini ei oikeasti ole rakastanut minua, vaan tajusin vain huonon kohtelun, mutta en syytä sille. Minua aina loukkasi se, kun ihmiset sanoivat, että "äidilläsikin on varmaan ollut vaikeaa", KUKAAN SANOJA EI TAJUNNUT, että ei SE ollut mulle se suru, että äiti EI KÄYTTÄYTYNYT hyvin mua kohtaan, vaan SE, että hän kohteli minua huonosti!

Ihmisten mielestä se ei ilmeisesti ole paha asia, kunhan äidilläni vain oli syy siihen.

Nyt kun olen tajunnut, että äitini ei ollut ainoastaan ilkeä, toiminut väärin ja ollut paha, vaan hän käyttäytyi kuin teini, joka hoitaa inhoamaansa naapurin kakaraa 50-luvulla, jolloin lapselle sai tehdä mitä mieleen juolahti, koska kukaan ei paaponut lapsia kuten nykyisin tehdään, niin tajuan, että niin, eihän äiti ikinä saanut kapinoida omaa äitiään vastaan ja äidille on tehty sillä lailla hirveitä juttuja, että hän joutui asumaan jostain 12(?)-vuotiaasta arkisin yksin jossain toisella paikkakunnalla koulun takia, kai se oli asuntola, ja kummallakin vanhemmalla oli uudet perheet.

Mutta ei ole mun vikani. Ei mua edelleenkään kiinnosta, että äiti sillä olisi oikeutettu kohtelemaan minua pahasti, mutta minua kiehtoo nähdä selkeä vika hänessä, huonous, se antaa voimia omaan paranemiseen. Tähän saakka en tajunnut, miksi hän oli sellainen kuin oli. En nytkään tajua, miksi hän oli sellainen kuin oli, mutta tajuan, miten hänen käytöstään voi kuvailla ei-paikalla-olleille. Että he tyhmät vihdoinkin ymmärtävät, että nope, mä en ollut syyllinen mihinkään.

Niinhän sitä sanotaan, että enempää ei voi antaa kuin mitä itse on saanut. Kyllähän se, että esim joutuu lähtemään kotoa vieraiden nurkkiin tai asuntolaan asumaan 11-12 vuotiaana vaikuttaa persoonaan. Äitisi on joutunut ottamaan itsestään vastuun sangen nuorena.

Eihän se tokikaan ole sinun vika, mutta jos pystyisit edes hieman eläytymään noihin äidin kokemuksiin. En usko, että paraneminen tapahtuu vihaamalla vaan ymmärtämällä.

Ja tajuatko paskapäää, että se, joka ymmärtäjää kaipaa on tuollaisen äidin lapsi, ei se, että se lapsi opettelisi ymmärtämään tuollaista paskaläjäää.

Miksi minua vierasta ihmistä rupeat haukkumaan?

En tietysti tiedä ikääsi, mutta kesken tuntuu olevan prosessisi, kun noin tulistuit.

Omat vanhempani ovat jo haudassa ja hyvin vaatimattomilla eväillä äitini kasvatti ison lapsilauman. Juoposta invalidimiehestä ei juuri ollut tukea. Paljon häpeää, köyhyyttä ja vihaa kuului lapsuuteeni ja nuoruuteeni.

Pitkään minäkin kannon katkeruuksia vanhempiani kohtaan, mutta terapia auttoi hyväksymään tilanteen. Pystyn katsomaan menneisyyteen ja puhumaan lapsuudestani ahdistumatta, se antaa voimaa elämiseen. Viha kuluttaa ja kaventaa elämää.

No mun äidillä ei olleet mitkään vaatimattomat eväät. Löysi varakkaasta suvusta miehen ja isäni äiti auttoi äitiäni hänen ottamansa eron jälkeen taloudellisesti todella paljon. Ei sen vertaa voinut olla kiitollinen, että olisi kohdellut varallisuuden saannin mahdollistajaa reilusti. Vaikka enhän mä sitä tehnyt, mutta ilman minua hänelle ois annettu vain kenkää koko suvusta.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi olin ihan varma että sinä ole esikoinen etkä ole isäsi tytär, useinhan juuri nuorempaa lellitään ja vanhempi joutuu ottamaan vastuullisen isosiskon roolin oli miten pieni hyvänsä.

Mutta jos kerran isä on sama ja sinä oletkin nuorempi sisko, niin seuraavaksi järkevin vaihtoehto on juuri se, että äitisi ei vaan ole osannut käsitellä oikein teitä kumpaakaan. Isästä ei ole juuri ollut apua, hän ei ole osannut eritellä minkäälaisia eroja teissä tytöissä vaan hänelle on ollut ihan sama ketä komentaa. Hän ei ole tullut edes ajatelleeksi että hänen pitäisi toimia jotenkin toisin että olisi tasapuolisempi.

Äitinne taas ei varmaankaan osaa suhtautua minkäänlaiseen konfliktiin, menee lukkoon. Hän on ollut kusessa jo esikoisen kanssa ja sitten joutunut hänen ja sinun väliin eikä ole tiennyt miten ratkaisisi teidän välisen konfliktin. Kun sinä olet puolustanut itseäsi ja huutanut, se on saanut äitisi taas lukkoon, koska hän on varmasti rakastanut teitä molempia kuten normaalit äidit tekee, mutta ei ole osannut sitä näyttää oikein, vaan on halunnut pitää asiat tasapainossa niin ettei esikoinen vaan suutu ja että sinäkin tyytyisit osaasi kuten hänkin on aina tehnyt. Olen samaa mieltä myös siitä että teissä on paljon samaa. Siskosi on aina vaatinut kaiken itselleen, hänellä taitaa olla enemmän isänne luonne, hän on aina esikoisen oikeudella olettanut saavansa kaiken ja sinä olet ollut pelkkä tunkeilija hänen elämässään ja ilman kunnollista kasvatusta se on mennyt aivan liian pitkälle ja teidän kaikkien suhteet on kasvaneet kieroon.

Tää alkaa mennä vähän tunnistettavaksi mutta olen saanut niin paljon apua että menkööt:

Siskoni ei vaatinut koskaan mitään. Olen aina sanonut että vaikutti siltä että hänelle vain ilmaantui asioita. Yhtäkkiä hänellä oli piano, sitten kalliit soittotunnit. Ja tietenkin pyörä koska tunneille pitää pyöräillä. Sitten skootteri, ajotunnit ja auto samoista syistä. En koskaan kuullut yhdelläkään sanalla että sisko olisi noita vaatinut. Äitini ja siskoni vietti niin paljon kahdenkeskistä aikaa, että se dynamiikla millä kaikki tuo on tapahtunut on minulle ihan vieras.

Mutta asiat oli siskolleni todella mieluisia eikä ne valuneet millään tavalla minulle. Pianoon en saanut koskea. Autokyytejä hänen ei tarvinnut tarjota. Itselläni ei ollut skootteria tai autoa, kas kun ei minulle ajokorttiakaan maksettu.

Muistan yhden ainoan kerran kun olemme viettäneet äidin kanssa aikaa kahdestaan. Minun piti olla käydä sairaalassa päivä. Muistan kun en melkein uskaltanut hengittää, niin erityiseltä se tuntui. Äiti oli vaivaantunut jotenkin, mitäpä yhteistä puhuttavaa tai muutakaan meillä olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

On se vaan niin kamalaa,kun me äiditkin ollaan vaan tavallisia ihmisiä. Usein käy niin ,

että joku lapsista on äidille mieluisampi.Näin ei tietenkään saisi olla, mutta ei se äiti päivästä toiseen voi olla yli-ihminen ,joka jaksaa näytellä muuta ,mitä sisimmässään tuntee. Me lapset vaan aistimme asiat jo pienestä pitäen missä mennään.

Samahan toistuu kaikkialla,työpaikoilla ym:lla.

Lisäksi toiset kaipaavat sitä hyväksymistä enemmän ,kuin joku muu,Sekin on luonnekysymys ,eikä muuksi muutu.

Nämä on niitä elämän realiteetteja.Surullista.,mutta pakko hyväksyä.

höpöhöpö. Ai että on tavallista että äidinrakkautta ja huomiota riittää vain toiselle lapselle? ja pitäisi olla ok? no ei ole. Ei vaadi yli-ihmistä että huolehtii melko tasapuolisesti lapsistaan. Kaikkea ikävää on maailmassa juu. Onhan se sotakin "realiteetti"(=tosiasia) jossakin. Tai jollakin se realiteetti sitten on jotenkin tunnerajoitteinen äiti. "Realiteetti" eli tosiasia tässä ei tarkoita sitä, että asia olisi ok, eikä satuttaisi tai aiheuttaisi vääjäämättä ongelmia.

Taitaa sulla olla jotakin omakohtaista tässä taustalla? Onko verrattavissa tähän ap:n tapaukseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös sillä voi olla merkitystä, kumpi lapsi syntyi ensin. Jos äidillä on traumoja, olen taipuvainen uskomaan, että niitä puretaan esikoiseen, muille onkin sen jälkeen selkeämmin "äidin väylä" tai "äitiysväylä" auki.

Siskoni on esikoinen, 4v vanhempi kuin minä.

Lapsuudessani oli myös se outo piirre että siskoni ei pitänyt minusta ollenkaan. Hän oikeastaan esitti että minua ei ollut olemassakaan. Vasta aikusina "tutustuimme" toisiimme. Hänellekin olen ollut vähän kuin joku pihakoira jota pitää sietää, mutta hänen kohdallaan se oli aina ilkeää, pilkallista ja vihamielistä. Siis jos ei oteta huomioon 99% ajasta jonka hän esitti etten ole olemassa. Se tuntui lapsena ihan normaalilta, enhän muuta tiennyt. Vasta vanhempana tajusin ettei se todellakaan ollut.

Tuli tällainen ajatus mieleen:

Omko äidillsi sisaruksia? Onko itse esikoinen? onko ollut itse aikoinaan mustasukkainen pikkusisarukselleen...? Jos näin, niin samaistui tämän takia siskoosi voimakkaasi kun hän oli sun synnyttyä kovin mustasukkainen. Äitisi eli sun vauva-aikaa tämän kautta ja piti huolen että siskosi varmasti saa sitä huomiota, vaikka uusi vauva... kintymys sinuun sitten äidilläsi jäikin vajaaksi kun vain keskittyi siskoon. Jäi sitten vaan päälle ja siitä tuli normi....kaikille, niin siskolle, äidille kuin sullekin.. ai kaameeta minkälainen skenaario tämäkin.

Entä mites nuo isä-asiat? onko ollut kuvioissa ja millä tavalla?

Ei ole ollut esikoinen, eikä yhtäkään siskoa. Isänsä oli vähän hulivili mutta lapsille rakas. Äiti ison perheen jämäkkä ja vähän katkeroitunut nainen.

:/

Luepa ap blogitarina nimellä Petojen poika. Kai ne vanhemmat siinäkin blogin nimestä huolimtta ihan kilttejä luonteina olivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(

Se vain jaksaa aina ihmetyttää, kun lapsina vanhemmistaan kärsineitä aikuisia pyydetään ymmärtämään vanhempiaan, eikä esim. itseään. Mitä ymmärrystä se vanhempi siinä kaipaa. Lapsihan sitä tarvitsee.

No eihän ne lapset ole siinä irrallisina. Pitää tutkia koko perhedynamiikkaa. Omilla vanhemmillakin on oma menneisyys, he ovat jonkun lapsia. Tiedän esim oman äitini lapsuudesta asioita, mitkä vaikuttivat hänen äitinä olemiseensa. Tällaisten laajempien yhteyksien katselu ja tajuaminen tuo omat kokemukset oikeaan mittakaavaan. Esim siellä äidin menneisyydessä voi olla seksuaalista hyväksikäyttöä, pahoinpitelyä tai vanhemman kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut lapset on rakkaampia kuin toiset.

Tämä on kai totta vaikka alapeukuttajat ei halua myöntää. Äidit on vajavaisia ihmisiä.

No vaikka jollekin olisikin, mutta kohdella voi siltikin aika tasa-arvoisesti ja samoilla säännöillä!