Äitini on kiltti ja normaali ihminen, silti ei ole koskaan välittänyt minusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt olisi parasta ihan kysyä häneltä, mieluiten face-to-face, että miksi hän ei välitä sinusta, muuten et saa koskaan tietää ja ehkäpä olet käsittänyt jotain väärin ja suret sitä sitten loppuikäsi. 

Onko siinä sitten järkeä -  no ei ole!

Tee näin:

Sovi äitisi kanssa treffit ja sano, että sinulla on hänelle tärkeää kerrottavaa. Tavatkaa jossakin ravintolassa ym, jossa voitte puhua asianne rauhassa ja ottakaa vaikka alkoholiakin vähän, jotta voitte vapautua ja puhua kipeistäkin asioista ja selvittää kaikki sotkut.

Puhua olen yrittänyt, kiukuspäissäni ja huutanutkin. Mutta olen saanut vain voivottelua ja hiljaisuutta osakseni ja sisko on vahingoniloisesti ilkkunut kateudesta. Annoin jossain vaiheessa anteeksi ja uskoin itsekin että olen vain kateellinen, sitten tapahtui yhtä sun toista mitä ei enää hyvälläkään mielikuvitusella saa väännettyä tasapuoliseksi kohteluksi. Ja varsinkin kun ystäväni ja mieheni koko ajan kysyivät, että miten sinä tuollaiseen suostut? Sitten aloitin radiohiljaisuuden eikä äitini ole tehnyt mitään sen katkaisemiseksi. Minun itseni kannalta on ollut terveintä vaan hyväksyä ettei minua kaivata, koska niin se vain on. Olen pystynyt siihen, nyt yritän ymmärtää syitä. En ole itse äiti, niin en osaa ajatella miten kylmä tai lämmin voi ihminen olla omia lapsia kohtaan.

Sullehan ei siis ehdotettukaan jo kokeilemiasi tapoja, eli huutamista, raivoomista jne. Vaan rauhallista keskustelua.

Kirjoitin hassusti, tarkoitin että olen puhunut (ja puhunut ja puhunut) sitten vaatinut ja vääntänytkin. Vastassani on muuri, kieltämisen ja vaikenemisen. Joskus teini-ikäisenä sain äitini myöntämään ettei hän ole kohdellut minua tasa-arvoisesti ja hän käyttäyti kuin olisin maailman julmin ihminen kun joutui sen myöntämään. Mikään ei muuttunut ja silloin älysin ettei ole kyse siitä, että he eivät ymmärtäisi ja siksi käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Vaan siitä, että minä en vain ole yhtä (än) tärkeä.

Ei ole kyse mistään hetken ongelmasta vaan olen ihan lapsuudesta asti kärsinyt kaikesta mahdollisesta. Ulkopuoliset ovat pitkään jo sanoneet että kestän liikaa. Ei siis ole mikään väärinkäsitys kyseessä. En jaksaisi vääntää perusteista vaan kaipaan työkaluja ymmärtämiseen.

Kuulostaa kummalliselta. Ja todella ikävältä tottakai. Pakko ihan ensiksi puuttua otsikkoosi, eihän tuo käytös nyt ihan kiltiltä ja normaalilta vaikuta...

Sulla on siis sisko. Onko teillä paljon ikäeroa? Oletteko samankaltaisia vai ihan erilaisia, millä lailla? Onko teillä sama isä? Onko isäsi varmasti se, joksi häntä luulet? Olitko toivottu lapsi vai vahinko? Tosi outoa että ihan lapsuudesta saakka on tuota eriarvoista kohteua jatkunut. Miten se on ilmennyt? Muistutatko jotakin äidillesi vastemielistä henkilöä? Aika hankala kyllä arvailla asiaa.

Tai ehkä hän samaistuu siskoosi ja siksi on suosinut tätä, sinä olet erilaisempi eikä hän osaa sinua niin ymmärtää? Eli onko äidissäsi ja siskossasi paljon samaa? Ja sitten äidilläsi on jotakin ihme tunnelukkoja, joiden takia ei ole pystynyt hoitamaan asiaa hyvin eikä tasapuolisesti?

Tuo ymmärtäminen on kinkkinen asia. Minäkin olen sellainen, jolle on tärkeä ymmärtää syvällisesti toisten käytöstä, tekoja ja motiiveja niiden takana. Mulla on kaksi henkilöä, joita en loppuun asti vain pysty ymmärtämään. Kumpaakin ymmärrän hyvin pitkälle ns. syitä ja seurauksia, tiedän vakavia puutteita heidän lapsuudessaan jne. mutta sitä tiettyä tunnekylmyyttä, joka joissain asioissa on tullut vastaan, sitä en vain pysty ymmärtämään, vaikka pääni puhki koittaisin miettiä ja samaistua jne. (huom. ymmärtäminen ja hyväksyminen on kaksi ihan eri asiaa.) Ehkä ihmisissä on joitakin sellaisia lukkoja, jotka ovat heille itselleenkin sokea piste ja ilmenevät sitten kummallisilla tavoilla. En tiedä.

Vastasin edelliselle jotain jo, mutta ollaan siis 4-5 vuoden ikäerolla synnytty, ja molemmat niin kopioita isästämme kuin olla ja voi. Olen myöhemmin oppinut että siskoni oli tosi ujo lapsi esim koulussa mutta kotona ihan tyranni minua kohtaan. olen aina ollut 100 % varma että olen vahinko koska minua on kohdeltu miten on ja koska siskoni on aina kun vanhemmat ovat olleet poissa sitä minulle toistellut.

Kasvoin aika itsenäiseksi koska en ole kokenut että voisin olla oikeutettu apuun, materialistiseen tai henkiseen. Jos minuun pienenä sattui, pahastikin, en kertonut kenellekään vaan menin ja hoidin itse itseni. Luulen että minulle ei koskaan tullut tunnetta turvasta johon voin tukeutua koska en ole sellaista kokenut.

Ehkä äitini vierastaa tätä? Mutta valitettavasti se on hänen luomansa siinä tapauksessa. Ja itselleni kova vankila, en osaa huolistani kertoa, kannan kaiken yksin.

Älä selitä äitisi vikoja ymmärtämällä häntä <3

Jos hän ei voinut luoda sinulle turvaa, se ei johdu mistään vierastamisesta. Ikävä kyllä en osaa sanoa, mistä se on johtunut. Sulle lähetän myötätuntoa <3

Kiitos paljon! Oon joskus aikaisemmin puhunut tästä aiheesta täällä ja saanut muutaman tosi hyvän viestin. Tallensin ne puhelimeen ja katson niitä aina silloin kun mietin että olenko jotenkin epäreilu kun en enää anna itseäni kohdeltavan huonosti. Voisin lisätä tämänkin sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, tiedätkö oikeasti, millainen on narsistinen äiti? Oletko selvittänyt sitä niin, että voit sen mahdollisuuden rajata pois? Tiedätkö mikä on kultainen lapsi-syntipukki asetelma?

Tiedän enkä väitä, että tässä ei olisi jotain sellaisia piirteitä. Mutta; äitini ei ole koskaan, ei koskaan sanonut pahaa sanaa minusta minulle. Ei arvostellut, ei vertaillut. Hän on kohdellut minua ihan perushygieenisesti jos näin voi sanoa :) en muista että olisi edes huutanut ikinä... Meillä ei vaan ole mitään semmoista äiti-lapsi suhdetta, hän on ihan sormien läpi valuvaa hiekkaa jos yritän asiasta puhua. Mua ei siis ikinä ole kohdeltu huonosti. Mutta ei hyvinkään. Vaikea selittää.

Voiko narsistiäiti olla tuollainen? Eikö narsistit olisi enemmän sellaisia hajota ja hallitse -tyyppisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Jospa olet äitisi kanssa hyvinkin samanlainen persoonaltasi.

Äitisi on nähnyt omat negatiiviset puolensa sinussa ja yrittää päästä niistä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Jospa olet äitisi kanssa hyvinkin samanlainen persoonaltasi.

Äitisi on nähnyt omat negatiiviset puolensa sinussa ja yrittää päästä niistä eroon.

Äitini on kiltti, alistuva, jopa hieman lammasmainen. Hänen pitää oikein kerätä kiukkua ja tarmoa sanoakseen jostain ihan normaalista epäkohdasta ja näyttää sen jälkeen suorastaan itsekin järkyttyneeltä että sai asian sanottua. Ollaan aika lailla eri puusta veistettyjä ja mikä syy ikinä onkaan minun kohteluuni en usko että hän pystyisi sitä koskaan ulos saamaan itsestään. Haluaa ylläpitää kiltteyden ja normaaliuden kulissia, ei koskaan kerro esim. riidoistaan kenenkään kanssa ja esittäisi että kaikki on hyvin vaikka pöydän alla olisi ruumis.

Äitisi on varmasti välittänyt sinustakin, mutta kohdellut kuitenkin huonosti ja väärin. On itseasiassa melko yleistä, että vain yhtä laata kohdellaan huonosti ja muita hyvin. Tai ei kai yleistä, muttei ihan tavatontakaan.

Mä suosittelen kovasti sinua käymään noita asioita läpi ihan psykologin kanssa. Niillä on tosi kauaskantoiset vaikutukset, ja erityisesti jos sulla on lapsia tai aiot hankkia, niin tahtomattaan tuota väärää kohtelua tulee tehtyä omillekin lapsille. Ne on niin syvälle juurtuneita malleja. Tsemppiä, hienoa että olet pystynyt tekemään päätöksen, joka elämääsi on parantanut!

Onko äidin suhtautuminen siskoosi mielestäsi normaalia, haluaisitko itse sellaista kaikkine yksityiskohtineen? Jos hän olisikin mielistellyt sinua, se olisi varmastikin vaikuttanut epäedullisesti sinunkin luonteesi kehittymiseen. Parempi näin, sanoisin.

Olisiko äiti vaistonnut siskosi mustasukkaisuuden ja siksi pyrkinyt pitämään sinuun silminnähden neutraalit välit? Ei siis ole opetettu lasta sietämään tavanomaisia, elämään kuuluvia tunteita, ja on ehkä haluttu päästä näin likeisempään suhteeseenkin.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko äiti vaistonnut siskosi mustasukkaisuuden ja siksi pyrkinyt pitämään sinuun silminnähden neutraalit välit? Ei siis ole opetettu lasta sietämään tavanomaisia, elämään kuuluvia tunteita, ja on ehkä haluttu päästä näin likeisempään suhteeseenkin.

Hei, tämähän kuulostaa jo loogiselta! Kiitos!! Uskomatonta miten paljon voi pyöritellä itse asioita eikä tule edes mieleen. Tiedän että siskoni on ollut äidilleni iso juttu syntyessään ja että äitini ei osaa sanoittaa lapsille tunteita tai kasvattaa heitä juuri millään nykyaikaisista vanhemmista järkevillä tavoilla. Ehkä juuri tästä kaikki on lähtenyt liikkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Onko äidin suhtautuminen siskoosi mielestäsi normaalia, haluaisitko itse sellaista kaikkine yksityiskohtineen? Jos hän olisikin mielistellyt sinua, se olisi varmastikin vaikuttanut epäedullisesti sinunkin luonteesi kehittymiseen. Parempi näin, sanoisin.

Oisi ihan kiva ajatella näin jälkikäteen, mutta pakko sanoa että en usko. Kyllä lapsi kaipaa tulla nähdyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Jospa olet äitisi kanssa hyvinkin samanlainen persoonaltasi.

Äitisi on nähnyt omat negatiiviset puolensa sinussa ja yrittää päästä niistä eroon.

Äitini on kiltti, alistuva, jopa hieman lammasmainen. Hänen pitää oikein kerätä kiukkua ja tarmoa sanoakseen jostain ihan normaalista epäkohdasta ja näyttää sen jälkeen suorastaan itsekin järkyttyneeltä että sai asian sanottua. Ollaan aika lailla eri puusta veistettyjä ja mikä syy ikinä onkaan minun kohteluuni en usko että hän pystyisi sitä koskaan ulos saamaan itsestään. Haluaa ylläpitää kiltteyden ja normaaliuden kulissia, ei koskaan kerro esim. riidoistaan kenenkään kanssa ja esittäisi että kaikki on hyvin vaikka pöydän alla olisi ruumis.

No etkös ole samanlainen kuin äitisi? Selvisit yksin, et pyytänyt apua. Siivosit, raadoit, et pitänyt puoliasi. Annoit sisaresi kiusata ja alistaa. Olit samanlainen kiltti ja uhrautuva kuin äitisi.

Minua kiinnostaa se isänne rooli perheessä. Miten isä kohteli äitiä ja teitä tyttöjä. Kumpi tytöistä oli isän lemmikki?

Ja voisiko äidin saada avautumaan lapsuuskotinsa perhedynamiikasta?

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Jospa olet äitisi kanssa hyvinkin samanlainen persoonaltasi.

Äitisi on nähnyt omat negatiiviset puolensa sinussa ja yrittää päästä niistä eroon.

Äitini on kiltti, alistuva, jopa hieman lammasmainen. Hänen pitää oikein kerätä kiukkua ja tarmoa sanoakseen jostain ihan normaalista epäkohdasta ja näyttää sen jälkeen suorastaan itsekin järkyttyneeltä että sai asian sanottua. Ollaan aika lailla eri puusta veistettyjä ja mikä syy ikinä onkaan minun kohteluuni en usko että hän pystyisi sitä koskaan ulos saamaan itsestään. Haluaa ylläpitää kiltteyden ja normaaliuden kulissia, ei koskaan kerro esim. riidoistaan kenenkään kanssa ja esittäisi että kaikki on hyvin vaikka pöydän alla olisi ruumis.

No etkös ole samanlainen kuin äitisi? Selvisit yksin, et pyytänyt apua. Siivosit, raadoit, et pitänyt puoliasi. Annoit sisaresi kiusata ja alistaa. Olit samanlainen kiltti ja uhrautuva kuin äitisi.

Minua kiinnostaa se isänne rooli perheessä. Miten isä kohteli äitiä ja teitä tyttöjä. Kumpi tytöistä oli isän lemmikki?

En antanut sisareni kiusata, hän vältti konfliktit välinpitämättömyydellä. Jos hän oli ilkeä annoin kaikkine voimineni takaisin. Varsinkin teini-iässä kyseenalaistin todella voimakkaasti lapsuuteni, en saanut vastauksia ja minut leimattiin "hankalaksi teiniksi". Siivosin koska minua ahdisti dynamiikka joka siivottomuudesta tuli. Olen siis huutanut raivonnut keuhkonnut osani, niin että tuntunut että menen rikki. Vaikutus on vaan ollu tasan nolla. Välttelyä ja pilkkaa. Ensimmäinen äidiltä ja viimeinen siskolta.

Isä ei koskaan komentanut siskoani. Hän oli vanhempana (siis sisko) kaiken ulkopuolella, esimerkiksi siivota ei tarvinnut koska tuikitärkeät yläasteen ja lukion läksyt. Omalla kohdallani ne ei enää olleet tärkeitä, koska siskolla oli taas paljon tärkeämpiä asioita.

Isä kohteli äitiä kai ihan ok, mutta äiti ei koskaan puolustanut minua isälle. Isä jakeli käskyt perheessä, ja ne sato niiden päälle jotka oli kotona. Siskoni ei oikeastaan juuri ollut. Uskon että isäni kohdalla syy ei ollut minussa sinänsä vaan siinä että olin paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Joku oma trauma? Mutta mikä??

Minäkin tajusin vasta tosi äskettäin, että äitini on käyttäytynyt minua kohtaan kuin huonokäytöksinen teini, eli hän on kiukutellut, syyttänyt, vaikken ole tehnyt mitään, raivonnut, kun olisi pitänyt puhua asiallisesi jne.

Mutta ihmiset ovat aina syyttäneet minua, koska en minäkään tajunnut, että äitini ei oikeasti ole rakastanut minua, vaan tajusin vain huonon kohtelun, mutta en syytä sille. Minua aina loukkasi se, kun ihmiset sanoivat, että "äidilläsikin on varmaan ollut vaikeaa", KUKAAN SANOJA EI TAJUNNUT, että ei SE ollut mulle se suru, että äiti EI KÄYTTÄYTYNYT hyvin mua kohtaan, vaan SE, että hän kohteli minua huonosti!

Ihmisten mielestä se ei ilmeisesti ole paha asia, kunhan äidilläni vain oli syy siihen.

Nyt kun olen tajunnut, että äitini ei ollut ainoastaan ilkeä, toiminut väärin ja ollut paha, vaan hän käyttäytyi kuin teini, joka hoitaa inhoamaansa naapurin kakaraa 50-luvulla, jolloin lapselle sai tehdä mitä mieleen juolahti, koska kukaan ei paaponut lapsia kuten nykyisin tehdään, niin tajuan, että niin, eihän äiti ikinä saanut kapinoida omaa äitiään vastaan ja äidille on tehty sillä lailla hirveitä juttuja, että hän joutui asumaan jostain 12(?)-vuotiaasta arkisin yksin jossain toisella paikkakunnalla koulun takia, kai se oli asuntola, ja kummallakin vanhemmalla oli uudet perheet.

Mutta ei ole mun vikani. Ei mua edelleenkään kiinnosta, että äiti sillä olisi oikeutettu kohtelemaan minua pahasti, mutta minua kiehtoo nähdä selkeä vika hänessä, huonous, se antaa voimia omaan paranemiseen. Tähän saakka en tajunnut, miksi hän oli sellainen kuin oli. En nytkään tajua, miksi hän oli sellainen kuin oli, mutta tajuan, miten hänen käytöstään voi kuvailla ei-paikalla-olleille. Että he tyhmät vihdoinkin ymmärtävät, että nope, mä en ollut syyllinen mihinkään.

Niinhän sitä sanotaan, että enempää ei voi antaa kuin mitä itse on saanut. Kyllähän se, että esim joutuu lähtemään kotoa vieraiden nurkkiin tai asuntolaan asumaan 11-12 vuotiaana vaikuttaa persoonaan. Äitisi on joutunut ottamaan itsestään vastuun sangen nuorena.

Eihän se tokikaan ole sinun vika, mutta jos pystyisit edes hieman eläytymään noihin äidin kokemuksiin. En usko, että paraneminen tapahtuu vihaamalla vaan ymmärtämällä.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut lapset on rakkaampia kuin toiset.

Tämä on kai totta vaikka alapeukuttajat ei halua myöntää. Äidit on vajavaisia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Joku oma trauma? Mutta mikä??

Minäkin tajusin vasta tosi äskettäin, että äitini on käyttäytynyt minua kohtaan kuin huonokäytöksinen teini, eli hän on kiukutellut, syyttänyt, vaikken ole tehnyt mitään, raivonnut, kun olisi pitänyt puhua asiallisesi jne.

Mutta ihmiset ovat aina syyttäneet minua, koska en minäkään tajunnut, että äitini ei oikeasti ole rakastanut minua, vaan tajusin vain huonon kohtelun, mutta en syytä sille. Minua aina loukkasi se, kun ihmiset sanoivat, että "äidilläsikin on varmaan ollut vaikeaa", KUKAAN SANOJA EI TAJUNNUT, että ei SE ollut mulle se suru, että äiti EI KÄYTTÄYTYNYT hyvin mua kohtaan, vaan SE, että hän kohteli minua huonosti!

Ihmisten mielestä se ei ilmeisesti ole paha asia, kunhan äidilläni vain oli syy siihen.

Nyt kun olen tajunnut, että äitini ei ollut ainoastaan ilkeä, toiminut väärin ja ollut paha, vaan hän käyttäytyi kuin teini, joka hoitaa inhoamaansa naapurin kakaraa 50-luvulla, jolloin lapselle sai tehdä mitä mieleen juolahti, koska kukaan ei paaponut lapsia kuten nykyisin tehdään, niin tajuan, että niin, eihän äiti ikinä saanut kapinoida omaa äitiään vastaan ja äidille on tehty sillä lailla hirveitä juttuja, että hän joutui asumaan jostain 12(?)-vuotiaasta arkisin yksin jossain toisella paikkakunnalla koulun takia, kai se oli asuntola, ja kummallakin vanhemmalla oli uudet perheet.

Mutta ei ole mun vikani. Ei mua edelleenkään kiinnosta, että äiti sillä olisi oikeutettu kohtelemaan minua pahasti, mutta minua kiehtoo nähdä selkeä vika hänessä, huonous, se antaa voimia omaan paranemiseen. Tähän saakka en tajunnut, miksi hän oli sellainen kuin oli. En nytkään tajua, miksi hän oli sellainen kuin oli, mutta tajuan, miten hänen käytöstään voi kuvailla ei-paikalla-olleille. Että he tyhmät vihdoinkin ymmärtävät, että nope, mä en ollut syyllinen mihinkään.

Niinhän sitä sanotaan, että enempää ei voi antaa kuin mitä itse on saanut. Kyllähän se, että esim joutuu lähtemään kotoa vieraiden nurkkiin tai asuntolaan asumaan 11-12 vuotiaana vaikuttaa persoonaan. Äitisi on joutunut ottamaan itsestään vastuun sangen nuorena.

Eihän se tokikaan ole sinun vika, mutta jos pystyisit edes hieman eläytymään noihin äidin kokemuksiin. En usko, että paraneminen tapahtuu vihaamalla vaan ymmärtämällä.

Miksi kiinnostaisi eläytyä, kun hän ei itsekään osaa suhtautua niihin? Ihan kykenemätön käsittelemään niiden HÄNESSÄ ITSESSÄÄN AIHEUTTAMIA VIKOJA. Muissa kyllä opetteli näkemään vikoja, oikea teiniprinsessa siinä mielessä. Jos hän itsekin surisi sitä, että se pilasi hänet, mutta ei! Kuvittelee olleensa pärjääjä! Surkea luuseri, joka tuhosi oman lapsensa elämän, se hän on, ei mikään pärjääjä. Ois tabbanut itsensä vaan, jos pärjääminen tarkoitti ettei itse enää vahingoitu kokemuksistaan, vaan kaataa ne toisen niskaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut lapset on rakkaampia kuin toiset.

Tämä on kai totta vaikka alapeukuttajat ei halua myöntää. Äidit on vajavaisia ihmisiä.

Se ei selitä tätä ketjua ja toisekseen vaikka noin onkin, niin sitä ei kuulu sanoa tässä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Joku oma trauma? Mutta mikä??

Minäkin tajusin vasta tosi äskettäin, että äitini on käyttäytynyt minua kohtaan kuin huonokäytöksinen teini, eli hän on kiukutellut, syyttänyt, vaikken ole tehnyt mitään, raivonnut, kun olisi pitänyt puhua asiallisesi jne.

Mutta ihmiset ovat aina syyttäneet minua, koska en minäkään tajunnut, että äitini ei oikeasti ole rakastanut minua, vaan tajusin vain huonon kohtelun, mutta en syytä sille. Minua aina loukkasi se, kun ihmiset sanoivat, että "äidilläsikin on varmaan ollut vaikeaa", KUKAAN SANOJA EI TAJUNNUT, että ei SE ollut mulle se suru, että äiti EI KÄYTTÄYTYNYT hyvin mua kohtaan, vaan SE, että hän kohteli minua huonosti!

Ihmisten mielestä se ei ilmeisesti ole paha asia, kunhan äidilläni vain oli syy siihen.

Nyt kun olen tajunnut, että äitini ei ollut ainoastaan ilkeä, toiminut väärin ja ollut paha, vaan hän käyttäytyi kuin teini, joka hoitaa inhoamaansa naapurin kakaraa 50-luvulla, jolloin lapselle sai tehdä mitä mieleen juolahti, koska kukaan ei paaponut lapsia kuten nykyisin tehdään, niin tajuan, että niin, eihän äiti ikinä saanut kapinoida omaa äitiään vastaan ja äidille on tehty sillä lailla hirveitä juttuja, että hän joutui asumaan jostain 12(?)-vuotiaasta arkisin yksin jossain toisella paikkakunnalla koulun takia, kai se oli asuntola, ja kummallakin vanhemmalla oli uudet perheet.

Mutta ei ole mun vikani. Ei mua edelleenkään kiinnosta, että äiti sillä olisi oikeutettu kohtelemaan minua pahasti, mutta minua kiehtoo nähdä selkeä vika hänessä, huonous, se antaa voimia omaan paranemiseen. Tähän saakka en tajunnut, miksi hän oli sellainen kuin oli. En nytkään tajua, miksi hän oli sellainen kuin oli, mutta tajuan, miten hänen käytöstään voi kuvailla ei-paikalla-olleille. Että he tyhmät vihdoinkin ymmärtävät, että nope, mä en ollut syyllinen mihinkään.

Niinhän sitä sanotaan, että enempää ei voi antaa kuin mitä itse on saanut. Kyllähän se, että esim joutuu lähtemään kotoa vieraiden nurkkiin tai asuntolaan asumaan 11-12 vuotiaana vaikuttaa persoonaan. Äitisi on joutunut ottamaan itsestään vastuun sangen nuorena.

Eihän se tokikaan ole sinun vika, mutta jos pystyisit edes hieman eläytymään noihin äidin kokemuksiin. En usko, että paraneminen tapahtuu vihaamalla vaan ymmärtämällä.

Ja tajuatko paskapäää, että se, joka ymmärtäjää kaipaa on tuollaisen äidin lapsi, ei se, että se lapsi opettelisi ymmärtämään tuollaista paskaläjäää.

Koska mä siis ymmärrän äitiäni aivan tarpeeksi. Miten hän on tässä kuviossa suhteessa minuun vahingoittunut, että minun pitäisi ymmärtää häntä, kuvailisitko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni. Isosiskoni (ikäero kolme vuotta) oli alusta saakka todella mustasukkainen ja yritti nipistellä ja vääntää aina kun silmä vältti, äidin kertoman mukaan. Omat vanhempani varmaan osasivat jotenkin paremmin suhtautua. Ei jäänyt oloa että olisin vähemmän tärkeä tai rakas. Siskoni kuitenkin jatkoi pientä ja suurempaakin kiusaa siihen saakka kunnes opin antamaan takaisin. Sitten tapeltiinkin ihan tosissamme ja kovasti murrosikään saakka.

Jospa tosiaan sun äiti oli jotenkin aggression ja mustasukkaisuuden kanssa niin lukossa että pyrki vain lepyttelemään siskoasi ja saattoi vieläpä kokea syyllisyyttä siitä että teki toisen lapsen. Mikä on sinua kohtaan täysin väärin mutta jos äitisi oli ns "kiltti ihminen" joka ei osannut laittaa siskollesi rajoja?

Juu ja siis vaikka meillä pääty olemaan mun siskon kanssa aikuisena hyvät välit niin se ei oo koskaan tajunnut että miksi mua pitäisi kohdella samalla tavalla kuin sitä. Siis välillä mietin, että tajuaako se edes että meillä on samat vanhemmat. Kertoo vaikka ulkomaanmatkasta heidän kanssaan, ja näkee ettei sille tule mieleenkään että mä en ole moisista eduista koskaan nauttinut. Ei siis yritä saada kateelliseksi vaan ihan kun kertoisi jollekin kaverille. En usko että se pystyisi edes hiffaamaan sellaista universumia jossa mun kanssa käytäis ulkomailla ja se jäisi kotiin.

Tämä siis ap.

Toivottavasti ketju pysyisi pääpiirteissään tässä asiassa, kun en haluaisi alkaa etsiä vastauksia minkään raivoamisfloodin keskeltä :(