Äitini on kiltti ja normaali ihminen, silti ei ole koskaan välittänyt minusta

Vierailija kirjoitti:

Ja siihen aikaan kouluviikot vieläpä olivat 6-päiväisiä, joten hän sai olla reilun vuorokauden viikosta kotona ja tuli tuskin paljonkaan huomioiduksi, kun äidillään oli uusi lapsi. Mutta eipä se silti oikeuta mihinkään huonoon käytökseen lastaan kohtaan, eikä siihen, ettei tajua lapsia jos hankkii heitä. Eikä käyttäytymään itse huonosti ja syyttämään OMAA LASTA SITTEN SIITÄ, kun lapsi aivan oikeutetusti ensin hermostuu, sitten suuttuu ja lopulta raivostuu kun kohdellaan väärin, eikä asiaa oikaista, vaan vielä syytetään lisää omaa lasta. En anna näitä koskaan anteksi, koitan vain selvittää itse, mistä kaikki saamani kura on johtunut.

9

Mä oon käynyt noita samanlaisia vihantunteita myös läpi, tuntui ettei ne lopu koskaan ja pelottikin, kun en ole koskaan ketään kohtaan noin tuntenut, saati perhettäni. Toivottavasti sulle köy samoin, kuin minull että viha muuttuu haikeaksi suruksi...

Mietin juuri tänään että oon aikuisiälle asti ajatellut esim. että jos voittaisin lotossa niin ostaisin äidille uuden kodin. Siskoni puhui aina siitä mitä hankkisi itselleen ja pidin häntä epäempaattisena. Nyt kun ajattelin että jos voittaisin lotossa, en enää ajatellut äitini auttamista. Ehkä olen roikkunut hänessä enkä kasvanut irti kuten siskoni, joka kasvatettiin rakkaudella. Ehkä hän ei olekaan epäempaattinen vaan normaali. Ehkä minäkin olen nyt normaalimpi kun ajattelen itseäni.

Anteeksi tämä tajunnanvirta :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Mikäkö? Narsismi, persoonallisuushäiriö.

Ei hän ole narsisti. Ihan normaali ihminen, minun roolini hänen elämässään on vaan ollut semmoinen että olen ihan statisti. Kohtelee ihan perusystävällisesti mutta siskolleni hän on Äiti henkeen ja vereen, siskoni on kultamunia muniva hanhi.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti, is that you?

Tuskin ap on, mutta kommentoija 9 ja 12 voisi olla. Toivottavasti ei pilaa taas ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt olisi parasta ihan kysyä häneltä, mieluiten face-to-face, että miksi hän ei välitä sinusta, muuten et saa koskaan tietää ja ehkäpä olet käsittänyt jotain väärin ja suret sitä sitten loppuikäsi. 

Onko siinä sitten järkeä -  no ei ole!

Tee näin:

Sovi äitisi kanssa treffit ja sano, että sinulla on hänelle tärkeää kerrottavaa. Tavatkaa jossakin ravintolassa ym, jossa voitte puhua asianne rauhassa ja ottakaa vaikka alkoholiakin vähän, jotta voitte vapautua ja puhua kipeistäkin asioista ja selvittää kaikki sotkut.

Puhua olen yrittänyt, kiukuspäissäni ja huutanutkin. Mutta olen saanut vain voivottelua ja hiljaisuutta osakseni ja sisko on vahingoniloisesti ilkkunut kateudesta. Annoin jossain vaiheessa anteeksi ja uskoin itsekin että olen vain kateellinen, sitten tapahtui yhtä sun toista mitä ei enää hyvälläkään mielikuvitusella saa väännettyä tasapuoliseksi kohteluksi. Ja varsinkin kun ystäväni ja mieheni koko ajan kysyivät, että miten sinä tuollaiseen suostut? Sitten aloitin radiohiljaisuuden eikä äitini ole tehnyt mitään sen katkaisemiseksi. Minun itseni kannalta on ollut terveintä vaan hyväksyä ettei minua kaivata, koska niin se vain on. Olen pystynyt siihen, nyt yritän ymmärtää syitä. En ole itse äiti, niin en osaa ajatella miten kylmä tai lämmin voi ihminen olla omia lapsia kohtaan.

Sullehan ei siis ehdotettukaan jo kokeilemiasi tapoja, eli huutamista, raivoomista jne. Vaan rauhallista keskustelua.

Kirjoitin hassusti, tarkoitin että olen puhunut (ja puhunut ja puhunut) sitten vaatinut ja vääntänytkin. Vastassani on muuri, kieltämisen ja vaikenemisen. Joskus teini-ikäisenä sain äitini myöntämään ettei hän ole kohdellut minua tasa-arvoisesti ja hän käyttäyti kuin olisin maailman julmin ihminen kun joutui sen myöntämään. Mikään ei muuttunut ja silloin älysin ettei ole kyse siitä, että he eivät ymmärtäisi ja siksi käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Vaan siitä, että minä en vain ole yhtä (än) tärkeä.

Ei ole kyse mistään hetken ongelmasta vaan olen ihan lapsuudesta asti kärsinyt kaikesta mahdollisesta. Ulkopuoliset ovat pitkään jo sanoneet että kestän liikaa. Ei siis ole mikään väärinkäsitys kyseessä. En jaksaisi vääntää perusteista vaan kaipaan työkaluja ymmärtämiseen.

Kuulostaa kummalliselta. Ja todella ikävältä tottakai. Pakko ihan ensiksi puuttua otsikkoosi, eihän tuo käytös nyt ihan kiltiltä ja normaalilta vaikuta...

Sulla on siis sisko. Onko teillä paljon ikäeroa? Oletteko samankaltaisia vai ihan erilaisia, millä lailla? Onko teillä sama isä? Onko isäsi varmasti se, joksi häntä luulet? Olitko toivottu lapsi vai vahinko? Tosi outoa että ihan lapsuudesta saakka on tuota eriarvoista kohteua jatkunut. Miten se on ilmennyt? Muistutatko jotakin äidillesi vastemielistä henkilöä? Aika hankala kyllä arvailla asiaa.

Tai ehkä hän samaistuu siskoosi ja siksi on suosinut tätä, sinä olet erilaisempi eikä hän osaa sinua niin ymmärtää? Eli onko äidissäsi ja siskossasi paljon samaa? Ja sitten äidilläsi on jotakin ihme tunnelukkoja, joiden takia ei ole pystynyt hoitamaan asiaa hyvin eikä tasapuolisesti?

Tuo ymmärtäminen on kinkkinen asia. Minäkin olen sellainen, jolle on tärkeä ymmärtää syvällisesti toisten käytöstä, tekoja ja motiiveja niiden takana. Mulla on kaksi henkilöä, joita en loppuun asti vain pysty ymmärtämään. Kumpaakin ymmärrän hyvin pitkälle ns. syitä ja seurauksia, tiedän vakavia puutteita heidän lapsuudessaan jne. mutta sitä tiettyä tunnekylmyyttä, joka joissain asioissa on tullut vastaan, sitä en vain pysty ymmärtämään, vaikka pääni puhki koittaisin miettiä ja samaistua jne. (huom. ymmärtäminen ja hyväksyminen on kaksi ihan eri asiaa.) Ehkä ihmisissä on joitakin sellaisia lukkoja, jotka ovat heille itselleenkin sokea piste ja ilmenevät sitten kummallisilla tavoilla. En tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Mikäkö? Narsismi, persoonallisuushäiriö.

Aika epämääräistä, tarvittaisiin varmaan tarkempaa näkemystä tähän.

en ole ap

Olikin vain yksi vastaus kysymykseen, mikä saisi äidin kohtelemaan lapsiaan epätasa-arvoisesti. Narsistisessa äidissä on juuri tuo piirre.

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siihen aikaan kouluviikot vieläpä olivat 6-päiväisiä, joten hän sai olla reilun vuorokauden viikosta kotona ja tuli tuskin paljonkaan huomioiduksi, kun äidillään oli uusi lapsi. Mutta eipä se silti oikeuta mihinkään huonoon käytökseen lastaan kohtaan, eikä siihen, ettei tajua lapsia jos hankkii heitä. Eikä käyttäytymään itse huonosti ja syyttämään OMAA LASTA SITTEN SIITÄ, kun lapsi aivan oikeutetusti ensin hermostuu, sitten suuttuu ja lopulta raivostuu kun kohdellaan väärin, eikä asiaa oikaista, vaan vielä syytetään lisää omaa lasta. En anna näitä koskaan anteksi, koitan vain selvittää itse, mistä kaikki saamani kura on johtunut.

9

Mä oon käynyt noita samanlaisia vihantunteita myös läpi, tuntui ettei ne lopu koskaan ja pelottikin, kun en ole koskaan ketään kohtaan noin tuntenut, saati perhettäni. Toivottavasti sulle köy samoin, kuin minull että viha muuttuu haikeaksi suruksi...

Mietin juuri tänään että oon aikuisiälle asti ajatellut esim. että jos voittaisin lotossa niin ostaisin äidille uuden kodin. Siskoni puhui aina siitä mitä hankkisi itselleen ja pidin häntä epäempaattisena. Nyt kun ajattelin että jos voittaisin lotossa, en enää ajatellut äitini auttamista. Ehkä olen roikkunut hänessä enkä kasvanut irti kuten siskoni, joka kasvatettiin rakkaudella. Ehkä hän ei olekaan epäempaattinen vaan normaali. Ehkä minäkin olen nyt normaalimpi kun ajattelen itseäni.

Anteeksi tämä tajunnanvirta :D

Hyviä huomioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saisi teidät kohtelemaan lapsianne epätasa-arvoisesti? Äitini on siis ihan raivorehellisesti arvioituna perusnormaali, jopa normaalia hieman kiltimpi ja empaattisempi ihminen. Hän ei ole koskaan kohdellut minua suoraan huonosti, vaan kyse on siitä että siskoni on hukutettu huomioon, kahdenkeskiseen aikaan, materiaan, kehuihin aina aikuisuuteen saakka. Olen kuin joku siivooja häneen verrattuna, saan perusnormaalin kohtelun mutta en juurikaan rakkautta. En koskaan ole aikuisena saanut häneltä aloitteellista huomiota. Hän ei ole käynyt kodissani kutsuista huolimatta, ja käy viikoittain ellei päivittäin kauempana asuvan siskoni luona.

Mikäkö? Narsismi, persoonallisuushäiriö.

Aika epämääräistä, tarvittaisiin varmaan tarkempaa näkemystä tähän.

en ole ap

Olikin vain yksi vastaus kysymykseen, mikä saisi äidin kohtelemaan lapsiaan epätasa-arvoisesti. Narsistisessa äidissä on juuri tuo piirre.

Ehkä jokin muukin? Vastauksia voi olla enemmän kuin yksi, minusta on aika selvää, ettei aloituksen perusteella tuo vastaus selitä tilannetta tai riitä muutenkaan, vaikka selittäisikin.

Myös sillä voi olla merkitystä, kumpi lapsi syntyi ensin. Jos äidillä on traumoja, olen taipuvainen uskomaan, että niitä puretaan esikoiseen, muille onkin sen jälkeen selkeämmin "äidin väylä" tai "äitiysväylä" auki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Kiitos näistä tällaisista viesteistä! Varmaan niin totta mutta en vaan itse osaa ajatella niin, ennen kuin toisen sanomana ymmärrän. Luulen että suurin ongelma on se, että näen jatkuvasti kuinka äitini kyllä pystyy rakkauteen ja välittämiseen. Mutta ei kohdista sitä minuun. Lapsesta asti sitä on jotenkin pitänyt selviönä että syyn täytyy tietenkin olla minussa. Minä en ole rakastettava. Minä en ole kiinnostava ja minä en riitä. Koska mitä muita vaihtoehtoja oikeastaan on?

Vierailija kirjoitti:

Myös sillä voi olla merkitystä, kumpi lapsi syntyi ensin. Jos äidillä on traumoja, olen taipuvainen uskomaan, että niitä puretaan esikoiseen, muille onkin sen jälkeen selkeämmin "äidin väylä" tai "äitiysväylä" auki.

Siskoni on esikoinen, 4v vanhempi kuin minä.

Lapsuudessani oli myös se outo piirre että siskoni ei pitänyt minusta ollenkaan. Hän oikeastaan esitti että minua ei ollut olemassakaan. Vasta aikusina "tutustuimme" toisiimme. Hänellekin olen ollut vähän kuin joku pihakoira jota pitää sietää, mutta hänen kohdallaan se oli aina ilkeää, pilkallista ja vihamielistä. Siis jos ei oteta huomioon 99% ajasta jonka hän esitti etten ole olemassa. Se tuntui lapsena ihan normaalilta, enhän muuta tiennyt. Vasta vanhempana tajusin ettei se todellakaan ollut.

Ap, tiedätkö oikeasti, millainen on narsistinen äiti? Oletko selvittänyt sitä niin, että voit sen mahdollisuuden rajata pois? Tiedätkö mikä on kultainen lapsi-syntipukki asetelma?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan siskostani... Nyt olen jo välit katkaissut ja pahimmat surut asiasta surrut ja alkanut miettimään mistä se johtuu. Olen ihan kohtalainen ihminen, mies ja ystäviä, en mikään moniongelmainen toivottomuus. Eikä äitini ole kohdellut kaikkia huonosti, vaan äärimmisen epäsuhtaisesti. Eli äitini ei ole mikään absoluuttisesti huono äiti.

En tajua.

Millainen itse olet ollut äitiäsi kohtaan lapsena? Oletko ollut erityisen vaikea? Oletko osoittanut kiintymystäsi? Mikään ei tietenkään oikeuta kohtelemaan sinua välinpitämättömästi, mutta ehkä äitisi ei osaa toimia kanssasi jostain syystä.

Siis mitä? Onko lapsi osoittanut kiintymystään äitiinsä, olet ihan ulalla aiheesta. Lapsen osoittama kiintymys äitiinsä johtuu kyllä pitkälti, miten äiti suhtautuu lapseensa. Jos äiti on etäinen, empatiaton, aggressiivinen, vetäytyvä, ei lapsi uskalla mennä lähelle äitiä. Lapsella on kuitenkin aiva tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, siten myös olla osallisena kiintymyssuhteessa äitiinsä.

Kiitos näistä tällaisista viesteistä! Varmaan niin totta mutta en vaan itse osaa ajatella niin, ennen kuin toisen sanomana ymmärrän. Luulen että suurin ongelma on se, että näen jatkuvasti kuinka äitini kyllä pystyy rakkauteen ja välittämiseen. Mutta ei kohdista sitä minuun. Lapsesta asti sitä on jotenkin pitänyt selviönä että syyn täytyy tietenkin olla minussa. Minä en ole rakastettava. Minä en ole kiinnostava ja minä en riitä. Koska mitä muita vaihtoehtoja oikeastaan on?

Ihan kamalaa. Mulla täytyy olla jotain tuollaista samaa. Ja kaikenaikaa sen stanan aikuinen on siinä vastuussa siitä, että lapsi alkaa uskoa tuollaista. Vaikka olisikin "ihan kiva" ihminen.

9

On se vaan niin kamalaa,kun me äiditkin ollaan vaan tavallisia ihmisiä. Usein käy niin ,

että joku lapsista on äidille mieluisampi.Näin ei tietenkään saisi olla, mutta ei se äiti päivästä toiseen voi olla yli-ihminen ,joka jaksaa näytellä muuta ,mitä sisimmässään tuntee. Me lapset vaan aistimme asiat jo pienestä pitäen missä mennään.

Samahan toistuu kaikkialla,työpaikoilla ym:lla.

Lisäksi toiset kaipaavat sitä hyväksymistä enemmän ,kuin joku muu,Sekin on luonnekysymys ,eikä muuksi muutu.

Nämä on niitä elämän realiteetteja.Surullista.,mutta pakko hyväksyä.

Kuka muu luuli että tämä on taas uusi vinksahtanut KKÄ:n keskustelu? 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös sillä voi olla merkitystä, kumpi lapsi syntyi ensin. Jos äidillä on traumoja, olen taipuvainen uskomaan, että niitä puretaan esikoiseen, muille onkin sen jälkeen selkeämmin "äidin väylä" tai "äitiysväylä" auki.

Siskoni on esikoinen, 4v vanhempi kuin minä.

Lapsuudessani oli myös se outo piirre että siskoni ei pitänyt minusta ollenkaan. Hän oikeastaan esitti että minua ei ollut olemassakaan. Vasta aikusina "tutustuimme" toisiimme. Hänellekin olen ollut vähän kuin joku pihakoira jota pitää sietää, mutta hänen kohdallaan se oli aina ilkeää, pilkallista ja vihamielistä. Siis jos ei oteta huomioon 99% ajasta jonka hän esitti etten ole olemassa. Se tuntui lapsena ihan normaalilta, enhän muuta tiennyt. Vasta vanhempana tajusin ettei se todellakaan ollut.

Okei. Eli se vaihtelee. Takaisin siis lähtöruutuun.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt olisi parasta ihan kysyä häneltä, mieluiten face-to-face, että miksi hän ei välitä sinusta, muuten et saa koskaan tietää ja ehkäpä olet käsittänyt jotain väärin ja suret sitä sitten loppuikäsi. 

Onko siinä sitten järkeä -  no ei ole!

Tee näin:

Sovi äitisi kanssa treffit ja sano, että sinulla on hänelle tärkeää kerrottavaa. Tavatkaa jossakin ravintolassa ym, jossa voitte puhua asianne rauhassa ja ottakaa vaikka alkoholiakin vähän, jotta voitte vapautua ja puhua kipeistäkin asioista ja selvittää kaikki sotkut.

Puhua olen yrittänyt, kiukuspäissäni ja huutanutkin. Mutta olen saanut vain voivottelua ja hiljaisuutta osakseni ja sisko on vahingoniloisesti ilkkunut kateudesta. Annoin jossain vaiheessa anteeksi ja uskoin itsekin että olen vain kateellinen, sitten tapahtui yhtä sun toista mitä ei enää hyvälläkään mielikuvitusella saa väännettyä tasapuoliseksi kohteluksi. Ja varsinkin kun ystäväni ja mieheni koko ajan kysyivät, että miten sinä tuollaiseen suostut? Sitten aloitin radiohiljaisuuden eikä äitini ole tehnyt mitään sen katkaisemiseksi. Minun itseni kannalta on ollut terveintä vaan hyväksyä ettei minua kaivata, koska niin se vain on. Olen pystynyt siihen, nyt yritän ymmärtää syitä. En ole itse äiti, niin en osaa ajatella miten kylmä tai lämmin voi ihminen olla omia lapsia kohtaan.

Sullehan ei siis ehdotettukaan jo kokeilemiasi tapoja, eli huutamista, raivoomista jne. Vaan rauhallista keskustelua.

Kirjoitin hassusti, tarkoitin että olen puhunut (ja puhunut ja puhunut) sitten vaatinut ja vääntänytkin. Vastassani on muuri, kieltämisen ja vaikenemisen. Joskus teini-ikäisenä sain äitini myöntämään ettei hän ole kohdellut minua tasa-arvoisesti ja hän käyttäyti kuin olisin maailman julmin ihminen kun joutui sen myöntämään. Mikään ei muuttunut ja silloin älysin ettei ole kyse siitä, että he eivät ymmärtäisi ja siksi käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Vaan siitä, että minä en vain ole yhtä (än) tärkeä.

Ei ole kyse mistään hetken ongelmasta vaan olen ihan lapsuudesta asti kärsinyt kaikesta mahdollisesta. Ulkopuoliset ovat pitkään jo sanoneet että kestän liikaa. Ei siis ole mikään väärinkäsitys kyseessä. En jaksaisi vääntää perusteista vaan kaipaan työkaluja ymmärtämiseen.

Kuulostaa kummalliselta. Ja todella ikävältä tottakai. Pakko ihan ensiksi puuttua otsikkoosi, eihän tuo käytös nyt ihan kiltiltä ja normaalilta vaikuta...

Sulla on siis sisko. Onko teillä paljon ikäeroa? Oletteko samankaltaisia vai ihan erilaisia, millä lailla? Onko teillä sama isä? Onko isäsi varmasti se, joksi häntä luulet? Olitko toivottu lapsi vai vahinko? Tosi outoa että ihan lapsuudesta saakka on tuota eriarvoista kohteua jatkunut. Miten se on ilmennyt? Muistutatko jotakin äidillesi vastemielistä henkilöä? Aika hankala kyllä arvailla asiaa.

Tai ehkä hän samaistuu siskoosi ja siksi on suosinut tätä, sinä olet erilaisempi eikä hän osaa sinua niin ymmärtää? Eli onko äidissäsi ja siskossasi paljon samaa? Ja sitten äidilläsi on jotakin ihme tunnelukkoja, joiden takia ei ole pystynyt hoitamaan asiaa hyvin eikä tasapuolisesti?

Tuo ymmärtäminen on kinkkinen asia. Minäkin olen sellainen, jolle on tärkeä ymmärtää syvällisesti toisten käytöstä, tekoja ja motiiveja niiden takana. Mulla on kaksi henkilöä, joita en loppuun asti vain pysty ymmärtämään. Kumpaakin ymmärrän hyvin pitkälle ns. syitä ja seurauksia, tiedän vakavia puutteita heidän lapsuudessaan jne. mutta sitä tiettyä tunnekylmyyttä, joka joissain asioissa on tullut vastaan, sitä en vain pysty ymmärtämään, vaikka pääni puhki koittaisin miettiä ja samaistua jne. (huom. ymmärtäminen ja hyväksyminen on kaksi ihan eri asiaa.) Ehkä ihmisissä on joitakin sellaisia lukkoja, jotka ovat heille itselleenkin sokea piste ja ilmenevät sitten kummallisilla tavoilla. En tiedä.

Vastasin edelliselle jotain jo, mutta ollaan siis 4-5 vuoden ikäerolla synnytty, ja molemmat niin kopioita isästämme kuin olla ja voi. Olen myöhemmin oppinut että siskoni oli tosi ujo lapsi esim koulussa mutta kotona ihan tyranni minua kohtaan. olen aina ollut 100 % varma että olen vahinko koska minua on kohdeltu miten on ja koska siskoni on aina kun vanhemmat ovat olleet poissa sitä minulle toistellut.

Kasvoin aika itsenäiseksi koska en ole kokenut että voisin olla oikeutettu apuun, materialistiseen tai henkiseen. Jos minuun pienenä sattui, pahastikin, en kertonut kenellekään vaan menin ja hoidin itse itseni. Luulen että minulle ei koskaan tullut tunnetta turvasta johon voin tukeutua koska en ole sellaista kokenut.

Ehkä äitini vierastaa tätä? Mutta valitettavasti se on hänen luomansa siinä tapauksessa. Ja itselleni kova vankila, en osaa huolistani kertoa, kannan kaiken yksin.

Vierailija kirjoitti:

On se vaan niin kamalaa,kun me äiditkin ollaan vaan tavallisia ihmisiä. Usein käy niin ,

että joku lapsista on äidille mieluisampi.Näin ei tietenkään saisi olla, mutta ei se äiti päivästä toiseen voi olla yli-ihminen ,joka jaksaa näytellä muuta ,mitä sisimmässään tuntee. Me lapset vaan aistimme asiat jo pienestä pitäen missä mennään.

Samahan toistuu kaikkialla,työpaikoilla ym:lla.

Lisäksi toiset kaipaavat sitä hyväksymistä enemmän ,kuin joku muu,Sekin on luonnekysymys ,eikä muuksi muutu.

Nämä on niitä elämän realiteetteja.Surullista.,mutta pakko hyväksyä.

Turha tulla selittämään tällaista tällä. En usko, että kellekään tulee traumoja äitien normaalista erilaisesta suhtautumisesta. Jos sinulla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, niin ei kannattaisi mutuillakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt olisi parasta ihan kysyä häneltä, mieluiten face-to-face, että miksi hän ei välitä sinusta, muuten et saa koskaan tietää ja ehkäpä olet käsittänyt jotain väärin ja suret sitä sitten loppuikäsi. 

Onko siinä sitten järkeä -  no ei ole!

Tee näin:

Sovi äitisi kanssa treffit ja sano, että sinulla on hänelle tärkeää kerrottavaa. Tavatkaa jossakin ravintolassa ym, jossa voitte puhua asianne rauhassa ja ottakaa vaikka alkoholiakin vähän, jotta voitte vapautua ja puhua kipeistäkin asioista ja selvittää kaikki sotkut.

Puhua olen yrittänyt, kiukuspäissäni ja huutanutkin. Mutta olen saanut vain voivottelua ja hiljaisuutta osakseni ja sisko on vahingoniloisesti ilkkunut kateudesta. Annoin jossain vaiheessa anteeksi ja uskoin itsekin että olen vain kateellinen, sitten tapahtui yhtä sun toista mitä ei enää hyvälläkään mielikuvitusella saa väännettyä tasapuoliseksi kohteluksi. Ja varsinkin kun ystäväni ja mieheni koko ajan kysyivät, että miten sinä tuollaiseen suostut? Sitten aloitin radiohiljaisuuden eikä äitini ole tehnyt mitään sen katkaisemiseksi. Minun itseni kannalta on ollut terveintä vaan hyväksyä ettei minua kaivata, koska niin se vain on. Olen pystynyt siihen, nyt yritän ymmärtää syitä. En ole itse äiti, niin en osaa ajatella miten kylmä tai lämmin voi ihminen olla omia lapsia kohtaan.

Sullehan ei siis ehdotettukaan jo kokeilemiasi tapoja, eli huutamista, raivoomista jne. Vaan rauhallista keskustelua.

Kirjoitin hassusti, tarkoitin että olen puhunut (ja puhunut ja puhunut) sitten vaatinut ja vääntänytkin. Vastassani on muuri, kieltämisen ja vaikenemisen. Joskus teini-ikäisenä sain äitini myöntämään ettei hän ole kohdellut minua tasa-arvoisesti ja hän käyttäyti kuin olisin maailman julmin ihminen kun joutui sen myöntämään. Mikään ei muuttunut ja silloin älysin ettei ole kyse siitä, että he eivät ymmärtäisi ja siksi käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Vaan siitä, että minä en vain ole yhtä (än) tärkeä.

Ei ole kyse mistään hetken ongelmasta vaan olen ihan lapsuudesta asti kärsinyt kaikesta mahdollisesta. Ulkopuoliset ovat pitkään jo sanoneet että kestän liikaa. Ei siis ole mikään väärinkäsitys kyseessä. En jaksaisi vääntää perusteista vaan kaipaan työkaluja ymmärtämiseen.

Kuulostaa kummalliselta. Ja todella ikävältä tottakai. Pakko ihan ensiksi puuttua otsikkoosi, eihän tuo käytös nyt ihan kiltiltä ja normaalilta vaikuta...

Sulla on siis sisko. Onko teillä paljon ikäeroa? Oletteko samankaltaisia vai ihan erilaisia, millä lailla? Onko teillä sama isä? Onko isäsi varmasti se, joksi häntä luulet? Olitko toivottu lapsi vai vahinko? Tosi outoa että ihan lapsuudesta saakka on tuota eriarvoista kohteua jatkunut. Miten se on ilmennyt? Muistutatko jotakin äidillesi vastemielistä henkilöä? Aika hankala kyllä arvailla asiaa.

Tai ehkä hän samaistuu siskoosi ja siksi on suosinut tätä, sinä olet erilaisempi eikä hän osaa sinua niin ymmärtää? Eli onko äidissäsi ja siskossasi paljon samaa? Ja sitten äidilläsi on jotakin ihme tunnelukkoja, joiden takia ei ole pystynyt hoitamaan asiaa hyvin eikä tasapuolisesti?

Tuo ymmärtäminen on kinkkinen asia. Minäkin olen sellainen, jolle on tärkeä ymmärtää syvällisesti toisten käytöstä, tekoja ja motiiveja niiden takana. Mulla on kaksi henkilöä, joita en loppuun asti vain pysty ymmärtämään. Kumpaakin ymmärrän hyvin pitkälle ns. syitä ja seurauksia, tiedän vakavia puutteita heidän lapsuudessaan jne. mutta sitä tiettyä tunnekylmyyttä, joka joissain asioissa on tullut vastaan, sitä en vain pysty ymmärtämään, vaikka pääni puhki koittaisin miettiä ja samaistua jne. (huom. ymmärtäminen ja hyväksyminen on kaksi ihan eri asiaa.) Ehkä ihmisissä on joitakin sellaisia lukkoja, jotka ovat heille itselleenkin sokea piste ja ilmenevät sitten kummallisilla tavoilla. En tiedä.

Vastasin edelliselle jotain jo, mutta ollaan siis 4-5 vuoden ikäerolla synnytty, ja molemmat niin kopioita isästämme kuin olla ja voi. Olen myöhemmin oppinut että siskoni oli tosi ujo lapsi esim koulussa mutta kotona ihan tyranni minua kohtaan. olen aina ollut 100 % varma että olen vahinko koska minua on kohdeltu miten on ja koska siskoni on aina kun vanhemmat ovat olleet poissa sitä minulle toistellut.

Kasvoin aika itsenäiseksi koska en ole kokenut että voisin olla oikeutettu apuun, materialistiseen tai henkiseen. Jos minuun pienenä sattui, pahastikin, en kertonut kenellekään vaan menin ja hoidin itse itseni. Luulen että minulle ei koskaan tullut tunnetta turvasta johon voin tukeutua koska en ole sellaista kokenut.

Ehkä äitini vierastaa tätä? Mutta valitettavasti se on hänen luomansa siinä tapauksessa. Ja itselleni kova vankila, en osaa huolistani kertoa, kannan kaiken yksin.

Älä selitä äitisi vikoja ymmärtämällä häntä

Jos hän ei voinut luoda sinulle turvaa, se ei johdu mistään vierastamisesta. Ikävä kyllä en osaa sanoa, mistä se on johtunut. Sulle lähetän myötätuntoa

Vierailija kirjoitti:

Ap, tiedätkö oikeasti, millainen on narsistinen äiti? Oletko selvittänyt sitä niin, että voit sen mahdollisuuden rajata pois? Tiedätkö mikä on kultainen lapsi-syntipukki asetelma?

Tiedän enkä väitä, että tässä ei olisi jotain sellaisia piirteitä. Mutta; äitini ei ole koskaan, ei koskaan sanonut pahaa sanaa minusta minulle. Ei arvostellut, ei vertaillut. Hän on kohdellut minua ihan perushygieenisesti jos näin voi sanoa :) en muista että olisi edes huutanut ikinä... Meillä ei vaan ole mitään semmoista äiti-lapsi suhdetta, hän on ihan sormien läpi valuvaa hiekkaa jos yritän asiasta puhua. Mua ei siis ikinä ole kohdeltu huonosti. Mutta ei hyvinkään. Vaikea selittää.