Voiko parisuhde onnistua, jos toisella on traumatausta?

Vierailija kirjoitti:

Menikö tämäkin nyt siihen, että kenellä on vaikeampaa. Mulla on kaikkein vaikeinta, kun mulla kuoli lapsi. Voitinko?

Mitä haluaisit?

Puolet solmituista avioliitoista päättyy eroon. Kukaan ei voi etukäteen tietää onnistuuko parisuhteesi vai ei. Rakkaus vaatii rohkeutta.

Ei ja joo. Jos henkilö tiedostaa ongelmansa ja käy ammattiavussa asioiden takia, niin miksei.

Mutta jos on ihan vaiheessa ja triggeröityy milloin mistäkin ja syyttäen aina toista, niin ei onnistu. Siinä voi hajota lopulta kaksi ihmistä. Traumatisoitunut (kun puhutaan oikeasti esim. PTSD:stä) voi elää kuin pienessä leikkikehässä tai korttitalossa, jossa yksikään palikka ei saa siirtyä mihinkään suuntaan tai ovesta ei saa tulla mitään kutsumatonta sisälle. Pelkästään se, että toinen haluaisi puhua jostakin normaalista asiasta, voi aiheuttaa liikaa ahdistusta. 

Nosto.

En tunne ketään jolla ei olisi jotain traumataustaa.

Jollain se tulee kotoa, vanhemmat ovat ehkä itse olleet orpoja tai kotona hakattuja.

Yhdellä tuntemallani luulin kaiken olleen hienosti, vasta isänsä kuoltua hän avautui henkisesti väkivaltaisesta äidistään.

Joltain on kuollut sisar, joiltain hyvä ystävä, joku on kokenut väkivaltaa tai parisuhteen jossa puoliso on osoittautunut väkivaltaiseksi.

Trauma voi tulla jo suhteessa ollessa kun eteen tule onnettomuus tai lapsen vakava sairaus tai erityislapsen syntymä. Joku jää jätetyksi tai leskeksi tai joutuu hoitamaan puolisoa.

Kaikilla on jotain joka vaatii hoitoa tai käsittelyä, on aika ylimielistä kuvitella olevansa itse virheetön ja vailla ymmärryksen tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde voi onnistua hyvinkin. Mutta lapsia ei silloin kannata sotkea kuvioon mukaan. Eikä myöskään hankkia.

Suomessa on niin vähän aikaa sekä sodasta että Euroopan raaimmasta sisällissodasta, että jos traumataustalla ei saisi tehdä lapsia, täällä ei syntyisi yhtään lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde voi onnistua hyvinkin. Mutta lapsia ei silloin kannata sotkea kuvioon mukaan. Eikä myöskään hankkia.

Suomessa on niin vähän aikaa sekä sodasta että Euroopan raaimmasta sisällissodasta, että jos traumataustalla ei saisi tehdä lapsia, täällä ei syntyisi yhtään lasta.

Tähän suuntaan taidetaan olla menossa. Yllättävän moni perustelee omaa lapsettomuuttaan lapsuutensa vaikeuksilla.

Vierailija kirjoitti:

Ei ja joo. Jos henkilö tiedostaa ongelmansa ja käy ammattiavussa asioiden takia, niin miksei.

Mutta jos on ihan vaiheessa ja triggeröityy milloin mistäkin ja syyttäen aina toista, niin ei onnistu. Siinä voi hajota lopulta kaksi ihmistä. Traumatisoitunut (kun puhutaan oikeasti esim. PTSD:stä) voi elää kuin pienessä leikkikehässä tai korttitalossa, jossa yksikään palikka ei saa siirtyä mihinkään suuntaan tai ovesta ei saa tulla mitään kutsumatonta sisälle. Pelkästään se, että toinen haluaisi puhua jostakin normaalista asiasta, voi aiheuttaa liikaa ahdistusta. 

Minulla on ollut diagnosoitu PTSD (nyt olen toipunut) enkä tunnista itseäni tästä kuvauksesta. Mutta toki joka sairaudesta on olemassa eri asteita.

Nosto.

Ap, kuka sinut muka haluaa kanssaan parisuhteeseen? Miksi ihmeessä?

Joskus yritin tutustua naiseen, jolla oli jäänyt entisen puolison aiheuttamat traumat käsittelemättä. Turvaväli vähintään 1 m., katsekontakti kielletty, keskustelu parisuhde asioista tosi vaikeaa. Täydellinen tunnelukko. Toki oli muitakin ongelmia elämässä. Tuntui, että olin jotenkin jatkuvan epäilyksen alla. Täydellinen luottamuksen puute. Aika vaikea jatkaa tutustumista tuolta pohjalta.

Mun miesystävällä on tunnelukko jäänyt erosta, jossa hän kokee ettei ollut tarpeeksi läsnä lapsilleen. Hän on nyt hyvin kiinni heissä, eikä pysty solmimaan aikuista suhdetta minun lapseeni.

Vaimolla oli tiedostamaton lapsuuden trauma seksuaalisesta hyväksikäytöstä.  Oman lapsen syntymän myötä tämä trauma sitten puski pintaan tuhoten meidän seksielämän täydellisesti. PItkään tuota traumaa yritettiin purkaa ja käsitellä erilaisissa yksilö- ja pariterapioissa, mutta meidän välistä seksiä mikään ei palauttanut ja sen myötä parisuhde lopulta kariutui. Voidaan kutsua siaksi ihan vapaasti, mutta en ollut vähän päälle kolmekymppisenä valmis ryhtymään loppuelämän kestävään selibaattiin. 

Tuolla kokemuksella kierrän kaukaa sellaiset naiset, joilla tiedän olevan jotakin käsittelemättömiä traumoja.

Oma elämä on ihan liian lyhyt hukattavaksi olkapäänä olemiseen, jos mitään muuta suhteesta ei kostu.

Ei toimi, jos joutuu olemaan kumppanilleen "terapeutti". Trauma pitää hoitaa parisuhteen ulkopuolella. Toki siinä vaaditaan ymmärrystä molemmin puolin, ettei kuormiteta toista liikaa.