Voiko parisuhde onnistua, jos toisella on traumatausta?

Voi että kun mua suututtaa tää kun nämä "ei traumatisoituneet" nostaa itsesä jalustalle.

Mut muistakaa et sieltä voi pudota.

Suurimmalla osalla on jotain traumoja. Vähintään sota-ajalta geenien kautta. Oman puolisoni vanhemmat kuolivat puolisoni ollessa lapsi. En jättäisi seurustelematta sen vuoksi.

Voin kuvitella ap:n treffeillä. Siinä vaiheessa kun toinen ohimennen mainitsee tulleensa kiusatuksi koulussa, niin ap toteaa, että tämä oli sitten tässä. Kiitos vain ja hyvää jatkoa, sinusta ei lasteni vanhempaa tule!

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään, kun itselläni  on uusi tuttavuus (keskusteluasteella) ja usein mainitsee suhteesta tällaiseen naiseen. Kyselin, onko jäänyt käsittelemättä ero hänestä, niin ei ole ja vuosia kulunut.  Onkohan tarkoitus korostaa omaa paremmuutta ja empatiakykyä ja kun oli niin hyvä mies tälle naiselle. Ei kuitenkaan riittänyt korjaamaan tätä. Useaan kertaan maininnut myös, kuinka seksillä oli korjaava vaikutus. Minun mielestäni seksillä ei voi hoitaa henkisiä traumoja, voi kyllä saada ne hetkeksi pois mielestä.

Nyt jää tunne tuon miehen kanssa jutellessa, että hän purkaa oloaan minuun. Taidan laittaa jutun jäihin. Ystävien kanssa puhutaan kaikki kokemukset, uuden tuttavuuden kanssa aloitus pitää lähteä muista asioista kuin haavojen hoidosta.

Hyvä päätös.

Jotkut eivät osaa olla suhteessa normaalisti normaalin ihmisen kanssa, vaan tarvitsevat aina autettavan, uhrin, manipuloijan tai manipuloitavan... mitä milloinkin. 

Mielestäni teet fiksusti, jos nyt vaan jatkat eteenpäin, etkä jää tämän miehen kohdalle.

Nosto.

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Väität ettei puolisosi ole terapeuttisi. Mutta kuitenkin hän joutuu muistittelemaan sinua, että nut eletään vuotta 2018. Kyllä tuo aikalailla terapeutin hommalta kuulostaa. Ei normaalissa ihmissuhteessa tarvitse tuollaisia muistutella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Väität ettei puolisosi ole terapeuttisi. Mutta kuitenkin hän joutuu muistittelemaan sinua, että nut eletään vuotta 2018. Kyllä tuo aikalailla terapeutin hommalta kuulostaa. Ei normaalissa ihmissuhteessa tarvitse tuollaisia muistutella.

Ja tuo sinun kommenttisi ihan harvinaisen epäempaattisen ja kylmän ihmisen ajatukselta. Et ole tainnut olla koskaan parisuhteessa, jos ajatus kumppanin tukemisesta eri tavoin on sinulle täysin vieras?

Traumatisoituneet vakuuttelevat innokkasti miten he elävät normaalia elämää. Mutta vain traumatisoituneiden puolisot tietävät minkälaista parisuhteessa eläminen heidän kanssaan oikeasti on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Väität ettei puolisosi ole terapeuttisi. Mutta kuitenkin hän joutuu muistittelemaan sinua, että nut eletään vuotta 2018. Kyllä tuo aikalailla terapeutin hommalta kuulostaa. Ei normaalissa ihmissuhteessa tarvitse tuollaisia muistutella.

Ja tuo sinun kommenttisi ihan harvinaisen epäempaattisen ja kylmän ihmisen ajatukselta. Et ole tainnut olla koskaan parisuhteessa, jos ajatus kumppanin tukemisesta eri tavoin on sinulle täysin vieras?

Oletpa nopea tuomitsemaan.

Minä olen se traumatisoituneen kumppanin väsynyt tukija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Väität ettei puolisosi ole terapeuttisi. Mutta kuitenkin hän joutuu muistittelemaan sinua, että nut eletään vuotta 2018. Kyllä tuo aikalailla terapeutin hommalta kuulostaa. Ei normaalissa ihmissuhteessa tarvitse tuollaisia muistutella.

Ja tuo sinun kommenttisi ihan harvinaisen epäempaattisen ja kylmän ihmisen ajatukselta. Et ole tainnut olla koskaan parisuhteessa, jos ajatus kumppanin tukemisesta eri tavoin on sinulle täysin vieras?

Oletpa nopea tuomitsemaan.

Minä olen se traumatisoituneen kumppanin väsynyt tukija.

Ymmärrän. Olen ollut itsekin tuossa roolissa. Se hyvä puoli tilanteessasi on, että pääset tuosta halutessasi pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Väität ettei puolisosi ole terapeuttisi. Mutta kuitenkin hän joutuu muistittelemaan sinua, että nut eletään vuotta 2018. Kyllä tuo aikalailla terapeutin hommalta kuulostaa. Ei normaalissa ihmissuhteessa tarvitse tuollaisia muistutella.

No ainakin minun terapeutti joutuu kestämään paljon pahempaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Väität ettei puolisosi ole terapeuttisi. Mutta kuitenkin hän joutuu muistittelemaan sinua, että nut eletään vuotta 2018. Kyllä tuo aikalailla terapeutin hommalta kuulostaa. Ei normaalissa ihmissuhteessa tarvitse tuollaisia muistutella.

Ja tuo sinun kommenttisi ihan harvinaisen epäempaattisen ja kylmän ihmisen ajatukselta. Et ole tainnut olla koskaan parisuhteessa, jos ajatus kumppanin tukemisesta eri tavoin on sinulle täysin vieras?

Oletpa nopea tuomitsemaan.

Minä olen se traumatisoituneen kumppanin väsynyt tukija.

Miksi et eroa? Kannatta varoa ettet itse sairastu läheisriippuvaisuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut. Parisuhteeni tai ystävyyssuhteeni eivät ole terapiasuhteitani. Puolisoni ja läheisimmät ystäväni tietävät, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme puhu siitä juurikaan. Käsittelen traumani itse traumoihin erikoistuneiden ammattilaisten kanssa ja puolisoni sekä ystävät auttavat minua hankkimaan uusia muistoja ja jatkamaan elämääni. Toki traumani vaikuttaa pari- ja ystävyyssuhteisiin. Näen esimerkiksi painajaisia lähes joka yö ja arjesta selviytyminen tekee tiukkaa. Mutta en halua uhriutua vaan olen päättänyt selviytyä. Siksi taistelen ja olen kiitollinen miehelleni ettei hän anna minun uhriutua vaan muistuttaa, että nyt eletään vuotta 2018. Eipä tämä helppoa ole, mutta ajan kanssa helpottaa. Puoliso voi auttaa parhaiten elämällä kanssani normaalia arkea ja rakastamalla, ei kuuntelemalla vatvomistani. Siksi olen onnellinen, ettei hän ole sellaiseen suostunut. Hän on puolisoni, ei terapeuttini. 

Väität ettei puolisosi ole terapeuttisi. Mutta kuitenkin hän joutuu muistittelemaan sinua, että nut eletään vuotta 2018. Kyllä tuo aikalailla terapeutin hommalta kuulostaa. Ei normaalissa ihmissuhteessa tarvitse tuollaisia muistutella.

Ja tuo sinun kommenttisi ihan harvinaisen epäempaattisen ja kylmän ihmisen ajatukselta. Et ole tainnut olla koskaan parisuhteessa, jos ajatus kumppanin tukemisesta eri tavoin on sinulle täysin vieras?

Oletpa nopea tuomitsemaan.

Minä olen se traumatisoituneen kumppanin väsynyt tukija.

Miksi et eroa? Kannatta varoa ettet itse sairastu läheisriippuvaisuuteen. 

Minä olisin voinut tukea kumppaniani hyvin pitkään, jos hänellä olisi ollut edes hiukan uskoa siihen, että häntä voidaan auttaa. Kun sitä ei ollut, niin en minäkään nähnyt suhteella tulevaisuutta.

Traumat pitää tiedostaa ja hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Voin kuvitella ap:n treffeillä. Siinä vaiheessa kun toinen ohimennen mainitsee tulleensa kiusatuksi koulussa, niin ap toteaa, että tämä oli sitten tässä. Kiitos vain ja hyvää jatkoa, sinusta ei lasteni vanhempaa tule!

    Juuri näin. 

Toimii jos traumatisoitunut ymmärtää itse olevansa sellainen. Kumppanilta vaaditaan vähän ymmärrystä ja molempien pitää olla rehellisiä.

Toinen tapa, jolla toimii on se, että molemmat ovat traumatisoituneita, mutta nämä kummankin traumat keskustelevat keskenään hyvässä mielessä.

Olen ollut yhdessä parisuhteessa se toista psyykkisesti "terveempi" osapuoli ja sitten myöhemmin erinäisten tapahtumien jälkeen toisessa parisuhteessa se, joka on oireillut traumojaan. Ns. terveemmän osapuolen rooli on ollut helpompi, koska silloin saattoi ajatella niin, että parisuhteesta olisi ollut mahdollisuus lähteä suhteellisen helposti pois jos olisi siinä kuormittunut liikaa. Sen sijaan toiseen tukeutuminen on ollut vaikeampaa, koska silloin pakostakin joutuu miettimään sitä miten haavoittuvainen olisi yhä traumojensa kanssa jos suhde päättyisi. Traumojensa kanssa kun joutuu silti elämään, jatkui suhde tai ei. Siinä mielessä traumatisoituneen ihmisen osa parisuhteessa on vaikeampi kuin häntä tukevan kumppanin, vaikka kuormittavaa sekin on.

Menikö tämäkin nyt siihen, että kenellä on vaikeampaa. Mulla on kaikkein vaikeinta, kun mulla kuoli lapsi. Voitinko?

Tohtori Sykerö. kirjoitti:

Voi, jos taustalla olleet traumat on käsitelty ja elämässä on päästy eteenpäin. Terapeutiksi ei kenenkään pitäisi ryhtyä.

Terapeutiksi ei kenenkään pidä parisuhteessa ryhtyä, mutta elämä kyllä etenee vaikka asioiden aktiivinen työstäminen olisi keskenkin. Traumat eivät tarkoita sitä, että muu elämä pitäisi laittaa jotenkin tauolle siihen asti, kunnes kaiken on saanut käsiteltyä. Hyvää elämää voi elää, vaikka olisikin erilaisia traumoja, jotka loppuelämän ajan saattavat toisinaan muistuttaa itsestään.