Kaveri korostaa laihuuttaan/pienikokoisuuttaan KOKOAJAN

Ystäväni on kokoa XS, minä kokoa S.

Usein hän tarjoaa minulle vaatteita ja kenkiä, jotka ovat hänelle isoja. Se vaan että ne ovat minullekin 2-3 kokoa liian suuria. Tympii vähän tuollainen kummallinen ja korostunut käsitys, että hän se vaan on niin pieni ja minä mukamas niin kovin paljon suurempi, isokokoinen suorastaan. En jaksa leikkiä mukana. Meillä on sama kengänkokokin mutta silti "ajattelin että nää olis varmaan sulle just hyvät".

Joo, nämä on näitä, joiden itsetuntoa muiden pitää pönkittää. Joko vertailukohtina, joihin ihan muka-huomaamatta pönkitettävä tulee verraanneeksi itseään ("minulla on niin pienet jalat, kun taas joillain on tosi isot jopa ihan 38-39:t"). Tai sitten heitä pitää pönkittää sanallisesti "voi, sähän olet niin kaunis/pienikokoinen/whatever", kun he muka-haukkuvat itseään rumaksi/jne.

Olen lopettanut pönkittelyn ja hankkiutunut näistä käärmeistä eroon kokonaan.

Minullapas onkin äiti, joka on ”ylpeä” minun hoikkuudestani.

En ole mikään laiheliini, 166 cm pitkä ja painan n. 50kg. Jos olen kotona käymässä niin äitini tahtoo usein viedä minua vaateostoksille. Siellä hän aina huutelee niin että koko kauppa kuulee että ”onko tämä xs varmasti tarpeeksi pieni sinulle” tai muuta vastaavaa kokoni mainiten. Myyjälle samat jutut, meidän tyttö tarvitsee pienintä kokoa yms.

Häpeän silmät päästäni. Ehkä hoikkuuteni on jokin kunnia-asia äidilleni, mutta mietin mitä tapahtuisi jos lihoisin vaikkapa 20kg.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on kokoa XS, minä kokoa S.

Usein hän tarjoaa minulle vaatteita ja kenkiä, jotka ovat hänelle isoja. Se vaan että ne ovat minullekin 2-3 kokoa liian suuria. Tympii vähän tuollainen kummallinen ja korostunut käsitys, että hän se vaan on niin pieni ja minä mukamas niin kovin paljon suurempi, isokokoinen suorastaan. En jaksa leikkiä mukana. Meillä on sama kengänkokokin mutta silti "ajattelin että nää olis varmaan sulle just hyvät".

Joo ihmettelen suuresti, mitä monien xxs - xs kokoisten päässä liikkuu. Kyllä mullekin s kokoisena menee päälle xs kokoiset housut, mutta on eri asia, istuuko ne. Xs ja s koon välillä on niiiin pieni ero, että ei sitä meinaa huomatakaan vartalosta. Silti xxs - xs kokoiset tuntuu monesti ajattelevan, että s kokoiset on jotain ylipainoisia norsuja 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tällanen äiti, miettikääpä sitä!

Minulla myös! 153 pitkä, ja mun lapsuudessa painoi alle 50 kg. Mä taas perinyt ruumiinrakenteen isältäni, ja olen aina ollut roteva ja lihavuuteen taipuvainen.

Ah ne ihanat vaatteidensovittelusessiot, kun äiti siinä jankuttaa, kun "oot niin iso, ettei mikään sun päälle mahdu", "Miten tämäkään ei mahdu",  ja legendaarinen "ei lihavat voi käyttää mekkoja, kun ei ne vaan istu nätisti". Olin siis pikkuisen pullukka, en todellakaan mikään rantapallon muotoinen. En vain sattunut geenibingossa voittamaan hänen pientä, siroa kroppaansa.

Ei sinun äitisi mitenkään superpieni ollut, lyhyt kylläkin. Vertaan itseeni, olen 160 cm ja painoin hoikimmillani 48 kg. Jos on 153 cm, alle 50 kg ei ole kovin pieni. Painon pitäisi alkaa jotain kolmosella.

No anna olla. On niitä nyt suurempiakin murheita!

Usein tommoset kuivat pienet kanat on elämässä huonosti menestyneitä ja kompensoivat sosioekonomista statustaan pienuudellansa.

Ei kukaan normaali itseensä tyytyväinen ihminen voivottele kokoansa vaikka ois 30kg liian painava jonku toisten mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Osta tarralenkkarit sille lahjaksi, jos vaikka tajuaisi vihjeen, jos ei niin hanki hiekkalelut lisäksi 😀

vilkkuvalobarbilenkkarit

Minulla on myös tämmöinen kaveri. Aina kun kävimme vaatekaupoissa ja mietin vaikka että ottaisikohan tämän M-koon niin kaverini ilmoitti joka ikinen kerta että hänelle menee ainakin ihan S-koko kun on niin siro. Okei, kiitos ilmoituksesta mutta ei auta mua tässä valinnassa. Tämän takia en enää lähde kaupoille hänen kanssaan.

Mulla on pari kaveria joiden on aina pakko mainita että "en ole syönyt tänään mitään". AINA!

Toisella on syömishäiriötausta (nyt ihan normaalipainoinen) ja toinen on aina ollut hoikka.

Ärsyttää itseäni. Mennään vaikka illalla syömään niin aina pakko sanoa "Hyvä että mennään syömän, ku en olekaan syönyt kun eilen aamulla viimeksi!!" tmsp.

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän tarve joillakin on tuoda kokoajan esille "kuinka pieni" onkaan. Vietin aikaa kaverini kanssa ja tilanteita oli useita.

Katsoo vaatteita lasten osastolta, koska on niiin pieni. Ravintolassa on hetken päästä niiin täynnä koska on niiin pieniruokainen, syö kuitenkin normaalisti. Mallailee vaatteita ja pohtii onkohan xs nyt varmasti hyvä, voisi olla vähän pienempi, katso vaikka... Kehuin hänen kenkiä, kommentoi heti että ei näyttäisi isommassa jalassa kivalta, omat jalat kun ovat niin pikkuruiset että kengät näyttävät kauniin siroilta. Aaargh. Epävarmuutta?

Miksi tämä asia kiusaa sinua? Jos olet sinut itsesi ja ulkonäkösi kanssa, ei kaverisi sanomisilla tai tekemisillä pitäisi olla sinulle mitään merkitystä. Antaa kaverin vaan toohottaa. Ehkä hän on jotenkin epävarma itsestään?

Enoni vaimo oli tuollainen. Nuoruudessaan tosi nätti ja sirpakka, kova puhumaan itsestään ja flirttaili kaikille miehille. Poltti tupakkaa kuin korsteeni, jotta ei olisi tuntenut nälän tunnetta. Puhui koko ajan siitä, miten pieni ja hoikka on ja kuinka pieniä vaatteita käyttää.

Viisikymppisenä alkoi olemaan jo tosi ryppyinen, naamastaan reilusti ikäistään vanhemman näköinen. Silloin tämä pienuus vasta asiaksi tulikin, koska se oli ainoa ulkoinen ominaisuus, jolla saattoi päteä. Täti jopa kulki sukujuhlissa vertaillen itseään sukulaislapsiin ja riemuitsi kovaan ääneen, jos joku lapsi oli häntä "lihavampi". Itsekin pääsin 50-kiloisena teininä hänen pilkattavakseen, kun olin kuulemma niin romuluinen häneen verrattuna. Oikeasti olin normaalipainoinen ja harrastin urheilua viisi kertaa viikossa.

Loppuvuosinaan täti lopetti syömisen käytännössä kokonaan ja eli tupakalla. Kuoli sitten keuhkosyöpään kuusikymppisenä. Surullinen loppu, mutta oli varmaan kevyt arkku kantaa. Ehkä se oli hänelle tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Usein tommoset kuivat pienet kanat on elämässä huonosti menestyneitä ja kompensoivat sosioekonomista statustaan pienuudellansa.

Ei kukaan normaali itseensä tyytyväinen ihminen voivottele kokoansa vaikka ois 30kg liian painava jonku toisten mielestä.

Kuivat pienet kanat :DDDD ihan älyttömän hyvä

Minulla on myös toinen tuttava, joka on omasta mielestään maailman lyhyin ihminen. Hän on 164cm ja minä 168, ja aina hän jankuttaa kuinka on niin pieni ja söpö ja varsinainen kääpiö. Kaupassa aina pyytää minua kurottamaan ylähyllylle "kun olet noin pitkä". Aina kun näemme jonkun häntä lyhyemmän hän tuntuu melkein kuin suuttuvan tämän ihmisen lyhyydestä ja sanoo hänestä jotain pahaa.Usein jotain siihen suuntaan, että tämä henkilö varmaan luulee olevansa varmaan tosi suloinen kun on niin lyhyt mutta onkin aivan hirveän ruma/läski/yms. Minua tämä kauhistuttaa ja vähän huvittaa samalla, tekisi mieli sanoa että mitäs sinä sitten kuvittelet. Onneksi ei olla enää useinkaan tekemisissä.

Mulla on myös tällainen kaveri, tai oikeastaan vain tuttava, mutta on facebook kaveri. Melkein kaikki hänen päivitykset koskee hänen "pikkuruisuuttaan" ja siitä johtuen hän näyttää niiiin nuorelta. Tyttärensä on 16v ja heitä luullaan kaksosiksi aina ja joka paikassa. Tämä nainen on siis nelikymppinen. Nyt on vähän saanut lihaa luidensa päälle, mutta pari vuotta sitten näytti keskitysleirin asukilta. 

Välillä ihmettelen, eikö todellakaan muuta päivityksen aihetta olisi, jos ylipäätään pitää koko ajan faceen päivittää?

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pieni? Itse olen 160/52 D75

Taudinkuvaan kuuluu myös, että omat mitat tuodaan AINA esiin palstalla!

Vierailija kirjoitti:

Minullapas onkin äiti, joka on ”ylpeä” minun hoikkuudestani.

En ole mikään laiheliini, 166 cm pitkä ja painan n. 50kg. Jos olen kotona käymässä niin äitini tahtoo usein viedä minua vaateostoksille. Siellä hän aina huutelee niin että koko kauppa kuulee että ”onko tämä xs varmasti tarpeeksi pieni sinulle” tai muuta vastaavaa kokoni mainiten. Myyjälle samat jutut, meidän tyttö tarvitsee pienintä kokoa yms.

Häpeän silmät päästäni. Ehkä hoikkuuteni on jokin kunnia-asia äidilleni, mutta mietin mitä tapahtuisi jos lihoisin vaikkapa 20kg.

Tästä tuli ihan paha mieli, koska minun äitini oli juuri tuollainen kun olin nuori, laiha ja nätti. Vei minua ostoksille ja esitteli kaunista tytärtään joka paikassa. Kun sitten oikeasti lihoin 15 kg, äidistä tuli ihan kamala huomauttelija. Saattoi soitella minulle, kuinka minun pitäisi nyt HETI laihduttaa, kun hän käskee. Kertoi, kuinka epämiellyttävän näköinen olen verrattuna entiseen, "haluaisithan sinäkin olla taas viehättävä?". Tarjosi jopa rahaa, että olisin laihduttanut. Minusta se oli loukkaavaa. Hän saattoi myös olla kanssani keskustassa asioilla tai ostoksilla, mutta ei enää koskaan esitellyt minua tuttavilleen, jotka tulivat vastaan ja joiden kanssa jäi juttelemaan.

Aloin jopa välttelemään hänen seuraansa, koska minua ahdisti se, kuinka hän kommentoi olemustani. Nyt kolmekymppisenä tilanne on rauhoittunut, eikä äiti jaksa enää useinkaan arvostella ulkonäköäni. Kai hän on hyväksynyt, ettei paluuta nuoruuden hoikkuuteen enää tule. Jotain on kuitenkin peruuttamattomasti särkynyt väliltämme, enkä voi uskoa, että painoni on voinut aiheuttaa koko jutun.

Oli myös tuollainen kaveri joskus. "Paras" oli, kun hän halusi kerran lainata housujani eräällä reissulla. Sovitteli niitä päälleen ja huudahti moneen kertaan "mähän hukun näihin, kato kuinka isot nämä on mulle. " Sitten hän levitteli housuista jäänyttä tyhjää tilaa ja päivitteli edelleen kuinka isot ne hänelle ovat. Ihmisethän luonnollisesti ovat erikokoisia, ei siinä mitään. Mutta itse olin jokin aika sitten lopettanut urheiluharrastuksen, jonka seurauksena olin saanut lisää kiloja ja kroppa oli muuttunut. Olin vieläkin täysi normaali mutta sen muuttuneen kropan hyväksyminen oli vielä kesken ja olin epävarma itsestäni. Ei tuntunut hirveän kivalta hänen toimintansa silloin. 

Haluaa ärsyttää sua, ja onnistuu näköjään erinomaisen hyvin siinä :)

En haluisi olla laiha ja pieni. Oon naisen kokoinen.