Mieheni hylkää läheisensä kun sairastuvat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on itselleni todella iso asia. Kun läheiseni sairastuu tai vanhenee haluan olla avuksi tai edes lähellä. Mieheni hylkää aivan täysin. Kun minulta sairastui oma läheinen mieheni ei mennyt edes sairaalaan katsomaan kun hän oli saattohoidossa. Kun läheiseni kuoli ja kuulin siitä yleisellä paikalla aloin luonnollisesti itkeä. Miehelleni suurin asia tässä oli kun nolasin hänet itkemällä. Nyt hänen isovanhempansa ovat todella huonossa kunnossa eivätkä elä enää kauan. Hänelle rakkaat isovanhemmat jossa aiemmin kävimme viikottain hän on hylännyt täysin. Ei käy lainkaan katsomassa ja kun otan puheeksi suuttuu. Tämä on todella itsekästä ja lapsellista käytöstä. Tulee mieleen että mitä jos minä tai lapset sairastutaan? Itse asiassa tyttärellemme tehtiin pienenä iso leikkaus eikä mieheni suostunut silloinkaan tulemaan tueksi. Mukaani lähti anoppi. Mieheni on muutenkin luonteeltaan todella itsekäs, omistushaluinen, läheisriippuvainen, kosketusriippuvaine, uppiniskainen ja mustasukkainen. Onkohan jotain mielenterveysongelmaa? Olen muutaman kerran pyytänyt puhumaan tästä mutta tietenkään hänessä ei ole mitään vikaa! Tämä sairaan ihmisen hylkääminen on kyllä itselle niin iso asia että kaiken tämän muun mustasukkaisuuden yms. päälle tämä alkaa olla liikaa. Harkitsen jo eroa koska tällaiset piirteet on ihmisessä aika pelottavia...

Kannattaa oppia ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia ja ihmisillä on erilaisia tapoja toimia vaikeissa paikoissa. Joku saattaa haluta olla lähellä, toiselle sama tilanne voi olla aivan liikaa kestää ja hän voi esim. haluta torjua koko asian mielestään että ei romahtaisi. Vaikka miehesi ei ehkä ole empaattisin ihminen maan päällä, voidaan todeta että et sinäkään ole. Myöskään epäaktiivisuus omalta puolelta ei ole täysin sama asia kuin hylkääminen. 

Huoh  miten kliseistä paskaa. Jotkut vaan ei välitä riittävästi.

Juurikin näin. Sen lisäksi juuri tässä kohtaa elämässä luonteen heikkous ei totta tosiaan ole hyve.

Välinpitämättömältä idiootiltahan tuo kuulostaa. Vakava sairastuminen yleensä erottaa jyvät akanoista, jos vaan tieto siitä on mennyt perille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on itselleni todella iso asia. Kun läheiseni sairastuu tai vanhenee haluan olla avuksi tai edes lähellä. Mieheni hylkää aivan täysin. Kun minulta sairastui oma läheinen mieheni ei mennyt edes sairaalaan katsomaan kun hän oli saattohoidossa. Kun läheiseni kuoli ja kuulin siitä yleisellä paikalla aloin luonnollisesti itkeä. Miehelleni suurin asia tässä oli kun nolasin hänet itkemällä. Nyt hänen isovanhempansa ovat todella huonossa kunnossa eivätkä elä enää kauan. Hänelle rakkaat isovanhemmat jossa aiemmin kävimme viikottain hän on hylännyt täysin. Ei käy lainkaan katsomassa ja kun otan puheeksi suuttuu. Tämä on todella itsekästä ja lapsellista käytöstä. Tulee mieleen että mitä jos minä tai lapset sairastutaan? Itse asiassa tyttärellemme tehtiin pienenä iso leikkaus eikä mieheni suostunut silloinkaan tulemaan tueksi. Mukaani lähti anoppi. Mieheni on muutenkin luonteeltaan todella itsekäs, omistushaluinen, läheisriippuvainen, kosketusriippuvaine, uppiniskainen ja mustasukkainen. Onkohan jotain mielenterveysongelmaa? Olen muutaman kerran pyytänyt puhumaan tästä mutta tietenkään hänessä ei ole mitään vikaa! Tämä sairaan ihmisen hylkääminen on kyllä itselle niin iso asia että kaiken tämän muun mustasukkaisuuden yms. päälle tämä alkaa olla liikaa. Harkitsen jo eroa koska tällaiset piirteet on ihmisessä aika pelottavia...

Kannattaa oppia ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia ja ihmisillä on erilaisia tapoja toimia vaikeissa paikoissa. Joku saattaa haluta olla lähellä, toiselle sama tilanne voi olla aivan liikaa kestää ja hän voi esim. haluta torjua koko asian mielestään että ei romahtaisi. Vaikka miehesi ei ehkä ole empaattisin ihminen maan päällä, voidaan todeta että et sinäkään ole. Myöskään epäaktiivisuus omalta puolelta ei ole täysin sama asia kuin hylkääminen. 

Huoh  miten kliseistä paskaa. Jotkut vaan ei välitä riittävästi.

Sinun tapasi elää ei ole ainoa oikea.

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämättömältä idiootiltahan tuo kuulostaa. Vakava sairastuminen yleensä erottaa jyvät akanoista, jos vaan tieto siitä on mennyt perille.

Tämä.

En ole täydellinen ihminen enkä vaadi sitä muiltakaan, mutta tuo on piirre jota ihmisissä eniten inhoan; sairastuneen ja/tai kuolevan läheisen hylkääminen.

Miehesi kuulostaa raskaalta ihmiseltä ap. Mieti tulevaisuutta tarkkaan.

Myös tämä huolestuttaa, että mies koki ap:n nolanneen hänet itkemällä julkisella paikalla. Ongelmia tunnepuolella, todellakin.

Vierailija kirjoitti:

En ole täydellinen ihminen enkä vaadi sitä muiltakaan, mutta tuo on piirre jota ihmisissä eniten inhoan; sairastuneen ja/tai kuolevan läheisen hylkääminen.

Miehesi kuulostaa raskaalta ihmiseltä ap. Mieti tulevaisuutta tarkkaan.

Eiköhän olisi kannattanut miettiä jo ennen avioitumista ja lasten tekoa... Vakavasti puhuttuna, jokaisessa kumppanissa on jotain ominaisuuksia, piirteitä ja tapoja, jotka eroavat paljon omista ja jotka ärsyttävät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole täydellinen ihminen enkä vaadi sitä muiltakaan, mutta tuo on piirre jota ihmisissä eniten inhoan; sairastuneen ja/tai kuolevan läheisen hylkääminen.

Miehesi kuulostaa raskaalta ihmiseltä ap. Mieti tulevaisuutta tarkkaan.

Eiköhän olisi kannattanut miettiä jo ennen avioitumista ja lasten tekoa... Vakavasti puhuttuna, jokaisessa kumppanissa on jotain ominaisuuksia, piirteitä ja tapoja, jotka eroavat paljon omista ja jotka ärsyttävät. 

Tässä ei kuitenkaan ole puhe jostakin sukkien jättämisestä lattialle tai hajamielisyydestä jotka voisi lukea luettelemiisi... Totta kyllä että nämä asiat olisi ollut hyvä käydä läpi ennen avioliittoa ja lapsia.

Valikoiva empatia on aitoa, mutta epätäydellistä empatiaa. Kukin miettiköön itsekseen. En syyllistä nyt, mutta haastan miettimään. On helppoa tuomita ne, jotka ovat itse uhreja ja sen myötä ajan saatossa ajautuneet epäempaattisiin tekoihin tai käytökseen. Sen sijaan on vaikeaa jakaa empatiaa näillekin, vaikka se auttaisi näitä omissa vaikeissa prosesseissaan.  

Useinhan tuollainen tyyppi kusee omiin muroihinsa. Kun tarpeeksi monta kertaa toimii noin, niin jää yksin silloin kun itse tarvitsisi muita.

Minä olen huono olemaan kenenkään tukena. Parisuhteissa kestän todella huonosti toisen heikkoutta, en siedä sitä. Tunnen oloni ahdistuneeksi, sellaiseksi, etten pysty tekemään mitään enkä osaa toimia mitenkään. Lapsuudenperheessä meillä ei tunteista puhuttu eikä niitä juuri näytetty, ja olen oppinut piilottamaan esimerkiksi surun, pettymyksen ym. tunteet. Voimakasta iloakin on vaikea näyttää. Itkeminen muiden ihmisten nähden olisi minusta todella nöyryyttävää ja välttelen sitä kaikin keinoin.

Ehkä siksi en kykene vastaanottamaan muiltakaan ihmisiltä näitä tunteita, kun en osaa käsitellä niitä edes itseni kanssa. Läheisessä kumppanuussuhteessa pystyn näyttämään, että olen tarvitseva ja heikko, muuten olen ulospäin aina vahva ja pärjäävä. Parisuhde on minulle oikeastaan ainoa paikka, missä voin olla sellainen kuin olen.

Jotenkin tästä muodostuu sellainen roolijako, että parisuhteessa minä koen olevani täysin auki ja paljaana, ja tarvitsisin kumppanilta loputonta hoivaa, rakkautta ja huolenpitoa. Jos toinen tarvitsee sitä yhtäkkiä saman verran minulta, olen paniikissa: missä se minun tukeni ja kivijalkani nyt on? Eihän hän saa olla heikko!

Nämä ovat siis niitä pohjimmaisia tunteita ja käyttäytymismalleja, mitä olen itsessäni huomannut. Pystyn kuuntelemaan toisen hätää ja ongelmia, tunnen empatiaa ja syvää halua auttaa.

Olisiko ap:n miehellä jotain samanlaista? Ap, millaista miehen tunneilmaisu on noin muuten?