Parisuhteessa oleva mies, oletko suhteessa vain koska parempaakaan ei ole saatavilla?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pysähtynyt miettimään, että onko tämä kaikki naisten mainostama oma vaativaisuus miehestä sekä suoranainen raivostuminen ajatukseen, että miehille kelpaa hyvin moni nainen, sittenkin vain naisten heikon itsetunnon peittelyä? Koittavatko naiset nostaa itseään jalustalle kuvitellessaan, että he "ovatkin jotain" vaikka todellisuudessa ovat ihan tavallinen nainen miljoonien muiden joukossa? Narsismia?

Mä ainakin koen olevani ihan tavis, keskivertotallaaja miljoonien muiden joukossa. Ja koen myös, että mulla on täysi oikeus haluta mies, joka rakastaa mua oikeasti, eikä vain esitä rakastavansa, kun ei ketään muutakaan saanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys sinänsä on vähän typerä.

Siihen jokaisen on sukupuoleen katsomatta vastattava: "sekä että".

Ja sitäpaitsi mikä se parempi on?

Ainahan pariutuminen on kompromissi. Ja aina voi halutessaan pohtia, että maailmassa on niin ja niin monta miljardia ihmistä, joista varmasti joku olisi ollut parempi - ei vaan sattunut tulemaan vastaan.

Jos itse miehenä mietin kysymystä, niin vastaus on nimenomaan "kyllä ja ei".

Valitsin aikoinaan vaimoni omien kriteerieni mukaan siitä joukosta naisia, mikä tuli vastaan kohtuullisen ahkeran deittailun jälkeen. Ja yhtälailla hän valitsi minut.

Itselläni oli jo takana sekä pidempiä että lyhyempiä suhteita, joiden pohjalta olin mielessäni laatinut joitakin kriteerejä, jotka olivat ratkaisevia.

Mutta kun mietin sitä aikaa ja tilannetta, niin voi olla, että meillä kummallakin oli yhtälailla myös vähän kiire ja tarve löytää se oikea, jonka kanssa voisi ruveta perhettä perustamaan.

Eli siinä mielessä voi jossitella, että jos sitten kuitenkin olisi jäänyt odottamaan, niin olisiko löytynyt vielä parempi? Tai halutessaan voisi pohtia, että tyytyikö vaimoni johonkin, kun otti minut, eikä jäänyt odottamaan, vai mitä siinä tapahtui?

Siinä elämäntilanteessa, siinä hetkessä, kysyntä ja tarjonta kohtasivat molemmin puolin.

En usko, että olisin kuitenkaan parempaa löytänytkään.

Ja se parempi ei tarkoita paremman näköistä tai hoikempaa tai fiksumpaa tai rikkaampaa tai mitään muutakaan yksittäistä ominaisuutta, vaan kokonaisuutta.

Jollain yksittäisellä kriteerillä mitattuna olisin voinut saada paremmankin, mutta kun kokonaisuus ratkaisee kuitenkin.

En ole tehnyt kompromissia patiutuessani enkä pysty kuvittelemaan että missään olisi minulle parempaa kumppania. Tuota minä rakastan, miten joku voisi häntä parempi olla?

Mutta ratkaisevia eroja kai meissä onkin ettei minulla ollut mitään kriteerilistaa tai tarvetta paritua.

Sinulla ei ollut tarvetta pariutua, mutta menit sitten miehen kanssa yhteen? Kummallista sekin. Teit siis tunneshoppailua? Ostit urheiluauton ihan fiiliksellä kun tunne roihahti autoa katsomalla?

Mutta pääasiani, miten helkutissa te voitte 50 sivua ymmärtää tämän asian väärin? Kukaan ei rakasta kumppaniaan tutustumisen hetkellä vaan monesti yhteen ajaudutaan ja kompromisseista huolimatta suhde kehittyy, pian huomataankin että kumppania rakastetaan ja välitetään maailmassa eniten. Naisille on näköjään hirveä ajatus, että ovat olleet miehilleen tietyllä tavalla kompromissi? Kasvakaa aikuisiksi kakarat. Ei mikään ihme, että maailmassa on eroja kun akat ahdistuu siitä että eivät ole maailman ainoita Prinsessoja.

Kiitos, tätä yritin tässä itsekin sanoa, mutta ei näköjään mennyt naisille perille.

Itseasiassa tuon kirjoittamasi voisi halutessaan kääntää miehen näkökulmasta näin päin:

- Eikö teille hyvät naiset tule mieleen, kun heittäydytte parisuhteeseen miehen kanssa ihan vaan silkasta tunteen ja "rakastumisen" palosta - jopa vuosikausiksi - ja teette siihen lapsia ja kaikenlaista muuta, että se miesparka joutuu siinä jännittämään koko ajan, että koska se muija kokee seuraavan "rakastumisen" ja tunteenpalon ja karkaa jonkun jännittävämmän karjun matkaan?

Tämän takia jotkut miehet ei edes viitsi kauheasti suunnitella teidän kanssa tulevaisuutta, kun näkevät, miten epävarmalla pohjalla ja minkälaisen tuuliviirin saranoissa se naisen "rakkaus" on.

Muija? Miesparka?

Jotkut miehet vai sanoisinko äijät, keksivät tekosyitä kaikelle. Nyt sitten ei viitsitä suunnitella tulevaisuutta, jos nainen rakastuu nopeasti äijää? Eli lapsia, häitä, yhteenmuuttamista? Ollaan vaan, koska nainen voi muuttaa mielensä?

Mites nämä äijät jotka ottavat ja lähtevät kun omat lapset ovat pieniä? Jopa ihan toisen naisen perään. Sellaistakin tapahtuu. Aika useinkin.

Jos nainen taas valitsee miehen muun kuin rakkauden takia, kuten vaikka aseman tai rahan, niin kyllähän me kaikki tiedämme millaiseksi häntä silloin kutsutaan. Nainen voi siis vain silloin tehdä oikein, kun mies on valinnut hänet. Kaikkihan me taas tiedämme millaisia naisia miehet valitsevat parisuhteisiin. Ns. vaimomatskua.

Jos et kuuluu siihen ryhmään, niin tilanteesi on heikko puolisonhaussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pysähtynyt miettimään, että onko tämä kaikki naisten mainostama oma vaativaisuus miehestä sekä suoranainen raivostuminen ajatukseen, että miehille kelpaa hyvin moni nainen, sittenkin vain naisten heikon itsetunnon peittelyä? Koittavatko naiset nostaa itseään jalustalle kuvitellessaan, että he "ovatkin jotain" vaikka todellisuudessa ovat ihan tavallinen nainen miljoonien muiden joukossa? Narsismia?

Mä ainakin koen olevani ihan tavis, keskivertotallaaja miljoonien muiden joukossa. Ja koen myös, että mulla on täysi oikeus haluta mies, joka rakastaa mua oikeasti, eikä vain esitä rakastavansa, kun ei ketään muutakaan saanut.

Se, että miehesi _olisi_ ehkä halunnut hieman erilaisen naisen, ei tarkoita etteikö hän rakastaisi sinua. Miten vaikeaa tätä on tajuta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pysähtynyt miettimään, että onko tämä kaikki naisten mainostama oma vaativaisuus miehestä sekä suoranainen raivostuminen ajatukseen, että miehille kelpaa hyvin moni nainen, sittenkin vain naisten heikon itsetunnon peittelyä? Koittavatko naiset nostaa itseään jalustalle kuvitellessaan, että he "ovatkin jotain" vaikka todellisuudessa ovat ihan tavallinen nainen miljoonien muiden joukossa? Narsismia?

Mä ainakin koen olevani ihan tavis, keskivertotallaaja miljoonien muiden joukossa. Ja koen myös, että mulla on täysi oikeus haluta mies, joka rakastaa mua oikeasti, eikä vain esitä rakastavansa, kun ei ketään muutakaan saanut.

Se, että miehesi _olisi_ ehkä halunnut hieman erilaisen naisen, ei tarkoita etteikö hän rakastaisi sinua. Miten vaikeaa tätä on tajuta?

Se on ihan eria asia. Tässä ketjussa on käsittääkseni keskusteltu nimenomaan miehistä, jotka ihan tarkoituksella valehtelevat naiselle, että ovat tähän rakastuneita, vaikka eivät oikeasti olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen (tai  olin?) mieheni suuri rakkaus kun tapasimme. Meni 1,5v kunnes hän sai tämän sanottua ja aloimme olemaan yhdessä. Ei mitään suurta intohimoa mutta kumppanuutta ja rakkautta. Saimme kumpikin kumppanin joka tekee kaikkensa toisen eteen, olen varmaan monessa asiassa täydellinen puoliso hänelle.

Nyt muutaman vuoden olen ollut kotona sairastuttuani. Tunnen että vaikka mieheni yhä jollain tasolla rakastaa minua se on enemmän tottumusta ja mukavuudenhalua kuin oikeaa tunteen paloa. Enhän ole enää se kyvykäs ja aistillinen biz nainen kuten aiemmin vaan ihan tavallinen nainen joka pyörii jaloissa (mies myös paljon kotitoimstolla). Salaperäisyys ja aistillisuus on haalenneet ja vähitellen miehen mieleen on tullut ihan muita huvituksia kuin vaimo - porno vie meiltä yhteistä aikaa ja vähentää seksihaluja eikä pettäminenkään ole enää kaukana, viitteitä siihen on.

Kun keskustelemme asiasta ja ehdotan että mies keskittyy omaan käteensä tai mahdolliseen rakastajattareen kokopäiväisesti ja minä lähden tästä talosta oma osuuteni mukanani hän hätääntyy suuresti. Hän tietää että menettäisi kasvonsa ystäväpiirissä ja jäisi todella yksin. Puhumattakaan kaikista niistä mukavuuksista jotka olen järjestänyt hänelle viimeiset 22v. Eikä enää 50+ ikäisenä perusjantterina jaksa pitkään kiinnostaa ketään kun sitä rahaa ei kuitenkaan ole liikaa. Tai oikeammin - kun minä en hoida taloutta enää rahat menee taivaan tuuliin hetkessä ja hän tietää sen. Uuden suuren rakkauden löytyminen on niin harvinainen sattuma etten usko sellaista hänen kohdalleen ihan helposti. Silloin edessä olisi taas tyytyminen elämään kun parempaakaan ei löydy. Sama kierre uudelleen.

Tämä surullinen tarina todistaa karua kieltään siitä, että suhde ei välttämättä ole vuosikymmeniä ihana/ kestä, vaikka alussa olisi ollut isoja rakakuden-tunteita. Toisaalta moni lähes kaveri-/ toi on hyvä tyyppi- pohjalta alkanut suhde voi kestää kuolemaan saakka. 

Oli alku minkälainen tahansa, tärkeintä on se, että molemmat tahtovat olla yhdessä ja näkevät vähä vaivaakin suhteen ja toisen eteen. Mikään molemmipuolinen maailman romanttisin alku ei auta, jos suhteen vaaliminen jää siihen. 

Summa summarum otsikkoon liittyen: tyytymisessä ei ole mitään vikaa, jos ollaan valmiita rakastamaan kumppania teoin ja sanoin. Se rakkauden tunnekin siitä kasvaa, kun haluaa olla toiselle hyvä <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Realisti86 kirjoitti:

Jos niitä naisia joihin ihastuu ei saa omakseen, niin eihän tässä ole kuin kaksi vaihtoehtoa:

1. Tyytyminen "ihan kivaan" naiseen, johon luultavasti ajan myötä kiintyy

2. Koko elämä yksin. Ilman läheisyyttä, jaettua arkea, lapsia, seksiä, hellyyttä....

Auttaako tämä ymmärtämään miksi usein siihen naiseen kannattaa "tyytyä"? Tämä sama tyyyyminen on minullakin edessä, koska en ole onnistunut 32 ikävuoteen mennessä saamaan tavoittelemiani naisia itselleni. En halua elää koko elämääni yksin...

-Mies32v-

Voihan puistatus sentään. Ei ketään toista ihmistä voi "omistaa" tai "saada itselleen". Vai orjaako oletkin hankkimassa? Järkyttävä asenne.

Kyllähän tuo koko asenne kuullostaa järkyttävältä tällaisesta, joka on itse pariutunut koska molemmat oli järjettömän rakastuneita. Itse olen yleensä järkevä ja käytännöllinen ja todellakin kaikkea muuta kuin tunteellinen, mutta kyllä tuollainen kylmän raaka asenne, että tyydyn vaan johonkin etten jää yksin kuulostaa kamalalta. Toivottavasti se toinenkin osapuoli on yhtä tunteettomasti liikkellä, eikä kuvittele liikoja. Tosi tuollainen parinmuodostus tapa kyllä selittää hyvin avioero tilastot. Huhhuh.

Minua kiinnostaisi tietää, että mistä johtuu, ettei tämä 32-vuotias mies onnistu koskaan kokemaan molemminpuolista ihastumista naisen kanssa. Mikään umpiruma epäsosiaalinen hylkiö hän tuskin on, kun on kuitenkin kohdannut niitä ihan kivoja naisia, jotka ovat hänestä olleet kiinnostuneita, mutta hän ei heistä. Mistä siis kenkä puristaa? Millaisiin naisiin hän itse ihastuu? Ja mikä niissä kaikissa "ihan kivoissa" naisissa on ollut vialla, että mitään ihastumisen tunteita heitä kohtaan ei ole herännyt?

Sukupuoli.

Sukupuoli juurikin.

Taisi olla eilen kun luin miten joku mies oli tehnyt tinderiin profiilin naisena ja profiilissa oli pelkästään kuva kukasta, nainen sai kymmeniä mätsejä päivässä siis kukan kuvalla..

Miehet ei saa kun ehkä pari mätsiä päivässä vaikka profiilissa olisi hyvät kuvat miehestä ja hyvä teksti ja sekin vain kahden ekan päivänä aikana.

Mitähän tämä kertoo miehistä..

Sen, että miehille melkein nainen kuin nainen kelpaa. Ja tätä ei pidä ajatella huonona asiana, koska se ei todellakaan sitä ole! Nainen pääsee valitsemaan joukosta haluamansa miehen ja todennäköisyys sille, että mieskin haluaa tämän naisen on korkea. Win-win. Molemmat ovat tyytyväisiä, ja suhde syntyi.

Ajattelepa tilannetta, jos tätä mekanismia ei olisi. Jos olisi niin, että miehet olisivat yhtä valikoivia kuin naiset. Toisin sanoen, yksi sadasta tai tuhannesta ihastuksesi kohteesta olisi sinusta kiinnostunut. Ei taitaisi olla suhteita takana sinullakaan, ellet sitten ole ihastunut satoihin miehiin...

Mistä ihmeen joukosta? Tapaan arjessani harvemmin kuin kerran kuukaudessa miehiä, joista voisin kuvitella kiinnostuvani, ja hyvin harva heistä olisi edes vapaa. Jotain kertoo varmaan se, että ehdin olla vuosikausia sinkkuna ennen kuin tapasin nykyiseni. Mutta kerro minulle varmuuden vuoksi, missä on se joukko, josta voin valita jos vielä joskus sinkuksi jään. Nettiä tai Tinderiä en aio laittaa silloinkaan tulille.

Mutta oikeasti en kyllä voisi kuvitella, että haluaisin miehen, jota voisin osoittaa sormella ja sen jälkeen hän alkaisi seurata minua kuin spanieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys sinänsä on vähän typerä.

Siihen jokaisen on sukupuoleen katsomatta vastattava: "sekä että".

Ja sitäpaitsi mikä se parempi on?

Ainahan pariutuminen on kompromissi. Ja aina voi halutessaan pohtia, että maailmassa on niin ja niin monta miljardia ihmistä, joista varmasti joku olisi ollut parempi - ei vaan sattunut tulemaan vastaan.

Jos itse miehenä mietin kysymystä, niin vastaus on nimenomaan "kyllä ja ei".

Valitsin aikoinaan vaimoni omien kriteerieni mukaan siitä joukosta naisia, mikä tuli vastaan kohtuullisen ahkeran deittailun jälkeen. Ja yhtälailla hän valitsi minut.

Itselläni oli jo takana sekä pidempiä että lyhyempiä suhteita, joiden pohjalta olin mielessäni laatinut joitakin kriteerejä, jotka olivat ratkaisevia.

Mutta kun mietin sitä aikaa ja tilannetta, niin voi olla, että meillä kummallakin oli yhtälailla myös vähän kiire ja tarve löytää se oikea, jonka kanssa voisi ruveta perhettä perustamaan.

Eli siinä mielessä voi jossitella, että jos sitten kuitenkin olisi jäänyt odottamaan, niin olisiko löytynyt vielä parempi? Tai halutessaan voisi pohtia, että tyytyikö vaimoni johonkin, kun otti minut, eikä jäänyt odottamaan, vai mitä siinä tapahtui?

Siinä elämäntilanteessa, siinä hetkessä, kysyntä ja tarjonta kohtasivat molemmin puolin.

En usko, että olisin kuitenkaan parempaa löytänytkään.

Ja se parempi ei tarkoita paremman näköistä tai hoikempaa tai fiksumpaa tai rikkaampaa tai mitään muutakaan yksittäistä ominaisuutta, vaan kokonaisuutta.

Jollain yksittäisellä kriteerillä mitattuna olisin voinut saada paremmankin, mutta kun kokonaisuus ratkaisee kuitenkin.

En ole tehnyt kompromissia patiutuessani enkä pysty kuvittelemaan että missään olisi minulle parempaa kumppania. Tuota minä rakastan, miten joku voisi häntä parempi olla?

Mutta ratkaisevia eroja kai meissä onkin ettei minulla ollut mitään kriteerilistaa tai tarvetta paritua.

Sinulla ei ollut tarvetta pariutua, mutta menit sitten miehen kanssa yhteen? Kummallista sekin. Teit siis tunneshoppailua? Ostit urheiluauton ihan fiiliksellä kun tunne roihahti autoa katsomalla?

Mutta pääasiani, miten helkutissa te voitte 50 sivua ymmärtää tämän asian väärin? Kukaan ei rakasta kumppaniaan tutustumisen hetkellä vaan monesti yhteen ajaudutaan ja kompromisseista huolimatta suhde kehittyy, pian huomataankin että kumppania rakastetaan ja välitetään maailmassa eniten. Naisille on näköjään hirveä ajatus, että ovat olleet miehilleen tietyllä tavalla kompromissi? Kasvakaa aikuisiksi kakarat. Ei mikään ihme, että maailmassa on eroja kun akat ahdistuu siitä että eivät ole maailman ainoita Prinsessoja.

Kiitos, tätä yritin tässä itsekin sanoa, mutta ei näköjään mennyt naisille perille.

Itseasiassa tuon kirjoittamasi voisi halutessaan kääntää miehen näkökulmasta näin päin:

- Eikö teille hyvät naiset tule mieleen, kun heittäydytte parisuhteeseen miehen kanssa ihan vaan silkasta tunteen ja "rakastumisen" palosta - jopa vuosikausiksi - ja teette siihen lapsia ja kaikenlaista muuta, että se miesparka joutuu siinä jännittämään koko ajan, että koska se muija kokee seuraavan "rakastumisen" ja tunteenpalon ja karkaa jonkun jännittävämmän karjun matkaan?

Tämän takia jotkut miehet ei edes viitsi kauheasti suunnitella teidän kanssa tulevaisuutta, kun näkevät, miten epävarmalla pohjalla ja minkälaisen tuuliviirin saranoissa se naisen "rakkaus" on.

Jostain syystä sokea ihastuminen on hienompi juttu kuin yhteisen sävelen löytyminen ajan kanssa. Tai varsinkaan se, että myös järjellä miettii, voisiko tämä ihminen olla minulle loppuelämän kumppani. En tiedä missä näin on päätetty.

En ymmärrä edelleenkään miksi minum pitäisi alkaa tutustua sellaiseen mieheen, johon en ihastu. Minkä ihmeen takia alkaisin tapailla miestä, joka ei herätä seksuaalisia halujani? Mitä iloa minulle olisi parisuhteesta, jossa en koe vatsanpohjassa olevia perhosia, kun vain ajattelenkin ihastustani? Väännä minulle rautalangasta, kiitos.

Eikä se ihastuminen sulje pois järjellä miettimistä! On kohta neljä vuotta siitä kun tapasin miesystäväni. Ensi reaktioni hänet nähdessäni oli että "wow, miten ihanat silmät". En tiennyt hänen ammattiaan, tulojaan, statustaan, hän oli työhaalareissa ja ajoi ruostuneella pakulla. Mutta kun tervehdin häntä halaamalla niin olin jo kiinnostunut. Kun kävimme yhdessä kävelyllä ja hän auttoi täysin pyyteettömästi ventovierasta sivullista, hänen kiinnostavuutensa vain lisääntyi. Kun hän sitten lähti kotiinsa, olin jo lähes tulisilla hiilillä ja laitoin vielä samans iltana hänelle viestiä.

Näiden kohta neljän vuoden aikana olen tutustunut häneen. Tiedän, että hän todella on huolehtivainen, lämmin, vastuullinen ihminen. Olen tutustunut hänen ystäviinsä ja sukulaisiinsa ja hän minun. Olemme molemmat sairastaneet, olleet stressaantuneita työtilanteiden takia ym. Ja koko ajan olen rakastunut häneen yhä enemmän

Niin paljon, että alamme molemmat olla valmiita sitoutumaan toisiimme loppuelämäksemme muuttamalla yhteen.

Kerro minulle, miksi haluaisin sitoutua ihmiseen ilman että pohjalla olisi ihastuminen, rakastuminen ja sen syveneminen rakkaudeksi?

Teidän suhteenne kuulostaa mainiolta. Juuri niitä asioita, mitä itsekin toivon suhteelta.

Sillä taas en näe olevan merkitystä, miten tähän tilanteeseen on päästy. Toki tuollainen romanttinen hullaantumistarina on kiva juttu, ei siinä. Minua kuitenkin kiinnostaa nykyhetki, eikä se, onko "pohjalla ihastu minne" vai ei.

Minun taas on mahdotonta kuvitella, että olisi olemassa nykytilanne ellei suhteeseemme olisi kuulunut myös seksi. Fyysinen läheisyys ja keskinäinen halu ovat itselleni välttämättömiä parisuhteessa ja "ihan kiva" ei riitä haluni herättämiseen.

Miehillä seksuaalisen halun heräämiseen ei onneksi kovin paljon tarvita. Juurihan oli lehdissä juttua CP-vammaisesta prostituoidusta ja bordellista, jossa oranki oli suosituin asiakaspalvelija.

Harva suhde jäänee syntymättä sen takia, että mies ei halua seksiä.

So? Kuten sanoin, itselleni fyysinen läheisyys ja keskinäinen halu ovat välttämättömiä eikä "ihan kiva" mies niitä riitä herättämään. Sen sijaan haluttavan miehen kanssa voi olla pelkkää seksiä (sinkkuna ollessani) mutta hänessä ei ole rahkeita parisuhdekumppaniksi. Mutta platoninen parisuhde ihan kivan kanssa siinä toivossa, että joskus tulevaisuudessa hän saisi myös perhosia vatsaani - ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on paljon loistavia kommenttejä meiltä naisilta, mutta sitten on valitettavan paljon hieman huolestuttaviakin kommentteja. 

Oletan että olette nuorempia ja vielä hieman idyllinen kuva elämästä, ja ehkä naivitkin toiveet. Suren puolestanne, jos ja kun elämän realiteetit iskevät jossain vaiheessa unelmat alas.

Välillä kaipaan "Ensitreffit alttarilla"- järkevyyttä tähänkin ketjuun, eli siellä monet naisetkin myöntävät et hyvä suhde on myös sitä, että päätetään tahtoa, jos tyyppi on ok eikä ehdoton nou-nou.

Eikai se ole niin melodraamaista tai huippuvakavaakaan, rakkaus ja kumppaninetsintä ja -valinta? Tai ehkä vain olen jo niin vanha etten enää muista omia nuoruuden aikojani ;)

Minä muuten ihastun tosi helposti, ja olen ollut satoihin poikiin ihastunut, mutta en olisi heille monillekaan kelvannut, muutamalle vain. Mutta en nyt tee siitä teoriaa :D

Ainakin omalla kohdallani tuo on mennyt ihan päinvastoin. Vähän yli kaksikymppisenä oli tärkeää, että löytyi joku. Tottakai silloinkin olin rakastunut, mutta tarve parisuhteelle oli paljon suurempi kuin nyt. Nyt vanhemmalla iällä olin mieluummin yksin kuin olisin tyytynyt parisuhteeseen jonkun kanssa niistä miehistä, joita muutaman kerran tapailin. Ja onneksi olin, koska muuten en olisi ollut vapaa siinä vaiheessa, kun nykyisen miesystäväni tapasin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu syväluotaa suomalaisten miesten henkisesti ja moraalisesti huonointa joukkiota tavalla jota ei saa ikinä ei-luetuksi. Samalla se asettaa varjon kaikkien heteroparisuhteiden päälle. Kuinka kukaan voi enää olla varma siitä, ettei se ikioma rakas ole kuitenkin vain loistonäyttelijän lahjat omaava naisensa suhteen empatiakyvytön tyytyjä? :(

Voi ei, oletko tosissasi? Kuulostaa aika melodramaattiselta: onko kaikki tähän asti ollut silkkaa näytelmä vain, sniif!

Mikä ratkaisee, onko suhteessa hyvä olla? Minä sanon että teot. Eikö ole aika sama, mitä puoliso ajattelee ja tuntee, jos hän kuitenkin käytännössä osoittaa rakastavansa sinua? 

Minun mies on tunnevammainen, eli hän ei kykene tuntemaan rakkauden tunteita. Hän kuitenkin osoittaa minulle ja lapsillemme rakkautta joka päivä monilla ihanilla asioilla <3 Sekö ei riittäisi? Miksi hänen pitäisi vielä puristaa itsestään jotain gigolomaisia tunneryöppyjä, vainko minun mahdollisen epävarmuuteni tai lapsellisen vaatimukseni "koska sen pitää tuntea hirveän isoja rakkaudentunteita minua kohtaan" vuoksiko?

Mitä jos kasvettais aikuisiksi, ihan me kaikki?

Mutta jos mies ei lähtökohtaisesti rakasta kumppaniaan vaan on tyytynyt siihen joka häneen ihastui, ettei jäisi yksin, niin kuinka kauan luulet hänen jaksavan tehdä niitä rakkauden tekoja toisten eteen? Ja miksi hän niitä tekisi kun kerta rakkautta ei oikeasti niiden takana ole?

Se, että puolisot rakastuvat ja menevät tämän tunteen vallassa yhteen ei tarkoita sitä, että koettaisiin tai vaadittaisiin gigolomaisia tunneryöppyjä. Esimerkiksi meille tämä rakastaminen oli molemmille niin itsestään selvää, ettei siihen mitään teatraalisia vakuutuksia ole kumpikaan missään vaiheessa kaivannut. On vaan ollut suuri tarve olla just tämän tietyn ihmisen kanssa yhdessä ja lähekkäin, jopa sisäkkäin, niin paljon kuin mahdollista. Yhdessä ollessa kaikki tuntuu vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua täydelliseltä.

Se minun tunnevammainen mies on jaksanut kohta jo 25v <3 Enkö olisi saanut mennä hänen kanssaan naimisiin mielestäsi, koska hänellä ei ollut isoja rakkaudentunteita? 

Niin, miksi ihmiset tekevät hyviä tekoja? Eikö nitä voi tehdä, vaikke kokisi isoja tunteita? Eikö se että on alttarilla sanonut "tahdon" riitä syyksi tehdä rakkauden tekoja? 

Se on niinkin että kun tekee oikein = hyviä tekoja,  kiintymys toisyta ihmistä vahvistuu.  Ja minusta rakkaus = rakkauden teot.

Pelottavaa jos sinun käsitys on se, että hyviä tekoja ei jaksa tehdä jos ei toista rakasta  :( 

Sinä olet ilmeisesti valinnut kumppanisi tietäen hänen erityispiirteistä ja pystyt hyväksymään ja elämään sen kanssa onnellisena ja tyytyväisenä. Itse olen elänyt rakastavan miehen kanssa kohta 35 vuotta tyytyväisenä, enkä voi kuvitella itse toimineeni toisin. Entäs sitten nämä tämän keskustelun aiheena olevat pariskunnat, joissa mies ottaa ehkäpä häneen yksipuolisesti ihastuneen/rakastuneen naisen kumppanikseen vain siitä syystä ettei jää yksin? Mitään tunteita ei hyviä eikä huonoja kohdistu juuri tähän ihmiseen ja hänen sijastaan ihan kuka tahansa toinen olisi yhtä ok. Mielestäni se on törkeää hyväksikäyttöä. Jos molemmat ovat tehneet ratkaisunsa yhtälailla pelkällä järjellä, asia on ok.

Mielestäni hyvillä teoilla ja rakkaudella ei ole mitään yhteyttä, mikäli niitä ei tee rakkaudesta. Jos teet niitä vaan näön vuoksi tai siksi, että toinen niitä odottaa, tai siksi, että itse pääset näin helpommalla tai siksi, että oletat saavasi vastapalveluksen niin ei se mielestäni ole rakkautta. Hyviä tekoja voi tehdä tuntemattomillekkin ilman sen suurempia kiintymyksen tunteita. Motiivi vaan on heikompi toimia näin jatkuvasti.

En tiennyt, ja tämä on ollutkin elämäni isoin kriisi. Mies ei uskaltanut kertoa asiaa alussa, sattuneesta syystä, ja olisinkin varmasti siinä vaiheessa lähetnyt, ylpeys loukattuna. Minun prinsessa-haaveet romuttui ikävästi, jouduin nöyrtymään: en ollutkaan The One. Toisaalta, en halunnut jättää puolisoa tämän takia vaan halusin kasvaa ihmisenä. Nyt voin sanoa, etttä olen onnellisin koskaan, ja miehenikin on tyytyväinen "valintaansa". Ollaan siis oikeasti onnellisia nyt, vuosikymmenien jälkeen <3

Kysyin otsikon kysymyksen häneltä ja sanoin, et nyt vastaapas rehellisesti kyllä. Olisi voinut vastata, ja olisin kestänyt. Hänpä katsoi kauniisti ja sanoi, että valinta on paras mahdollinen, ja vaikka tiedän ettei se ole totuus, se tuntui hyvältä <3

Mielestäni tämä ei ollut häneltä hyväksikäyttöä missään vaiheessa. Pariutuminen on hyvä asia ja siihen olen itsekin pyrkinyt. Olen itsenäinen aikuinen pärjäävä nainen, silti olen aina tiennyt haluavani elää parisuhteessa. Valinnanvaraa oli nuorempana, mutta valitsin hänet, ja hänkin minut, vaikkakaan ei tunnetasolla. Mutta siis. Ei mieheni halua käyttää minua sen enempää hyväkseen, hän halusi ottaa elämänkumppanin ja sellaisen minusta sai. Homma toimii ja lapsilla on hyvä olla, mieheni rakastaa heitäkin teoillaan, antaa aikaansa ym.

Minä ajattelen ihan eri tavalla hyvistä teoista. Nimenomaan haluan rakastaa kaikkia ihmisiä, ja varsinkin omaa puolisoani. Teen hyviä tekoja myös muilla ihmisille, rakkaudesta lähimmäisiä kohtaan. Ei mieheni tee rakkaudentöitä pakosta, vaan koska HALUAA rakastaa minua, vaikkei osaa sellaisia tunteita tunteakaan. Valitsen tämän ennemmin kuin sen, että hän tuntisi isoja rakkaudentunteita, mutta ei esimerkiksi tekisi kotitöitä. Ehkä minä siis olenkin se hyväksikäyttäjä tässä?

Joka tapauksessa, olemme nyt molemmat tyytyväisiä, vaikka tarinamme on ehkä monesta erikoinen, ja tuomittavakin. On minulle sanottukin aikoinaan, et jätä nyt tuollainen. Sekö olisi rakkautta? Kannattaisi rauhassa miettiä, miksi kaikkien tarinoiden pitäisi olla odotetusti kuin satukirjoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Realisti86 kirjoitti:

Jos niitä naisia joihin ihastuu ei saa omakseen, niin eihän tässä ole kuin kaksi vaihtoehtoa:

1. Tyytyminen "ihan kivaan" naiseen, johon luultavasti ajan myötä kiintyy

2. Koko elämä yksin. Ilman läheisyyttä, jaettua arkea, lapsia, seksiä, hellyyttä....

Auttaako tämä ymmärtämään miksi usein siihen naiseen kannattaa "tyytyä"? Tämä sama tyyyyminen on minullakin edessä, koska en ole onnistunut 32 ikävuoteen mennessä saamaan tavoittelemiani naisia itselleni. En halua elää koko elämääni yksin...

-Mies32v-

Voihan puistatus sentään. Ei ketään toista ihmistä voi "omistaa" tai "saada itselleen". Vai orjaako oletkin hankkimassa? Järkyttävä asenne.

Kyllähän tuo koko asenne kuullostaa järkyttävältä tällaisesta, joka on itse pariutunut koska molemmat oli järjettömän rakastuneita. Itse olen yleensä järkevä ja käytännöllinen ja todellakin kaikkea muuta kuin tunteellinen, mutta kyllä tuollainen kylmän raaka asenne, että tyydyn vaan johonkin etten jää yksin kuulostaa kamalalta. Toivottavasti se toinenkin osapuoli on yhtä tunteettomasti liikkellä, eikä kuvittele liikoja. Tosi tuollainen parinmuodostus tapa kyllä selittää hyvin avioero tilastot. Huhhuh.

Minua kiinnostaisi tietää, että mistä johtuu, ettei tämä 32-vuotias mies onnistu koskaan kokemaan molemminpuolista ihastumista naisen kanssa. Mikään umpiruma epäsosiaalinen hylkiö hän tuskin on, kun on kuitenkin kohdannut niitä ihan kivoja naisia, jotka ovat hänestä olleet kiinnostuneita, mutta hän ei heistä. Mistä siis kenkä puristaa? Millaisiin naisiin hän itse ihastuu? Ja mikä niissä kaikissa "ihan kivoissa" naisissa on ollut vialla, että mitään ihastumisen tunteita heitä kohtaan ei ole herännyt?

Sukupuoli.

Sukupuoli juurikin.

Taisi olla eilen kun luin miten joku mies oli tehnyt tinderiin profiilin naisena ja profiilissa oli pelkästään kuva kukasta, nainen sai kymmeniä mätsejä päivässä siis kukan kuvalla..

Miehet ei saa kun ehkä pari mätsiä päivässä vaikka profiilissa olisi hyvät kuvat miehestä ja hyvä teksti ja sekin vain kahden ekan päivänä aikana.

Mitähän tämä kertoo miehistä..

Sen, että miehille melkein nainen kuin nainen kelpaa. Ja tätä ei pidä ajatella huonona asiana, koska se ei todellakaan sitä ole! Nainen pääsee valitsemaan joukosta haluamansa miehen ja todennäköisyys sille, että mieskin haluaa tämän naisen on korkea. Win-win. Molemmat ovat tyytyväisiä, ja suhde syntyi.

Ajattelepa tilannetta, jos tätä mekanismia ei olisi. Jos olisi niin, että miehet olisivat yhtä valikoivia kuin naiset. Toisin sanoen, yksi sadasta tai tuhannesta ihastuksesi kohteesta olisi sinusta kiinnostunut. Ei taitaisi olla suhteita takana sinullakaan, ellet sitten ole ihastunut satoihin miehiin...

Mistä ihmeen joukosta? Tapaan arjessani harvemmin kuin kerran kuukaudessa miehiä, joista voisin kuvitella kiinnostuvani, ja hyvin harva heistä olisi edes vapaa. Jotain kertoo varmaan se, että ehdin olla vuosikausia sinkkuna ennen kuin tapasin nykyiseni. Mutta kerro minulle varmuuden vuoksi, missä on se joukko, josta voin valita jos vielä joskus sinkuksi jään. Nettiä tai Tinderiä en aio laittaa silloinkaan tulille.

Mutta oikeasti en kyllä voisi kuvitella, että haluaisin miehen, jota voisin osoittaa sormella ja sen jälkeen hän alkaisi seurata minua kuin spanieli.

Sinulle siis ei käy nykypäivän deittipalvelut ja lisäksi miehen pitää metsästää _sinua_ eikä niin että sinä teet aloitteen haluamaasi miestä kohtaan. No siinähän heti niitä "vaikeuksia" miksi te naiset luulette ettette saa ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Realisti86 kirjoitti:

Jos niitä naisia joihin ihastuu ei saa omakseen, niin eihän tässä ole kuin kaksi vaihtoehtoa:

1. Tyytyminen "ihan kivaan" naiseen, johon luultavasti ajan myötä kiintyy

2. Koko elämä yksin. Ilman läheisyyttä, jaettua arkea, lapsia, seksiä, hellyyttä....

Auttaako tämä ymmärtämään miksi usein siihen naiseen kannattaa "tyytyä"? Tämä sama tyyyyminen on minullakin edessä, koska en ole onnistunut 32 ikävuoteen mennessä saamaan tavoittelemiani naisia itselleni. En halua elää koko elämääni yksin...

-Mies32v-

Voihan puistatus sentään. Ei ketään toista ihmistä voi "omistaa" tai "saada itselleen". Vai orjaako oletkin hankkimassa? Järkyttävä asenne.

Kyllähän tuo koko asenne kuullostaa järkyttävältä tällaisesta, joka on itse pariutunut koska molemmat oli järjettömän rakastuneita. Itse olen yleensä järkevä ja käytännöllinen ja todellakin kaikkea muuta kuin tunteellinen, mutta kyllä tuollainen kylmän raaka asenne, että tyydyn vaan johonkin etten jää yksin kuulostaa kamalalta. Toivottavasti se toinenkin osapuoli on yhtä tunteettomasti liikkellä, eikä kuvittele liikoja. Tosi tuollainen parinmuodostus tapa kyllä selittää hyvin avioero tilastot. Huhhuh.

Minua kiinnostaisi tietää, että mistä johtuu, ettei tämä 32-vuotias mies onnistu koskaan kokemaan molemminpuolista ihastumista naisen kanssa. Mikään umpiruma epäsosiaalinen hylkiö hän tuskin on, kun on kuitenkin kohdannut niitä ihan kivoja naisia, jotka ovat hänestä olleet kiinnostuneita, mutta hän ei heistä. Mistä siis kenkä puristaa? Millaisiin naisiin hän itse ihastuu? Ja mikä niissä kaikissa "ihan kivoissa" naisissa on ollut vialla, että mitään ihastumisen tunteita heitä kohtaan ei ole herännyt?

Sukupuoli.

Sukupuoli juurikin.

Taisi olla eilen kun luin miten joku mies oli tehnyt tinderiin profiilin naisena ja profiilissa oli pelkästään kuva kukasta, nainen sai kymmeniä mätsejä päivässä siis kukan kuvalla..

Miehet ei saa kun ehkä pari mätsiä päivässä vaikka profiilissa olisi hyvät kuvat miehestä ja hyvä teksti ja sekin vain kahden ekan päivänä aikana.

Mitähän tämä kertoo miehistä..

Sen, että miehille melkein nainen kuin nainen kelpaa. Ja tätä ei pidä ajatella huonona asiana, koska se ei todellakaan sitä ole! Nainen pääsee valitsemaan joukosta haluamansa miehen ja todennäköisyys sille, että mieskin haluaa tämän naisen on korkea. Win-win. Molemmat ovat tyytyväisiä, ja suhde syntyi.

Ajattelepa tilannetta, jos tätä mekanismia ei olisi. Jos olisi niin, että miehet olisivat yhtä valikoivia kuin naiset. Toisin sanoen, yksi sadasta tai tuhannesta ihastuksesi kohteesta olisi sinusta kiinnostunut. Ei taitaisi olla suhteita takana sinullakaan, ellet sitten ole ihastunut satoihin miehiin...

Luojan kiitos, tämän palstan ulkopuolella miehille ei todellakaan kelpaa nainen kuin nainen.

Hyvin monille kelpaa koska on pakko. Vai miten luulet, että perus-Pentti saisi suhteen kun 90% hänen ehdotuksistaan tyrmätään? Mies ottaa kenelle hän kelpaa tai kuka nainen sattuu joskus aprillipäivänä tekemään aloitteen. Sinulle ei liene uutinen, että naiset ovat hyvin passiivisia tässä asiassa? Odottavat vain palkintona miehille, että tarpeeksi laadukas mies tulisi ja laittaisi kemiat pyörimään jaloissa vaimitensemenikään..

Palstau.li ei ole perus-Pentti. Nämä kriteereistä ja aloitteista jauhavat palstamiehet, joilla ei ole elämää netin ulkopuolella, ovat marginaalinen osa väestöstä. Eivät tavallisia, keskiverto- tai perusmiehiä. Marginaalinen ryhmä, jolla on nepsy-, mt- ja/tai päihdeongelmia sekä nettiriippuvuus. Mene joskus katsomaan ulos baareihin, festareille, tanssilavoille ja muihin paikkoihin, missä ihmiset kohtaavat, miten helppoa normaaleilla sosiaalisilla taidoilla varustettujen ihmisten on ottaa kontaktia toisiinsa ilman käsittämätöntä teoretisointia siitä, kenen pitää tehdä aloite ja mikä ylipäänsä lasketaan aloitteeksi. Kokeile joskus elää tuon teoretisoinnin sijaan. Tänään on turhan kylmä ilma, mutta heti kun taas lämpenee niin lähde kaveriporukalla terassille ja tarkkaile ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys sinänsä on vähän typerä.

Siihen jokaisen on sukupuoleen katsomatta vastattava: "sekä että".

Ja sitäpaitsi mikä se parempi on?

Ainahan pariutuminen on kompromissi. Ja aina voi halutessaan pohtia, että maailmassa on niin ja niin monta miljardia ihmistä, joista varmasti joku olisi ollut parempi - ei vaan sattunut tulemaan vastaan.

Jos itse miehenä mietin kysymystä, niin vastaus on nimenomaan "kyllä ja ei".

Valitsin aikoinaan vaimoni omien kriteerieni mukaan siitä joukosta naisia, mikä tuli vastaan kohtuullisen ahkeran deittailun jälkeen. Ja yhtälailla hän valitsi minut.

Itselläni oli jo takana sekä pidempiä että lyhyempiä suhteita, joiden pohjalta olin mielessäni laatinut joitakin kriteerejä, jotka olivat ratkaisevia.

Mutta kun mietin sitä aikaa ja tilannetta, niin voi olla, että meillä kummallakin oli yhtälailla myös vähän kiire ja tarve löytää se oikea, jonka kanssa voisi ruveta perhettä perustamaan.

Eli siinä mielessä voi jossitella, että jos sitten kuitenkin olisi jäänyt odottamaan, niin olisiko löytynyt vielä parempi? Tai halutessaan voisi pohtia, että tyytyikö vaimoni johonkin, kun otti minut, eikä jäänyt odottamaan, vai mitä siinä tapahtui?

Siinä elämäntilanteessa, siinä hetkessä, kysyntä ja tarjonta kohtasivat molemmin puolin.

En usko, että olisin kuitenkaan parempaa löytänytkään.

Ja se parempi ei tarkoita paremman näköistä tai hoikempaa tai fiksumpaa tai rikkaampaa tai mitään muutakaan yksittäistä ominaisuutta, vaan kokonaisuutta.

Jollain yksittäisellä kriteerillä mitattuna olisin voinut saada paremmankin, mutta kun kokonaisuus ratkaisee kuitenkin.

En ole tehnyt kompromissia patiutuessani enkä pysty kuvittelemaan että missään olisi minulle parempaa kumppania. Tuota minä rakastan, miten joku voisi häntä parempi olla?

Mutta ratkaisevia eroja kai meissä onkin ettei minulla ollut mitään kriteerilistaa tai tarvetta paritua.

Sinulla ei ollut tarvetta pariutua, mutta menit sitten miehen kanssa yhteen? Kummallista sekin. Teit siis tunneshoppailua? Ostit urheiluauton ihan fiiliksellä kun tunne roihahti autoa katsomalla?

Mutta pääasiani, miten helkutissa te voitte 50 sivua ymmärtää tämän asian väärin? Kukaan ei rakasta kumppaniaan tutustumisen hetkellä vaan monesti yhteen ajaudutaan ja kompromisseista huolimatta suhde kehittyy, pian huomataankin että kumppania rakastetaan ja välitetään maailmassa eniten. Naisille on näköjään hirveä ajatus, että ovat olleet miehilleen tietyllä tavalla kompromissi? Kasvakaa aikuisiksi kakarat. Ei mikään ihme, että maailmassa on eroja kun akat ahdistuu siitä että eivät ole maailman ainoita Prinsessoja.

Kiitos, tätä yritin tässä itsekin sanoa, mutta ei näköjään mennyt naisille perille.

Itseasiassa tuon kirjoittamasi voisi halutessaan kääntää miehen näkökulmasta näin päin:

- Eikö teille hyvät naiset tule mieleen, kun heittäydytte parisuhteeseen miehen kanssa ihan vaan silkasta tunteen ja "rakastumisen" palosta - jopa vuosikausiksi - ja teette siihen lapsia ja kaikenlaista muuta, että se miesparka joutuu siinä jännittämään koko ajan, että koska se muija kokee seuraavan "rakastumisen" ja tunteenpalon ja karkaa jonkun jännittävämmän karjun matkaan?

Tämän takia jotkut miehet ei edes viitsi kauheasti suunnitella teidän kanssa tulevaisuutta, kun näkevät, miten epävarmalla pohjalla ja minkälaisen tuuliviirin saranoissa se naisen "rakkaus" on.

Jostain syystä sokea ihastuminen on hienompi juttu kuin yhteisen sävelen löytyminen ajan kanssa. Tai varsinkaan se, että myös järjellä miettii, voisiko tämä ihminen olla minulle loppuelämän kumppani. En tiedä missä näin on päätetty.

En ymmärrä edelleenkään miksi minum pitäisi alkaa tutustua sellaiseen mieheen, johon en ihastu. Minkä ihmeen takia alkaisin tapailla miestä, joka ei herätä seksuaalisia halujani? Mitä iloa minulle olisi parisuhteesta, jossa en koe vatsanpohjassa olevia perhosia, kun vain ajattelenkin ihastustani? Väännä minulle rautalangasta, kiitos.

Eikä se ihastuminen sulje pois järjellä miettimistä! On kohta neljä vuotta siitä kun tapasin miesystäväni. Ensi reaktioni hänet nähdessäni oli että "wow, miten ihanat silmät". En tiennyt hänen ammattiaan, tulojaan, statustaan, hän oli työhaalareissa ja ajoi ruostuneella pakulla. Mutta kun tervehdin häntä halaamalla niin olin jo kiinnostunut. Kun kävimme yhdessä kävelyllä ja hän auttoi täysin pyyteettömästi ventovierasta sivullista, hänen kiinnostavuutensa vain lisääntyi. Kun hän sitten lähti kotiinsa, olin jo lähes tulisilla hiilillä ja laitoin vielä samans iltana hänelle viestiä.

Näiden kohta neljän vuoden aikana olen tutustunut häneen. Tiedän, että hän todella on huolehtivainen, lämmin, vastuullinen ihminen. Olen tutustunut hänen ystäviinsä ja sukulaisiinsa ja hän minun. Olemme molemmat sairastaneet, olleet stressaantuneita työtilanteiden takia ym. Ja koko ajan olen rakastunut häneen yhä enemmän

Niin paljon, että alamme molemmat olla valmiita sitoutumaan toisiimme loppuelämäksemme muuttamalla yhteen.

Kerro minulle, miksi haluaisin sitoutua ihmiseen ilman että pohjalla olisi ihastuminen, rakastuminen ja sen syveneminen rakkaudeksi?

Teidän suhteenne kuulostaa mainiolta. Juuri niitä asioita, mitä itsekin toivon suhteelta.

Sillä taas en näe olevan merkitystä, miten tähän tilanteeseen on päästy. Toki tuollainen romanttinen hullaantumistarina on kiva juttu, ei siinä. Minua kuitenkin kiinnostaa nykyhetki, eikä se, onko "pohjalla ihastu minne" vai ei.

Minun taas on mahdotonta kuvitella, että olisi olemassa nykytilanne ellei suhteeseemme olisi kuulunut myös seksi. Fyysinen läheisyys ja keskinäinen halu ovat itselleni välttämättömiä parisuhteessa ja "ihan kiva" ei riitä haluni herättämiseen.

Miehillä seksuaalisen halun heräämiseen ei onneksi kovin paljon tarvita. Juurihan oli lehdissä juttua CP-vammaisesta prostituoidusta ja bordellista, jossa oranki oli suosituin asiakaspalvelija.

Harva suhde jäänee syntymättä sen takia, että mies ei halua seksiä.

Hohhoijaa....

Kaikki naiset hakkaavat lapsensa koska osa on tehnyt näin?

Bordellit, pornoteollisuus, deittipalveluiden sukupuoli- ja viestijakauma, yökerhojen meininki, netti- ja muut keskustelut, miehille suunnatun viihteen tapahtumat...

Kuinka paljon tarvitset evidenssiä ennen kuin uskot, että miehet ovat yleensä varsin matalalla kynnyksellä halukkaita seksiin useiden naisten kanssa?

Eli sitä suuremmalla syyllä naisen ei kannata sitoutua mieheen, joka ei ole hulluna juuri häneen. MOT.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Realisti86 kirjoitti:

Jos niitä naisia joihin ihastuu ei saa omakseen, niin eihän tässä ole kuin kaksi vaihtoehtoa:

1. Tyytyminen "ihan kivaan" naiseen, johon luultavasti ajan myötä kiintyy

2. Koko elämä yksin. Ilman läheisyyttä, jaettua arkea, lapsia, seksiä, hellyyttä....

Auttaako tämä ymmärtämään miksi usein siihen naiseen kannattaa "tyytyä"? Tämä sama tyyyyminen on minullakin edessä, koska en ole onnistunut 32 ikävuoteen mennessä saamaan tavoittelemiani naisia itselleni. En halua elää koko elämääni yksin...

-Mies32v-

Voihan puistatus sentään. Ei ketään toista ihmistä voi "omistaa" tai "saada itselleen". Vai orjaako oletkin hankkimassa? Järkyttävä asenne.

Kyllähän tuo koko asenne kuullostaa järkyttävältä tällaisesta, joka on itse pariutunut koska molemmat oli järjettömän rakastuneita. Itse olen yleensä järkevä ja käytännöllinen ja todellakin kaikkea muuta kuin tunteellinen, mutta kyllä tuollainen kylmän raaka asenne, että tyydyn vaan johonkin etten jää yksin kuulostaa kamalalta. Toivottavasti se toinenkin osapuoli on yhtä tunteettomasti liikkellä, eikä kuvittele liikoja. Tosi tuollainen parinmuodostus tapa kyllä selittää hyvin avioero tilastot. Huhhuh.

Minua kiinnostaisi tietää, että mistä johtuu, ettei tämä 32-vuotias mies onnistu koskaan kokemaan molemminpuolista ihastumista naisen kanssa. Mikään umpiruma epäsosiaalinen hylkiö hän tuskin on, kun on kuitenkin kohdannut niitä ihan kivoja naisia, jotka ovat hänestä olleet kiinnostuneita, mutta hän ei heistä. Mistä siis kenkä puristaa? Millaisiin naisiin hän itse ihastuu? Ja mikä niissä kaikissa "ihan kivoissa" naisissa on ollut vialla, että mitään ihastumisen tunteita heitä kohtaan ei ole herännyt?

Sukupuoli.

Sukupuoli juurikin.

Taisi olla eilen kun luin miten joku mies oli tehnyt tinderiin profiilin naisena ja profiilissa oli pelkästään kuva kukasta, nainen sai kymmeniä mätsejä päivässä siis kukan kuvalla..

Miehet ei saa kun ehkä pari mätsiä päivässä vaikka profiilissa olisi hyvät kuvat miehestä ja hyvä teksti ja sekin vain kahden ekan päivänä aikana.

Mitähän tämä kertoo miehistä..

Sen, että miehille melkein nainen kuin nainen kelpaa. Ja tätä ei pidä ajatella huonona asiana, koska se ei todellakaan sitä ole! Nainen pääsee valitsemaan joukosta haluamansa miehen ja todennäköisyys sille, että mieskin haluaa tämän naisen on korkea. Win-win. Molemmat ovat tyytyväisiä, ja suhde syntyi.

Ajattelepa tilannetta, jos tätä mekanismia ei olisi. Jos olisi niin, että miehet olisivat yhtä valikoivia kuin naiset. Toisin sanoen, yksi sadasta tai tuhannesta ihastuksesi kohteesta olisi sinusta kiinnostunut. Ei taitaisi olla suhteita takana sinullakaan, ellet sitten ole ihastunut satoihin miehiin...

Mistä ihmeen joukosta? Tapaan arjessani harvemmin kuin kerran kuukaudessa miehiä, joista voisin kuvitella kiinnostuvani, ja hyvin harva heistä olisi edes vapaa. Jotain kertoo varmaan se, että ehdin olla vuosikausia sinkkuna ennen kuin tapasin nykyiseni. Mutta kerro minulle varmuuden vuoksi, missä on se joukko, josta voin valita jos vielä joskus sinkuksi jään. Nettiä tai Tinderiä en aio laittaa silloinkaan tulille.

Mutta oikeasti en kyllä voisi kuvitella, että haluaisin miehen, jota voisin osoittaa sormella ja sen jälkeen hän alkaisi seurata minua kuin spanieli.

Sinulle siis ei käy nykypäivän deittipalvelut ja lisäksi miehen pitää metsästää _sinua_ eikä niin että sinä teet aloitteen haluamaasi miestä kohtaan. No siinähän heti niitä "vaikeuksia" miksi te naiset luulette ettette saa ketään.

Nettideittipalvelut ei käy, siinä olet ihan oikeassa. Jos en jo ennestään tietäisi, kuinka pinnallisia ne ovat, niin viimeistään tätä palstaa luettuani ymmärtäisin pysyä pois nettideittimaailmasta. Tuon metsästämisen vetäisit jälleen kerran jostain ihan omasta omituisesta mielenmaailmastasi, joka ei luultavasti ole juuri millään tavalla kosketuksessa realiteetteihin. En jaksa edes aloittaa miljoonatta keskustelua aloitteista kanssasi. Jos sinulle aloite on vain selkeä kutsu kahville tai paritteluun, niin odottele kaikessa rauhassa että sellaisen joltain naiselta saat.

Vela -72 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu syväluotaa suomalaisten miesten henkisesti ja moraalisesti huonointa joukkiota tavalla jota ei saa ikinä ei-luetuksi. Samalla se asettaa varjon kaikkien heteroparisuhteiden päälle. Kuinka kukaan voi enää olla varma siitä, ettei se ikioma rakas ole kuitenkin vain loistonäyttelijän lahjat omaava naisensa suhteen empatiakyvytön tyytyjä? :(

Voi ei, oletko tosissasi? Kuulostaa aika melodramaattiselta: onko kaikki tähän asti ollut silkkaa näytelmä vain, sniif!

Mikä ratkaisee, onko suhteessa hyvä olla? Minä sanon että teot. Eikö ole aika sama, mitä puoliso ajattelee ja tuntee, jos hän kuitenkin käytännössä osoittaa rakastavansa sinua? 

Minun mies on tunnevammainen, eli hän ei kykene tuntemaan rakkauden tunteita. Hän kuitenkin osoittaa minulle ja lapsillemme rakkautta joka päivä monilla ihanilla asioilla <3 Sekö ei riittäisi? Miksi hänen pitäisi vielä puristaa itsestään jotain gigolomaisia tunneryöppyjä, vainko minun mahdollisen epävarmuuteni tai lapsellisen vaatimukseni "koska sen pitää tuntea hirveän isoja rakkaudentunteita minua kohtaan" vuoksiko?

Mitä jos kasvettais aikuisiksi, ihan me kaikki?

Mutta jos mies ei lähtökohtaisesti rakasta kumppaniaan vaan on tyytynyt siihen joka häneen ihastui, ettei jäisi yksin, niin kuinka kauan luulet hänen jaksavan tehdä niitä rakkauden tekoja toisten eteen? Ja miksi hän niitä tekisi kun kerta rakkautta ei oikeasti niiden takana ole?

Se, että puolisot rakastuvat ja menevät tämän tunteen vallassa yhteen ei tarkoita sitä, että koettaisiin tai vaadittaisiin gigolomaisia tunneryöppyjä. Esimerkiksi meille tämä rakastaminen oli molemmille niin itsestään selvää, ettei siihen mitään teatraalisia vakuutuksia ole kumpikaan missään vaiheessa kaivannut. On vaan ollut suuri tarve olla just tämän tietyn ihmisen kanssa yhdessä ja lähekkäin, jopa sisäkkäin, niin paljon kuin mahdollista. Yhdessä ollessa kaikki tuntuu vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua täydelliseltä.

Se minun tunnevammainen mies on jaksanut kohta jo 25v <3 Enkö olisi saanut mennä hänen kanssaan naimisiin mielestäsi, koska hänellä ei ollut isoja rakkaudentunteita? 

Niin, miksi ihmiset tekevät hyviä tekoja? Eikö nitä voi tehdä, vaikke kokisi isoja tunteita? Eikö se että on alttarilla sanonut "tahdon" riitä syyksi tehdä rakkauden tekoja? 

Se on niinkin että kun tekee oikein = hyviä tekoja,  kiintymys toisyta ihmistä vahvistuu.  Ja minusta rakkaus = rakkauden teot.

Pelottavaa jos sinun käsitys on se, että hyviä tekoja ei jaksa tehdä jos ei toista rakasta  :( 

Anteeksi että sekaannun tähän, mutta mistä sinä tiedät, että se sinun tunnevammainen miehesi ei rakasta sinua? Viestiesi perusteella hän kuitenkin teoillaan osoittaa sinulle rakkautta. Mistä nämä rakkauden teot mielestäsi kumpuavat jolleivat rakkaudesta?

Onko miehesi suoraan kertonut sinulle, että ei rakasta sinua? Vai onko hän vain jättänyt sanomatta että rakastaa? Mikä hänestä tekee tunnevammaisen, jos hän on kuitenkin vilpittömästi kykenevä osoittamaan rakkautta vaikkei ääneen sanoisikaan sitä? Onko hän oikeasti tunnevammainen? Vai voisiko hän olla sittenkin sellainen suht tyypillinen suomalainen jörrikkä, jolle tunteista puhuminen on vaikeaa? Nämä ovat minusta kaksi eri asiaa.

Kyllähän minä ja me ollaan asiaa paljon pohdittu ja puitu. Tiedän, koska olen puristanut tiedon hänestä ;) Me ollaan käyty syvissä vesissä ja terapioissa ja olen tottunut raadollisiinkin totuuksiin. Toisaalta, nyt tiedän että meidän pohja on rehellisyyden ja avoimuuden vuoksi tosi vahva ja elämämme perustuu vähemmän valheelle kuin monen muun, jotka eivät asioista puhu.

Mutta totta että  tuollaista puhumatonta jörrikkääkin löytyy Suomesta hyvin paljon, eivät vain saa sanottua rakastavansa <3

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pysähtynyt miettimään, että onko tämä kaikki naisten mainostama oma vaativaisuus miehestä sekä suoranainen raivostuminen ajatukseen, että miehille kelpaa hyvin moni nainen, sittenkin vain naisten heikon itsetunnon peittelyä? Koittavatko naiset nostaa itseään jalustalle kuvitellessaan, että he "ovatkin jotain" vaikka todellisuudessa ovat ihan tavallinen nainen miljoonien muiden joukossa? Narsismia?

Ei se enimmäkseen ole sitä, vaan ihan sitä että prinsessa-haaveet kaatuu. Meidät on pienestä pitäen "aivopesty" saduilla, jossa prinssi löytää prinsessansa, ja vaikka kuinka koitamme esittää älykästä, itsenäistä ja viileää järki-ihmistä, tuo romantiikannälkä on siellä selkäytimessä hyvin vahvasti ohjaamassa odotuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pysähtynyt miettimään, että onko tämä kaikki naisten mainostama oma vaativaisuus miehestä sekä suoranainen raivostuminen ajatukseen, että miehille kelpaa hyvin moni nainen, sittenkin vain naisten heikon itsetunnon peittelyä? Koittavatko naiset nostaa itseään jalustalle kuvitellessaan, että he "ovatkin jotain" vaikka todellisuudessa ovat ihan tavallinen nainen miljoonien muiden joukossa? Narsismia?

Ei se enimmäkseen ole sitä, vaan ihan sitä että prinsessa-haaveet kaatuu. Meidät on pienestä pitäen "aivopesty" saduilla, jossa prinssi löytää prinsessansa, ja vaikka kuinka koitamme esittää älykästä, itsenäistä ja viileää järki-ihmistä, tuo romantiikannälkä on siellä selkäytimessä hyvin vahvasti ohjaamassa odotuksia.

Palstamiehelle iski taas sukupuolikriisi. Säälittävää.

En ole koskaan tykännyt perinteisistä saduista enkä juuri leikkinyt nukeilla, mutta kyllä, romantiikkaa kaipaan ja haluan ja onneksi saankin. Enkä vähempään olisi tyytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys sinänsä on vähän typerä.

Siihen jokaisen on sukupuoleen katsomatta vastattava: "sekä että".

Ja sitäpaitsi mikä se parempi on?

Ainahan pariutuminen on kompromissi. Ja aina voi halutessaan pohtia, että maailmassa on niin ja niin monta miljardia ihmistä, joista varmasti joku olisi ollut parempi - ei vaan sattunut tulemaan vastaan.

Jos itse miehenä mietin kysymystä, niin vastaus on nimenomaan "kyllä ja ei".

Valitsin aikoinaan vaimoni omien kriteerieni mukaan siitä joukosta naisia, mikä tuli vastaan kohtuullisen ahkeran deittailun jälkeen. Ja yhtälailla hän valitsi minut.

Itselläni oli jo takana sekä pidempiä että lyhyempiä suhteita, joiden pohjalta olin mielessäni laatinut joitakin kriteerejä, jotka olivat ratkaisevia.

Mutta kun mietin sitä aikaa ja tilannetta, niin voi olla, että meillä kummallakin oli yhtälailla myös vähän kiire ja tarve löytää se oikea, jonka kanssa voisi ruveta perhettä perustamaan.

Eli siinä mielessä voi jossitella, että jos sitten kuitenkin olisi jäänyt odottamaan, niin olisiko löytynyt vielä parempi? Tai halutessaan voisi pohtia, että tyytyikö vaimoni johonkin, kun otti minut, eikä jäänyt odottamaan, vai mitä siinä tapahtui?

Siinä elämäntilanteessa, siinä hetkessä, kysyntä ja tarjonta kohtasivat molemmin puolin.

En usko, että olisin kuitenkaan parempaa löytänytkään.

Ja se parempi ei tarkoita paremman näköistä tai hoikempaa tai fiksumpaa tai rikkaampaa tai mitään muutakaan yksittäistä ominaisuutta, vaan kokonaisuutta.

Jollain yksittäisellä kriteerillä mitattuna olisin voinut saada paremmankin, mutta kun kokonaisuus ratkaisee kuitenkin.

En ole tehnyt kompromissia patiutuessani enkä pysty kuvittelemaan että missään olisi minulle parempaa kumppania. Tuota minä rakastan, miten joku voisi häntä parempi olla?

Mutta ratkaisevia eroja kai meissä onkin ettei minulla ollut mitään kriteerilistaa tai tarvetta paritua.

Sinulla ei ollut tarvetta pariutua, mutta menit sitten miehen kanssa yhteen? Kummallista sekin. Teit siis tunneshoppailua? Ostit urheiluauton ihan fiiliksellä kun tunne roihahti autoa katsomalla?

Mutta pääasiani, miten helkutissa te voitte 50 sivua ymmärtää tämän asian väärin? Kukaan ei rakasta kumppaniaan tutustumisen hetkellä vaan monesti yhteen ajaudutaan ja kompromisseista huolimatta suhde kehittyy, pian huomataankin että kumppania rakastetaan ja välitetään maailmassa eniten. Naisille on näköjään hirveä ajatus, että ovat olleet miehilleen tietyllä tavalla kompromissi? Kasvakaa aikuisiksi kakarat. Ei mikään ihme, että maailmassa on eroja kun akat ahdistuu siitä että eivät ole maailman ainoita Prinsessoja.

Kiitos, tätä yritin tässä itsekin sanoa, mutta ei näköjään mennyt naisille perille.

Itseasiassa tuon kirjoittamasi voisi halutessaan kääntää miehen näkökulmasta näin päin:

- Eikö teille hyvät naiset tule mieleen, kun heittäydytte parisuhteeseen miehen kanssa ihan vaan silkasta tunteen ja "rakastumisen" palosta - jopa vuosikausiksi - ja teette siihen lapsia ja kaikenlaista muuta, että se miesparka joutuu siinä jännittämään koko ajan, että koska se muija kokee seuraavan "rakastumisen" ja tunteenpalon ja karkaa jonkun jännittävämmän karjun matkaan?

Tämän takia jotkut miehet ei edes viitsi kauheasti suunnitella teidän kanssa tulevaisuutta, kun näkevät, miten epävarmalla pohjalla ja minkälaisen tuuliviirin saranoissa se naisen "rakkaus" on.

Jostain syystä sokea ihastuminen on hienompi juttu kuin yhteisen sävelen löytyminen ajan kanssa. Tai varsinkaan se, että myös järjellä miettii, voisiko tämä ihminen olla minulle loppuelämän kumppani. En tiedä missä näin on päätetty.

En ymmärrä edelleenkään miksi minum pitäisi alkaa tutustua sellaiseen mieheen, johon en ihastu. Minkä ihmeen takia alkaisin tapailla miestä, joka ei herätä seksuaalisia halujani? Mitä iloa minulle olisi parisuhteesta, jossa en koe vatsanpohjassa olevia perhosia, kun vain ajattelenkin ihastustani? Väännä minulle rautalangasta, kiitos.

Eikä se ihastuminen sulje pois järjellä miettimistä! On kohta neljä vuotta siitä kun tapasin miesystäväni. Ensi reaktioni hänet nähdessäni oli että "wow, miten ihanat silmät". En tiennyt hänen ammattiaan, tulojaan, statustaan, hän oli työhaalareissa ja ajoi ruostuneella pakulla. Mutta kun tervehdin häntä halaamalla niin olin jo kiinnostunut. Kun kävimme yhdessä kävelyllä ja hän auttoi täysin pyyteettömästi ventovierasta sivullista, hänen kiinnostavuutensa vain lisääntyi. Kun hän sitten lähti kotiinsa, olin jo lähes tulisilla hiilillä ja laitoin vielä samans iltana hänelle viestiä.

Näiden kohta neljän vuoden aikana olen tutustunut häneen. Tiedän, että hän todella on huolehtivainen, lämmin, vastuullinen ihminen. Olen tutustunut hänen ystäviinsä ja sukulaisiinsa ja hän minun. Olemme molemmat sairastaneet, olleet stressaantuneita työtilanteiden takia ym. Ja koko ajan olen rakastunut häneen yhä enemmän

Niin paljon, että alamme molemmat olla valmiita sitoutumaan toisiimme loppuelämäksemme muuttamalla yhteen.

Kerro minulle, miksi haluaisin sitoutua ihmiseen ilman että pohjalla olisi ihastuminen, rakastuminen ja sen syveneminen rakkaudeksi?

Teidän suhteenne kuulostaa mainiolta. Juuri niitä asioita, mitä itsekin toivon suhteelta.

Sillä taas en näe olevan merkitystä, miten tähän tilanteeseen on päästy. Toki tuollainen romanttinen hullaantumistarina on kiva juttu, ei siinä. Minua kuitenkin kiinnostaa nykyhetki, eikä se, onko "pohjalla ihastu minne" vai ei.

Minun taas on mahdotonta kuvitella, että olisi olemassa nykytilanne ellei suhteeseemme olisi kuulunut myös seksi. Fyysinen läheisyys ja keskinäinen halu ovat itselleni välttämättömiä parisuhteessa ja "ihan kiva" ei riitä haluni herättämiseen.

Miehillä seksuaalisen halun heräämiseen ei onneksi kovin paljon tarvita. Juurihan oli lehdissä juttua CP-vammaisesta prostituoidusta ja bordellista, jossa oranki oli suosituin asiakaspalvelija.

Harva suhde jäänee syntymättä sen takia, että mies ei halua seksiä.

Hohhoijaa....

Kaikki naiset hakkaavat lapsensa koska osa on tehnyt näin?

Bordellit, pornoteollisuus, deittipalveluiden sukupuoli- ja viestijakauma, yökerhojen meininki, netti- ja muut keskustelut, miehille suunnatun viihteen tapahtumat...

Kuinka paljon tarvitset evidenssiä ennen kuin uskot, että miehet ovat yleensä varsin matalalla kynnyksellä halukkaita seksiin useiden naisten kanssa?

Naisten seksuaalisuus on ollut kiellettyä tähän asti. Ilmapiiri sitä vastaan on yhä olemassa. Miehet voivat mennä panemaan eläimiä ja todetaan että pojat nyt on poikia. Nainen jos harrastaa seksiä hän on l*tka tai jotain vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys sinänsä on vähän typerä.

Siihen jokaisen on sukupuoleen katsomatta vastattava: "sekä että".

Ja sitäpaitsi mikä se parempi on?

Ainahan pariutuminen on kompromissi. Ja aina voi halutessaan pohtia, että maailmassa on niin ja niin monta miljardia ihmistä, joista varmasti joku olisi ollut parempi - ei vaan sattunut tulemaan vastaan.

Jos itse miehenä mietin kysymystä, niin vastaus on nimenomaan "kyllä ja ei".

Valitsin aikoinaan vaimoni omien kriteerieni mukaan siitä joukosta naisia, mikä tuli vastaan kohtuullisen ahkeran deittailun jälkeen. Ja yhtälailla hän valitsi minut.

Itselläni oli jo takana sekä pidempiä että lyhyempiä suhteita, joiden pohjalta olin mielessäni laatinut joitakin kriteerejä, jotka olivat ratkaisevia.

Mutta kun mietin sitä aikaa ja tilannetta, niin voi olla, että meillä kummallakin oli yhtälailla myös vähän kiire ja tarve löytää se oikea, jonka kanssa voisi ruveta perhettä perustamaan.

Eli siinä mielessä voi jossitella, että jos sitten kuitenkin olisi jäänyt odottamaan, niin olisiko löytynyt vielä parempi? Tai halutessaan voisi pohtia, että tyytyikö vaimoni johonkin, kun otti minut, eikä jäänyt odottamaan, vai mitä siinä tapahtui?

Siinä elämäntilanteessa, siinä hetkessä, kysyntä ja tarjonta kohtasivat molemmin puolin.

En usko, että olisin kuitenkaan parempaa löytänytkään.

Ja se parempi ei tarkoita paremman näköistä tai hoikempaa tai fiksumpaa tai rikkaampaa tai mitään muutakaan yksittäistä ominaisuutta, vaan kokonaisuutta.

Jollain yksittäisellä kriteerillä mitattuna olisin voinut saada paremmankin, mutta kun kokonaisuus ratkaisee kuitenkin.

En ole tehnyt kompromissia patiutuessani enkä pysty kuvittelemaan että missään olisi minulle parempaa kumppania. Tuota minä rakastan, miten joku voisi häntä parempi olla?

Mutta ratkaisevia eroja kai meissä onkin ettei minulla ollut mitään kriteerilistaa tai tarvetta paritua.

Sinulla ei ollut tarvetta pariutua, mutta menit sitten miehen kanssa yhteen? Kummallista sekin. Teit siis tunneshoppailua? Ostit urheiluauton ihan fiiliksellä kun tunne roihahti autoa katsomalla?

Mutta pääasiani, miten helkutissa te voitte 50 sivua ymmärtää tämän asian väärin? Kukaan ei rakasta kumppaniaan tutustumisen hetkellä vaan monesti yhteen ajaudutaan ja kompromisseista huolimatta suhde kehittyy, pian huomataankin että kumppania rakastetaan ja välitetään maailmassa eniten. Naisille on näköjään hirveä ajatus, että ovat olleet miehilleen tietyllä tavalla kompromissi? Kasvakaa aikuisiksi kakarat. Ei mikään ihme, että maailmassa on eroja kun akat ahdistuu siitä että eivät ole maailman ainoita Prinsessoja.

Kiitos, tätä yritin tässä itsekin sanoa, mutta ei näköjään mennyt naisille perille.

Itseasiassa tuon kirjoittamasi voisi halutessaan kääntää miehen näkökulmasta näin päin:

- Eikö teille hyvät naiset tule mieleen, kun heittäydytte parisuhteeseen miehen kanssa ihan vaan silkasta tunteen ja "rakastumisen" palosta - jopa vuosikausiksi - ja teette siihen lapsia ja kaikenlaista muuta, että se miesparka joutuu siinä jännittämään koko ajan, että koska se muija kokee seuraavan "rakastumisen" ja tunteenpalon ja karkaa jonkun jännittävämmän karjun matkaan?

Tämän takia jotkut miehet ei edes viitsi kauheasti suunnitella teidän kanssa tulevaisuutta, kun näkevät, miten epävarmalla pohjalla ja minkälaisen tuuliviirin saranoissa se naisen "rakkaus" on.

Jostain syystä sokea ihastuminen on hienompi juttu kuin yhteisen sävelen löytyminen ajan kanssa. Tai varsinkaan se, että myös järjellä miettii, voisiko tämä ihminen olla minulle loppuelämän kumppani. En tiedä missä näin on päätetty.

En ymmärrä edelleenkään miksi minum pitäisi alkaa tutustua sellaiseen mieheen, johon en ihastu. Minkä ihmeen takia alkaisin tapailla miestä, joka ei herätä seksuaalisia halujani? Mitä iloa minulle olisi parisuhteesta, jossa en koe vatsanpohjassa olevia perhosia, kun vain ajattelenkin ihastustani? Väännä minulle rautalangasta, kiitos.

Eikä se ihastuminen sulje pois järjellä miettimistä! On kohta neljä vuotta siitä kun tapasin miesystäväni. Ensi reaktioni hänet nähdessäni oli että "wow, miten ihanat silmät". En tiennyt hänen ammattiaan, tulojaan, statustaan, hän oli työhaalareissa ja ajoi ruostuneella pakulla. Mutta kun tervehdin häntä halaamalla niin olin jo kiinnostunut. Kun kävimme yhdessä kävelyllä ja hän auttoi täysin pyyteettömästi ventovierasta sivullista, hänen kiinnostavuutensa vain lisääntyi. Kun hän sitten lähti kotiinsa, olin jo lähes tulisilla hiilillä ja laitoin vielä samans iltana hänelle viestiä.

Näiden kohta neljän vuoden aikana olen tutustunut häneen. Tiedän, että hän todella on huolehtivainen, lämmin, vastuullinen ihminen. Olen tutustunut hänen ystäviinsä ja sukulaisiinsa ja hän minun. Olemme molemmat sairastaneet, olleet stressaantuneita työtilanteiden takia ym. Ja koko ajan olen rakastunut häneen yhä enemmän

Niin paljon, että alamme molemmat olla valmiita sitoutumaan toisiimme loppuelämäksemme muuttamalla yhteen.

Kerro minulle, miksi haluaisin sitoutua ihmiseen ilman että pohjalla olisi ihastuminen, rakastuminen ja sen syveneminen rakkaudeksi?

Teidän suhteenne kuulostaa mainiolta. Juuri niitä asioita, mitä itsekin toivon suhteelta.

Sillä taas en näe olevan merkitystä, miten tähän tilanteeseen on päästy. Toki tuollainen romanttinen hullaantumistarina on kiva juttu, ei siinä. Minua kuitenkin kiinnostaa nykyhetki, eikä se, onko "pohjalla ihastu minne" vai ei.

Minun taas on mahdotonta kuvitella, että olisi olemassa nykytilanne ellei suhteeseemme olisi kuulunut myös seksi. Fyysinen läheisyys ja keskinäinen halu ovat itselleni välttämättömiä parisuhteessa ja "ihan kiva" ei riitä haluni herättämiseen.

Miehillä seksuaalisen halun heräämiseen ei onneksi kovin paljon tarvita. Juurihan oli lehdissä juttua CP-vammaisesta prostituoidusta ja bordellista, jossa oranki oli suosituin asiakaspalvelija.

Harva suhde jäänee syntymättä sen takia, että mies ei halua seksiä.

Hohhoijaa....

Kaikki naiset hakkaavat lapsensa koska osa on tehnyt näin?

Bordellit, pornoteollisuus, deittipalveluiden sukupuoli- ja viestijakauma, yökerhojen meininki, netti- ja muut keskustelut, miehille suunnatun viihteen tapahtumat...

Kuinka paljon tarvitset evidenssiä ennen kuin uskot, että miehet ovat yleensä varsin matalalla kynnyksellä halukkaita seksiin useiden naisten kanssa?

Naisten seksuaalisuus on ollut kiellettyä tähän asti. Ilmapiiri sitä vastaan on yhä olemassa. Miehet voivat mennä panemaan eläimiä ja todetaan että pojat nyt on poikia. Nainen jos harrastaa seksiä hän on l*tka tai jotain vastaavaa.

Pitäis kai lukea nuo muut kommentit... mutta eihän tuo nyt noin ole, l*tkia ne on kaikki (sukupuolesta viis) jos panee pitkin kyliä. Tuossa tapauksessa myös oksettava eläimiinsekaantuja. Kyllä sitä seksiä tyrkytetään joka suunnalta, että ei se seksuaalisuus (naisen tai miehen) kovin kielletty aihe ole, vaikka imo vois pitää yksityiset asiat yksityisenä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pysähtynyt miettimään, että onko tämä kaikki naisten mainostama oma vaativaisuus miehestä sekä suoranainen raivostuminen ajatukseen, että miehille kelpaa hyvin moni nainen, sittenkin vain naisten heikon itsetunnon peittelyä? Koittavatko naiset nostaa itseään jalustalle kuvitellessaan, että he "ovatkin jotain" vaikka todellisuudessa ovat ihan tavallinen nainen miljoonien muiden joukossa? Narsismia?

En nyt tiedä miten se, että oletan kumppanini rakastavan itseäni oman persoonani takia olisi vaativaisuutta, heikkoa itsetuntoa tai narsismia? Odotan, että välillämme on vetovoimaa. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että uskoisin hänen olevan jotenkin maagisesti se ainoa oikea tai uskoisin itse olevani ainoa oikea hänelle. Kun ne tunteet on molemmilla yhteneväiset, ei kenelläkään muulla ole enää väliä. En olisi todellakaan ottanut jotain randomia ok-kumppania, joka nyt ei pahasti herätä inhoa eikä muitakaan tunteita ainoastaan siksi etten jäisi yksin. Tokihan jokainen saa valita vaikka sen suohirviön kumppanikseen jos katsoo niin tulevansa onnelliseksi. Eriasia on sitten mitä se toinen siitä ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Miesten tyytyminen tuntuu olevan naisille yhtä arka asia kuin miehille naisten seksuaalihistoria. Ymmärrän kyllä miksi.

Mielestäni useiden naisten kanssa seksisuhteessa ollut mies on yhteiskunnan pohjasakkaa ja valtava tautiriski. 

N

Oikeastaan voisi ajatella niin, että jos seksin haluaa olla luistavaa ja "kokenutta" niin jomman kumman on oltava kokenut ja osaava. Eli olisiko ihanne, että nainen (joka voi tulla raskaaksi), olisi jakanut takamustaan mahdollisimman monelle ja olisi se johtaja seksissä? Eiku....

Yksinkö munansa kanssa meinaat miehen kehittyvän laadukkaaksi panomieheksi jollaista naiset ihan faktisesti odottavat?

Tuo on miesten oma myytti että naiset haluaisi paljon panneen miehen. Sellainen mies joka luulee tietävänsä mitä kaikki naiset haluaa on huono sängyssä. Naiselle sen sijaan on hyötyä löytää itsestään ne paikat jotka saavat aikaan nautintoa.

Kokenut mies automaattisesti = "luulee tietävänsä"? Kerrotko millä logiikalla ei tietäisi? Enkä väitä, että tietäisi kaikkien naisten jutut, mutta suurimman osan. Sinun logiikallasi nainen tulee seksissä huonommaksi mitä enemmän sitä on harrastanut, niinkö?

Sinä väitit että miehen pitää olla kokenut ja osaava. Ei pidä. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei hän tiedä mistä juuri se nainen nauttii vaikka olis pannut tuhatta ennen sitä.

Ihan oikeasti, herätkää ja tule sinäkin alas pilvilinnasta. Keskimäärin jokaisella naisella on yksi pillu ja yksi klitoris, todella ankeaa haihattelua väittää että jokainen nainen tykkää IHAN ERILAISESTA seksistä. Minä en väitä, että jokainen tykkää täysin samanlaisesta. Sinä väität että kokemuksesta ei ole mitään hyötyä. Ja tämä siksi, että kuvittelet olevasi uniikki lumihiutale.

Mikä nyt menee noin tunteisiin jos kerrotaan fakta että miehelle ei ole mitään hyötyä panna puolta kylää ja että ei naiset sellaista halua? Kunnon kiukuttelua ja haukkumista taas.

Sinun kanssasi seksi mahtaa olla hyvin ankeaa kun luulet tietäväsi jotain pilluista ja klitoriksesta.

No kyllä siitä nyt vaan on hyötyä jos ja kun samalla ymmärtää, että naiset ovat yksilöitä niin kuin miehetkin. Sitä, et ikinä käännä faktaksi, että tumpelo neitsytpoika olisi yleisesti naisten mielestä kuuminta hottia sängyssä.

Kyllä minä ainakin valitsisin neitsytpojan miljoona kertaa mieluummin kuin kymmeniä naisia kaataneen panijan. Kyllä ainakin mulle se ällötyksen raja tulee jo alle kymmennen kumppanin kanssa olleen kohdalla vastaan. Puhumattakaan, että joku olis kylmästi kierrellyt panemassa kaikkea mikä liikkuu ilman tunteita ainoastaan oppimistarkoituksessa.

Eipä ne yli 30v miehet, joilla on poikuus tallella, ovat naisille pilalla. Etsi vaikka av:lta ketjuja. Eräskin ketju oli naisen kirjoittama, missä kuvaili tapaamistaan 37-vuotiaan neitsytmiehen kanssa. Ei kuulema kelvannut koska ei ollut muillekkaan.