Terveet rajat suhteessa toisiin ihmisiin. Onnistuuko niistä kiinni pitäminen kunnolla koskaan, jos taustalla on rajattomuutta?
Lapsuudenperheessäni oli paljon rajatonta käytöstä. Aikuisena olen yrittänyt opetella tunnistamaan ja pitämään kiinni omista rajoistani. Se on silti hankalaa ja olen hyvin epävarma joutuessani ristiriitatilanteisiin. Jälkikäteen tunnen usein syyllisyyttä pidettyäni puoliani ja jään miettimään tilanteita pitkäksi aikaa. Onko jollain sellaista kokemusta, että omista rajoista kiinni pitämiseen olisi ajan myötä tullut lisää varmuutta ja tämä pähkäily jäänyt pois?
Kommentit (59)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua on sanottu aggressiiviseksi.
Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.
Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.
Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.Minulla on tätä samaa käytöstä aika paljon. Olen välillä miettinyt sitä, että olenko lapsuudenperheeni takia ihmiset turhankin helposti hyökkäävinä? Rahattomuuden omassa lapsuudenperheessä näkyy omasta mielestäni vahvasti siinä, että omat rajat eivät ole aikuisena kovinkaan joustavat. Kun rajoista ei ole aiemmin pystynyt pitämään kiinni, niin aikuisena niitä sitten helposti kokee joutuvansa puolustamaan hartiavoimin, jottei vahingossakaan palaisi takaisin aiempaan tilanteeseen. Tämä suhtautumistapa taas luo ihmissuhteisiin voimakkaita jännitteitä. - Ap
Mullakin on näin. Juontaa vissiin kans lapsuudenperheestä toi käytösmalli. Äiti jyrä eikä vanhemmat ikinä kunnioittanut rajoja.
Kannattaa käsitellä lapsuudentraumat. Sieltä omat käytösmallit juontaa, vanhemmilta. Omia toimintatapoja voi muuttaa vain ymmärtämällä niiden juuret ja käytöksen tarkoituksen. Tai se menee niin, että itse muuttuu vähitellen luonnostaan, jos mielenterveys on peruskunnossa. Tämä on sitä mistä puhutaan, itseään voi muuttaa, toista ei voi.
Pääsen järjellä kiinni ongelmiin (ainakin uskoakseni isoon osaan niistä). Se ei silti riitä poistamaan tietynlaista lähes kaiken aikaa taustalla olevaa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden kimppua. Välillä nämä tunteet sitten iskevät päälle hyvin voimakkaina. - Ap
Vierailija kirjoitti:
Mitä on "rajaton käytös"?
Henkistä toisen yli kävelemistä, kunnioituksen puutetta, omalla mielipiteellä jyräämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua on sanottu aggressiiviseksi.
Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.
Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.
Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.Minulla on tätä samaa käytöstä aika paljon. Olen välillä miettinyt sitä, että olenko lapsuudenperheeni takia ihmiset turhankin helposti hyökkäävinä? Rahattomuuden omassa lapsuudenperheessä näkyy omasta mielestäni vahvasti siinä, että omat rajat eivät ole aikuisena kovinkaan joustavat. Kun rajoista ei ole aiemmin pystynyt pitämään kiinni, niin aikuisena niitä sitten helposti kokee joutuvansa puolustamaan hartiavoimin, jottei vahingossakaan palaisi takaisin aiempaan tilanteeseen. Tämä suhtautumistapa taas luo ihmissuhteisiin voimakkaita jännitteitä. - Ap
Mullakin on näin. Juontaa vissiin kans lapsuudenperheestä toi käytösmalli. Äiti jyrä eikä vanhemmat ikinä kunnioittanut rajoja.
Kannattaa käsitellä lapsuudentraumat. Sieltä omat käytösmallit juontaa, vanhemmilta. Omia toimintatapoja voi muuttaa vain ymmärtämällä niiden juuret ja käytöksen tarkoituksen. Tai se menee niin, että itse muuttuu vähitellen luonnostaan, jos mielenterveys on peruskunnossa. Tämä on sitä mistä puhutaan, itseään voi muuttaa, toista ei voi.
Pääsen järjellä kiinni ongelmiin (ainakin uskoakseni isoon osaan niistä). Se ei silti riitä poistamaan tietynlaista lähes kaiken aikaa taustalla olevaa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden kimppua. Välillä nämä tunteet sitten iskevät päälle hyvin voimakkaina. - Ap
Oletko harkinnut jonkinlaista terapiaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua on sanottu aggressiiviseksi.
Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.
Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.
Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.Minulla on tätä samaa käytöstä aika paljon. Olen välillä miettinyt sitä, että olenko lapsuudenperheeni takia ihmiset turhankin helposti hyökkäävinä? Rahattomuuden omassa lapsuudenperheessä näkyy omasta mielestäni vahvasti siinä, että omat rajat eivät ole aikuisena kovinkaan joustavat. Kun rajoista ei ole aiemmin pystynyt pitämään kiinni, niin aikuisena niitä sitten helposti kokee joutuvansa puolustamaan hartiavoimin, jottei vahingossakaan palaisi takaisin aiempaan tilanteeseen. Tämä suhtautumistapa taas luo ihmissuhteisiin voimakkaita jännitteitä. - Ap
Mullakin on näin. Juontaa vissiin kans lapsuudenperheestä toi käytösmalli. Äiti jyrä eikä vanhemmat ikinä kunnioittanut rajoja.
Kannattaa käsitellä lapsuudentraumat. Sieltä omat käytösmallit juontaa, vanhemmilta. Omia toimintatapoja voi muuttaa vain ymmärtämällä niiden juuret ja käytöksen tarkoituksen. Tai se menee niin, että itse muuttuu vähitellen luonnostaan, jos mielenterveys on peruskunnossa. Tämä on sitä mistä puhutaan, itseään voi muuttaa, toista ei voi.
Pääsen järjellä kiinni ongelmiin (ainakin uskoakseni isoon osaan niistä). Se ei silti riitä poistamaan tietynlaista lähes kaiken aikaa taustalla olevaa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden kimppua. Välillä nämä tunteet sitten iskevät päälle hyvin voimakkaina. - Ap
Oletko harkinnut jonkinlaista terapiaa?
Olen harkinnut. Todennäköisesti aloitan terapian syksyllä, jos nyt löydän sopivan terapeutin kesän aikana. En vain oikein tiedä millaisesta terapiasta mahtaisin hyötyä eniten. Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Mitä on "rajaton käytös"?
Sellaista, jota mm. narsistiset ihmiset tekevät:
https://narsismia.wordpress.com/2007/05/08/narsismin-seitseman-syntia/
7. Rajattomuus
– Narsisti kärsii syvällekäyvästä vauriosta minätunteen kehittymisessä. Tämä vika estää häntä tajuamasta, että hänellä on rajansa ja että toiset ovat erillisiä eivätkä hänen itsensä jatkeita. Joko toiset ovat olemassa täyttääkseen hänen tarpeensa tai heitä ei ole olemassa ensinkään. Jos ihminen tarjoaa narsistille tilaisuuden jonkin tarpeen tyydytykseen, narsisti kohtelee tätä oman itsensä osana ja olettaa toisen ilman muuta täyttävän hänen odotuksensa. Narsistin mielessä hänen itsensä ja toisen välillä ei ole rajaa. …Narsisti on usein aivan tietämätön siitä, milloin hän rikkoo toisten henkilökohtaisia rajoja. Hän lukee muiden postia ja päiväkirjoja, ei kunnioita suljettuja kylpyhuoneen tai makuuhuoneen ovea, penkoo käsilaukkuja ja lompakoita, "lainaa" toisten vaatteita, hygieniavälineitä ja muita tavaroita, kuuntelee salaa keskusteluja, tekee tunkeilevia kysymyksiä, kertoo mielipiteensä pyytämättä, varastaa ideoita, paljastaa salaisuuksia tai halaa, suukottelee ja muilla tavoin koskettelee toista tämän vastustelusta piittamaatta. Kun narsistia syytetään näistä loukkauksista, hän usein ärtyy tai menee täysin ymmälleen
Vierailija kirjoitti:
Mua on sanottu aggressiiviseksi.
Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.
Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.
Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.
Tuo EI OIKEUTA sinua käyttäytymään loukkaavasti muita kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua on sanottu aggressiiviseksi.
Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.
Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.
Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.Minulla on tätä samaa käytöstä aika paljon. Olen välillä miettinyt sitä, että olenko lapsuudenperheeni takia ihmiset turhankin helposti hyökkäävinä? Rahattomuuden omassa lapsuudenperheessä näkyy omasta mielestäni vahvasti siinä, että omat rajat eivät ole aikuisena kovinkaan joustavat. Kun rajoista ei ole aiemmin pystynyt pitämään kiinni, niin aikuisena niitä sitten helposti kokee joutuvansa puolustamaan hartiavoimin, jottei vahingossakaan palaisi takaisin aiempaan tilanteeseen. Tämä suhtautumistapa taas luo ihmissuhteisiin voimakkaita jännitteitä. - Ap
Mullakin on näin. Juontaa vissiin kans lapsuudenperheestä toi käytösmalli. Äiti jyrä eikä vanhemmat ikinä kunnioittanut rajoja.
Kannattaa käsitellä lapsuudentraumat. Sieltä omat käytösmallit juontaa, vanhemmilta. Omia toimintatapoja voi muuttaa vain ymmärtämällä niiden juuret ja käytöksen tarkoituksen. Tai se menee niin, että itse muuttuu vähitellen luonnostaan, jos mielenterveys on peruskunnossa. Tämä on sitä mistä puhutaan, itseään voi muuttaa, toista ei voi.
Pääsen järjellä kiinni ongelmiin (ainakin uskoakseni isoon osaan niistä). Se ei silti riitä poistamaan tietynlaista lähes kaiken aikaa taustalla olevaa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden kimppua. Välillä nämä tunteet sitten iskevät päälle hyvin voimakkaina. - Ap
Oletko harkinnut jonkinlaista terapiaa?
Olen harkinnut. Todennäköisesti aloitan terapian syksyllä, jos nyt löydän sopivan terapeutin kesän aikana. En vain oikein tiedä millaisesta terapiasta mahtaisin hyötyä eniten. Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!
- Ap
Narsismia ymmärtävästä. Narsistien uhrien tuesta löytyy eri paikkakunnilta terapeutteja, jotka eivät ala jankkaamaan ja kinaamaan kanssasi siitä, että sinussa on syy ja vastuu, kun kerrot, miten voit huonosti muiden takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua on sanottu aggressiiviseksi.
Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.
Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.
Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.Minulla on tätä samaa käytöstä aika paljon. Olen välillä miettinyt sitä, että olenko lapsuudenperheeni takia ihmiset turhankin helposti hyökkäävinä? Rahattomuuden omassa lapsuudenperheessä näkyy omasta mielestäni vahvasti siinä, että omat rajat eivät ole aikuisena kovinkaan joustavat. Kun rajoista ei ole aiemmin pystynyt pitämään kiinni, niin aikuisena niitä sitten helposti kokee joutuvansa puolustamaan hartiavoimin, jottei vahingossakaan palaisi takaisin aiempaan tilanteeseen. Tämä suhtautumistapa taas luo ihmissuhteisiin voimakkaita jännitteitä. - Ap
Mullakin on näin. Juontaa vissiin kans lapsuudenperheestä toi käytösmalli. Äiti jyrä eikä vanhemmat ikinä kunnioittanut rajoja.
Kannattaa käsitellä lapsuudentraumat. Sieltä omat käytösmallit juontaa, vanhemmilta. Omia toimintatapoja voi muuttaa vain ymmärtämällä niiden juuret ja käytöksen tarkoituksen. Tai se menee niin, että itse muuttuu vähitellen luonnostaan, jos mielenterveys on peruskunnossa. Tämä on sitä mistä puhutaan, itseään voi muuttaa, toista ei voi.
Pääsen järjellä kiinni ongelmiin (ainakin uskoakseni isoon osaan niistä). Se ei silti riitä poistamaan tietynlaista lähes kaiken aikaa taustalla olevaa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden kimppua. Välillä nämä tunteet sitten iskevät päälle hyvin voimakkaina. - Ap
Oletko harkinnut jonkinlaista terapiaa?
Olen harkinnut. Todennäköisesti aloitan terapian syksyllä, jos nyt löydän sopivan terapeutin kesän aikana. En vain oikein tiedä millaisesta terapiasta mahtaisin hyötyä eniten. Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!
- ApNarsismia ymmärtävästä. Narsistien uhrien tuesta löytyy eri paikkakunnilta terapeutteja, jotka eivät ala jankkaamaan ja kinaamaan kanssasi siitä, että sinussa on syy ja vastuu, kun kerrot, miten voit huonosti muiden takia.
Esim. siis pidettyäsi puoliasi.
Tän suhteen me ollaan miehen kanssa hyvin erilaisia. Mulla on tietyt rajat, miten annan toisten kohdella mua. Mies taas on kaikkien heittopussi, jota käytetään hyväkseen, koska se ei osaa sanoo ei. Selvästi lapsuuden perheestä juontaa tuo käytös. Ikinä ei tuu vastapalvrluksia niiltä, jotka häntä juoksuttaa. Yritän aina välillä nätisti huomauttaa, et huomaistko taas sut laitettiin tekemään jtn joka sua ei yhtään kiinnostas ja johon menee aikaa ja vaivaa, joka on pois siitä ajasta, miyä voi tehä itelleen mieluisia asioita. Hiljalleen se on oppinu iteki jo huomaamaan ja tiedostamaan noita. Nykyään se jopa osaa välillä tehä nii että vastaa et katotaan, ku joku jtn pyytää, ja sit hetken ajan kanssa miettii.. toki ku on 30 vuotta aina hyppiny tiettyjen ihmisten pillin mukaa, ni siitä on vaikee irtautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on "rajaton käytös"?
Henkistä toisen yli kävelemistä, kunnioituksen puutetta, omalla mielipiteellä jyräämistä.
Eli just kuin mun äidin käytös.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
* rajattomuuden. Automaattikorjauksen iloja!
😀
Huomautellaanko sulle
että olet tiukka?
Ootko työstänyt hommaa esim. terapiassa?Mä olen oikeestaan myrtynyt siitä, miten suuri osa elämästä on haaskaantunut ensin vanhempien armoilla ollessa ja myöhemmin vaurioita korjaillessa.
Eikä musta ole korrektia sekään, että arvostelee toista siitä, että sanoitpa nyt tiukasti mielipiteesi. Hymyilläkin pitäisi kuulemma enemmän 🙄.Kerran menin kampaajalle korjausleikkaukseen. Selitin parhaani mukaan täsmällisesti miten haluan. Kampaaja hymisteli ja näytti oudolta. Kun kysyin, saiko hän kiinni, kuului vastaus että "sanoin sen aggressiivisesti".
Huokaus. Tuli paha mieli. En puhunut enää mitään enkä mennyt uudelleen.Olen saanut palautetta, että olen esimerkiksi manipuloiva tai syyllistävä ihminen, jos olen yrittänyt kysyä jostain lapsuuteeni liittyvistä asioista. Ei pitäisi kuulemma miettiä menneitä, vaan mennä reippaasti eteenpäin. Toki siis terapia on siinä auttanut, mutta on aika tukalaa, ettei menneestä pysty käytännössä lainkaan puhumaan siinä mukana olleiden ihmisten kanssa. Nuo syytökset tulevat siis ilmeisesti sen takia, että niiden avulla vaikea aiheen käsitteleminen saataisiin kokonaan vältettyä (tai sitten tämä henkilö heijastelee minuun omia epätoivottuja ominaisuuksiaan). - Ap
Niin juuri. Narsistin mielestä sinä olet syyllistävä, kun sanot, mikä hänessä on vikana! Sen sijaan, että narsisti tajuaisi, miten paljon pahaa mieltä on aiheuttanut ja olisi kauhuissaan ja pahoillaan. Narsisti viis veisaa sen tunteista, ketä on kohdellut huonosti, mutta esittää kyllä, kuin välittäisi hänestä. Ei välitä oikeasti.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Tän suhteen me ollaan miehen kanssa hyvin erilaisia. Mulla on tietyt rajat, miten annan toisten kohdella mua. Mies taas on kaikkien heittopussi, jota käytetään hyväkseen, koska se ei osaa sanoo ei. Selvästi lapsuuden perheestä juontaa tuo käytös. Ikinä ei tuu vastapalvrluksia niiltä, jotka häntä juoksuttaa. Yritän aina välillä nätisti huomauttaa, et huomaistko taas sut laitettiin tekemään jtn joka sua ei yhtään kiinnostas ja johon menee aikaa ja vaivaa, joka on pois siitä ajasta, miyä voi tehä itelleen mieluisia asioita. Hiljalleen se on oppinu iteki jo huomaamaan ja tiedostamaan noita. Nykyään se jopa osaa välillä tehä nii että vastaa et katotaan, ku joku jtn pyytää, ja sit hetken ajan kanssa miettii.. toki ku on 30 vuotta aina hyppiny tiettyjen ihmisten pillin mukaa, ni siitä on vaikee irtautua.
Tätä aikalisän ottamista olen itsekin yrittänyt opetella käyttämään. On helpompi pitää kiinni omista rajoistaan, jos pitää mielessä sen, ettei kaikkeen aina tarvitse yrittää pystyä reagoimaan heti. Automaattinen reaktio kun usein on se rajaton "kyllä se varmaan onnistuu", koska tällaiseen reagointitapaan on lapsesta asti oppinut. Tarkemmin asiaa miettiessä voikin tulla sellainen olo, että on syytä miettiä mitä vastuulleen on ottamassa. Vaatimukset kun eivät välttämättä kovin äkkiä sitten lopu. - Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on "rajaton käytös"?
Esimerkiksi se, että vaatii toiselta kohtuuttomia tai suostui toistuvasti kohtuuttomiin vaatimuksiin.
Mun äiti.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua on sanottu aggressiiviseksi.
Se loukkaa, koska itse vain mielestäni sanon selkeästi kantani ja teen mitä haluan ja jättäydyn pois sellaisesta mihin en halua.
Hyväksyn tämän muiltakin. Mutta tuntuu ärsyttävän monia.Lapsena sain pitää tiukasti puoliani.
Meidän perhe ei kannustanut tunneilmaisuun ja tarpeet häiritsivät vanhempia. "Eiei", oli tyypillinen vastaus mitä vain olisi halunnut tehdä.Joten on se tietty tiukkuus omien rajojen näyttämisessä jäänyt päälle.
Oikeastaan hyökkäävä en uskalla olla lainkaan. Mutta puolustaudun kyllä jos mua kohtaan hyökätään tai yritetään rajoittaa tai määräillä.Tuo EI OIKEUTA sinua käyttäytymään loukkaavasti muita kohtaan.
En sanonut missään kohtaa, että loukkaan muita. Missasit pointin.
Äläkä viitsi huutaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tän suhteen me ollaan miehen kanssa hyvin erilaisia. Mulla on tietyt rajat, miten annan toisten kohdella mua. Mies taas on kaikkien heittopussi, jota käytetään hyväkseen, koska se ei osaa sanoo ei. Selvästi lapsuuden perheestä juontaa tuo käytös. Ikinä ei tuu vastapalvrluksia niiltä, jotka häntä juoksuttaa. Yritän aina välillä nätisti huomauttaa, et huomaistko taas sut laitettiin tekemään jtn joka sua ei yhtään kiinnostas ja johon menee aikaa ja vaivaa, joka on pois siitä ajasta, miyä voi tehä itelleen mieluisia asioita. Hiljalleen se on oppinu iteki jo huomaamaan ja tiedostamaan noita. Nykyään se jopa osaa välillä tehä nii että vastaa et katotaan, ku joku jtn pyytää, ja sit hetken ajan kanssa miettii.. toki ku on 30 vuotta aina hyppiny tiettyjen ihmisten pillin mukaa, ni siitä on vaikee irtautua.
Tätä aikalisän ottamista olen itsekin yrittänyt opetella käyttämään. On helpompi pitää kiinni omista rajoistaan, jos pitää mielessä sen, ettei kaikkeen aina tarvitse yrittää pystyä reagoimaan heti. Automaattinen reaktio kun usein on se rajaton "kyllä se varmaan onnistuu", koska tällaiseen reagointitapaan on lapsesta asti oppinut. Tarkemmin asiaa miettiessä voikin tulla sellainen olo, että on syytä miettiä mitä vastuulleen on ottamassa. Vaatimukset kun eivät välttämättä kovin äkkiä sitten lopu. - Ap
Mulla on kans tää sama. Ja kun äidin kanssa YRITIN pitää puoleni, ettei helvettti soikooon kaikki ois onnistunut, niin se KUSIPÄÄÄ PAKOTTI minut toimimaan siten, että särjen omat rajani ja vain teen. Eli se on äitini vika yksin ja ainoastaan, että olen kärsinyt siitä! Mä yritin sata miljoonaa kertaa pitää rajani, sanoa ei, olla normaaalisti ja terveesti itsekäs, mutta se syyllisti ja haukkui ja suorastaan tappppoi mut siitä! Se vihasi mua, kun MULLA oli terveen rajat, ja sillä paskiaisellla ei. En mä ole syypää sen paskoihin kotioloihin! Ois tapppanutt itsensä sitten, jos oli niiiin kamalaa, eikä vaatinut, että mullakin pitää olla!
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tän suhteen me ollaan miehen kanssa hyvin erilaisia. Mulla on tietyt rajat, miten annan toisten kohdella mua. Mies taas on kaikkien heittopussi, jota käytetään hyväkseen, koska se ei osaa sanoo ei. Selvästi lapsuuden perheestä juontaa tuo käytös. Ikinä ei tuu vastapalvrluksia niiltä, jotka häntä juoksuttaa. Yritän aina välillä nätisti huomauttaa, et huomaistko taas sut laitettiin tekemään jtn joka sua ei yhtään kiinnostas ja johon menee aikaa ja vaivaa, joka on pois siitä ajasta, miyä voi tehä itelleen mieluisia asioita. Hiljalleen se on oppinu iteki jo huomaamaan ja tiedostamaan noita. Nykyään se jopa osaa välillä tehä nii että vastaa et katotaan, ku joku jtn pyytää, ja sit hetken ajan kanssa miettii.. toki ku on 30 vuotta aina hyppiny tiettyjen ihmisten pillin mukaa, ni siitä on vaikee irtautua.
Tätä aikalisän ottamista olen itsekin yrittänyt opetella käyttämään. On helpompi pitää kiinni omista rajoistaan, jos pitää mielessä sen, ettei kaikkeen aina tarvitse yrittää pystyä reagoimaan heti. Automaattinen reaktio kun usein on se rajaton "kyllä se varmaan onnistuu", koska tällaiseen reagointitapaan on lapsesta asti oppinut. Tarkemmin asiaa miettiessä voikin tulla sellainen olo, että on syytä miettiä mitä vastuulleen on ottamassa. Vaatimukset kun eivät välttämättä kovin äkkiä sitten lopu. - Ap
Mulla on kans tää sama. Ja kun äidin kanssa YRITIN pitää puoleni, ettei helvettti soikooon kaikki ois onnistunut, niin se KUSIPÄÄÄ PAKOTTI minut toimimaan siten, että särjen omat rajani ja vain teen. Eli se on äitini vika yksin ja ainoastaan, että olen kärsinyt siitä! Mä yritin sata miljoonaa kertaa pitää rajani, sanoa ei, olla normaaalisti ja terveesti itsekäs, mutta se syyllisti ja haukkui ja suorastaan tappppoi mut siitä! Se vihasi mua, kun MULLA oli terveen rajat, ja sillä paskiaisellla ei. En mä ole syypää sen paskoihin kotioloihin! Ois tapppanutt itsensä sitten, jos oli niiiin kamalaa, eikä vaatinut, että mullakin pitää olla!
t.kristallikissa
Sinun pitäisi oikeasti löytää lisää tapoja käsitellä ahdistustasi täällä kirjoittamisen lisäksi. Joku taiteellinen itsensä ilmaiseminen vaikka? - Ap
Minulle (ja muille sisarilleni; veljelleni ei nähdäkseni niinkään) opetettiin lapsena, että tulee olla uhrautuvainen eli luopua omastaan toisen hyväksi. Tämä lienee osaltaan sellaista "rajattomuutta".
Kasvatuksessani korkeana pidetyt arvot kuten uhrautuvaisuus, epäitsekkyys, hyväsydämisyys ja kiltteys sekä se, ettei pidä itsestään meteliä ja on nöyrä, ovat minustakin hienoja asioita, mutta tällaiseen kasvatettu aikuinen ei välttämättä pärjää kovin hyvin yhteiskunnassamme, jossa vallitsevat toisenlaiset arvot ja ihmisiltä odotetaan toisenlaista käyttäytymistä.
Minusta tuli arka, vaatimaton, liian hienotunteinen ja huono sanomaan "ei". En sano "ei" joskus edes sellaisissa tilanteissa, kun myöntymisestä aiheutuu minulle kohtuutonta epämukavuutta tai jopa kärsimystä. Ja se problematiikka, jota ap. kuvaili, on tuttua minullekin: jos sanonkin "ei", alan herkästi myöhemmin pohtia, olinko liian kova, jyrkkä, ankara.
Ehkä on niinkin, että koska muut ihmiset ovat tottuneet siihen, että olen myötämielinen ja myöntyvä, ja sitten jos yhtäkkiä vedänkin ne rajat, vaikutan heidän silmissään ehkä kovalta, koska kontrasti totuttuun on niin suuri?
On sellainenkin ilmiö, että jotkut vieraammat ihmiset olettavat epäitsekkään valinnan taustalla olevan itsekkään motiivin, kuin "taka-ajatuksena", vaikka vilpittömästi on tehnyt valinnan epäitsekkäästä motiivista. Tästä itselläni ei niinkään ole kokemusta, mutta jotkut muut "kiltit" ovat puhuneet tällaisista väärinkäsityksistä.
En ole "parantunut" tästä vaikeudestani pitää kiinni omista rajoistani ja sanoa "ei", mutta huomattavasti olen saanut apua, ihan käytännössä, periaatteiden mukaan valitsemisesta. Tulin aikuisena uskoon, ja olen saanut kristinuskosta ja Jumalalta ne rajat, joiden mukaan ihmistä, siis myös minua, tulee kohdella ja mitä tulee tehdä ja mihin ei tule suostua jne. En tarkoita sääntöjä ja "lakien" mukaan toimimista, vaan moraaliperiaatteita, jotka palautuvat arvoihin.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Tämä on todella kiinnostava aihe. Itse olen jo nelikymppinen ja kauhulla ajattelen miten huonosti annoin itseäni kohdella nuorena esim.työelämässä: minulle sai sanoa mitä vain. Yhdestä työkaverista tuli " ystävä" ja hän tuli kotiinkin arvostelemaan elämääni. Miksi kestin sitä niinkin kauan, kunnes jätin hänet elämästäni? Tulin ihan vieraan ihmisen tallomaksi!
Äitini jäi kiinni siitä että luonani vieraillessaan oli laittanut omaan laukkuunsa minun papereitani ja kirjeenvaihtoa luettavakseen. Edes siitä en nostanut mekkalaa että noin et tee enää ikinä.
Parisuhteessakin kuuntelin pitkään nälvimisiä esim.ulkonäöstäni, ohuet hiukset, iso takapuoli. Parisuhde on kuitenkin niin läheinen että raivo purkautui kerran ja haukuin sen poikaystävän ulkonäön ihan samaan tyyliin. Lopetti naljailun, mutta ilkeyksistä jäi paha mieli. Pelkäsin niin yksinjäämistä etten kehdannut sanoa että ulkomuotoani ei arvostella tuohon sävyyn.
Jossain vaiheessa nelikymppisenä aloin laittaa rajoja. Jos kaverisuhde oli yksipuolinen ja minä vain kuljin kaukana hänen luonaan, sanoin että jos nähtäis seuraavaksi puolivälissä tai minun luonani.Kaveri ei suuttunut lainkaan.
Jotkut suhtautuivat rajoihin vihamielisesti: alkoholisti- isä suuttui kun ei saanut tuoda kavereitaan mökille kun me ollaan siellä. Ilkeät viestit vain piippaili, mutta kyllä hän on jollain tasolla tottunut siihen että addiktio laittaa rajat väleillemme jos hän sellaisia haluaa.
Anoppi on pahin luu: kiukuttelee ja syyllistää kun kaikkeen ei vastata myöntävästi ja meidän perheellä on omiakin juttuja ja juhlapäiviä. Hän kun haluaisi omia meidät. Selvästi oli kauhea shokki hänelle kun aloin pitää puoliani. Kuitenkaan hän ei joustavuuttakaan arvostanut vaan piti itsestään selvyytenä.
Minua nolottaa ja harmittaa että rajojen opettelu jäi niin myöhään että vasta nelikymppisenä niitä haen. Tämä johtuu lapsuudestani- isä oli jo silloin alkoholisti ja virtahepo olohuoneessa. Onneksi elämääni ei ole päässyt hirmu tuhoisaa ihmistä kuitenkaan. Ja välit olen aina kyllä osannut laittaa poikki- valitettavan myöhään vain silloin nuorena.
Mä kasvoin alistuvaksi, koska pelkäsin isääni. Takerruin äitiini ja tein kaikkeni tätä miellyttääkseni, jottei äiti lähtisi ja jättäisi mua yksin isän armoille. Sama käyttäytymismalli seurasi mukana lähes kaikkiin ihmissuhteisiin. Lopulta en enää kestänyt sitä, kuinka onnettomaksi tulin oman itseni kieltämisestä. Nuorena aikuisena aloitin terapian, jossa ensimmäistä kertaa kunnolla koin, että toinen ihminen välitti siitä, miltä musta tuntui ja mitä tarvitsin. Vähitellen aloin lopettaa äidin miellyttämisen (aiheutti hänessä hirveitä raivokohtauksia, joiden takia pistin välit kokonaan poikkikin joksikin aikaa). Aloin valita elämääni ihmisiä, jotka olivat mun puolellani ja halusivat mulle parasta. Nykyään en enää oikeastaan koe syyllisyyttä asettaessani ja puolustaessani rajojani. Edelleen pelkään ihmisten reaktioita, mutta oon niillekin ajan myötä karaistunut opittuani, ettei suuttunutkaan ihminen ole aina vaarallinen. Myös oma kiukkuni, vihani on noussut arvoon arvaamattomaan. Ennen olin "kiltti tyttö", mutta oon oppinut, että vihalla on myös suojaava vaikutus. Nykyään jopa kannustan itseäni suuttumaan, jos joku ei meinaa kunnioittaa rajojani. Itsekunnioitus (ja toisten kunnioitus mua kohtaan) nousee, kun pystyn puolustamaan itseäni. Toki niitäkin hulluja on, joille kuuluu omasta mielestään kaikki huolimatta siitä, miltä toisesta tuntuu ja mitä toinen haluaa. Sellaiset ihmiset pyrin ignooraamaan, jos eivät muutamasta huomautuksesta usko. Jos vallan uhkaavat käydä haitallisiksi, tänä päivänä ottaisin yhteyttä poliisiin tai muuhun sopivaan tahoon - jopa omien perheenjäsenten ollessa kyseessä. Kaikkea ei tarvitse kestää.
Tietysti lapsuuden kaltoinkohtelija suhtautuu aiheeseen sitä vältellen ja vastuuttomasti. Leimaa "uhrin" mitä uskomattomilla diagnooseilla ja pahimmassa tapauksessa mustamaalaa selän takana. Onneksi mustamaalaajia on alettu tunnistamaan, kun asioista on alettu avautumaan julkisesti.